Chapter 4

Äitini piti pienen lapsi-eidyllini luonteeni avaimena, jota hän sentähden hellästi suosi ja ennusti minun miehuuteni ijässä löytävän yhtä kalliin ystävän, kuin "Lempikukkani" oli ollut lapsuudessani.

Usein hän puheli tästä tulevaisuuteni morsiamesta ja sanoi, että minun, hänet ansaitakseni, pitäisi olla ahkera, kokea tehdä luonteeni lujaksi ja, ennen kaikkia, olla puhdas ajatuksissa, puheissa ja töissä.

Uuden Englannin kylmä vuori-ilma ja sen yksinkertaiset tavat ovat tosin voimakkaat vastustamaan julkista siveettömyyttä, mutta pojalla ja nuorukaisella on toinenkin kiusaus, jota vastaan naisellinen ihanne, ideali, on paras kilpi -- tarkoitan kiusausta muuttua raa'aksi ja törkeäksi.

Äitini opetusta ja hoitoa tulee minun kiittää siitä, että inhosin kaikkea, joka olisi voinut saada viattoman naisen punastumaan. Hänen ansionsa on sekin, että nyt vihaan monta teosta, jota ennen pidin klassilliseen kirjallisuuteen kuuluvana. Muistanpa kuinka kerrankin 12 tahi 13 vuoden ikäisenä sain käsiini yhden noista kertomuksista, jotka näyttävät olevan kirjoitetut nuorison turmelemiseksi, jotka kiihoittavat kokemattoman nuorukaisen kuvitusvoimaa ja vuodattavat hänen suoniinsa epäsiveellisyyden myrkkyä.

Kuinka moni nuorukainen eikö olisi ijäksi turmeltunut sekä ruumiin että sielun puolesta juuri tämän ympäri hiipivän, siveettömän kärmeensikiön kautta, joll'ei hänellä olisi ollut viisas, varovainen ja aina valpas äiti, jolle hän vilpistelemättä uskoutuu.

Muistan vielä millä pelolla ja kauhulla äitini otti tämän kirjan käsistäni; se vaikutti suuresti minuun. Hämärän tultua istautui hän viereeni ja sanoi, että tuollaisien kirjojen lukeminen ja tuollaisien aatteiden hengittäminen voisi tehdä minut arvottomaksi saamaan sen morsiamen, sen puolison, jonka hän toivoi kerran saavani.

Myötätuntoisuus, sympatia, äitini ja minun välillä ja hänen jalo luonteensa, vaikuttivat minuun enemmän kuin hänen sanansa ja herättivät minussa halun pitää aatteeni puhtaina.

Paljon puhutaan nykyaikaan välttämättömyydestä kasvattaa tytöt hyviksi vaimoiksi, mutta eiköhän ole yhtä tärkeätä kasvattaa miehet arvollisiksi puolisoiksi? Tahi valmistaako tuo rajatoin vapaus puheessa ja töissä, joka miehelle vastustamattomana myönnetään, miehen nuhteettoman vaimon uskotuksi seurakumppaliksi läpi elämän? Kuinka monta miespolvea eikö tuo mielipide ole ollut vallan päällä, että kun vaimo ja mies liittäytyvät yhteen avioliitossa, pitää edellisen olla puhdas kuin kristalli ja jälkimäinen saapi olla jos kuinkakin virheellinen? Jos mies on vaimon pää, niinkuin Kristus on seurakunnan pää, niin voimmehan vaatia, että miehen pitää oleman vaimon vertainen, kumminkin puhtaudessa!

Täten muodostui utu-morsiameni äitini luovan vaikutuksen alla. Tämän morsiamen edestä tein minä työtä, luin minä ja ajatus, että säästin hänen tähtensä, poisti säästäväisyydestä itsekkäisyyden huonon perusteen. Se oli oleva ystäväni ja neuvonantajani, sen piti minua ihastuttaa, kiihoittaa ja seurata, ei ainoastaan aatteen avarassa maailmassa, vaan myöskin sielun kaikilla aloilla. Sellaisena kuin minä kuvittelin hänet, oli hän minua paljon parempi, sillä, ajattelin minä, itseäni parempaa, ei huonompaa, tahdon minä lempiä. Paljon parempi hänen täytyy olla, voidaksensa vaatia paljon työtä ja suuria pyrinnöitä. Näin utu-morsiameni vähitellen muodostui varjelushengekseni, jonka ihana kuva sulki minulta monta vaarallista tietä, monta ovea, joista ei voi mennä sisään jättämättä hyvän enkelinsä oven ulkopuolelle; paras pyrintöni oli nyt pitää sydämeni ja ajatukseni sisimmän pyhyyden niin puhtaana, että se kerran olisi utu-morsiamelleni arvollinen lepopaikka.

VIIDES LUKU.

Minä lähden yliopistoon. -- Jaakko-enon neuvo.

Vihdoin täytyi kuitenkin tuon jokapäiväisen, terveellisen seurustelemisen äitini kanssa loppua, ja minun oli lähteminen yliopistoon.

Erohetki oli äidilleni varsin katkera, sillä isäni oli edellisenä vuonna kuollut; nyt olisi siis lastensa seura ollut äidilleni tarpeellisempi kuin koskaan ennen.

Isäni kuoli sellaisena kuin hän oli elänytkin, iloiten työstänsä ja hyvin tuntien, että jos hänellä olisi ollut vaikka sata elämää elettävänä, olisi hän kuitenkin pyhittänyt ne kaikki samalle työlle, johon hän oli ainoankin elämänsä käyttänyt, -- papin viralle. Äidilleni jätti hän pienen maatilan, jota vanhempi veljeni hoiti; isäni kuolema ei siis vaikuttanut muutosta kotoisessa asemassamme; minä lähdin yliopistoon täyttääkseni isäni sydämellisen toiveen ja äitini hartahimman tahdon, nimittäin papin virkaan valmistautumiseni.

Lastensa kasvattamiseksi olivat vanhempani eroittaneet pienen rahasumman, jonka he suurimmalla säästäväisyydellä ja monella uhrauksella olivat ko'onneet; -- näitä ko'otessansa olivat he kärsineet kaikkia uhrauksia ja vaivoja, sellaisella ilolla ja toivolla, että ne pikemmin näyttivät eduilta kuin uhrauksilta. Tämä perheen-kassa oli tätä ennen käytetty kumpaisenkin vanhemman veljeni kasvattamiseksi; mutta oitis kun he saivat omat sisääntulonsa, tuli heidän täyttää vajavuus kassassa.

Tämä kassa ei kuitenkaan ollut niin suuri, ett'ei meidän olisi täytynyt sitä suurimmalla tarkkuudella ja säästäväisyydellä käyttää ja omalla työllämme tehdä menot mitä pienimmiksi.

Lukukaudet muutamissa Uuden Englannin yliopistoissa ovat niin hyvin järjestetyt, että ylioppilaat kolmen talvi-kuukauden ajalla voivat olla koti opettajina ja sillä ajalla hankkia mitä heiltä lukukausien ajalla kuluu. Tällä tavalla, muita opettaessaan, lukevat he itsekin hartaammin. Heidän arvostelunsa vakaantuu ja he oppivat antamaan arvoa tieteille, nähdessänsä mikä hyöty niistä on, sekä oppivat asettamaan kulunkinsa varojen mukaisiksi.

Tavallisesti tulee nuorukainen yliopistoon miehen ikään astuessansa. Hän ei enään ole poika eikä myöskään vakaantunut mies; hän on olento, puoleksi mennyttä puoleksi tulevaa aikaa. Ystävällisillä sanoilla ja onnea toivottavilla kättelyillä tervehditään häntä tällä uudella elämän alalla.

Ollen "pastorimme poika" luuli koko seurakunta olevansa osallinen minun matkaani yliopistoon ja kukin toivotteli minulle onnea. "Vai niin, Harry, te lähdette nyt yliopistoon! sepä oli oikein", sanoi yksi. Toinen sanoi: "Kyllä teistä tulee yhtä oiva mies kuin isästännekin". "No, jopa nyt! mennettekö tekin papiksi itsenne lukemaan? Onnea vaan, käyköön hyvin!" sanoi kolmas ja niin edespäin, kunnes vanha Jerry Smith, kylän kellonsoittaja ja puunsahaaja sekä monen naapurin lesken puutarhuri, onnitteli minua, lisäten: "kylläpä minustakin olisi tullut tuollainen kuin te, jos olisin saanut oppini tuossa ijässä".

Jaakko-enon sanat vaikuttivat toki enin kaikista. Jaakko-enoni, äitini veli, oli lääkäri, ei ainoastaan meidän kylässä vaan koko seudulla kymmenen penikulman laajuudelta. Koko maakunnassa oli hän tunnettu taitavana lääkärinä ja hänen kirjoituksensa lääketieteellisissä aikakaus-lehdissä olivat herättäneet suurta huomiota. Hän olisi kyllä saanut paremman ja tuottavamman virka-alan suuremmissa kaupungeissa, mutta enoni oli filosofi ja rakasti sentähden hiljaista elämää sillä seudulla ja sellaisien ihmisien joukossa, jotka hänelle sopivat, joiden joukossa hän taisi vaikuttaa mielensä mukaan ja jossa hän myös sai toteuttaa omat mietteensä ja lempi-aatteensa, joutumatta riitaan sovinnaisien tapain kanssa.

Hän melkeen jumaloitsi äitiäni salaa, sillä hänen mielestänsä oli äitini kaikkien naisien esikuvaksi sopiva. Mielellään seurusteli hän isänikin kanssa, jota hän käytti kovasimenaan hioaksensa sukkeluuksiansa. Jaakko-eno ei ollut mikään vapaa-uskolainen, mutta kun tuli kysymys uskonkappaleista oli hän ikääskuin virma hevonen laitumella. Suurin huvinsa oli isäni kanssa pitää uskonnollisella alalla pientä toteennäyttämis-kilpailua. Silloin hän lasketteli täyttä laukkaa vääriä päätelmiä, erinomaisella älyllä ja sukkeluudella sinne tänne väännellen ja käännellen ja lopuksi hämmästyttävillä päätelmillä hypäten kaikkein rajain yli; vähitellen hän rauhoittui, sallipa vihdoin uskonnollisen satulan ja suitsetkin päällensä pantaviksi, jatkaen sitten hiljaisella juoksulla väittelyään, silminnähtävästi raittiimpana näitä viisausopillisia ilmahyppyjä tehtyänsä.

Jaakko-eno oli kuuluisa ihmeellisten parannustensa tähden. Hän valmisti eräitä pilleriä, joita kehuttiin vallan mainioiksi. Hänen määräyksensä mukaan piti ne otettaman juuri ennen kylpyä, jonka päätettyä piti kävellä ulkoilmassa kauan aikaa. Kun näitä pilleriä kauemmin käytti, oli niiden vaikutus erinomainen; moni joka oli pitänyt itsensä aivan parantumattomana, parani näiden kautta; kun tuli puhe tällaisesta tapauksesta, iski Jaakko-eno silmää niin veitikkamaisesti. Kuiskattiin tosin ett'ei näissä pillereissä ollut muuta kuin sokeria ja vähän vahingoittamatointa nestettä, mutta siinä suhteessa ei Jaakko-enolta saanut mitään selitystä. Hän iski vaan silmäänsä ja sanoi tuon seikan olevan hänen salaisuutensa.

Enoni suosilas olin aina ollut; tämän hän osoitti varsin omituisella tavalla. Kun hän lähti sairaita katsomaan, nosti hän minut rattaillensa ja piti mieleni alituisessa jännityksessä omituisilla kysymyksillänsä, lystillisillä muistutuksillansa ja taruillansa. Kaikessa mitä hän sanoi oli aina joku terävä, hieno ajatus, jotakin kiihoittavaa, niinkuin hengellisessä virkistys-juomassa, jonka vaikutus ei ollut vähempi vaikka siinä olikin vähän pistosanoja joukossa, jotka ainoastaan virkistyttivät ja herättivät itsensä arvossa pitämistä. Seuraa rakasti enoni suuresti ja halusi aina kuulijoita; väliin hän kyllä oli ankara ja katkerakin, mutta kuitenkin olin minä vallan mielelläni hänen seurassansa. Voimaa me ihmettelemme ja kunnioitamme, jospa tuo voiman osoitus väliin on ankarakin, ja sitä, joka näyttää voivansa sekä kynsiä että purra, pidetään hyväntekijänä, jos hän joskus vetää kynnet omaan nahkaansa ja näyttää sävyisyyttä.

Siitä saakka kun omituinen käsikirjoitukseni löydettiin ja minun kirjailija-toimeni tuli ilmi, aina siihen saakka kun lähdin yliopistoon, oli minulla oikea kiihko kirjoittaa ajatelmiani ja monta vuotta loi sieluni omituisimpia mietteitä, joita suurella ilolla ja mielen virkistyksellä kirjoittelin muistoon.

Luonnollisesti löytyi näiden joukossa paljon vaillinaisuuksia, monta sekanaista ja kypsymätöintä mietettä. Minä kirjoittelin tarinoita, kertomuksia, murhe-näytelmiä ja ilveilyksiä; koetin todistaa sielun kuolemattomuutta ja edistin tuota mielipidettä, joka väittää, että eläimilläkin on tulevaisuus. Kirjoittelin sonetteja ja veisuja: kirjoittelinpa melkeen kaikesta mitä löytyy taivaassa ja maan päällä.

Äitini neuvoi minua pitämään Jaakko-enoani kirjallisena johtajanani; paraimmat teokseni alistinkin sentähden hänen tuomittaviksensa.

"Pikku laululintu parka!", sanoi hän, iskien ystävällisesti silmää; "mutta olemmehan kaikki aluksi pieniä laululintu-parkoja. Ensimmäiset jyvämme on meidän noukkiminen rikkojen ja roskain joukosta, -- meidän täytyy ensin kirjoittaa huonoa, voidaksemme kerran hyvääkin saada toimeen"; sitte valikoitsi hän jonkun rivin tahi lauseen, joista hän sanoi: "net eivät ole niin varsin huonoja". Sanoipa vielä joskus: "siihen katsoen että sinä olet melkeen lapsi vielä, täytyy myöntää, että joukossa löytyy paljon, joka antaa hyviä toiveita sinusta ja uskallanpa toivoa sinun kerran vielä kyhäävän jotakin kunnollista;" -- nämät sanat innostuttivat minua enemmän kuin jonkun muun suurimmat kiitokset. Olemmehan kukin huomanneet, että juuri sen kiitosta haluaa jokainen, joka harvoin ja ainoastaan kiitosta ansaitseville jakelee ylistystänsä, ja hänpä vihdoin onkin etevin palkinto-tuomari kilpailussa, Niin vähän kuin enoni lausuikin ky'ystäni, osoitti se kuitenkin ett'ei hän niin varsin huonosti ajatellut taidostani; vaikkapa hän olikin ankara kritikoitsija ja vaikkapa hän hyvin harvoin kiittelikin minua, oli hänen lausuntonsa toki minun vastaiselle kirjailija-toimelleni varsin suuresta arvosta.

Minä lähdin häneltä jäähyväiset ottamaan, tuo omituinen ilon- ja pelvon-sekainen tunne rinnassani, jonka poika tuntee seisoessansa miehuuden ijän kynnyksellä.

"Vai lähdet sinä nyt yliopistoon? hyvästi siis, poikaseni! Lienee suotta antaa sinulle neuvoja, sillä sinusta varmaankin tulee juuri samanlainen, kuin kaikki muutkin ovat. Vuoden kuluessa luulet tietäväsi enemmän kuin isäsi, äitisi, minä ja professorisi yhteensä -- sanalla sanoen enemmän kuin itse Jumala. Sinä rupeat epäilemään raamattua ja ajattelet: olisinhan minä toki tehnyt paremman! Ajattelet: jospa Luoja vaan olisi neuvoitellut minun kanssani, niin olisi hän varmaankin asettanut maailman perusteet paremmin ja järjestänyt luonnon paljoa tarpeen-mukaisemmin; sanalla sanoen sinä luulet olevasi Jumala itse, eroittaen hyvän pahasta; sinä tutkit koko luontoa, arvostellen kutakin asiaa oman mittasi mukaan, -- sinä et näe vertaistasi. Kaikki tämä haihtuu kuitenkin; se on tiedon kuumetauti; jos ruumiisi on kyllin vahva, voit ehkä kestää tuon taudin. Minä vakuutin enolleni kaikessa nöyryydessä, että ko'en varoa joutumasta tällaiseen kuumetautiin, kun jo edeltäkäsin tiesin olla varoillani sitä vastaan.

"Älä puhukaan joutavia! sinunkin täytyy läpikäydä hulluuden aikakausi; se on oikea tauti -- miehuuden hinku ja tuhka-rokko; kaikki ne sinä saat vielä kokea. Minä toivon vaan ett'et turmellu koko ijäksesi. Varmaankin sinä rakastut johonkin puna-poskiseen ja pitkillä silmä-ripseillä varustettuun impyesen, ja Jumala tiesi kuinka monta inhoittavaa sonettia sinä hulluudessasi kirjoittelet. No, eipä se juuri olekaan niin vallan suuri onnettomuus, kunhan et vaan mene kihloihin. Parantele sitä niinkuin hinkua, -- pidä kaikki huokoset avonaisina ja varo, ettet kylmety, niin kyllä pian siitä pääset ilman vaarallisempia seurauksia".

"Entäs nainen?" kysyin harmistuneena, "te ette virka mitään miten hänen sitte käy!"

"Mikä lapsi sinä olet! Älä pelkää; hänkin pääsee pian siitä, -- mutta, totta puhuen, Harry, minun täytyy sinulle sanoa, että se on avioliitto, joka jalostaa tahi turmelee miehen; se on portti, josta menemme ylös tahi alaspäin; älä sentähden sitou mihinkään ennenkuin oikein tunnet itsesi. Katsele äitiäsi, poikaseni; katso minkälainen vaimo _hän_ on. Muista mikä hän oli isällesi, minulle, sinulle ja kaikille joiden seurassa hän on ollut! Sellainen vaimo on kallis-arvoisin helmi ja mies voisi huoleti myydä kaiken omaisuutensa saadaksensa sellaisen vaimon. Mutta tuollainen vaimo ei kiekaile eikä hepsastele ylioppilaiden edessä, sellaisia helmiä ei löydy joka päivä".

Minä vakuutin ett'en ole laisinkaan avioliittoa ajatellutkaan. Enoni jatkoi kuitenkin:

"Asianlaita on sellainen, Harryseni, ett'ei sinulla ole varaa tuollaiseen. Sinun tulee itse raivata tiesi elämässä ja sinulla ei ole muuta kuin pääsi ja kätesi. -- Sinun tulee siis tästä hetkestä saakka tarkasti laskea mitä kaikki maksaa. Sinulla on terve ja raitis ruumis; varo ettäs säästät sen terveenä. Jumala antaa meille ruumiin kerran vaan; ei _Hän_ sitä hoida puolestamme, ja terveyden kadottaminen on mitä suurin vahinko. Moni nuorukainen tulee yliopistoon terveenä ja voimakkaana ja eroaa sieltä himmeällä katsannolla, köyryisellä selällä, keltaisella iholla ja huonolla ravinnon sulatuksella; itse on hän syypää tähän. Nyt kun tulet ylioppilaaksi, houkuttelevat muut sinua tupakoimaan ja seuran vuoksi pidät sen joutilaisuudessasi aivan välttämättömänä. Mutta ennenkuin alat tupakkia käyttää, niin laske mitä se maksaa. Hyvää sikaria et saa alle 10 cent'in ja suuri tupakoitsija tarvitsee kumminkin kolme joka päivä; se tekee 30 centi'a päivässä, kaksi dollaria ja 10 cent'ia viikossa eli 109 dollaria ja 20 cent'ia vuodessa. Laske seuraavat kymmenen vuotta saman laskun mukaan, niin saat yli tuhatta dollaria, jotka haikuna häviävät ilmaan. Jos nämät tuhatta dollaria ovat pankissa, niin saat niistä korkoa kuusikymmentä dollaria -- tämä on varsin soma summa, jonka varmaankin huomaat alottaessasi omaa talouttasi. No, sinun mielestäsi varmaankin tämä on kuivaa proosaa, sinun, joka rakastelet kaunopuheliaita esitelmiä; minä olen vaan tahtonut antaa neuvon, joka sopii tälle maailmalle, jossa kaikki käypi suuretieteellisten sääntöjen mukaan".

"Hyvä, rakas enoni", vastasin hieman vihastuneena, "panenpa sanani pantiksi, ett'en rupea tupakoimaan, enkä juomaan; en ole tähänkään asti sitä tehnyt, enkä ymmärrä miksi nyt siihen rupeaisin".

"Se on oikein poikaseni! Lyö kättä sanasi vakuudeksi! Sinä et tarvitse tupakkaa tahi väkeviä juomia, enemmän kuin märkiä jalkineita ja, usko minua, se ei saata meitä mihinkään vaaraan, jos pidätämme itsemme siitä, mutta on varsin vahingollista, jos totumme noihin tapoihin. Se asia on siis päätetty. Nyt toisiin. Sinulla on vähän taipumusta sommitella sanoja yhteen, ja suuri halu sitä tehdä. Mutta, usko minua, monesta nuoresta miehestä ei lopuksi ole tullut mitään, juuri sen kautta, että taitavat kirjoittaa joitakuita kauniita koriste-lauseita ja auttavia runoja. Hän luulee tulevansa runoilijaksi, kaunopuhelijaaksi tahi joksikin muuksi neroksi ja laimiin lyö sen kautta omat lukunsa. Mutta muista, Harry, ei tyhjä säkki pystyssä pysy; sentähden jos tahdot kirjailijaksi ruveta niin pitää sinulla olla jotain sanottavaa. Sinun tärkein toimesi siis on hankkia tietoja ja kaivaa niitä, niinkuin kätketyitä aarteita. Nero _uutteraan työhön_ on neroista suurin. Miehen työt ovat kuvauksia hänen sielunsa sisimmästä, ovat puun kukkia, ja kun mies on täydellisesti kasvanut, ilmautuu tässä kukassa kaikki hänen tietonsa, kaikki hänen oppinsa; sentähden tutki kirjoja, tarkasta luontoa, _tee työtä_. Jos henkinen voimasi hyvin muodostuu, jos puu kasvaa rotevasti, toivon näkeväni siinä sekä kukkia, että hedelmiäkin. Mene nyt, ja Jumala olkoon kanssasi!"

Näin sanoen pisti eno kouraani pienen kääryn, jossa oli rahasumma.

"Ne ovat sinulle tarpeen, kun hankit huonekaluja huoneesesi", sanoi hän, "ja jos joudut rahan pulaan, jolla et tahdo äitiäsi surettaa, niin ilmoita vaan minulle".

Lempeä, sydämellinen oli kättelys, joka seurasi näitä sanoja ja jonkunlainen kosteus himmensi hänen kirkkaat, siniset silmänsä. Nämät varsin vähäpätöiset ja tuskin huomattavat liikutuksen osoitteet olivat tuolta suljetulta luonteelta paljon enemmän kuin hyväilys tahi ystävälliset sanat joltakin toiselta.

Äitini viimeiset sanat, pitkän keskustelumme loputtua lieden ääressä, olivat:

"Minä toivon, että sinusta tulee _hyvä_ ihminen. Moni on koettanut tulla kuuluisaksi mieheksi, mutta ei ole onnistunut; mutta vielä ei ole kenkään, joka todella on koettanut tulla _hyväksi_ ihmiseksi, ollut onnistumatta". Minä luulen, että onnellisin aika nuorukaisen elämässä on silloin, kun hän ensikerran lähtee yliopistoon. Tulevaisuus kumoittaa hänelle maisemana, yhdistetty siintävistä, etäisistä valoista ja varjoista, loistoisana kuin italialainen maisema. Raja mahdollisen ja mahdottoman välillä on niin lumoavasti epävakainen; sen yli kaareilee fantasian taivaankaari niin kirkkaissa valonsäteissä, ja sen äärimäisellä laidalla pilkoittaa aina kullekin vastatulleelle kultainen malja -- miespolvet eivät ole vielä sitä tyhjäksi saaneet!

Balzac sanoo romaaniensa kirjoittamisesta, että suloisin tehtävä oli aineen sommitteleminen ajatusmaailmassa; "sillä", sanoi hän, "keksiä on kirjailijalle runoutta, se on samaa kuin lumoavien sikarien polttaminen, mutta pukea sanoihin sen, jonka mielenkuvittelo on luonut, se on -- proosaa".

Saman voinee sanoa elämän romaanistakin; uni on suloinen, mutta herääminen, todellisuus on toista.

Luulenpa että jok'ainoa nuorukainen, jolla on ollut hyvät vanhemmat, päättää yliopistoon lähtiessänsä muodostua oivalliseksi mieheksi. Hän ei tahdo pettää heidän toiveitansa, -- ei, tuhatta kertaa ei! Yleensä pyrkii hän kunnon mieheksi, mutta hän ei voi _aivan tyysti_ seurata vanhempien neuvoa. Hän ei varmaankaan putoa äkkijyrkkään -- ei, ei, miksikä juuri hän; ei suinkaan! Hän vaan kulkee varsin varovasti sen äyräällä, kylmällä, vakavalla katseella mitaten sen syvyyttä, sieltä täältä keräten jonkun näyte-kasvin. Tuo kyllä voisi olla varsin vaarallista heikkopäiselle, mutta hän tuntee itsensä ja lisää -- "saammepahan nähdä". Maailma on täynnä mahdollisuuksia ja vastinta kaipaavia kysymyksiä, sentähden, -- purjeet ylös ja matkalle, -- koetelkaamme -- taistelkaamme!

Matkallani yliopistoon yli vuorten, läpi laaksoin, muistelin kaikkia mitä äitini ja Jaakko-eno olivat sanoneet ja tein niistä omia päätelmiäni.

Minä en suinkaan hairahtuisi niille poluille, joista he minua olivat varoittaneet. Minä en ryhtyisi mihinkään tavalliseen ylioppilas-hienostelemiseen -- ei, minun silmämääräni oli liian korkea, jalo sellaiseen ruvetakseni, ja muistellen Jaakko-enon neuvoja, täytyi minun naurahtaa, ajatellessani kuinka vähän hän minua tunsi.

Onpa todellakin varsin omituista nuoren miehen ajatella, että jossakin täällä maailmassa elää, hänelle tuntemattomana, se nainen, joka tulee hänen osaksensa ja joka hyväksi tahi pahaksi yhdistyy hänen elämäänsä.

Ken ei ole lukenut satua ruhtinaasta ja ruhtinattaresta, jotka juonikas haltiatar lumotussa unessa näytti toisillensa, ja joiden hän sitten antoi hakea toinen toistansa vuosikausina? Semmoinen on tuon _jonkun_ kuva, joka löytyy _jossakin_ ja jonka me _jolloinkin_ löydämme ja löydettyämme omistamme itsellemme.

"Jaakko-eno on tosiaankin oikeassa", ajattelin, "mutta -- -- mutta jos minä jo ylioppilaana tapaisin tuon oikean naisen! silloin -- niin -- -- se ehkä todellakin voisi muuttaa kaikki päätökseni".

KUUDES LUKU.

Uni-morsiameni.

Kaikki kävi hyvin yliopistossa. Minun huoneeni oli varsin valoisa ja soma, kauniilla näköalalla, ja Jaakko-enoni raha-lahjan kautta tulin tilaisuuteen varustaa sen somilla huonekaluilla.

Eräältä poislähtevältä vanhemmalta kumppaniltani ostin huonekalut alennetusta hinnasta, ja olin kuin isäntä ainakin kodissani.

Minulla oli sangen hyvät perusteet lu'uissani; jatkaminen kävi sen tähden varsin helposti.

Huoneeni minä somistin joillakuilla kivipiirroksilla, suurimmaksi osaksi vaimojen päillä, joista toiset katsoivat ylös mustilla, säihkyvillä silmillä, toiset taas loivat pitkäripsiset silmänsä maahan.

Ei olekaan niin varsin hullua ja naurettavaa ympäröidä itsensä tällaisilla naisten kuvilla. Kun mies on kau'an pois perhe-elämästä, kaipaa ja ikävöitsee hän naisellista vaikutusta ja naisten seuraa.

Näitä pieniä haaveksittuja kuvia pidämme arvossa aivan muista kuin taiteellisista syistä. Jos perin juurin asiaa tutkimme, niin huomaamme, että me valitsemme tuon sentähden että se on "Nella"-siskoni, tämän taas syystä että se on "Betyn" näköinen, kolmannen taas ostamme syystä, että "minä tunnen naisen, joka on aivan tämän näköinen". Väliin löytyy joukossa sellaisiakin, jotka näyttävät aivan eläviltä, juuri kuin olisivat muotokuvia, ne siis myöskin ovat ostettavat. Tuo soma kukkakiehkura sievästi asetettuna kähäriin, tuo veitikkamainen silmäys, tuo iloinen hymy noilla pyöreillä huulilla -- kaikki vakuuttaa, että taiteilijalla on ollut elävä esikuva edessänsä. Juuri tuollaisen, elävältä näyttävän, sukkelasilmäisen, ruskeaverisen tytön kuva rippui seinälläni ja katseli minuun juuri kun tahtoisi hän lausua: "etpä voi minua löytää, vaikkapa etsisit ympäri maailmaa". Tämän tyttösen kanssa olin väliin keskustelevanani -- en juuri sentähden että se olisi ollut uni-morsiameni näköinen -- en, mutta se muutoin minua vaan miellytti ja olisinpa pannut melkoisen summan "likoon" jos olisin voinut saada tietää mitä tuo kummallinen olento tahtoisi lausua.

Yliopisto oli eräässä pienessä kaupungissa ja siellä, niinkuin muuallakin ei suhde kaupunkilaisten ja ylioppilaiden välillä ollut juuri ystävällisimpiä.