Chapter 32

"Ihmis-parka!" sanoi Eva, "hän varmaankin lukee sen elämän koetuksien joukkoon ja hakee lohdutusta uskonnosta. Mutta, Harry, minä olen oikein ylpeä vierashuoneestamme! Meillä oli todellakin hyvä onni, saadessamme hää-lahjoiksi niin paljon kauniita koristeita, ja vaikk'ei meillä olekaan sitä, kuin rikkailla tavallisesti on, niin näyttää täällä sentäänkin hauskalta ja siistiltä."

"Oikein ihanalta", vastasin minä. "Kotimme on minulla aina mielessäni. Minä muistelen sitä joka päivä työssäni ja ikävöin aina takaisin, nähdäkseni sitä uudestaan ja ihastuakseni jostakin muutoksesta, jonka sinä tietämättäni olet valmistanut minulle. Tällä uralla onkin sinulla ollut loppumattomia triumfia, ja parahin kaikista on, että koko huone on niin sinun luonteesi mukainen!"

"Siinä tapauksessa ei minun sitte tarvitse olla laisinkaan mustasukkainen siitä, että se niin miellyttää sinua. Kuitenkin ehdoittelen minä, että me, ennenkuin kutsumme tänne äitini, Maria-tädin ja muut ystävämme, pidämme pienet hauskat tulijaiset meidän omalle, uskotulle piirillemme, joka ymmärtää arvostella meitä."

"Siihen suostun", vastasin minä. "Bolton, Jim, Alice, sinä ja minä syömme juhlallisen päivällisen yhdessä. Nuo ystävämme näyttävät kiinittävän yhtä paljon huomionsa tähän huoneesen, kuin jos se olisi heidän omansa."

"Minä tiedän sen", sanoi hän, "ja onpa oikein hauskaa nähdä Bolton'in isällistä huolenpitoa meidän keitto-arinastamme, mutta se keittääkin oivallisesti, ja minä olen varma siitä, että päivällinen tulee makeaksi. Kuules, minä ai'on paistaa kananpoikia tuolla uudella tavalla, jonka olen _itse_ keksinyt."

"Ja joiden valmistusta me tahdomme kutsua à la Eva", virkin minä.

"Minä olen jutellut Mary'n kanssa päivällisestä, ja hän puolestaan on siihen hyvin taipuvainen. Mary väittää, ett'ei hän koskaan ole nähnyt niin sieviä poikia, kuin herra Bolton ja herra Jim ovat, ja hän on siis laittava päivällistä oikein sulasta suosion-osoituksesta. Minä olen myöskin ahkeraan opettanut hänen pientä tyttöänsä palvelemaan päivällis-pöydässä."

"Kuinka?" sanoin minä; "eihän tuo tyttö-raiska vielä ylety edes pöydän tasalle!"

"Älä millään muotoa haastele tällaisia hänen kuullen. Hän luulee olevansa jo sangen ko'okas ja tuntee kahdeksalla ikävuodellansa jo lepäävän suuren edesvastauksen. Minä olen laittanut hänelle valkoisen, taskuilla varustetun esiliinan, johon hän on erinomaisesti ihastunut, ja hänen äitinsä on kangistanut ja silitellyt sen oikein kiiltäväksi. Hän opettelee nyt kirkastamaan veitsiä ja vaihettamaan lautasia, ja tekeekin ne toimet sievästi ja melkein naurattavalla vakavuudella."

"Oivallista!" sanoin minä. "Koska pidämme pitomme?"

"Vaikka jo huomenna."

"Se on siis päätetty huomiseksi. Minä ilmoitan ystävillemme, että heitä on kohtaava täällä oikea hämmästyttävä komeus, ja meidän on kaikin voimin koettaminen näyttää kotimme parhaimmassa loistossa, joka ei olekaan vaikeata monilukuisten ystäviemme anteliaisuuden kautta. Minun mielestäni on tuo häälahjojen antaminen hyödyllinen tapa, kumminkin mitä meihin tulee."

"Niin, vaikka meillä onkin useita herkku-astioita, mutta herkkuja sen sijaan vähän", sanoi vaimoni, "seikka, joka luultavasti usein on tapahtuva meidän kodissamme."

"Kuitenkin löytyy meidän hää-lahjojemme joukossa monta, jotka antavat kokonaan toisen muodon halvalle kodillemme, kuin sillä olisi ollut, jos meidän itse olisi täytynyt ostaa kaikki."

"Niin", vastasi vaimoni, "ja sellaiset lahjat kuin pöytä-kello ja haaralliset kynttilän jalat antavat koko huoneelle ikääskuin vivahduksen rikkaudesta. Sitä paitsi on meidän vierashuoneellamme lämmön väri -- tummanpunainen matto, tummanpunaiset kartiinit, kaikki lämmintä ja hehkuvaa, ja kun vaan kaikki on somaa ja siistiä, niin ei ole suurta väliä, onko matto maksanut kolme ja puoli dollaria kyynärä tahi seitsemänyhdeksättä centimiä, tahi ovatko kartiinit damast'ista tahi punaisesta puuvilla-kankaasta. Kaunis on aina kaunista ja tekee saman vaikutuksen, olkoonpa se sitte helppoa tahi kallista."

"Ja me miehet", sanoin minä, "emme pidä lukua esineiden kalleudesta, vaan niiden somuudesta. Minä katselen huonetta, kuin taulua, miettimättä, kuinka kallis tahi halpa se on, vaan huomaan vaikuttaako se minuun miellyttävästi tahi ei, ja sinä olet antanut kodillemme juuri sellaisen miellyttävän muodon. Minun mielestäni on huone miellyttävä silloin, kun se sekä päivän valossa että puhteella tuntuu yhtä hauskalta, niin että me mielellämme viivymme siellä, ja halajamme takaisin sinne, kun lähdemme sieltä."

"Niin", sanoi vaimoni, "minä kerskailen siitä, että huoneistamme saa sen ajatuksen, että näissä asuu onnellisia ihmisiä; ja mitä erittäin minuun tulee, viihdyn minä niissä erinomaisen hyvin. Kaikki nuot ilta-pidot, tanssi-huvit ja vieraissa käymiset, joihin ennen kulutin aikaani, ovat nyt mielestäni varsin ikäviä. Minä tahtoisin, että sinäkin, Harry, käsittäisit, ett'ei se ole mikään itseni-kieltämys, että luovun 'suuresta maailmasta'. Päinvastoin olen hyvin onnellinen kun saan olla siitä erilläni."

"Se huvittaa minua suuresti", vastasin minä; "ja saammehan me perustaa täällä oman, pienen maailman itsellemme. Ne, jotka todella rakastavat meitä, ja joita me rakastamme, tulevat kyllä tännekin luoksemme. Paras seurusteleminen on mielestäni se, että pidämme kanssakäymistä ainoastaan niiden harvojen kanssa, joiden seura meitä täydellisesti miellyttää, ja jotka ovat huvitetut seurastamme."

Täten puhelin minä vaimoni kanssa noina uuden koto-elämämme ensimmäisinä suloisina päivinä. Keskustelu-aineista ei ollut koskaan puutetta. Pienimmätkin muutokset kodissamme antoivat syytä pitkiin keskusteluihin. Ensin ripustimme taulumme yhdellä tavalla ja pidimme niitä erittäin hyvin asetettuina, mutta äkkiä muuttui mielemme ja sitte muutimme niitä jälleen. Tauluista puhuessani täytyy minun tunnustaa, että minäkin tein itseni syypääksi tuollaiseen hulluuteen, joita onnelliset avio-miehet väliin tekevät. Minä ostin kaikki ne taulut, jotka ennen olivat kaunistaneet Evan pientä kamaria. Seikka oli se, että herra van Arsdel'in onnettomuus herätti suurta osan-ottavaisuutta, ja muuan velkojista, jonka kanssa olin ennestään tuttu, laittoi niin, että nämät taulut myytiin niin halvasta hinnasta, että minä voin ostaa ne. Ne olivat alituisena, suurena ilon lähteenä sekä vaimolleni että minulle. Kumminkin neljä kertaa, neljänä eri päivänä, otin ne alas seinältä ja ripustin ne taas uudestaan, ennenkuin löysimme niille aivan mieluisan paikan.

KAHDESKUUDETTA LUKU.

Valmistukset pitoihimme.

"Kuules Harryseni", sanoi vaimoni sen päivän aamuna, jolloin pitomme olivat pidettävät, "vielä puuttuu meiltä jotakin".

"Mitäpä sitte, armas ruhtinattareni?"

"Näetsen, vaikk'et sinä enkä minäkään pidä lukua viinistä, eikä meillä ole varaa sitä joka päivä asettaa pöydällemme, täytyy meillä kuitenkin juhlallisissa tilaisuuksissa olla viiniäkin tarjottavana, jotta saamme tuoda kauniit pullomme ja pikarimme pöydälle. Etkö siis tahdo olla hyvä ja mennä ostamaan pari pulloa viiniä?"

Oitis muistui mieleeni Bolton ja tuo onnetoin vaikutus, jonka viini Hesterman'in päivällisissä hänessä teki. Minä päätin sentähden, ett'ei pöydällämme saisi löytyä pisaraakaan viiniä, mutta miten voisin selittää syyn siihen, julkaisematta Bolton'in salaisuutta! Koko vastainen seurusteleminen Bolton'in kanssa oli asetettava sen mukaan, mitä tunsin hänen kiusauksistaan ja entisistä kamppailuksistaan. Mutta nyt, niinkuin vastakin, täytyi vaimoni täydellisesti käsittää, miksi tein niinkuin tunsin täytyväni tehdä. Emmehän, Eva ja minä, enää olleet kaksi vaan yksi, ja olihan sentähden velvollisuuteni rajattomasti uskoutua hänelle, sellaisissa tapauksissa, jolloin käytökseni oli ristiriidassa hänen tahtonsa ja toiveittensa kanssa.

"Eva, lempi-lintuseni", sanoin minä sentähden, "muistathan, että kerran juttelin sinulle, että joku salaisuus eroittaa Bolton'in ja Karolinan toisistaan?"

"Muistan", vastasi hän hämmästyneenä, "mutta mitä yhteyttä sillä voisi olla meidän viinimme kanssa?

"Enemmän kuin luuletkaan", vastasin minä, mennen kirjoituspöytäni luo, josta otin Bolton'in kirjeen ja annoin sen Evan käteen. "Lue tämä kirje, ystäväiseni, ja sano sitte miten teemme".

Hän otti kirjeen ja alkoi lukea sitä naisellisella uteliaisuudella; minä menin ulos huoneesta. Hetken kuluttua tuli hän luokseni, laski kätensä olalleni ja lausui:

"Rakas Harry, minä tahdon auttaa sinua, minkä voin. Hänen salaisuutensa on oleva pyhä minullekin ja minä tahdon valmistaa hänelle varman valkaman luonamme, niin että hän pelvotta voipi pitää kotoamme omana kotonansa!"

"Sinä olet enkeli, Eva".

"Täytyy tunnustaani, että minäkin välin pelkään tarjota viiniä joillekuille nuorille miehille, joiden pitäisi pysyä siitä erillä, mutta en ole koskaan ajatellutkaan, ett'en uskaltaisi tarjota sitä niin vakavalle ja kunnon miehelle kuin Bolton on".

"Emme saata koskaan tietää kelle se on vahingollista. Se riippuu ihmisien sairaasta, heikosta hermostosta, joka voi olla syntyperäistä, ja jota on yhtä vaikea selvittää, kuin taipumus hulluuteen tahi kaatuvaiseen tautiin".

"Enpä olisi koskaan voinut suoda itselleni vikaani anteeksi, jos olisin asettanut viiniä pöydällemme".

"Seuraus siitä olisikin ollut, ett'ei Bolton olisi koskaan enää syönyt päivällistä luonamme", sanoin minä, "sillä hän on päättänyt välttää kaikkia seuroja, joissa tämä kiusaus on hänelle tarjona".

"Me emme tarvitse viiniä, emmekä hankikkaan sitä. Mary keittää vallan oivallista kahvia ja se on paljon parempaa, kuin viini. Se asia siis on päätetty ja olenpa oikein iloinen, Harry, ettäs ilmaisit miten asian laita oikein on. Minä ihmettelen Bolton'ia suuresti. Tuossa hänen kamppailuksessaan on jotakin surullista ja samalla jaloa".

"Moni mies, joka lankeaa tuon kiusauksen uhriksi, saapi kuitenkin kokea enemmän itsensä-kieltämistä, kuin kukaan aavistaakaan".

"Mutta minä en tiedä itseni-kieltämisestä mitään ja teen yleensä juuri mitä sydämeni käskee minut tekemään", lausui Eva.

"Sydämesi käskee sinua aina tekemään sitä, joka on oikeaa, hyvää ja jaloa", sanoin minä.

"Luulenpa kuitenkin", lisäsi Eva vakavasti, "että minun itseni-kieltämys on siinä, ett'en tee mitä ihmiset tahtovat minua tekemään, sillä mielelläni tahtoisin olla kunkin ihmisen mielen mukaan, ja olipa melkein kuin tarve aina miellyttää äitiäni ja Maria-tätiä..."

"Ja olit sentähden vähällä mennä naimisiin miehen kanssa, jota et lempinyt, ainoastaan tehdäksesi ihmisten mielen mukaan".

"Niin, ell'et sinä olisi pelastanut minua", vastasi hän nauraen. "Mutta, Harry, minä tahdon kuitenkin saada jotakin omituisempaa päivällispitoihimme, minä tahdon tehdä jonkun pienen kujeen, ymmärräthän. Kun emme saa viiniä, niin osta kauniimpia viini-rypäleitä ja hedelmiä, kuin löydät -- minä valmistan pienen hedelmävadin keskelle pöytää".

"Rakas ystäväni, minä tuon sinulle niin paljon rypäleitä ja hedelmiä, kuin vaan voit toivoa".

"Pieni naapurini, Ruth, lähetti minulle tämän astian omena-hyytelöä. Näetsen, eilen puhuin hänen kanssansa omena-hyytelön keittämisestä, jossa minä olen aivan vasta-alkavainen, mutta hän on oikea taiteilija. Katsos vaan tätä, kuinka aurinko kuultaa sen läpi! Ja, arvaas, tuo hyväsydäminen vaimo lähetti minulle puolen tusinaa tällaisia omena-hyytelöllä täytetyitä astioita!"

"Hän on täydellinen pyhimys!" huudahdin minä.

"Ja minä saan kaikki kukat hänen kukka-tarhastaan. Hän sanoo, että halla ne hävittää parin päivän kuluttua, ell'en minä poimi pois niitä. Ensi suvena täytyy meidän, Harry, ottaa oppia häneltä pienen kukka-tarhamme hoitamisessa. Enpä ole nähnyt kenenkään voivan niin vähällä maa-tilkalla kasvattaa niin paljon kukkia".

"Hän varmaankin mielellään opettaa meitä", sanoin minä.

"Kas niin, ystäväni, muista nyt, että tulet kotiin kello viisi. Tahtoisin mielelläni, että heittäisit silmäyksen ruokapöydälle, ennenkuin ystävämme tulevat, nähdäksesi olenko saanut sen niin somaksi ja miellyttäväksi, kuin se voi olla".

"Saavatko vieraamme kulkea juhla-kulussa läpi kaikkien huoneiden, nähdäkseen sinisen huoneen, punaisen huoneen, vieras-huoneen ja kaikki muut?"

"Niin, tahdon, että he näkevät kuinka somat ja miellyttävät huoneemme ovat. Mutta mene nyt, Harry, ja tule aikaisin kotiin!"

KOLMASKUUDETTA LUKU.

Ensimmäiset pidot kodissamme.

Vaimoni oli kaunistanut kaikki huoneet kukilla, joita pieni, hyväsydäminen naapurimme oli lahjoittanut meille. Minä palasin kotiin tuntia aikaisemmin kuin määrä olikaan, sillä arvelin, että vaimoni ehkä tarvitsisi jotakin vielä.

"Harry", sanoi vaimoni, tullen kiiruusti vastahani, kasvot aivan punaisina puuhasta, "nytpä luulen huoneemme olevan likimmittäin täydessä asussaan. Asetupa tuohon oven luokse, että näet, miltä näyttää kun ensin astuu sisään. Huomaatko, että olen asettanut ainoastaan krassia noihin pronsi-vaaseihin, sillä nuot vehreät lehdet näyttävät vielä vehreimmiltä tummaa pronsia vastaan. Valkoisia neilikoita olen asettanut tuohon, vastakohdaksi punaisille kartiineille. Mutta tule nyt ruoka-huoneesen pöytää katsomaan! Mitäs pidät tuosta pöydän-koristeesta, jonka olen valmistanut rypäleistä ja hedelmistä? eikö se ole viehättävä?"

Minä suutelin häntä ja vakuutin, että se oli hyvin viehättävä, mutta sanoin hänen itsensä olevan vielä viehättävämmän; sanoin, että hän on pieni lumooja, keijukainen, enkeli ja mitä kaikkea lienen sanonutkaan.

Nyt saapui Alice, puettuna juurikuin valloitusta varten, ja kaunis hän olikin kuin ruusun nuppu. Kun kello löi kuusi ja vieraittemme askeleet kuuluivat rappusista, sytytimme tulen pesään. Kuinka ihastuneita emmekö olleet, kun tuo liekki omassa uunissamme leimuten valaisi huonetta, heittäen punertavan valonsa tauluille ja seinille, muodostaen niille haaveellisia valoja ja varjoja! Vaimoni oli nähtävästi hyvin tyytyväinen ja Jim vakuutti, että huoneemme näyttivät niin lämpöisiltä, että luulisi niiden voivan herättää vaikka kuolleenkin eloon. Bolton istui, niinkuin sopikin, suuressa, pehmeässä nojatuolissa, jonka sanoimme olevan varta vasten ostetun hänen tähtensä, ja nurkkaa, jossa hän istui, päätettiin täst'edes kutsua Bolton'in nurkaksi.

"Katsokaas tässä", sanoi hän juhlallisesti, vakavasti, ja nähtävästi suurella tyytyväisyydellä, "tässä on minun pieni apuni teidän talouteenne"; ja tämän sanoessaan veti hän laajoista nuttunsa taskuista kaksi somaa kissanpoikaa, jotka hän asetti matolle uunin eteen. "Katsos tässä, Harry, tässä saat kaksi baletti-tanssijaa, jotka ilmaiseksi tanssivat koska tahansa."

"No, voi katsos noita pieniä velhoja, kuinka somia ne ovat", huusivat vaimoni ja Alice, kiiruhtaen kissanpoikia hyväilemään.

Samalla vakavuudella otti Bolton nyt taskustansa kaksi pitkää rihmaa, joihin kumpaiseenkin oli korkki kiinitetty ja pani ne riippumaan; mutta nytkös tanssi alkoi, jota me kaikki katselimme suurella mieli-halulla. Me ihmettelimme näiden pienien taiteilijain omituisia hyppyjä ja miellyttäviä pyörähdyksiä, kunnes ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis.

"Harry", sanoi vaimoni, "meidän täytyy panna nämät kissan pojat piiloon päivällisen ajaksi, sillä jos meidän pieni piika-tyttömme näkee ne nyt ennen päivällistä, niin hän ei voi muuta ajatella, eikä muistakaan palvella meitä pöydässä."

Harvoin lienee päivällis-ateriaa syöty niin iloisina ja onnellisina, kuin me nyt teimme, ja syynä siihen oli varmaankin se, että olimme kaikki kuin kotonamme ainakin. Koti oli _meidän_ ja päivällinen oli _meidän_, me olimme kaikki niinkuin samaan perheesen kuuluvat. Kukin sai osan kiitoksista, joita tässä runsain määrin jaeltiin. Mary'a kiiteltiin ruoista ja Bolton'ia ylistettiin pilviin saakka keitto-arinamme oivallisuudesta, ja Jim, Alice ja vaimoni ylistelivät toisiansa ruoka-huoneen somasta ulkomuodosta. Oikein kauhistuimme, kun muistelimme noita vanhoja tapettia ja kehuimme taiteilijoitamme, jotka niin vähästä saivat näin kaunista kokoon. Huomautettiin mikä suuri vaikeus oli tapettien kokoon panemisessa, jolloin Alice ja Jim veitikkamaisesti muistuttivat toisiaan hauskoista erityiskohdista tätä työtä tehdessä. Päivällistä syötyämme, joimme varsin oivallista kahvia, ja palasimme sitte vierashuoneesen yhtä iloisina, kuin jos olisimme juoneet hienoimpia viinejä. Nyt olivat kissanpojatkin jo perehtyneitä ja tekivät niin somia, naurettavia hyppyjä, että katsojain täytyi ilmoittaa niin suurta mieltymystä, että se olisi imarrellut suuria taiteilijoitakin. Alice lupasi kutsua niitä Toglioni'ksi ja Pepita'ksi, ja sitoi niiden kaulalle punaisen ja sinisen nauhan, joita ne oitis rupesivat repimään ja raastamaan irti. Hiljainen vinkuminen kuului nyt porstuasta; Eva aukaisi oven ja siellä istui Stumpy, alakuloisena ja kärsivällisen näköisenä.

"No, katsos Stumpy-parkaakin", sanoi hän.

"Älkää olka sitä huomaavinannekaan", lausui Bolton. "Minä olen käskenyt sitä istumaan hiljaa siellä ulkona matolla. Se on kyllä tyytyväinen kun se tietää, että minä olen täällä sisällä."

"Mutta koira-parka", virkki Eva, "se näyttää pyrkivän sisään."

"Sillä on kyllä hyvä olla siellä ulkonakin", sanoi Bolton hieman ujona. "Tyhmäpä olin, kun otin sen mukaani, mutta sillä on niin ikävä, kun minä lähden kotoa ja jätän sen yksin."

"Totta sen täytyy päästä sisään", lisäsi Eva. "Tule sisään vanha, uskollinen, nukkavieru lemmikki", sanoi hän, "tänä iltana kun vietämme ensimmäisiä pitoja omassa kodissamme, ei pidä edes koirankaan olla tyytymättömän, senkin täytyy ottaa osaa iloomme."

Stumpy laskettiin sisään, ja asettui Bolton'in viereen nurkkaan, jossa se istui niin onnellisen ja tyytyväisen näköisenä kuin koira voipi olla.

Ja nyt, kun kaikki näyttelijämme ovat näyttämölle astuneet, ja loppu-näytös on valmis; kun istumme ko'ottuna koti-lieden ympärille ja kun luonamme ovat nuot eläin-paratkin, jotka iloitsevat onnestamme, on sopiva hetki antaa esiripun langeta ja tehdä lopun kertomuksesta.