Chapter 31

Huoneet olivat hyvin mataloita, tuskin yhdeksän jalkaa korkeita. -- Huoneista puhuessani tahdon sanoa, että minun luullakseni on se juuri tuo omituisuus englantilaisessa ja hollantilaisessa rakennustavassa, joka tekee huoneet niin kotoisiksi, niin miellyttäviksi. Matalat huoneet pysyvät paremmin lämpöisinä, ja tuo seikka on erinomaisen tärkeä meidän ilman-alassa, jossa valkea palaa uunissa kokonaista yhdeksän kuukautta vuodessa. Yleensä olen huomannut, että huoneen viehätysvoima vähenee samassa suhteessa, kuin sen korkeus enenee, ja kaksi- tahi viisitoista jalkaa korkeat huoneet saattavat olla hyvinkin kauniita ja komeita, mutta eivät koskaan tunnu kodikkailta. Niiltä puuttuu tuo vetovoima, joka löytyy mataloilla huoneilla, jotka juurikuin kutsuvat meitä äidilliseen syliinsä.

Minun vaimoni juoksi oitis vallattomasti koko uuden valtakuntansa läpi, katsoi tuota, katsoi tätä, tarkasteli, mittaeli ja selitteli hyvin innokkaasti millä lailla hän järjestää tuon ja millä tavalla tämän. Vaimoni oli todellakin kuningatar valtakunnassansa; hänen jalkansa polki tuttua, omaa maata, ja hänellä oli oikea taiteilijan silmä näkemään miten somaa tuosta kaikesta voisi tulla.

Tuleepa minun tässä huomauttaa, ett'ei se minusta ole aivan yhdentekevää, missä kylkeni lepää, missä asun ja miten asun. En tahdo kieltää, että me sangen mielellämme olisimme asettuneet vaikka heti asumaan johonkin palatsiin, jonka akkunat olisivat Newyorkin Central Park'iin päin ja jossa olisimme olleet ympäröittyinä mitä hienoimmilla huonekaluilla. Kaikki se olisi kyliäkin ollut mielemme mukaista, mutta kun emme me voineet niitä saada, niin olipa meille yhtäsuuri ilo nähdä, miten me voimme tulla toimeen ilman kaikkia näitä rikkauksiakin.

Luulenpa varmaan, että tuollaiset pienet keksinnöt ja sinne tänne laskemiset ja aprikoimiset, joita pienet tulot vaativat meitä tekemään, tuottavan meille paljon mielihyvää, jota ne eivät tunne, jotka helposti voivat kaikkia näitä saada. Jospa esimerkiksi noilla pikku lintusilla, jotka pesiivät ikkunan edessä kasvavaan lehmukseen, olisi alusta alkaen ollut valmis, muurattu, sisustettu ja kaikilla tarve-aineilla varustettu pesä, eikä niiden olisi tarvinnut tehdä muuta, kuin astua siihen asumaan, niin kuinka paljon lentämistä ja puuhaa, kuinka paljon viserrystä ja piiperrystä eikö muuttopäivänä kaivattaisi!

Aamun vietimme oikein hauskasti, vaikk'emme tehneetkään mitään muuta, kuin käyskentelimme huoneesta huoneesen, tuumiskellen miten ne varustaisimme ja järjestäisimme, ja aikaväliin kehuimme toinen toisillemme, minkä hyvän kaupan olimme tehneet. Tuolla oli kaunis näkö-ala, tuolla pieni puisto, joka oli ainakin suurta nenäliinaa suurempi ja johon herra Fergus oli kylvänyt ruusuja ja geraniumeja kylläksi yhtä kukkakimppua varten päivässä; tässä oli viiniköynnös, jonkun vanhan tädin istuttama, josta Jack Fergus oli laittanut jotakin lehtimajan tapaista, ja jolla oli purppuran punaisia rypäleitä. Me söimme niistä ja tuntuipa siltä, kuin olisimme olleet Aatami ja Eva paratiisissa. Mitä siitä, josko meidän pieni edenimme olikin vähäpätöisessä kaupungin-osassa ja josko, niinkuin Maria-täti sanoi, ei ollut yhtään elävää ihmistä monen peninkulman matkalla? Olihan tuo kuitenkin meidän kaunis yrtti-tarhamme, jonka Herra Jumala oli istuttanut itäänpäin edenistä. Sen ostaminen, se on kyllä totta, vei koko vaimoni pienen omaisuuden, ja saattoipa meidät päällepäätteeksi vielä velkaankin -- mutta me lohdutimme itseämme sillä, että olihan tämä yhtähyvin helpoin vuokraus-laatu Newyorkissa; "sillä näetsen", sanoi vaimoni minulle hyvin opettavasti, "isä sanoo meidän panneen rahat hyvään talteen, sillä kartanon hinta kyllä kohoaa, niin että me, jos myymme sen, saamme siitä paljon enemmän kuin itse maksoimmekaan."

"Äkkiä sinusta tulee tarkkasilmäinen, pieni asioitsija!" sanoin minä, ihmetellen vaimoni älyä raha-asioissa.

"Sepä minä olenkin nyt jo, ja kuulepas, Harry ystäväni, älkäämme kuluttako rahoja huonekaluihin, ennenkuin olen näyttänyt sinulle, mitä minä puolestani voin saada toimeen. Minä tiedän keinon, millä lailla huone vähillä menekillä saadaan soman näköiseksi. Esimerkiksi tämä pieni huone täällä; siihen ostan huonekalut yhdeksällä tahi kymmenellä dollarilla."

"Sinäkö?"

"Niin minä, Maryn avulla -- saatpahan nähdä. Ne ajavat saman asian kuin sellaiset huonekalut, joista maksetaan kahdeksan-, yhdeksän-kymmentä dollaria ja nämä kahdeksan-, yhdeksän-kymmentä dollaria säästyvät meille toisiin tarpeisin. Stewarts'illa olen nähnyt hyvin kaunista kangasta, leveillä tummanpunasilla reunuksilla. Minun luullakseni on parasta ostaa koko pakka kerrassaan, siitähän sitte riittää päälliseksi kaikkiin huone-kaluihin. Maltapas vaan! Akkunoihin ostan minä draperiat, tuolit minä päällistän ja sitte emme tarvitse muuta, kuin ostamme pari, kolme suurta, pehmeätä nojatuolia, niihinkin laitan itse päällykset samasta kankaasta -- ah, saat nähdä, mitä ihmeitä minä saan aikaan. Kaikki tulee niin somaksi ja siistiksi, että ihmiset oikein hämmästyvät."

"Hyvä, hyvä, muurahaiseni, minä jätän kaikki sinun haltuusi; nuot toimet kuuluvat sinun piiriisi, sinä saat hoitaa kaikki sisä-asiat."

"Luonnollisesti; sinulla on työtä kylliksi lehden toimituksessakin noiden pääkirjoitusten kanssa ja sen ohessa, ystäväni, vaikka oletkin viisas, niin etpä kuitenkaan tällaisista asioista ymmärrä juuri mitään. Älä siis vaivaakaan itseäsi niillä. Meidän pienen valtakuntamme sisäiset asiat ovat siis minun hoidettavinani. Ja nyt ei äiti, eikä Maria-täti saa tulla tänne, ennenkuin kaikki on järjestyksessä. Alice saa olla jonkun aikaa auttamassa minua, ja kun minä tarvitsen sinua, niin sanon sinulle siitä edeltäkäsin, ja jos ei minulla olekaan taitoa kirjoittaa pää-kirjoituksia, niin onpa minulla taitoa johonkin muuhun, sen saat nähdä".

"Oletpa sinä pikku lumooja", sanoin minä hänelle, "ja tämä huone on tuleva vast'edes rajamaaksi nykyisen ja vielä lumoavamman maailman rajalla. Iloiset, leikkivät keijukaiset ottavat vast'edes sen haltuunsa ja heidän pikku kätösensä jatkavat sitä työtä, jota sinä olet aloittanut."

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.

Pieni kotimme.

Pian huomasimme, että tämä koti oli _meidän_, sillä nuot uskolliset, hyvät ystävämme Jim ja Bolton pitivät sitä aivan kuin omanansa. He olivat meillä joka päivä, väliin melkeen joka tuntikin. He neuvoittelivat ja tuumailivat kanssamme, ja ihmettelivät vaimoni erinomaista kykyä kodin järjestämisessä. Jim joutui kaikkialle. Väliin puuhasi hän paita-hihasillaan naulaten mattoja kiini, väliin lateli hän laatikoista kaikki mitä niissä oli tuotu; väliin taas makasi hän jonkun suuren laatikon päällä ja kirjoitti kappaleitaan sanomalehteen. Alituisesti pyörähti hän pikimältään luonamme, ilmoittaakseen, että hän matkoillaan kaupungissa oli keksinyt sen tahi sen helppo-hintaisen esineen.

Ensi-aikoina elelimme uudessa kodissamme aivan kuin matka-majassa, aivan kuin huvi-retkeläiset ulkona luonnossa.

Kotimme oli kehittymis-tilassaan, ja me söimme ateriamme miten kulloinkin oli sopivinta, jonakuna joutohetkenä, ja se tapahtui oikein paimenen-tapaisella yksinkertaisuudella. Tällaisissa tilaisuuksissa vallitsi joukossamme sellainen eloisuus, vallattomuus ja vapaus, jonkamoista emme tapaa järjestettyjen aterioiden ääressä. Kun me kaikki kokoonnuimme Mary'n keitto-arinan ympärille kyökkiin, ja söimme paistettua kalaa ja voileipää, huolimatta erittäin varustetusta pöydästä, niin olimme lähemmässä liitossa, kuin kuukauden ajalla olisimme olleet, jos taloutemme olisi ollut oikein tavanmukaisesti järjestetty.

Keitto-arinamme oli Bolton'in erityisen suojeluksen alla. Hän oli ylistettävällä innolla tutkinut tätäkin tieteen haaraa, ja filosofisen tutkimuksen jälkeen kehoitti hän meitä ostamaan tämän keitto-arinan, jota hän katseli oikein isällisellä hellyydellä, ja josta hän toivoi saavansa kunniaa sen oivallisuuden tähden. Minä näen hänet vieläkin, kun hän istui kyökissä vakavana kuin tavallisesti, joku oppi-kirja ruo'an laittamisessa kädessään, lukien ja selvittäen meille sen salaisuuksia, sillä välin kun joukko pehmeätä tee-leipää paistui uunissa. Nämät tee-leivät olivat vallan oivallisia, ja me söimme niitä lämpöisinä, oitis kun ne uunista otettiin; syödessämme iloitsimme oikein sydämellisesti, yksinkertaisella tavallamme, ja tulimme siihen päätökseen, että keitto-arina ja uuni olivat varsin oivallisia.

Vaimoni ensi-toimia oli ruoka-huoneen somistaminen. Kaaren-tapainen kesku-akkuna oli hyvin kaunis ja viini-köynnös oli somasti kietoutunut sen ympärille, mutta tapetit olivat hyvin rumat ja huonot tässä huoneessa. Seinäin ala-osat olivat katetut tumman värisillä laudoilla, niin että se osa seinästä, joka oli tämän laudoituksen ja matalan katon välillä, ja jota nuo harmittavat tapetit peittivät, oli ainoastaan neljän ja puolen jalan korkuinen.

Kun ajattelin niitä monia toimia, joita meillä oli, saadaksemme kotimme järjestetyksi, olisin mielelläni antanut näiden tapettien olla koskemattomina.

"Evaseni", sanoin minä, "miks'emme anna niiden olla paikallansa?"

"Rakas lapseni", vastasi vaimoni, "nämät tapetit ovat kauhistuttavia."

"Ei ne tosin ole kauniita, mutta kukapa niitä katseleekaan?" lausuin minä. "Sinä hankit itsellesi suotta niin paljon työtä, että aivan väsytät itsesi."

"Se minua väsyttäisi, jos minun täytyisi katsella noita tapettia; sentähden, Harry, ole nyt kiltti poika, ja tee mitä käsken. Mene nyt Berthold & Capstick'in puotiin ja osta minulle käärö aivan mustia tapettia, ja kuusi tahi kahdeksan kääröä karmosini-punaisia, sitte saat nähdä mitä saan toimeen."

Pari päivää myöhemmin oli ruoka-huoneemme muuttunut pompejiläisen huoneen kaltaiseksi. Pohja oli karmosini-punainen, jolla oli siellä täällä mustia pilareita, joita puolitoista jalkaa korkeat, valkoiset kuvat kaunistivat. Nämät kuvat oli vaimoni leikannut kivi-piirroksistaan.

"Muistatko tuota helppo-hintaista neapelilaista kivipiirros-kokoustani?" kysyi vaimoni. "Sano, enkö ole käyttänyt niitä hyvään tarpeesen?"

"Sinä olet pieni velho", sanoin minä; "sillä tuskinpa sinä taidat itse asettaa tapettia seinille."

"Enkö taida! Eikö minulla ole yhtä monta sormea kuin äidilläni? ja hän on tehnyt samoin monta monituista kertaa. Tämä huone on hyvin pieni. Jim'in ja Alice'n avulla olen tämän tehnyt tänä päivänä ja se olikin oikein hauskaa työtä."

"Jim'inkö?" kysyin minä veitikkamaisesti iskien silmää.

"Niin, Jim'in", vastasi vaimoni hymyellen.

"Näyttääpä siltä, kuin..."

"Niin, siltä se näyttää", sanoi vaimoni, "mutta tuo poika on sekä hyödyllinen, että hupaisa. Etpä voi arvata kuinka hauskaa meillä oli tätä työtä tehdessämme."

"Mutta ystävyys Jim'in ja Alice'n välillä rupeaa näyttämään toden-teolta", lisäsin minä.

"Älä virka siitä sanaakaan", sanoi vaimoni, naurahtaen; "se on ainoastaan ystävyyttä, eikä mitään muuta."

"Ja ystävyys Alice'n kaltaisen tytön ja nuoren miehen välillä, on, kumminkin jälkimmäisen puolelta..."

"Olkoonpa mitä tahansa", sanoi vaimoni. "Heillä on niin hauskaa yhdessä, ja mikä on vielä parempi, sitä ei huomaa kukaan muu, kuin sinä ja minä. Ei kukaan vaivaa Alice'ä kysymällä, onko hän kihloissa, ja hän kokee aina selvittää minullekin, että hän pitää Jim'istä, ainoastaan niinkuin veljestänsä. Huomaat siis, että on etua sekin, asua vieraiden ihmisten keskellä; täällä ei kukaan tunne meitä ja saamme siis elää aivan miten itse haluamme. Tämä pieni talo on meidän Crusoe'n saari keskellä suurta Newyorkia. Mutta, Harry, jotakin puuttuu meiltä vielä. Meidän täytyy saada hieno kulta-liista tuonne katon rajaan. Mene Berthold & Capstick'in puotiin ja osta pari kyynärää, niin olet oikein hyvä poika. Katsos tässä", lisäsi hän näyttäen taskukirjaansa, "tässä olen laskenut kuinka paljon tarvitsemme."

"Mutta taidammeko itse kiinittää sen seinään?"

"Enpä usko; mutta pyydä että Tim Brady, joka nyt on heidän palveluksessansa, tulee auttamaan meitä. Tim oli ennen juoksupoikana isäni konttorissa ja tulee varmaan hyvinkin mielellään. Saatpa nähdä, että huone yht'äkkiä on aivan kuin nuken-kaappi."

Sillävälin kun minulla oli täysi työ kirjoitusteni kanssa, kasvoi ja kehkeytyi pieni kotimme, lehti lehdeltä, ja kukka puhkesi kukan perään armaan puolisoni lempeän hoidon alla.

Aika ja tila ei salli laveammin kertoa miten pieni vaimoni järjesti ja somisti kotoamme. Vähitellen sain sellaisen luottamuksen hänen voimaansa, että olisin ollut valmis uskomaan hänen voivan vaikka muuttaa kotimme Japaniin, jos hän olisi sanonut tahtovansa tehdä sen. Kotimme oli kuvaus vaimoni luonteesta, samoin kuin maalauksessa huomataan taiteilijan luonne.

Monessa kodissa emme voi huomata mitään, joka ilmoittaisi sen asukkaiden eri luonnetta. Mutta meidän kotimme muodostui Evan ympärille samoin kuin kuori simpsukan ympärille. Minun kotini oli Eva -- hän oli tuo luova, elähyttävä henki, joka siinä vallitsi. Eikö sekin ole ihana taide, jonka kautta talo, itsessään kylmä ja kuollut, muuttuu lämpimäksi, miellyttäväksi ja eri luonteiden elähyttämäksi? Tapetit, huonekalut ja taulut ovat sellaisen taiteilijan kädessä aivan kuin nuot maalatut lasin-palaiset koru-kiikarissa; nainen luopi niistä meille kodin.

Kun iltasella palasin kotiini väsyneenä päivän töistä, ja Eva näytteli minulle riemulla mitä hän päivän ajalla oli saanut toimeen, silloin aloin käsittää vanhaa kreikkalaisten jumaluus-oppia, enkä enää ihmetellyt, että he pitivät koti-jumaliaan niin suuressa kunniassa.

Mielestäni taisi Eva luoda aivan tyhjästä. Kodissamme ei löytynyt noita mukavuuksia, joita pidetään aivan välttämättöminä, ja joita paitse paremmat perheet eivät voi olla, ja kuitenkin oli kotimme niin miellyttävä ja mukava, sillä kaikki osoitti hienoa makua ja suurta kauneuden-tuntoa. Vaimollani oli erittäin tarkka silmä, kun hän osti tarpeitaan; kukin esine oli niin sopiva paikallansa, kuin jos se olisi ainoastaan sitä varten luotu.

Hänen retkensä Newyorkin suurella merellä ja ne saaliit, jotka hän aina toi mukanansa, muistuttivat minua suuresti siitä, miten Robinpoika Crusoe valmisteli kotiansa autiolla saarella, käymällä useoita kertoja noutamassa tarpeitaan laivasta, joka rannalla oli joutunut haaksirikkoon.

VIIDESKYMMENES LUKU.

Naapurimme.

"Harry", lausui vaimoni minulle eräänä päivänä, kun tulin kotiin päivällistä syömään, "minä olen tehnyt mieluisan keksinnön."

Vaimoni oli muuan noita vilkkaita, ahkeroita ja uutteroita naisia, jotka aina hämmästyttävät sekä itsiään että ystäviään; ja joka päivä kun väsyneenä ja uupuneena töistäni palasin kotiin, mietin jo matkalla itsekseni, mitä hänellä taas olisi minulle kerrottavana, kun saavuin kotiin, ja tavallisesti kiiruhtikin hän vastaani ja kertoi ihastuksella mitä hän oli tehnyt, muuttanut ja järjestänyt.

"No", kysyin minä, "mikä suuri keksintö se nyt on?"

"Kuules vaan; muuan näistä naapuri-taloista, joka tähän asti on ollut aivan kuollut silmissäni, on nyt käynyt eläväksi, sillä minä olen saanut tuttavan siinä."

Minä tiesin jo entuudestaan, että vaimoni oli niin seuramielinen, että hän, jos hän olisi ollut Robinpoika Crusoe'n autiolla saarella, olisi tekeynyt tuttavaksi apinain ja papukaijain kanssa mieluummin, kuin olisi ollut ilman kumppalia, jota hän voisi puhutella. Senpätähden en nyt hämmästynyt vähintäkään, oli vaan hauskaa nähdä, että vaimoni sai tuttavia naapuri-talossa.

"Ethän aikone ruveta seurustelemaan ihmisten kanssa, jotka asuvat näin kaukana hienon maailman keskuksesta?" kysyin piloillani.

"Ai'onpa kyllä; minä olen löytänyt aarteen aivan naapuri-talosta."

"Saanko olla niin utelias, että kysyn miten tuon löytösi teit?"

"Totta puhuen, Harry, niin olen aivan kykenemätöin teeskentelemään liikaa hienoutta, enkä ole koskaan voinut elää aivan tietämättömänä, mitä ihmisiä asuu naapuri-taloissa. Otaksupa, että äkkiä sairastuisimme, tahi että joku onnettomuus tapahtuisi meille, niin ei meillä olisi ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa saisimme puhella; oikeinpa kauhistuttaa kun ajattelen tuollaista. Sentähden olin utelias saamaan tietää, mitä ihmisiä asui naapuri-talossa. Minä menin makuu-huoneemme akkunan luo, josta näin heidän pihaansa ja pian huomasin, että heillä, asuipa siellä ken tahansa, oli pieni, soma kukka-tarha, jossa kasvoi krassia, geranioita, asteria ja muita kauniita kukkia. Tänä aamuna huomasin kukkatarhassa mitä somimman kyyhkyn, pienen kweekarivaimon, puettuna harmaaseen hameesen ja valkoiseen myssyyn. Minä mielistyin oitis häneen ja mietin vaan keinoa miten pääsisin hänen tuttavuuteensa."

"Sepä on juuri sinun tapaistasi", sanoin minä. -- "No, varmaankin juoksit oitis alas ja lankesit hänen kaulallensa?"

"Enpä tehnyt aivan niin. Mutta meillä oli kaikki akkunat auki, huoneita tuulettaaksemme, ja nenä-liinani oli pöydällä akkunan vieressä. Äkkiä tempasi tuuli sen ulos akkunasta ja kiidätti sen tuonne alas kukkatarhaan. -- 'Katsos', sanoin Alice'lle, 'tuopa on varmaankin onnettaren viittaus; minä riennän oitis sinne ja kysyn minne nenä-liinani joutui.' -- Minä kiiruhdin siis hänen portillensa ja soitin portti-kelloa. Sillävälin luin portin päällä löytyvällä nimi-lipulla nimen Baxter. Ja kenen luulet avanneen portin minulle; se oli itse tuo pieni kyyhkyläinen, kauniina kuin ruusu, valkoisessa myssyssään ja harmaassa hameessaan. Tekeepä mieleni, Harry, valmistaa itselleni kweekarin-puku. Se somistaa varmaankin meitä enemmän, kuin kaikki koristukset."

"Armahani", sanoin minä, "tämä näkyy olevan alku johonkin suurempaan tapaukseen. Olenpa utelias saamaan tietää mitä sitte seurasi."

"Sitte aloin näin: 'Suokaa anteeksi hyvä rouva Baxter; mutta minä olin niin varomatoin, että annoin tuulen viedä nenä-liinani akkunasta ulos, ja se putosi teidän kukka-tarhaanne.' -- Olisitpa nähnyt mikä ihastuttava pune nousi hänen poskillensa, kun hän vastasi kohteliaasti: 'Minä riennän oitis noutamaan sen sinulle!' -- 'Ei suinkaan', vastasin minä, 'älkää vaivatko itseänne. Jos suvaitsette niin menen itse mielelläni alas pieneen kukka-tarhaanne.' -- Ja loppu-seuraus oli se, että menimme yhdessä tarhaan, jossa puhelimme kauan kukista ja muistakin asioista. Hän poimi minulle ison kääriön kauniita kukkia ja minä kerroin hänelle meidän pienestä kukka-tarhasta, mitä ai'on kylvää ja istuttaa siihen, vaikka myönsin olevani aivan outo sellaisissa toimissa, mutta pyysin, että hän hyväntahtoisesti opettaisi minua siinä. Sitte vei hän minut mitä miellyttävimpään, pieneen vieras-huoneesen, jossa sekä matto, että istuimien päällisteet olivat verasta, ja akkunat täynnä kukkia. Siinä oli monta kirjavaakin kukkaa, vaikka se oikeastaan kuuluu heidän uskontoonsa, että kaikki kirjavuus on vältettävä. Monta hyvää opetusta sain minä häneltä, ja hän lupasi tulla tänne opettamaan minua miten järjestäisin kasvini ja kasvattaisin murattiani niin, että se peittäisi koko tämän akkunan. Hänen murattinsa muodostaa oikean lehti-majan."

"Ja loppu-päätöksenä kaikesta tästä oli se, arvaan minä, että vannoit hänelle ikuista ystävyyttä, se on aivan Evani kaltaista."

"Aivan niin."

"Etkä ollut laisinkaan ylpeä suku-perästäsi?"

"En vähintäkään. Minä inhoan kaikkea ylpeyttä."

"Ehk'et edes tiedä mikä hänen miehensä on?"

"Tiedänpä kun tiedänkin; hän on kello-seppä. Sen sain tietää sen kautta, että hän näytti minulle erästä hyvin taitavasti tehtyä, omituista kelloa, jonka hänen miehensä oli valmistanut."

"Tämä on varmaankin kauheasti alentavaista Maria-tätisi silmissä."

"Minä en pelkää Maria-tätiä, en pelkää koko maailmaa! Minä olen nyt naimisissa, ja teen kaikkia mitä itse pidän parhaimpana. Tiedäthän sitäpaitsi, että kweekarit eivät ole maailman lapsia. He ovat astuneet erilleen maailmasta eivätkä kuulu siihen enää. Tuon pienen olennon seura on todellakin virvoittava; hän lausuu niin sydämellisesti 'sinä' ja 'sinun.' He ovat vastanaineita, niinkuin mekin. He eivät ole asuneet täällä kuin yhden vuoden ja kuitenkin tuntee hän jo kaikki tämän kadun varrella, ymmärrettävästi ei maallisella tavalla, mutta hän on käynyt katsomassa mitä hän voisi tehdä heidän edukseen ja tarjoamassa heille apuaan ja ystävyyttään. Eikö tämä ole tavallansa pieni Arkadia?"

"Onpa kyllä, mutta mitä sait tietää muista naapureistamme?"

"Hän sanoi, että tämän kadun varrella löytyy koko joukko siivoa väkeä. Minä en nyt taida kertoa kaikkia mitä hän jutteli, mutta muutamien kanssa on meidän koettaminen päästä tuttavuuteen. Tuossa syrjin vastapäätä kolmannessa kerrassa asuu köyhä ranskalainen, joka valtiollisista syistä pakeni tänne Newyorkiin ja toivoi täällä voivansa antaa opetusta kielessään, mutta hänellä ei ole kykyä päästä yleisön huomioon. Hänellä on pieni, hieno ja hellä vaimo sekä vähäinen lapsi, ja he ovat sangen köyhiä. Minä menen hänen kanssaan jonakuna päivänä heitä katsomaan. Minä luulen, että tuo pikku sievä Ruth -- niin on minun kweekari-vaimoni nimi -- oli lapsen syntyessä tuon rouva-raukan luona. Minua ihmetytti kuullessani, kuinka kaikki ihmiset tämän kadun varrella hänen mielestään ovat sävyisiä."

"Siihen on syynä se, että ihmis-rakkaus on hänen katsantotapansa perusteena."

"Ja kuules, Harry, tuo pieni, miellyttävä vaimo on yksi niistä, joita Maria-täti pitää halpa-arvoisina! Hän ei ole rikas, eikä ylhäinen, hän ei kuulu 'suureen maailmaan', mutta hän on niin lempeä, miellyttävä ja hieno, kuin joku voi olla. Tuo hänen yksinkertainen, suora tapansa on oikein viehättävä. Tunnemmepa itsemme paljon tutuimmiksi niiden kanssa, jotka koreilematta puhuttelevat meitä ristimä-nimellämme. Hän nimittää minua Evaksi ja minä häntä Ruth'iksi, ja tuntuupa minusta siltä, kuin olisimme jo kauan olleet tuttavia."

"Minä tahtoisin mielelläni nähdä hänet", sanoin minä.

"Siinä tekisit oikein. Miellytpä varmaan sinäkin häneen nähdessäsi hänen katselevan sinua vakaalla, tyynellä silmäyksellään, ja kuullessasi hänen kutsuvan sinua Harry Henderson'iksi. Onpa tuolla omituinen vaikutus, kun kuulemme itseämme puhuteltavan omalla nimellämme, ilman mitään arvonimiä!"

"Niin, minä muistan, kuinka kauan minä sydämessäni kutsuin sinua Evaksi, silloin kun puheessani mainitsin sinua neiti van Arsdel'iksi."

"Harry, se oli Central Park'iin, kun me ainaiseksi hukkasimme 'herrat' ja 'neidit'."

"Onpa kummallista", jatkoin minä, "että kweekarien suora lausumis-tapa tapahtuu jonkinmoisella arvoisuudella. Jos muut oudot ihmiset nimittävät meitä ainoastaan ristimä-nimellämme, pidämme sitä heti häväistyksenä, raakana röyhkeytenä, mutta näiden tarkoituksena näyttää olevan toteuttaa kristillisen yksinkertaisuuden ja vilpittömyyden aatetta, sitävastoin kuin nämä seikat melkeen kokonaan jäävät takapajulle seura-elämässä."

"Harry, emmekö voisi kuulustella tuttaviltamme, eivätkö he voisi saada oppilaita tuolle onnettomalle ranskalaiselle? Minä ai'on käydä hänen vaimonsa luona, ja tiedäppäs, minun luuloni mukaan on se meidän oma vikamme, ell'ei meillä ole tuttavia naapuriemme joukossa. Enkö minä saa tiedustella, onko minun naapurini sairas; tahi kuollut, sen takia, että sattumalta kuulun siihen luokkaan, joka asuu kaupungin toisessa päässä?"

"Armas Evaseni, sinä tiedät, että minä jo syntyni puolesta olen kansan-mielinen, mutta minua ilahuttaa, että sinä omantakeisesti olet muodostanut mielipiteesi. Ystäviesi mielestä olin jo tarpeeksi pahoin tehnyt, kun ryöstin sinulta rikkaan avioliiton ja palatsin Central Park'in läheisyydessä, sentähden en suinkaan päälliseksi tahtoisi viedä sinua muka 'sekanaiseen seuraan'; mutta minne sinä menet, sinne menen minäkin."

YHDESKUUDETTA LUKU.

Vaimoni ehdottelee pitojen pitämistä.

"Harry, ystäväni", sanoi vaimoni minulle suuruspöydässä, "nyt on kotimme järjestetty. Tosin puuttuu muutamia vähäpätöisiä kapineita, joita en vielä ole voinut saada, mutta meillä on sentään jotenkin siistiä, enkä minä hetkeäkään epäilisi näyttää sitä äidilleni, Maria-tädille tahi kenelle hyvänsä."

"Luuletko, että tuo viimemainittu arvoisa henkilö taipuisi käymään meitä tervehtimässä, kun meillä on ainoastaan halpa-arvoinen villamatto vierashuoneemme laattialla ja asumme kaupungin-osassa, jossa ainoastaan halpaa kansaa asuu?"