Chapter 29

Iltapuolella saavuimme vuoriseudun laidalle, jossa erosimme rautatiestä, ja josta jatkoimme matkaamme posti-vaunussa. Me saavuimme tuohon ihanaan seutuun, jossa tiet kulkevat kovalla kalliolla, jossa kuuset ja muratit kasvavat vuorien rinteillä, jossa hopeankirkkaat kosket hyppelevät kivien välissä ja kristalli-puhtaat purot lirisevät, ja jossa kansa on yksinkertainen tavoiltansa, mutta sydämellisesti ystävällinen. Pian huomasimme, että olimme kaukana tuosta teeskennellystä maailmasta. Me istuimme vieretysten posti-vaunun katolla ja kuljimme eteenpäin kuin lintupari puiden oksain läpi, katsellen alas varjoisiin metsä-polkuihin laaksossa. Eteenpäin yhä riensimme, vapaina teeskennellyn maailman pakosta. Me välitimme yhtä vähän puvustamme kuin orava- tahi peippos-pari. Me unhotimme, että löytyykään maailmaa katsojineen, me olimme kuin kotonamme vapaassa luonnossa, jonka vieraan-varaisuutta mielimme nauttia.

Highland, jossa äitini asui, oli päivän matkan päässä, valko-vuorien kauniimmassa seudussa.

Hiljaa kuljimme eteenpäin ja nautimme ihanasta matkastamme. Iltapuolella saavuimme äitini hiljaiseen kotiin. Säteilevin silmin riensi hän meitä vastaan tervehtimään uutta tytärtänsä, jonka minä ihastuneena laskin hänen syliinsä.

Pieni kylämme oli niin hiljainen ja aivan entisellään! Tuolla oli kirkko, jossa isäni ennen saarnasi; tuossa seisoivat vielä samat talot, siellä elivät vielä samat henkilöt, joita minä lapsuudessani olin tuntenut; tässä vanha tavara-aitta ja tuossa ravintola, jonka kyltti kiikkui kitisten tuulessa. Ja, parhaimpana kaikista, tuossa oli Jaakko-enon kartano, jossa löytyi kirjoja joka sopessa, hiljaisilla, mukavilla huoneillansa, tutulla vieraan varaisuudellaan ja juhlallisella rauhallisuudellaan. Tämä oli paratisi, jonne sain viedä Evani lepoon ja rauhaan.

En voi kertoa kuinka ihania ne päivät olivat, joita me nyt vietimme kodissamme! Koulu-lasten tavoin kuljimme käsi-kädessä kaikkialla ja kävimme kaikissa lapsuuteni mielikki paikoissa. Siellä, jossa pienen lapsuuteni morsiamen kanssa olin poiminut keltaisia liljoja ja punaisia mansikoita, siellä mekin noukimme niitä nyt. Sama peipponen, istui vieläkin tuon vanhan puun korkeimmalla oksalla, liverrellen laulujansa, aivan samoin kuin muinoin, kun Susie'n kanssa makasimme heinikossa ja kuuntelimme sen laulua. Luulinpa itseni äkkiä muutetuksi poika-vuosieni onnellisiin päiviin, niin elävästi herätti nuori puolisoni muistojani aikaisimman lapsuuteni pienestä morsiamesta. Me olimme aivan kuin lapsia, jotka elävät nauttien valoisasta nykyisyydestä, vähintäkään pelkäämättä tulevaisuutta.

Joka kerta, kun palasimme matkoiltamme, otti äitimme, ilosta säteilevin kasvoin, meitä vastaan, hän hymyili aina niin sydämellisesti ja otti osaa iloomme. Jaakko-eno oli yhtä kuiva ja satirinen kuin ennenkin, mutta katseli kuitenkin onneamme teeskentelemättömällä ihastuksella.

"Nyt olet oikean löytänyt, Harry", sanoi hän minulle. "Hänestä tulee oivallinen puoliso. Sinä olet onnen poika, kun kaupungin tyttöjen joukosta tapasit sellaisen naisen."

Pian laittoi Eva itsellensä soman ja hyvin mukavan vuori-puvun, joksi hän sitä kutsui, ja johon puettuna hän kiipeili kanssani kaikkialla vuoristossa. Me tunkeusimmekin kaikkialle, tutkimme rotkojen ja metsäin salaisuudet.

Eno lainasi meille hevosensa ja vaununsa ja äitimme varusti meitä hyvällä eväällä, niin että me usein matkustimme pari päivää vuoristossa, jolla ajalla haimme ja ihailimme kauniimpia näky-aloja. Kun täten nautimme vapaassa hiljaisessa luonnossa luonnon ihanuutta, opimme aina tuntemaan kumppalimme perinpohjaisemmin, kuin seura-elämän teeskennellyissä piireissä. Kun olemme kaukana maailman tohusta, kun puhdas, ihana tuoksu ympäröi meitä, silloin kohoaa sisimmässämme piileilevät jalot ja puhtaat tunteet pinnalle, ja mietteitämme vaihtamalla tuomme silloin esiin parhaimmat sielumme ominaisuudet.

Kun Evan kanssa olin kaukana ikivanhan metsän siimeessä, jossa jalkamme vaipui mattoon, joka oli taidokkaammin tehty, kuin paras taideteos, jossa nuot ikivanhat puiden rungot olivat päällistetyt hienolla sammal-kuteella, jossa linnut lauloivat joka oksalla -- silloin tuntui ikääskuin olisimme olleet pois koko maailmasta, ikääskuin olisimme muutetut paratiisiin, ja täällä tumman vehreäin kuusten suojassa voimme vapaasti tehdä päätelmiämme muusta maailmasta.

Tuo rohkea yritys päättää käsi-kädessä elää erillään tämän maailman turhuudesta ja loistosta, elää ainoastaan sydämen todellisen onnen vuoksi, sai täällä uutta virkistystä, uutta voimaa. Luonto hymyili suopeasti liitollemme. Kukin heinän korsi, jota tuuli tuuditteli, kukin tuoksuva kukka-pensas, kukin visertelevä lintu, kuului kukin tavallansa kuiskaavan meille: "se on oikein tehty!"

"Luulenpa varmaan", sanoi Eva, kun kerran istuimme eräällä autiolla paikalla, josta komea koski näkyi etäällä, "että löytyy sangen monta, jotka suuresti surkuttelevat minua. Isäni on kadottanut rikkautensa, minä olen mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla ei ole muita rikkauksia kuin sisäiset, ja meillä ei ole varaa oleskella Niagaran luona tahi jossakin muussa loistavassa seudussa, jossa rikkaat vastanaineet viettävät lempiviikkonsa, emmekä myöskään voi oitis Newyorkiin tultuamme itse pitää suuria pitoja, emmekä käydä sellaisissa."

"Voi Eva van Arsdel parka, miltä onnen kukkulalta etkö sinä ole vaipunut!" huudahdin minä.

"Maria-täti parka!" jatkoi Eva. "Minua todellakin surettaa hänen tähtensä. Hänkin rakasti minua tavallansa -- samoin kuin kaikki muut ihmiset rakastavat, se on, he tahtovat, että olisimme onnellisia sen kautta, että teemme mitä he tahtovat. Hän oli määrännyt minulle rikkaan naimisen ja kuvitellut mielessään, että minä, häiden vietettyä, jotka olisivat komeammat kuin mitkään tähän asti vietetyt häät, olisin loistavana tähtenä Newyorkin loistavissa piireissä. Nyt on kaikki nämät hänen toiveensa menneet mitättömiin. Arvaas kuinka katkeralta se mahtaa tuntua! Minä mielelläni lohduttaisin häntä ja sopisin hänen kanssaan, mutta hän ei voi antaa minulle anteeksi mitä olen tehnyt. Kun hän lähtiessämme suuteli minua, luin selvään hänen kasvoillansa sanat: 'Jos tahdot mennä perikatoon, niin mene, minä en sitä voi enää estää'."

"Mutta ehkä hänen mielensä muuttuu, kun hän näkee kuinka onnellisia me olemme", sanoin minä.

"Minä pelkään ett'ei hän sitä tee. Maria-täti ei voi käsittää, että se voisi olla onnellinen, jonka täytyy alkaa taloutensa yksinkertaisella villa-matolla laattialla. Hän pitää sitä varsin sopimattomana ja ymmärryksen puutteena, että olemme onnellisia sellaisessa tilassa. Minä ai'on juuri tuollaisessa tilassa olla hyvin onnellinen; luonnollisesti tulen minä alati loukkaamaan hänen moralista tunnettansa, ja, niinkuin jo äsken sanoin, tahtoisin välttää sitä, sillä minä pidän paljon Maria-tädistä, ja se huolettaa minua, ett'en voi tehdä hänen mielensä mukaan."

"Arvattavasti on mahdotoin saada häntä käsittämään, mikä aarre meillä on toisissamme ja rakkaudessamme tähän iloiseen, raittiisen luonto-elämään", sanoin minä.

"Niin, se on mahdotointa. Maria-tädin käsitys matkasta vuoristossa on se, että istumme hienoimmassa puvussamme ravintolan akkunan luona ja katselemme vuoria. Hän ei varmaankaan viitsisi kastella kenkiänsäkään nähdäkseen näitä kauniita maisemia. Varmaan tuo hyvä sielu nyt valvoo kaiket yöt surren onnettomuuttani, ja vaivaa aivojansa ajattelemalla kuinka voisimme helpoimmalla tavalla viettää loistavaa elämää."

"Ja sinä olet vapaa ja iloinen kuin rastas."

"Niinpä olenkin. Minä en toivo mitään hartaammin, kuin että voisimme asua jossakin näistä pienistä vuorikaupungeista, niinkuin äitisi ja enosi tekevät. Minä rakastan näitä yksinkertaisia, ystävällisiä luonnon lapsia."

"Mutta kun emme voi asua täällä, täytyy meidän koettaa valmistaa itsellemme Newyorkissa pienen, yksinkertaisen, ystävällisen ja vilpittömän kodin, samallaisen, kuin kodit täällä ovat."

"Niin, sen kyllä teemmekin", vastasi hän; "kun vaan päätämme olla vapaita, niin olemmekin vapaita. Tämäpä onkin avio-liiton etuja. Yksin eläessämme olemme jäsenenä jossakin perheessä, ja meidän täytyy seurata sitä, minne se matkustaa. Mutta nyt kun olemme naineet, voimme aivan seurata omaa tahtoamme, sillä olemmehan kuningas ja kuningatar omassa valtakunnassamme. Oman kotimme saamme järjestää miten itse tahdomme ja hallita aivan yksivaltaisesti siinä."

"Se on aivan totta", vastasin minä. "Tästä lähin kutsutaan sinua ja minua Henderson'in perheeksi, ja ihmiset kertovat että Henderson'illa tehdään niin tahi niin, ja Henderson'illa ei tehdä niinkuin muualla. Meitä tutkitaan aivan kuin jotakin uutta valtiota."

"Niin kai!" sanoi Eva innokkaasti; "ja kun he ovat kyllin tutkineet leveys- ja pituus-asteemme, maanlaadun ja tavat valtakunnassamme päättävät he, voivatko käydä meitä tervehtimässä tahi ei."

"Ja sinä et laisinkaan pelkää vaikka meistä sanottaisiin: 'voi kuinka nuot Henderson'it ovat omituisia ihmisiä!'"

"En vähintäkään, niinkauan kuin tuo ihmeteltävä omituisuus on ainoastaan joku omituisempi mukavuus", vastasi Eva. "Jokapäiväis-huone, esimerkiksi sellainen kuin Jaakko-enosi, räiskyvällä tulellaan pienessä uunissa, kirjoillaan ja yksinkertaisilla aterioillaan, olisi jotakin varsin outoa Newyorkissa, jossa ei tulla toimeen ilman suuria peilejä, marmori-levyjä, silkki-tupsuja, damastikartiineja ja ilman suurta joukkoa mukavia ranskalaisia nojatuoleja, joita ympäröi ylellisyyden haudankaltainen pimeys. Nyt minä ai'on asettaa kotini aivan samalle yksinkertaiselle kannalle, kuin kodit täällä ovat; meidän vierashuoneemme on oleva valoisa, vilkas, laaja ja vapaa ylellisistä koristeista, kullattuna ainoastaan auringon kultaisilta säteiltä, aivan niinkuin äitisi vieras-huone on. Kuinka ihanasti miellyttävältä eikö kaikki näytä äitisi kodissa hämärässä, kun me kaikki istumme valkean ympärillä ja liekki valaisee tauluja ja kirjoja ja antaa niille tuollaisen uneksuvan hohteen."

"Sinä olet pieni runoilija, lemmittyni; sinun toimenasi on nyt muuttaa elämän prosan runoudeksi."

"Niin, ja sitä kutsun minä naisen tehtäväksi maan päällä. Meidän naisien 'kutsumus' tässä maailmassa on, minun ajatukseni mukaan, tehdä elämän suloiseksi, salata, peittää kaikki mikä on kovaa, kuivaa ja prosaillista elämässämme ja tuoda esiin sen runolliset, valoisat puolet. Minun mielestäni pitäisi naisen olla, niinkuin Hawthorne sanoo, 'elämän sulostaja'."

VIIDESVIIDETTÄ LUKU.

Vaimoni vaatteet.

Lukija älköön luulko, että vaimoni unohti ottaa sopivia pukuja mukaansa matkallemme, vaikk'emme matkustaneetkaan Saratogaan tahi Niagaralle. Niin vähiä vaativa kuin nuori puolisoni olikin, oli hänellä toki täysi varustus vuori-matkallemme.

Michelet'in opetuksien mukaan pidin avio-miehen velvollisuutena olla vaimonsa kamari-piikana. Minä laitoin hänen vaatteensa matka-arkkuihimme ja otin ne jällensä ylös niistä. Nöyränä ja suurella kunnioituksella pitelin minä kaikkia näitä omituisia, kummallisia vaatteuksia, joista moni näytti silmissäni selittämättömästi lumotulta.

Tuntuipa oikein kauhealta, kun joku aika sitte luin erään kirjoituksen, jonka muuan hyvin etevä nainen oli kirjoittanut tuon jumalaisen suvun pukujen muuttamisesta.

Löytyy todella niitä, jotka tahtoisivat muuttaa naisien puvut yhtä jokapäiväisiksi ja prosaisiksi kuin meidän, tomun kömpelöin poikain on. Minulle oli toki vaimoni puku joka päivä uusi runo, ja kun minä näin _hänen_ kantavan näitä eri pukuja, sai moni ajatus, joka oli aivoissani piileillyt, äkkiä siivet, aivan samoin kuin hyönteinen levittää hieno-verkkoiset siipensä kovan kuoren alta. Kun Venedig'in maalaus-kokouksissa katselin Paulo Verones'en ja Titian'in maalauksia, nureksin minä aina nykyajan tapaa, joka lähettää miehen ulos elämän merelle, niinkuin mustan venheen, joka on pakoitettu aina kantamaan samaa väriä. Kaikki nämät sametti-puvut, taivaan-kaaren eri väreissä, nämät oivalliset pitsit, nämät kalliit helmet, joita miehet muinoin saivat käyttää pukuinansa, ovat aivan kadonneita, meidän miehien puvuissa ei nyt enää löydy mitään runoutta. Räätäli tekee vaatteemme kaikki toisensa näköisiksi. Vaimoillamme olemme toki vielä tilaisuudessa ihaella tuota vaatteiden vaihettelevaisuutta. Minä mielelläni yhdyn siihen väitteesen, että miehien ihmetys herättää naisissa halun pukeutua komeasti. Se on totta -- sen tunnustan kyynel-silmin -- että se vilkas mielen-kuvittelu ja runous, joka ilmaantuu naisen puvussa, lumoaa ja miellyttää meitä.

Naisen silmissä ei toisen naisen puku ole yhtä viehättävä, yhtä hurmaava kuin miehien silmissä.

Vaimoni johdon alla opin minä miten nuot utu-pilven kaltaiset vaatteukset ovat käännettävät ja levitettävät, vaikka kyllä monesti sain nuhteitakin kömpelyydestäni. Hänellä oli suuri paljous kirjavia nauhoja, kimelteleviä helmi-koristeita, kolibri-linnun siipiä ja muita koristeita, joista hän otti milloin yhden milloin toisen, ja asetti ne väliin hiuksiinsa, väliin kaulallensa, väliin taas johonkin pukuunsa, ihmetyttävällä taidolla, ja seuraus tuosta oli, ett'ei hän koskaan kahtena päivänä ollut aivan samanlainen. Somasti ja miellyttävästi oli hän aina puettu; se ei maksanut paljon, mutta oli meille aina uutena ilon lähteenä. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun minä ensin ihmettelin häntä ja sitte äitini, Polly-täti ja Jaakko-eno kääntelivät ja katselivat häntä joka sivulta, aivan kuin hän olisi ollut joku outo, etelämainen kukka. On vaadittu, että vaimon puvun pitäisi olla hyvin yksinkertaisen ja työn-tekoon soveltuvan; onpa vaadittu, että se olisi tehtävä aivan miehen puvun kaltaiseksi. Mutta jo itse luonto näkyy vaativan, että naisen puku on oleva erillainen kuin miehen, samoin kuin luoja on muodostanut hänen jäsenensä hienoimmiksi ja hänen hiuksensa soreammiksi kuin miehen. Naisen päämaali on korkeampi kuin työn-teko; nainen on luotu elämän sulostuttajaksi, sen lumottareksi, ja siinä on syy, jonka tähden naiset aina ovat huolellisempia pukunsa suhteen kuin miehet.

Epäilemättä ovat monet hurjuudet ja liiallisuudet seurauksena siitä, mutta sitä emme voi auttaa tavan poistamalla, vaan siten, että johdatamme sen paremmalle suunnalle.

Kauniin vaimoni soma puku herätti tässä pienessä seurassamme suurta huomiota, jota vastoin tuskin kukaan olisi häntä ihmetellyt Saratogassa tahi Newport'issa. Hän teki tämän pienen piirimme ihanaksi, melkein loistavaksi, ja ihmettelevät katseet seurasivat häntä kaikkialla.

Vaimollani oli syntyperäinen taipumus pukea itsensä miellyttävästi. Jos hän olisi elänyt Robinpoika Crusoe'n autiolla saarella, jossa hänellä ei olisi ollut muita katsojia, kuin papukaijoja ja marakattia, ja jossa hänellä ei olisi ollut muuta peiliä, kuin kirkas vesilammikko, olisi hän varmaankin pukenut itseänsä huolellisesti, ainoastaan kauneuden-tunteensa kiihoituksesta. Tällä kauneuden-tunteellansa muodosti hän pian äitini kodista pienen edenin.

Äidilläni kyllä myöskin oli taipuvaisuutta kaikkeen siistiin ja somaan, mutta hän oli köyhä papin vaimo, hänen siis täytyi luopua kaikesta koreudesta. Olipa hauskaa nähdä, kun nuot vanhat harmaa-hapsiset naiset, äitini ja tätini, istuivat matka-arkkujen päällä huoneessamme, kuin kaksi kyyhkyistä, sill'aikaa kun nuori vaimoni levitteli heidän eteensä kaikki koristuksensa; he haastelivat silloin niin innokkaasti, että olisi voinut luulla koreuksien olevan elämän pää-maalina.

Joka päivä olimme tilaisuudessa ihmetellä kuinka sopivasti vaimoni oli valinnut jonkun soman kukan pukuunsa. Hän rakasti suuresti kukkia, ja pian olivat kaikki äitini huoneet aivan kuin kasvi-tarhat.

Väliin näin nuoren vaimoni, puettuna puuvillahameesen ja valkoiseen esiliinaan, hääräävän suuressa, valoisassa kyökissä, jossa hän sai opetusta äidiltäni ja tädiltäni emännän-viran salaisuuksissa. Yhdessä neuvoin onnistui näille kolmelle naiselle, suurimmalla huolella ja juhlallisuudella loihtia esiin kummallisia, hyvän makuisia kakkuja ja sylttyjä, joiden valmistaminen oli perhe-salaisuus, joka kulki suvusta sukuun.

Vähitellen sai Evakin tuollaisen perhe-äidin juhlallisen vakavuuden; hänellä oli pitkiä kanssa-puheita äitini ja tätini kanssa kaikenmoisista talouden hoitoon kuuluvista asioista; he näyttivät hänelle kaikki ruoka- ja vaate-kaappien salaisuudet, ja eroittivat liina-vaatteista paraimpia esineitä, joita he lahjoittivat meidän uuteen kotiimme.

Ennenmuinoin olivat kaikki morsiamen liina-vaatteet hänen omia kehräämiänsä ja kutomiansa tahi myös hänen äitinsä tai jonkun muun naispuolisen sukulaisen valmistamia, joten jok'ainoaan lankaan niissä oli yhdistetty joku rakas muisto. Täytyy otaksua, että suloiset unet liikkuivat sen vuoteen ympärillä, jonka valmistamiseen niin moni rakas ja kunnioitettava käsi oli ottanut osaa. Äitini lahja nuorelle vaimolleni oli tuollainen aarre, jossa kullakin palasella on oma historiansa. Tämän silmiliinan oli tuo rakas Annie-täti kehrännyt ja kutonut, nuot tyynyn-päällysteet olivat äitini-äidin työtä. Ne olivat kulkeneet polvesta polveen, ja kun me ne saimme, lehahti niistä vanha satu meitä vastaan, ja me pitelimme niitä kunnioituksella, juuri kuin ne olisivat olleet pyhien jätteitä.

Sitte seurasivat perhe-kirjat, joissa oli sääntöjä ruo'an laittamisessa ja muissa talouden asioissa, joilla myöskin oli oma runollisuutensa. Minä puolestani katselin aina hellyydellä noita kellastuneita vanhoja kirjoja, joihin äitimme ja äiteimme äidit ovat kirjoittaneet kokeistansa, miten elämä on tehtävä mukavaksi ja terveelliseksi. Näiden kirjojen lukeminen herätti sentähden aina muistoja vanhasta koti-elämästä. Tämän arvokkaan, rakkaan kirjan lahjoitti äitini nyt Evalle, joka oitis päätti saman mallin mukaan valmistaa uuden, omista kokeistansa.

Seurauksena kaikesta tästä oli se, että Eva, kun palasimme täältä, luuli olevansa täydellisesti koti-elämän salaisuuksien perillä. Minua kohteli hän aina vähän ylpeästi, kun noista asioista tuli puhe, ja todisti aina, että miehet eivät noista asioista ymmärrä mitään. Eva oli tavallansa aivan kuin äiti minulle.

Äitini ja tätini olivat vakuutetut, että hän hyvin menestyisi uudessa valtakunnassaan. Vaikka hän olikin kaupungin tyttö ja rikkauden ja ylellisyyden hennoiteltu lapsi, huomasivat äitini ja tätini, luonnollisesti, hänessä suurta taitoa talouden hoitamiseen ja kodin sulostuttamiseen. Eva oikein kiihkoisesti halusi päästä Newyorkiin saadaksensa siellä perustaa oman valtakuntansa.

KUUDESVIIDETTÄ LUKU.

Kirjeitä Newyorkista.

Tähän aikaan saapui Jim'iltä muuan kirje, joka antaa hyvin selvän kuvauksen hänestä. Sen sisältö oli seuraava:

Rakas veliseni!

Minun pääni kuhisee kuin mehiläispesä. Voi kuinka paljon olen saanut toimeen sitte kun sinä lähdit täältä! Van Arsdel'in perhe on nyt aivan valmis lähtemään matkalle, ja minä olen luonnollisesti auttanut heitä niin paljon kuin olen voinut. Olen ollut tuon jumaloittavan Alice'n juoksupoikana ja palvelijana. Tuo tyttö on kallis helmi! Enpä ole koskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin nyt -- hän on todella oikein oivallinen. Hän käsittää kaikki asiat ja suhteet niin hiton järkevästi ja säntilleen. Minä oikein kunnioitan häntä -- saat olla vakuutettu siitä, ett'ei tässä puheessani ole vähintäkään ilvettä, se on pelkkää totuutta joka sana. He lähtevät kaikki herra van Arsdel'in isän luo kesää viettämään, ja ensi syksynä toivotaan, että herra van Arsdel saapi pienen viran, jonka tuloilla perhe voipi tulla toimeen. Syksyllä vuokraavat he täällä pienen talon itsellensä, ja luulenpa, että he tulevat elämään sangen onnellisina; mutta ajatteles mikä muutos tämä kaikessa tapauksessa on Alice'lle!

Niin, olinpa unhoittaa, nyt minun täytyy kertoa Sinulle, että hiisi taas on ollut liikkeellä. Kun eilen istuin ja kirjoitin niin uutterasti, kuin olisi henkeni ollut kysymyksessä, purjehti arvoisa ystävämme Dacia huoneeseni, kukon-höyhenet hatussa, juhlallisena ja majesteetillisena, kuin tavallisesti. Hän oli taaskin rahoja hankkimassa; mutta tällä kertaa vaati hän minua tilaamaan hänen uutta kirjaansa. Hän ilmoitti, että tämän kirjan tarkoituksena on yhteiskunnan uudestaan synnyttäminen, ja vaati siitä ainoastaan viisi dollaria. Kirjan nimi on:

Yleinen empyreal-harmoniadi joka selvittää ijankaikkisuuden Dual-Triplicat-Conglomerationia.

Katsos, siinä on kirja sinulle!

Dacia oli erittäin miellyttävällä tuulella, vapaa ja ujotoin kuin tavallisesti. Hän ilmoitti minulle, että tuo tuhat-vuotinen valtakunta jo oli lähestymässä, ja huvitti minua kertomalla, miten hän ja hänen vertaisensa aikoivat hallita sitte, kun tuo autuuden aika joutuu.

Nykyään, sanoi hän, ovat nuot omistavaiset asemasanat kaikkein harmittavimmat; hän ja hänen vertaisensa aikovat kokonansa hävittää ne. Tästä-lähin ei pidä enää löytymän mitään _sinun_ tahi _minun_. Kunkin pitää oitis saada, mitä hän tahtoo, sitä ei kenkään saa estää. Avio-liitto on vanha, kulunut laitos, jäte entisistä sivistymättömistä ajoista. Vast'edes ei pidä löytymän mitään _minun_, miehien, vaimojen eikä lapsienkaan joukossa. Valtion tulee kasvattaa kaikkia lapsia, aivan samoin kuin nauriita kasvatetaan suurissa kasvihuoneissa, ja ne ovat olevat kaikkien yhteisenä omaisuutena. Rakkaus, niin vakuutti hän, on silloin oleva vapaa kuin ilma, ja kukin saa seurata omaa tahtoansa -- oikeus, jonka hän nyt jo sanoi anastaneensa. "Jos näen miehen, joka minua miellyttää", lisäsi hän, "en minä ai'o kysyä papilta enkä muilta lupaa, saanko minä ottaa hänet, tahi en." Tämän hän lausui niin rohkealla katsannolla, että minä melkein vapisin, mutta hän rauhoitti minua sanoilla: "Älä pelkää, sinuun en ole luonut silmiäni. Sinusta en huoli, et sinä kelpaa minulle. Sinulta en tahdo muuta kuin rahaa", ja sitte hän jällensä puheli raha-asioistaan.

Jok'ainoan sanan tässä kirjassa, niin vakuutti hän, on henki kehoittanut häntä kirjoittamaan, kun se tuli hänen päällensä. Kirjan tekijöinä ilmoitti hän Sokrateen, Pauluksen, Ching-Ling'in ja Jim Crow'in olleen, niin että olemme siinä tilaisuudessa verrata eri kirjailijain kykyä eri aikoina. Hän luki minulle kappaleita teoksestaan, joista minä tulin siihen vakuutukseen, että on parasta elää niin kauan kuin mahdollista, jos me tuollaisia kirjoittelemme kuolemamme jälkeen.

Oli todellakin hauskaa kuunnella hänen puhettansa, sillä siinä ei ollut päätä eikä perää. Mutta kun uudestaan nousi kysymys kirjan tilaamisesta ja rahojen hellittämisestä, kävin minäkin jäykemmäksi. Minä sanoin Dacia'lle, että minä olen aivan samasta mielestä kuin hän, mitä noihin omistaviin asema-sanoihin tulee, ja ko'in selvittää, että seurauksena siitä oli se, ett'ei hänellä ole suurempaa oikeutta kirjaan kuin minullakaan, sillä onhan jokaisella ihmisellä yhtäsuuri oikeus totuuteen. Siispä, jos tuossa kirjassa löytyisi jotakin totta, oli se minun yhtä hyvin kuin hänen, ja kun minä tarvitsin viisikon paremmin kuin hän, ehdoittelin, että hän ostaisi kirjan minulta. Hän ei ollut aivan samasta mielestä ja me jouduimme sentähden riitaan, jossa hän antoi suuren paljouden kohteliaita loukkauksia ja solvauksia sadella vasten silmiäni; tämä ei kuitenkaan estänyt minua kiireimmän kautta rientämästä ulos ja kohteliaasti pyytämästä, että hän hyväntahtoisesti sulkisi oven, kun hän on kyllin saarnannut, ja päättänyt lähteä pois.

Eikö hän ole erinomainen ilmiö? Dominus istui komerossaan, ja pahoin pelkään, että Dacia meni hänen luoksensa, sitte kun minä lähdin huoneestani. Kuinka hän pääsi erilleen Dacia'sta, sitä en tiedä, sillä hän ei virka siitä sanaakaan. Dominus tekee työtä varsin kauheasti ja hänen pieni perheensä on mitä miellyttävin. Pienet kissanpojat juoksentelevat ympäri huonetta ja tekevät niin somia hyppyjä kuin keijukaiset, ja usein olen kuullut hänen aivan yksinänsä nauravan niiden somille kujeille. Me olemme käyneet katsomassa kymmenkuntaa taloa ja olemme ilmoittaneet sanomalehdissä, mutta emme ole vielä löytäneet sellaista, kuin Sinä haluat. Joka päivä olemme liikkeessä, löytääksemme sopivan asunnon Sinulle, ja luulenpa varmaan, että piankin löydämme sellaisen, kuin tarvitset.