Chapter 24

Vieläpä oli toinenkin syy, jonkatähden en tahtonut pitää omanani tuota lahjaa, se nimittäin, ett'en ole koskaan ennenkään ottanut Sydney'ltä lahjoja enkä siis tahtonut nytkään sitä tehdä. Jos voisin antaa hänen sydämensäkin Sofie'lle, niin tekisin sen varsin mielelläni, sillä luulen, että Sofie siitä suuresti ihastuisi. Koko päivän kartoin, ett'en joutuisi kahden kesken herra Sydney'n kanssa, ja kun hän pyysi minua kävelemään kanssansa, käskin aina Amy'n ja Jannen mukaani. -- Mitä taas _erääsen_ tulee, niin koetti hän koko ajan pysyä kaukana minusta, vaikka hän seurasi minua silmillänsä minne vaan menin. Luulevatkohan miehet, että me tytöt emme huomaa heidän katseidensa suuntaa, ja että emme näe päältäpäin heidän tunteitansa. Olenpa varma, että hänkin ajattelee minua nyt, yhtäpaljo kuin ennenkin, olkoonpa syy hänen nykyiseen kummalliseen käytökseensä mikä tahansa.

Kuu kumoitti niin ihanasti tummalta taivaalta kotiin palatessamme ja soittokunta soitti Schubert'in ja Beethoven'in kauniimpia kappaleita. Koko ajan vaivasi Wat Sydney minua tyhjänpäiväisillä lörpötyksillänsä, kun halusin kuunnella soittoa. Hän ei laisinkaan rakasta soittoa, ja sellaiset ihmiset ovat aivan kuin kärpäset, ne eivät anna meille hetkeksikään rauhaa. _Tuo toinen_ vetäytyi syrjään, katseli kuuta ja kuunteli soittoa, ja oli aivan lumotun näköinen.

* * * * *

Näin pitkälle ennätin kertomuksessani, kun minun eilen täytyi lopettaa, mutta nyt minulla onkin kerrottavana Sinulle jotakin erittäin kummallista, joka vasta on tapahtunut.

Kun eilen lakkasin kirjoittamasta ajoin Idan kanssa puistoon. Hän oli luvannut Effie St. Claire'lle piirustaa kuvat moniaista puiston penkeistä, jotka sopisivat Effie'n uuteen huvilinnaan Fern Valley'hin ja minä päätin sill'aikaa kulkea yksin ympäri puistossa virvoittaakseni sydäntäni ja aivojani.

Sitäpaitsi olin edellisellä kerralla, puistossa ollessani, eräältä sillalta nähnyt etäällä kauniin vesiputouksen, joka kuohuen syöksyi pieneen järveen. Nyt päätin mennä tuon vesiputouksen luo, joka oli kaukana, kiertelevien metsä-polkujen sisällä.

Päivä oli loppumaisillaan ja ilta läheni; käytävät olivat aivan autiot, sillä en tavannut ainoatakaan ihmistä. Olisin voinut luulla, että olin jossakin etäisessä, synkässä vuori-seudussa, sillä tämä osa puistosta oli niin jylhä ja autio. Pensaiden välistä kuulin kosken kohinan, mutta en voinut vielä nähdä sitä. Väliin kuului se aivan läheltä, väliin taas etempää, ja vihdoin luulin löytäneeni mutkaisen, kaitaisen polun, joka johdattaisi minut sinne. Kun tulin erään kallion sivu, huomasin pauhinasta, että olin aivan lähellä koskea. Minä olin hyvin vallatoin ja juoksin iloisena eteenpäin. Äkkiä seisoinkin kosken rannalla, mutta samalla huomasin eräällä penkillä nuoren miehen, -- se oli herra Henderson.

Hän nousi seisomaan kun hän huomasi minut ja oli hyvin kalpea, mutta ilon salama valaisi hänen kasvonsa kun hän huomasi, että minä pysähdyin.

"Neiti van Arsdel!" huudahti hän, "mikä suosiollinen onnetar on johdattanut askeleenne tänne?"

Minä olin hyvin totisen näköinen ja sanoin ett'en huomannut siinä mitään onnea.

"Ehk'ei teille", sanoi hän, "mutta minulle tämä on onni. En ole kaukaan aikaan nähnyt teitä vilahdukseltakaan", lisäsi hän surullisella äänellä.

"Enpä tiedä mikä olisi estänyt teitä minua näkemästä", sanoin minä. "Mutta jos herra Henderson tahtoo olla outo ystävillensä, on se hänen oma syynsä."

Hän oli hämmästyneen näköinen ja puhui jotakin paljosta ja ankarasta työstä.

"Suokaa anteeksi herra Henderson", lausuin minä, "mutta kun teitä aina on kodissani kohdeltu uskollisena ja arvossa pidettynä ystävänä, tuntuu vähän omituiselta, että te viime aikoina käytte meidän luonamme aivan kuin outo muukalainen."

"Te teette väärin, kun moititte minua noin, neiti van Arsdel", sanoi hän innokkaasti. "Te epäilemättä arvaatte tunteeni ja teidän täytynee myöntää, että syyt, jonka tähden teen näin, enkä voi tehdä muulla tavalla, ovat kyllin riittäväiset."

"Minun täytyy myöntää, ett'en niistä tiedä mitään," vastasin minä, "enkä voi ymmärtää miks'ei suhteemme voisi olla yhtä ystävällinen nyt, kuin ennen. Viime aikoina olette käyttäneet itseänne, aivan kuin olisitte peljänneet minua, ja syytä siihen en voi arvata. Mikä on syynä siihen, että niin olette tehneet?"

"Siksi -- siksi, että rakastan teitä, neiti van Arsdel, siksi, että rakastan teitä niin sydämellisesti, ett'en voi nähdä teitä toisen morsiamena -- toisen vaimona", lausui hän, nähtävästi suuressa tuskassa.

"Sitä ette tarvitse tehdäkään, herra Henderson, sillä en minä kumminkaan tiedä olevani kenenkään vaimo enkä morsiankaan", vastasin minä.

Hän seisoi aivan kuin ukkosen lyömänä.

"Mutta minä olen kuullut, että niin olisi laita, henkilöltä, jonka pitäisi tunteman asian tarkalleen."

"Keltä niin?" kysyin minä, "sillä väitän sen valheeksi."

"Äidiltänne."

"Äidiltäni!"

Nyt minä vuorostani seisoin kuin ukkosen lyömänä. Siinäpä siis syy hänen käytökseensä. Äiti parka! Nyt huomaan kaikki.

"Äitinne ilmoitti minulle", jatkoi hän, "että te olette salaisesti kihloissa herra Sydney'n kanssa, ja että kihlauksenne julkaistaisiin oitis kun herra Sydney palaisi kotiin ja varoitti minua liiallisesta ystävyydestä kanssanne."

"Äitini on kyllä tehnyt mitä hän on taitanut, saadaksensa minua tuohon liittoon", sanoin minä. "Alussa annoin herra Sydney'lle rukkaset, kerta kerran perään, mutta äitini melkeen pakoitti minua antamaan hänen jatkaa kosimistansa, toivoen, että mieleni muuttuisi, mutta se ei ole muuttunut."

Hän tuli liikutetuksi ja puhui hyvin innokkaasti.

"Neiti van Arsdel, sanokaa, uskallanko toivoa, että voisin voittaa lempeänne."

"En hämmästyisi, jos sen voisitte tehdä", vastasin minä.

Nyt seurasi joukko sekanaisia, kummallisia sanoja, joista, armas Bellani, en enää muista mitään, -- hetki, josta en voi Sinulle kuvausta antaa. Sen muistan vaan, että hetken kuluttua astuimme käsi kädessä käytävää pitkin. -- Oi, mikä keskustelu syntyi välillämme! kuinka suloiset hetket ne olivat, joita nyt vietimme, kävellessämme varjoisaa käytävää pitkin, puhellen lemmestämme! Hämäräinen valo ympäröi meidät ja hopeainen kuu nousi taivaalle. -- Äkkiä kuului Idan ääni, joka huusi nimeäni. Hän tuli meitä vastaan, piirustusvihko kainalossa.

"Ida, Harry ja minä olemme kihloissa", huusin minä jo kaukaa.

"Niin olen aina toivonut käyvänkin", lausui hän hellästi, ojentaen meille kumpaisetkin kätensä.

Minä tartuin toiseen, Harry toiseen.

"Luuletteko, että vanhempanne tähän suostuvat?" kysyi Harry.

"Vakuutukseni on, että he ensin vastustavat; mutta luottakaa Evaan, hän ei anna perään. Tule nyt, Eva, meidän täytyy rientää kotiin."

"Niin, mennään nyt kauniisti kotiin, ett'ei myrsky heti alussa pääse valloilleen", vastasin minä.

Päätettyämme, että minä koettaisin ensin kaunopuheliaisuuttani äitini luona, ja että Harry sitte puhuisi isäni kanssa, erosimme ja me palasimme kotiin.

Nyt, Bella, nyt on kaikki tuo salaisuus lopussa, nyt ei minun enää tarvitse taistella tuon voiman kanssa, joka kielsi minua ensi askeletta ottamasta. Eikö ole omituista, että avio-liitto, joka on niin personallista ja yksityistä laatua kuin mahdollista, on asia, jossa kukin ystävämme vaatii, että tekisimme heidän mielensä mukaan! Äitini varmaan tunsi isääni kohtaan samat tunteet, kuin minä nyt tunnen, mutta olenpa varma, että hän on aivan vimmattu, kun hän huomaa, ett'en voi katsella Wat Sydney'tä hänen silmillänsä, vaan katselen mieluummin Harry'a omilla silmilläni. Mutta eihän äitini tule elämään hänen kanssansa, vaan minä; minun elämänihän siinä on kysymyksessä, eikä hänen, ja minähän juuri annan tälle henkilölle oikeuden omistaa minut kuolinpäivään asti. Kun ajattelen tätä, ihmettelen, että laisinkaan uskallan antautua tällaiseen tilaan jonkun miehen kanssa -- mutta hänen kanssaan minä uskallan. Minä tunnen hänet ja luotan häneen täydellisesti.

Et voi ajatella, kuinka minä sain hänet nauramaan, kuvaillessani hänelle, kuinka hullumainen hänen käytöksensä oli ollut. Hän ei pahaksu laisinkaan, että vähän teen pilaa hänestä, eikä voi kyllin ihmetellä, kuinka minä taisin päästä hänen tunteittensa perille. Miehet, rakas Bellani, ovat tällaisissa asioissa, niin naurattavan yksinkertaisia!

Kuitenkin, ell'en pettyne, erosin hänestä eilen illalla onnellisimpana kuolevaisten joukossa, jota onnea ei sekään poistanut, että pelkäsin "kovia vanhempiani."

Mutta mikä lörpöttelijä olenkaan! Näet toki sentään, Bellani, että olen pitänyt sanani. Olenhan aina sanonut, että Sinun ensimmäiseksi pitää saada tiedon kihlauksestani, ja nyt olet saanut sen. Sinä saat kertoa siitä muillekin, jos tahdot, sillä minä olen luja päätöksessäni.

Oma Evasi.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Mitä perhe neuvottelee.

Seuraavana iltana croquet-huvin jäljestä, vetäytyivät Maria-täti ja rouva van Arsdel talon äärimmäiseen huoneesen, salaisuudessa neuvotellaksensa.

"No, Elli", kysyi Maria-täti, "miltä näytti asiamme sinun mielestäsi eilen illalla?"

"Minä vaan yhä vartosin, että jotakin piti tapahtuman, mutta tuon tytön kanssa ei pääse häistä läksijäisiin. Hän ei antanut Sydney'lle vähintäkään kosioimis-lomaa, vaan karttoi häntä aina ehdollaan. Pari kolme kertaa koetin asettaa asiat niin, että he jäisivät kahdenkesken; mutta Eva pääsi aina pakoon ja kuljetti mukanansa Seaton'in tyttöjä, ikääskuin ne olisivat olleet kiini-kasvaneina häneen."

"Tuo oli harmillista", sanoi Maria-täti, "sentähden että Elmore'n perhe oli siellä. Tuo Elmore'n joukko pöyhkeilee heidän perheessään tapahtuneesta naimisesta niin, että luulisi heillä olevan prinsin vävynä. He kuiskuttelevat ja jaarittelevat, ikääskuin me olisimme koettaneet saada Sydney'tä verkkoomme, vaan emme olisi onnistuneet, ja tuopa juuri äkäyttää minua! He kuuntelivat aina, korvat sojossa, ja ottivat vaarin pienimmästäkin tapahtumasta, niin että minun olisi tehnyt mieleni hämmästyttää heitä kihlauksella. Kuinka on tuon Evan laita oikein? Luonnollisesti mielii hän ottaa Sydney'n; jokainen tyttö hänen ijällään ottaisi avoimin sylin sellaisen tarjouksen vastaan; sinä tiedät, että hän on vasta kolmenkolmatta vuotias".

"Niin, se on totta; mutta oletko kummempaa kuullut! Croquet-palkinnon, jonka hän sai Sydney'ltä, antoi tuo veitikka Sofie Elmore'lle. Minä kuulin, kuinka hän tyrkytti sitä Sofie'lle, ja Sydney kuuli sen myös, ja minä huomasin, ett'ei se seikka häntä laisinkaan miellyttänyt, sillä se herätti suurta huomiota, ett'ei Eva pitänyt mitä oli saanut."

"Antoiko Eva kultaneulan Sofie Elmore'lle? Onko tyttö hullu! Hänpä nyt voi katkeruuttaa ihmisen sisimpää. En saata ymmärtää, Elli, miksi sinun tyttäresi ovat niin omituisia."

Rouva Wouverman oli, kuten näkyi, yksi niistä sävyisistä ihmisistä, jotka aina hakevat tilaisuutta näyttääkseen, kuinka tyhmiä lähimäisensä ovat heihin itsiinsä verrattuina. Syynä kaikkiin harmillisiin tapauksiin sanoi hän aina olevan sen, että oli menetelty toisin, kuin hän sellaisessa kohdassa olisi menetellyt. Vaikka rouva van Arsdel yleensä myönsi, että Maria-sisarensa oli häntä etevämpi, tunsi hän kuitenkin väliin kapinallista henkeä sydämessänsä tuon alinomaa kerrotun väitöksen tähden, että hän olisi syypää kaikkiin perheen epäkohtiin.

"Minä puolestani en laisinkaan", vastasi hän sentähden, "pidä tyttäriäni muita ihmisiä omituisempina. Väittäväthän kaikki, että harvoilla äideillä on niin viehättäviä tyttäriä kuin minulla."

"Mutta minä sanon, Elli, että ne ovat omituisia", vakuutti rouva Wouverman. "Käyhän Ida omaa tietänsä, ja neiti Eva sitte. No olkoonpa kuinka hyvänsä, minussa ei ole mitään vikaa. Minä olen koettanut taitoni mukaan kasvattaa heitä, mutta tämän omituisuuden täytyy riippua van Arsdel'in suvusta, sillä meidän perheessämme eivät tytöt milloinkaan matkaan saattaneet tällaista mielen-harmia. Meitä kasvatettiin ymmärtäväisiksi, me otimme vastaan parhaan naimis-tarjouksen, tulimmekin sentähden naiduiksi ja täytimme huolellisesti velvollisuutemme, emmekä koskaan nostaneet mitään rettelöitä, vaikk'ei meille luonnollisesti koskaan tehty niin eteviä tarjouksia, kuin Sydney nyt tekee Evalle."

"Minua ei laisinkaan kummastuttaisi, jos Sydney kääntyisi Sofie Elmore'n puoleen, joka silminnähtävästi on ihastunut häneen! Miehet rupeavat usein kosimaan toista, harmissaan, että ovat tulleet hyljätyiksi."

"Aivan totta", vastasi Maria-täti; "en minäkään ihmettelisi, jos Sydney mielistyisi Sofie'en, samoin kuin Mac Gerald Blanche Sinclair'iin, kun Edith Enderly oli niin epävakainen häntä kohtaan. Hän ei olisi milloinkaan ajatellutkaan Blanche'ia, ell'ei Edith olisi hyljännyt häntä. Edith oli sittemmin kyllä harmissaan, mutta katumus oli silloin liian myöhäinen."

"Ei huolista tiedetä mitään ennen, kuin tyttäret ovat joutuneet naima-ikään", virkki rouva van Arsdel.

"Se on oma vikasi", muistutti Maria-täti; "sinä olet ollut liian hellä heille. Minä puolestani", jatkoi hän, "suostun ranskalaisten tapaan yhdistää avio-liittoja. Avioliiton ei pitäisi riippuman nuorten tyttöjen omasta kokemattomasta vaalista. Vanhempain pitäisi sada päättää heidän puolesta ja panna asian toimeen ilman mitään vastustamista tyttöjen puolelta. Luonnollisesti voivat ijäkkäämmät ja kokeneemmat henkilöt paremmin, kuin tyttö itse, valvoa hänen naimis-etujansa. Meidän amerikalaisilla tytöillä on liian paljon vapautta, ja jos minulla olisi tyttäriä, kasvattaisin minä ne niin, ett'ei heidän koskaan tekisi mielensä vastustaa minun tahtoani".

"Niin sinä aina puhut, Maria", sanoi rouva van Arsdel, "ja helppoa onkin sinun sanoa, kuinka sinä menettelisit tyttäriesi kanssa, kun ei sinulla sellaisia ole, mutta minun kanssani on toisin laita. Toivoisinpa todella, että sinulla olisi Ida ja Eva hoitosi alla."

"Niin, siinä tapauksessa", huudahti Maria-täti, "olisivat he jo aikoja sitte naituina. Tuollainen järjettömyys, jota sinä heissä suvaitset, ei silloin olisi tullut kysymykseen. Minä olisin polkenut jalkaani permantoon ja sanonut: minä en _tahdo_ tietää mitään tuosta, ja minun tyttärieni olisi ollut _totteleminen_. Sinä annat heidän tehdä kanssasi, mitä tahtovat."

"Sinä luotat aina itseesi liian paljon, Maria, ja moitit minua kaikesta, mikä tapahtuu. Ah, jospa Jumala olisi suonut sinulle lapsia, niin tietäisit, mikä vaiva heistä on! Lapsettomat henkilöt ovat aina tyytyväisiä itseensä ja moittivat alati niitä, joilla on lapsia. Jospa sinulla olisi lapsi-parvi ympärilläsi, saisit kyllä kovat kokea."

"Jatka sinä vaan tällä tavalla, Elli-kulta, niin saat koko joukon vanhoja piikoja niskoillesi", sanoi Maria-täti. "Idasta meillä ei ole enää mitään toivoa, eikä piakkoin Evastakaan. Tytöt, jotka ovat liian itsepintaisia ja haaveksivia ja jotka eivät tiedä mitä tahtovat, jäävät varmaan naimattomiksi. Elli Gelliflower'illa ja Jane Seabright'illa esimerkiksi olisi nyt oma koto, hevosia ja vaunuja, jos he olisivat suostuneet heille tehtyihin naimis-tarjomuksiin."

"Mutta muistathan, että Jane kadotti sulhasensa."

"Niin, hän kuoli muistaakseni, vai kuinka? Jane ei siis voinut päästä naimisiin hänen kanssansa, mutta eihän se voinut estää häntä menemästä naimisiin toisen kanssa. John Smithson tahtoi tehdä hänet Newyork'in melkein rikkaimmaksi rouvaksi, ja hänellä olisi ollut omat hevoset ja vaunut, aivan kuten nykyisellä rouva Smithson'illa on. Mutta kaikki tämä on seuraus tuosta narrimaisesta mielentilasta, jota sanotaan rakkaudeksi. Minä vakuutan sinulle, että tytöt voivat mieltyä keneen he tahtovat, ja jos minulla olisi tytär, mielistyisi hän siihen, kuin minä tahtoisin."

"Jumala tiesi, onko sinulla oikein, Maria, vai ei", sanoi rouva van Arsdel. "Ei se ole leikintekoa, pakoittaa tyttöjä lempimään ketä tahansa, tukahduttaa tyttöjen omaa taipumusta."

"Omaa taipumusta! turhia puheita, Elli; älä nyt sinäkin rupea tuollaisesta puhumaan. Minä tuskaannun kuullessani tuollaista. Rikkaat ihmiset aina rakastavat _kyllin_ toisiansa, ja joka ainoa tyttö voipi elää onnellisena sen miehen kanssa, joka antaa hänelle hyvän aseman elämässä ja jolla on kyllin rikkautta komeaan talouden pitämiseen. Jos Idaa, oitis koulusta päästyänsä, olisi pakoitettu naimisiin jonkun _rikkaan_ ja muutoin kunnon miehen kanssa, niin ei hän varmaankaan olisi joutunut tuollaisiin hulluihin houreisin, jotka häntä nyt vaivaavat, vaan eläisi tyytyväisenä ja onnellisena, ja samoin kävisi Evankin. Meidän olisi pitänyt pakoittaman häntä naimisiin Wat Sydney'n kanssa, sillä onhan aivan jumalatointakin näin viivytellä. Jos Sydney olisi Sam Rivingston'in kaltainen, niin en virkkaisi sanaakaan. Polly on oikein inhoittavasti tyhmä, ja jos Sam rupeaa juomaan vielä enemmän ja tekee kotinsa kurjuuden pesäksi, niin syyttäköön Polly itseänsä, sillä hän tiesi mimmoinen Sam oli. Mutta toista on Evan ja Wat Sydney'n avioliiton kanssa."

Portinkello soi, ja hetkisen kuluttua tulee palvelija sisään, kantaen kirjettä hopea lautasella. Naiset rientävät kumpainenkin palveliaa vastaan ja Maria-täti huutaa: "se on Sydney'ltä sinulle", samalla kun hän aukaisee kirjeen ja alkaa lukea.

"Luulisinpa, siskoseni", sanoi rouva van Arsdel loukattuna, "että itse saisin ensimmäisenä lukea kirjeeni."

"Älä nyt ole lapsellinen", vastasi Maria-täti ja viskasi kirjeen kädestänsä. "Jos et pidä väliä osanottavaisuudestani, niin en enää tahdo pitääkään lukua asioistasi. Hoida nyt itse asioitasi, minä menen tieheni!"

"Mutta, rakas Maria, täytyyhän sinun myöntää, että mielellämme luemme ensin itse kirjeemme", sanoi rouva van Arsdel-parka anteeksi anoen.

"No, no, rakas lapsi, rauhoitu, rauhoitu", vastasi Maria-täti; "nythän sinulla on kirjeesi, lue, ja pian huomaat, että minä olen oikeassa. Tyttö on loukannut häntä ylpeydellään, ja nyt hän aikoo lopettaa kosioimisensa."

"Päinvastoin pysyy hän vielä avio-tarjouksessaan", sanoi rouva van Arsdel lukien kirjettä; "mutta kun Eva on niin tyly häntä kohtaan, ei hän tahdo enää ottaa rukkasia."

"Nythän huomaat", muistutti Maria-täti, "että Eva on tilaisuudessa itse päättää onnestansa. Jos hän vaan tahtoisi olla kohtelias ja sallisi, että sinä kutsuisit Sydneyn tänne, jotta he saisivat keskustella asiasta, niin luulen, että kaikki vielä saataisiin selville. Annapas kun katson... Kirje on todellakin selvä kosimis-kirje. Elli, nyt täytyy Evan olla järkevä. Soisinpa, että olisit vähä ankarampi hänen kanssansa."

"Siitä ei asia paranisi; sinä et tunne Evaa. Monessa asiassa on hän hyvinkin taipuvainen, mutta luja on hänen luonteensa yleensä. Ainoastaan lempeydellä voipi häntä saada taipumaan, enkä minä ole tahtonutkaan kiusata häntä, sillä hän on aina ollut hyvä lapsi".

"No hyvä, kerro hänelle sentähden lempeästi kuinka tukala koko perheen asema on, sano, että hän voipi pelastaa isänsä perikadosta, ja että hän on tilaisuudessa päättää kaikkein meidän elosta ja kuolosta. Laske sanasi oikein hänen sydämellensä. Olisihan kauheata, jos hänen, kujeensa kautta, täytyisi kaikkein meidän kanssa muuttaa toisen luokan asuntoon ja elää siellä niinkuin muut tavalliset ihmiset, sen sijaan, että hän nyt voisi päästä Clairmont'in ja Newport'in omistajaksi. Peloita häntä, Elli; kuvaa asemamme kauhistuttavilla värillä ja vetoa hänen hellätuntoisuuteensa."

"Kyllä ko'en tehdä parastani", vastasi rouva van Arsdel.

"Missä Eva on nyt? anna _minun_ puhua hänen kanssansa", lausui Maria-täti.

"Hän lähti Idan kanssa ajelemaan puistoon; mutta kun oikein asiaa mietin, niin luulen olevan parasta, että minä puhun itse Evan kanssa. Tiedän varmaan, että hän tekee enemmän minun, kuin muiden puolesta, sillä hän pitää paljon minusta."

"Voisiko hän rakastaa ketään toista, kuin Sydney'tä?" kysyi Maria-täti. "Olipa tuo vähän varomatointa, että otitte tuon Henderson'in ystäväksi perheesen; mutta näinä viime aikoina näkyy hän lakanneen täällä käymästä."

"Luulenpa poistaneeni kaiken vaaran siltä puolelta", vastasi rouva van Arsdel tyytyväisesti. "Minä annoin hänelle pienen äidillisen varoituksen, jolla oli omituinen vaikutus. Olihan se velvollisuuteni häntä, poika-parkaa, kohtaan. Eva on hyvin miellyttävä ja minä huomasin, että Henderson alkoi olla liiaksi huvitettu hänen seurastansa. Tuo Henderson on kuitenkin hyvin siivo mies."

"Minun aikomukseni oli saada hänet mieheksi Idalle", sanoi Maria-täti. "Se olisi ollut erittäin sopivaa".

"Maria kulta", lisäsi rouva van Arsdel, "etkö jo huomaa, ett'eivät kaikki ihmiset kulje sitä uraa, jonka sinä heille määräät?"

"Se olisi kuitenkin parempi heille", vastasi Maria-täti. "Jos lapsiesi kasvatus olisi alusta pitäin ollut minun käsissäni, luulenpa, että olisit nähnyt parempia hedelmiä, kuin nyt koskaan saat nähdä. Kumma kyllä, ett'ei luonto lahjoita lapsia sille, joka taitaisi niitä paraiten kasvattaa. Tee mitä voit! Mitäs kello on? Nyt minun täytyy rientää kotiin. Minulla on uusi piika ja minä pelkään, että hän kääntää koko talon ylösalaisin; minä tulen huomenna takaisin, saadakseni nähdä miten asiat ovat muodostuneet."

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Rikkaus ja rakkaus vastakkain.

Eva van Arsdel istui huoneessansa, vavisten ja punastuen, onnellisena ja täynnä toivoa. Hänen rinnassansa tulvailivat nuot omituiset, sekanaiset tunteet, joita nuori tyttö tuntee, ajatellessansa, että elämänsä onni on onnellisesti päätetty, että tuo tärkeä askel on otettu.

"Niin", lausui hän itsekseen, "minä lemmin häntä, ja lemmin häntä aina, sanoipa äitini ja Maria-täti ja koko maailma mitä tahansa. Uskollisena tahdon häntä seurata elämässä ja kuolemassa."

Hänen äitinsä astui nyt huonneesen.

"Herra varjele, Eva, etkö jo ole mennyt levolle? Miten on laitasi? Voi kuinka poskesi ovat punaiset! Olet aivan kuin olisit kuumeessa."

"Olenko niin", kysyi Eva, melkeen tietämättä mitä hän vastasi. "Eikö se kaunista minua?"

"Etkö ole terve?" kysyi äitinsä, "Kivistääkö päätäsi?"

"Todella -- -- niin vähän -- mutta en ole koskaan voinut paremmin kuin nyt, rakas äitini", sanoi Eva, istahtaen äitinsä polvelle ja kietoen kätensä hyväellen äitinsä kaulalle; "en ole koskaan ollut terveempi, raittiimpi, äiti."

"Se on huvittavaa kuulla, lapseni. Mielelläni haastelisin hetken kanssasi tänä ehtoona. Minulla on jotakin sinulle kerrottavaa", lausui hän ja otti kirjeen taskustansa. "Tämä kirje on Sydney'ltä; minä tahtoisin lukea pari riviä siitä sinulle."

"Voi äiti, miksi? kirjeiden lukeminen on kauheasti ikävää!"

"Rakas lapseni", jatkoi rouva van Arsdel, "Sydney on niin erittäin hyvä mies ja rakastaa sinua sanomattomasti."

"Se on varsin oivallista, että hän on hyvä mies; pysyköön aina vaan sellaisena. Mutta mitä hänen rakkauteensa minuun tulee, niin olen siitä hyvin pahoillani."

"Lue edes, Eva, tämä kirje, niin huomaat kuinka jalo hän on."

Eva otti kirjeen ja silmäili nopeasti sen läpi.

"Se on yhdentekevää, rakas äitini", sanoi hän antaen kirjeen takaisin. "Minä en tahtoisi hänelle tuottaa minkäänlaista tuskaa; mutta olenpa varma, että hän pääsee tästä, aivan yhtä helposti kuin rokko-taudista. Seikka on se, armas äitini, että herra Sydney ei voi kärsiä, ett'ei hän onnistu siinä, jonka hän kerran on päättänyt tehdä; eikä hän tahdo minua vaimoksensa sentähden, että hän rakastaa minua noin innokkaasti, vaan sentähden, että hän on kerran saanut päähänsä, että hänen pitää voittaa minut. Jos hän olisi minut oitis saanut, olisi hän jo aikoja sitte kyllästynyt minuun. Olen kuullut hänen itsensä vakuuttavan, ett'ei hän pidä lukua naisesta, jonka hän voisi helposti saada omaksensa; ja se onkin ainoastaan sentähden, että minä olen häntä karttanut ja ollut vaikea voittaa, kun hän näin kiihkoisesti haluaa minua vaimoksensa. Olenpa varma että hän oitis, jos hän saisi minut, kääntäisi mielensä johonkin muuhun esineesen, jota hän ei voi saada. Sellainen on hänen luonteensa, äiti."

"Mutta, Eva, hän on kunnon mies."

"Ei hän minun mielestäni ole mikään erinomainen."