Chapter 21

"Ihminen on niin sanoakseni koirain Jumala", jatkoi Bolton, "enkä minä voi ymmärtää miten ihminen voi olla kova koiraa kohtaan. Koira", lisäsi hän silitellen Stumpy'n takkuisia selkä-karvoja, "on neljällä jalalla kulkeva rakkaus, rakkaus suljettuna karvaiseen ruumiisen, rakkaus, joka mielellänsä menisi vaikka kuolemaan lemmittynsä edestä, mutta jonka ainoa vika on, ettei se taida haastaa -- ja sepä onkin kaikkein liikuttavinta! Stumpy'kin mielellänsä puhuisi; sen rinta paisuu tunteista, joita se tahtoisi ilmoittaa, mutta ei taida. Eikö niin Stumpy?"

Stumpy katseli vakavasti Bolton'in silmiin. "Kauniit ovat silmäsi, sitä ei voi kieltää! -- Ehkäpä ruma haukuntasi haudan tuolla puolen muuttuu puheeksi -- ken tiesi! Tunnustan, että olen samasta luulosta Indianin kanssa, joka luuli tuonelassa tapaavansa koiransa. Miksi noin paljon rakkautta haihtuisi aivan tyhjään. Ei, Stumpy, me tapaamme toisemme tuonelassa, eikö niin?"

Stumpy haukkui hiljaa vastaukseksi. "Sinun pitäisi olla perheen-isä, Bolton. Miksi olet tuollainen eräkäs ja tuhlaat rakkautesi kissoihin ja koirihin?

"Sinun, Harry, täytyy mennä naimisiin ja minä lupaan rakastaa lapsiasi aivan kuin omiani. Senpätähden tahtoisinkin sinulle hankkia vakaan aseman mitä pikemmin. Näetsen, koira kuolee ja se koskee kipeästi sydämeeni. Jos sinulla nyt olisi poika mielistyisin minä häneen".

"Miks'et hanki omaa poikaa itsellesi, jota voisit lempiä?" kysyin minä.

"En, en voi; onni on määrännyt minut vanhaksi pojaksi".

"Älä puhu tuollaisia. Miksi aina pysyt tässä sopessasi, etkä liiku mihinkään? Mikset ota osaa seura-elämään, vaan elät aivan kuin erakko majassaan? Jospa kerran joutuisit maailman tohuun, niin varmaankin mielelläsi jättäisit yksinäisyytesi".

"Etkö luule minun sitä koettaneen? Unohdat, että olen moniaita vuosia vanhempi kuin sinä".

"Sinä olet vielä nuori ja kaunis; pitäisipä sinun käyttää sitä hyödyksesi, Miksi jätät minulle koko palkan tuosta toimesta, etkä itse pidä mitään?"

"Sentähden, että olen laiska -- tahi paremmin sanoen, ai'on antaa sinun niskoillesi koko kuorman".

"Miksi sanot olevasi laiska, vaikka rakastat työtä itse työn tähden". Kysymykseen vastaamatta lausui Bolton:

"Toinenkin syy, jonka tähden iloitsen tästä toimestasi, on se, että toivon sen kautta voivani vaikuttaa jotakin hyvää Jim Fellows'illekin, josta tahtoisin tehdä kunnon miehen. Nyt hän on oikea hulivili, joka seuraa ainoastaan hetken halua ja antaa käyttää itseänsä mihin toimeen tahansa".

"Hän on hauska seurakumppali, mutta järkevää ajatusta ei hän näy tuntevankaan".

"Ja kuitenkin on maailmamme semmoinen, että Jim tulee paljon paremmin toimeen kuin sinä tahi minä. Hänen vilkas narrimaisuutensa huvittaa kaikkialla, ja nyt hän saapi lausua melkeen mitä hän itse vaan tahtoo. Minä en kuitenkaan saata tulla toimeen häntä paitsi ja pidänkin sangen paljon hänestä. Makea nauru on aina mieleeni, ja jospa olisin hyvällä tahi huonolla tuulella saapi hän aina minut nauramaan", sanoi Bolton.

"Se toki on myönnettävä hänen kunniaksensa, että hänellä on hyvä sydän. Ei hän koskaan tahdo loukata muita sukkeluuksillansa ja kiistoissa puolustaa hän aina heikompaa. Vaikka hän onkin noin ylen iloinen ottaa hän aina osaa toisen onnettomuuteen, ja auttaa mielellänsä köyhiä".

"Jim ei laisinkaan pidä väliä, mitä maailma hänestä lausuu", sanoi Bolton. "Mutta", lisäsi hän äkkiä, "emmehän ole vielä keskustelleet mitään serkkusi kirjeestä. Minulla on hänelle tarjolla paikka eräässä viikottain ulostulevassa sanomalehdessä. Tahdotko kirjoittaa hänelle siitä?"

"Suo anteeksi", sanoin minä, "mutta etkö tahdo itse kirjoittaa hänelle, koska olet tuttu hänen kanssansa. Siinähän on syytä kyllin uudistaa tuttavuutenne".

Bolton punastui ja istui hetken ääneti. Vihdoin lausui hän:

"Harryseni, surulliset seikat ovat yhteydessä tuttavuutemme kanssa. En tahtoisi koskaan nähdä häntä jällensä, enkä uudistaa tuttavuuttamme. Vast'edes tahdon sanoa miksi", lisäsi hän.

Seuraavana aamuna oli kirje pöydälläni. Se oli Bolton'ilta ja sisälsi seuraavan:

"Henderson ystäväni!

Arvelematta voit ottaa vastaan toimen, jonka olen Sinulle tarjonnut, sillä jos siinä on etuja on siinä vastuksiakin, joista et ole voinut uneksiakaan; sillä ai'on vaatia Sinulta sellaistakin työtä, jota ei voi rahalla palkita, ja ennenkuin opin sinut tuntemaan, en tuntenut ketään, jolta olisin voinut niitä vaatia. Minä tarvitsen rohkean, tyynen ja rehellisen ystävän, joka saattaa ajatella selvään ja tunnon-mukaisesti, ystävän, joka voipi aina olla itseni sijasta, väliinpä johtajananikin.

Minä arvaan, että suuresti hämmästyt tätä lukiessasi. Mutta minä tunnen Sinut aivan väärin, jos et ole ainoa tuhansien joukossa, johon voin näin täydellisesti luottaa.

Sinä olet usein naureskellut minun eräkäs-tavoilleni, ja minun velttoudelleni. Mutta minä olen aivan kuin murrettu laiva, jolle valkama ja ranta ovat parhaimmat turva-paikat. Minä en enää luota itseheni, omiin voimiini, enkä uskalla lähteä merelle, jos ei ystävän luja käsi ole mukanani, johon saatan luottaa.

Minä astuin ensin elämään suurella itseeni-luottamuksella. Minä olin vilkas luonteeltani, terveyteni oli hyvä ja minä opin kaikki helposti. Ruumiini voimia karkaisin nurjimmalla tavalla. Minä ratsastin, soudin ja painiskelin, ja vaikka olin kaikkien huvien toimeenpanijana, olin toki aina etevimpiä yliopistossa. Minä luulin voimani ja terveyteni olevan loppumattomia. Voimiani lisätäkseni rupesin nauttimaan väkeviä juomiakin. Minä elin juuri kuin se, joka elää rahojensa nojalla, eikä huomaa, että pää-oma kutistuu yhä pienemmäksi. Mutta kun olin kolme vuotta ollut yliopistossa huomasin mitä tällainen elämä vaikutti. Minä kävin voimattomaksi, en voinut enää hillitä itseäni -- minä eksyin tieltäni. Minä kävin äreäksi, enkä sallinut kenenkään neuvoa itseäni -- vaikka kyllä huomasin kuinka vaivuin vaipumistani. Sisäisen tuntoni ääniä tukahuttaakseni antauin turmiollisiin huveihin ja yliopiston opettajat vihastuivat minuun. Vihdoin jouduin kiini eräästä pienestä kahakasta ja tulin eroitetuksi yliopistosta.

Silloin jouduin Sinun kotiseudullesi lukeakseni ja opettaakseni. Yliopiston opettajat antoivat mielellänsäkin hyviä lauseita opistani, siten hankkiaksensa minulle tilaisuutta jällensä kohoamaan turmiollisesta elämästäni. Nyt päätin muuttua tykkänänsä ja elinkin sentähden erittäin siivosti. Samaan aikaan tutustuin serkkusi kanssa ja silloin vietin pari unhottumatointa kuukautta, nauttien mitä puhtainta onnea eläissäni olen nauttinut. Minä rakastin häntä koko sieluni kiihkolla, rakastin häntä lemmellä, joka ei koskaan kuole. Hänkin rakasti minua, ehkä enemmän kuin hän uskalsi tunnustaakaan, sillä hän oli vielä aivan nuori, ainoastaan kuusitoista vuotta vanha. Mutta ennenkuin ennätimme tunnustaa rakkauttamme toisillemme eroitti hänen isänsä meidät toisistamme. Hän kuului sen koulun johtokuntaan, jossa minä olin opettajana. Meidän välillämme nousi riita, jossa hän kohteli minua niin ylpeästi, ett'en minä sitä voinut kärsiä. Minulla oli oikein ja kun selitin perusteeni muille johtokunnan jäsenille myönsivät he kaikki, että minä olin oikeassa -- mutta tätä voittoani ei Karolinan isä voinut koskaan unhoittaa.

Ennenkuin tämä riita alkoi, olin ystävän tavoin käynyt hänen kodissansa. Karolina ja minä saimme aivan vapaasti olla yhdessä. Tavallisesti saatoin häntä kotiin koulusta ja samoin tein mainittuna iltanakin, jolloin olin hänen isänsä kanssa riidellyt. Portilla tuli hän meitä vastaan ja, estäen minua astumasta sisään, sanoi hän äreällä äänellä, ett'ei hän enää kärsi nähdä minua talossansa ja sulki äkkiä portin edessäni.

Joku aika tämän jälkeen jouduin minä keskusteluun hänen kanssansa, jolloin hän moitti minua siitä että petoksella olin pyrkinyt toimeeni, vakuuttaen ett'en koskaan olisi päässyt koulun opettajaksi enkä heidän perheisinsä jos he olisivat tunteneet miten yliopistossa olin elänyt. Turhaa oli puolustaa itseänsä. Minä kyllä tiesin, että olin tuntoni mukaan täyttänyt virkani ja ett'ei oppilailla eikä heidän vanhemmillansa olisi mitään minua vastaan moittimista; mutta joku vihamieheni oli saattanut yliopisto-elämäni hänen korviinsa ja nyt hän mieluummin näkisi tyttärensä haudassa, kuin minun vaimonani.

Seuraavana päivänä ei Karolina tullutkaan kouluun; hänen isänsä oli lähettänyt hänet viidenkymmenen englantilaisen penikulman päähän toiseen kouluun.

Minä en seurannut Karolinaa enkä kirjoittanutkaan hänelle. Mieleni kävi hyvin synkeäksi. Entinen kurja elämäni asettui myöskin nyt eteeni ja saattoi kauheat tuskat sydämelleni. En ollut ennen ajatellutkaan kuinka vaarallista on herättää lemmen tunteita nuoren naisen povessa. Vasta kun Karolinan isä niin ankarasti moitti minua siitä, huomasin kuinka väärin olin tehnyt, mutta tämän vikani ko'in parantaa sillä, että vast'edes pysyin kaukana hänestä, enkä häirinnyt hänen rauhaansa.

Nyt päätin, ett'ei hän saisi kuulla mitään minusta, ennenkuin olisin kyllin vahvalla perusteella, voidakseni tarjota itseni hänen suojelijaksensa. Mutta niinkuin moni muukin huomasin, että olin tehnyt päätöksiä, joita en voinut täyttää. Mies, joka väkevillä juomilla tahtoo virkistyttää voimiansa, ei tiedä kuinka vaarallisella pohjalla hän seisoo, -- hän ei koskaan voi luottaa itsehensä. Hän on ottanut palvelijan, joka pian muuttuu hirmu-haltijaaksi. Hän kyllä kokee karkoittaa sen luotansa mutta huomaa, ett'ei hän enää voi tulla toimeen sitä paitsi.

Sanalla sanoen, väkevien juomien käyttäminen hermojen vahvistamiseksi matkaan saattaa taudin, jonka raivotessa ihminen ei voi hallita itseänsä enemmän kuin kuumeen houreissa -- taudin, jota ei muut ymmärrä ja jota ei kenkään sääli.

En voi sanoilla selittää sitä kauheata epä-toivoa, joka valtasi minut, kun väliin jouduin tuollaiseen tautiin, jolloin ystäväni ja omatuntoni aina minua soimasivat ja jolloin luulin tulleeni hulluksi. Muistan nuorena poikana lukeneeni kertomuksen eräästä hää-seurasta, joka iloisesti purjehteli Norjan rannalla ja joka vähitellen, mutta auttamattomasti, tuli vedetyksi Mal-virran kurimukseen. Mikä kauhea hetki eikö se lie ollut kun perämies ilmoitti, ett'ei laiva enää tottele peräsintä, ja kuinka kauhea eikö se tunne mahtanut olla, joka anasti koko seuran, kun he huomasivat, että he vastustamatta olivat kuoleman omia! Kirkkaana loisti vielä aurinko siintävältä taivaalta ja ranta, viheriöine puineen, visertelevine lintuineen ja tuoksuvine kukkineen oli aivan lähellä, mutta virta kuljetti heitä kauhealla vauhdilla yhä pienenevissä pyörteissä rannalla seisovain ystäväin, vanhempain, veljien ja sisarien sivutse, jotka varoitellen huusivat, voimatta auttaa heitä. Toivottomina, pelastamattomina veti kurimus heitä syvyyteen, vaikka koti ja ystävät ja kaikki, jotka tekevät elämän suloiseksi, olivat niin lähellä.

Aivan tuollaisia hetkiä olen minäkin saanut kokea, kun minä jo luulin pääseväni toivojeni perille, kun luulin saavani oman kodin, lempivän puolison, suuren maineen ja rikkauksia -- mutta jotka kaikki menetin samalla kun tunsin, että kohtaloni kuljetti minua tuon näkymättömän kurimuksen pohjattomuuteen.

Kuta lujaluontoisempi mies on, sitä suuremmat ovat hänen tuskansa; kuta suurempi hänen kunnian-tunteensa on, sitä katkerammat ovat vaivat ja monesti olen kiittänyt Jumalaani, ett'en ole myrkyttänyt naisen elämää, pakoittamalla häntä läheisyydessäni huomaamaan kuinka yhä enenevä synkeys on kietoutunut sieluni ympäri.

Mutta maailma vaatii, että aina pysymme mukana, muutoin jäämme jälkeen. Ainoa, joka minulla nyt oli tehtävänä, oli ryhtyä johonkin työhön, joka poistaisi mieleni heikkouden. Nykyaikaan pidetään ajatusten pukemista sanoihin suurena taitona, josta maksetaan sangen hyvin. Tämän kautta olen minäkin hankkinut itselleni nimen ja sijan maailmassa -- vieläpä enemmänkin, sillä toivon tehdä jotakin hyvääkin.

Minä päätin siis parantaa hulluuteni, ja ensimmäiseksi ehdoksi määräsin ankaran työn. Minä toivon, että minussa löytyvä terve puoli vähitellen poistaa kaikki sairaat ja epäraittiit osat, ja luonto on laupias, se antaa vikamme anteeksi ja parantaa kaikki vammat. Siitä saakka kun opit minut tuntemaan olet huomannut, että teen säännöllisesti ja ahkeraan työtä, että vältän kaikkia vietteleviä seuroja, ja ett'en maista mitään väkevää. Omituinen seikka tässä kohden on se, että kauan aikaa olemme aivan vapaat tuosta vaarallisesta halusta, jopa väliin kammoammekin kaikkia väkeviä juomia; mutta tämän petollisen tyyneyden takana on aina vaara valveilla. Pari kolme pisaraa alkoholia lääkkeessä, jonka lääkärit pelkäämättä meille tarjoavat, voivat saada hulluuden uudistumaan. Hetken varomattomuus voipi turmella monen vuoden ankaran työn. Ennenkuin tämän huomasin, jouduin aina uudestaan hulluuteeni, sillä minun kaltaisilleni on maailma täynnä ansoja ja muu ei niitä pelasta kuin pako.

Nyt olen kauan aikaa ollut vapaa taudistani, niin että voisin luulla jo päässeeni siitä kokonaan, ell'en niin usein ennen olisi jällensä langennut tällaisten petollisten luulo-parantumisten jälkeen.

Nuori Hesterman oli kumppalini ja uskottu ystäväni ylioppilas ajalla; myötä- ja vastoin-käymisissä on hän aina ollut ystäväni. Minä olen tahtonut palkita hänen ystävyyttänsä, vaikka voimia väliin on puuttunutkin.

Ainoa syy, jonkatähden nyt otin tämän toimen, oli, että toivon tekeväni tulevaisuutesi vakavammaksi ja luulen voivani auttaa Karolinaa.

Tämän uskallan tehdä ainoastaan siinä toivossa, että saan palkkioksi Sinulta ystävyyttä, joka ei ole tuota tavallista laatua -- sanalla sanoen veljellistä rakkautta. Jos kiusaus tulisi päälleni, niin et saa antaa minun turmella sekä itseni, että sinut, vaan Sinun pitää viedä minut johonkin sairas-huoneesen kunnes paranen.

Kun pyydän Sinulta tuollaista ystävyyttä, olen iloinen, että voin palkita Sinua, tarjoamalla Sinulle sellaisen palkan, että tulet muista riippumattomaksi, että voit hankkia itsellesi oman kodon -- autuus, jota minä en voi toivoa itselleni. Kerran minäkin pääsen voitolle, sen tunnen sisimmässäni, joko tässä tahi tulevassa elämässä. Minä luotan Jumalan isälliseen rakkauteen ja olen vakuutettu siitä, että hänellä on oma tarkoitus silläkin, kun hän antaa meidän sokeasti hoiperrella elämän läpi, niinkuin me teemme. Minä tunnen, että koko kiusaus on aivoissa ja hermostossa. Tuo aivo-parkakin pääsee kerran rauhaan, levoittuu, kylmettyy ja minä saan vapaasti ajatella miksi minun tuli kamppailla tämä kova taistelu. Niin, _kuolemattomuus_ antaa meille toivon, joka palkitsee elämän selittämättömän katkeruuden.

Nyt ymmärrät miks'en tahdo joutua sen naisen pariin, joka on ainoa, jota olen rakastanut, ainoa, jota voin rakastaa ja jonka rauhaa pelkään häiritä. Suurin iloni on kuitenkin tehdä jotakin hänen eduksensa; mutta ymmärräthän, ett'ei _hänen_ pidä koskaan saaman siitä tietoa.

Suo vielä sanoani, että olet paljon läpikuultavampi, kuin itse luuletkaan. Ystävyyden tarkat silmät pian huomaavat, että Sinä lemmit, mutta että kainostelet ja viivyt, syystä ett'et tahdo tarjota lemmityllesi alhaista asemaasi; mutta etkö pidä sitä kohtuullisena, että annat hänelle tilaisuutta valita _miehen_ ja _rikkauden_ välillä? Ja jos suostut minun ehdotukseeni, niin saat sitä paitse sangen arvollisen aseman yhteiskunnassa ja hyvät tulot. Mene sentähden hänen luoksensa, sano miehen vakavuudella, että lemmit häntä -- ja jos hän on sinulle ansiollinen, saat Sinä hänet omaksesi.

Antakoon taivahinen Sinulle oman kodin ja oman lieden, Harry; vanhuksena tahdon minä lämmitellä itseäni koti-onnesi ääressä. Aina olen oma

Boltonisi".

KOLMASKYMMENES LUKU.

Levottomuutta.

Edessämme on Idan työ-huone. Ida istuu kirjoitellen eräästä kirjasta; Eva neuloo. Äkkiä lausuu Eva:

"Voi, kuinka kauheasti ikävää kaikki on! Minä olen väsynyt huveihin, väsynyt Newyork'iin, joka on niin yksitoikkoinen kuin mahdollista. Olisinpa edes mies, niin ottaisin matkalaukun käteeni ja lähtisin oitis Europaan. Rakas Ida, pane nyt pois tuo työsi ja haastele hetkinen kanssani!"

Ida asettaa kirjan ja kynän pois ja kysyy:

"Mistä sinä nyt haluat haastella?"

"Sen kyllä tiedät! Tahtoisin mielelläni tietä mikä _erästä_ vaivaa. Hän ei tullut eilenkään luoksemme ja kun kysyn Jim Fellows'ilta, miks'ei hänen ystävänsä tullut, vastasi Jim että Henderson on viime aikoina käynyt niin alakuloiseksi, eikä enää käy missään".

"Mutta enhän minä, rakas Evani, voi antaa mitään selvitystä tässä asiassa, enhän minä tiedä enemmän kuin sinäkään".

"Tiedätkös, Ida, kun me tänään jälkeen puolen päivää pysähdyimme puistossa ja menimme lehtimajaan, tuolla mäen kummulla, näin minä hänen kiiruhtavan ulos toiselta puolelta, kun me astuimme sisään toiselta puolen, juuri kuin olisi hän peljännyt tavata minua".

"Sepä oli kummallista!"

"Kummallista! Niinpä se olikin, mutta mikä oli vielä oudompaa oli se, että hän istui niin lähelle meitä, toiseen lehtimajaan, että hän aivan voi nähdä meidät ja kuulla mitä puhelimme. Bella Forester ja Wat Jerrold olivat kanssani ja me naureskelimme ja olimme erittäin vilkkaalla tuulella. Enpä muista aikoja koska olisin nauranut niin paljon ja ollut niin vallatoin kuin tänään; kuinka narrimaista eikö siis ollut, että hän istui ja katseli meitä, kuin huuhkaja pensaasta, eikä tullut ottamaan osaa ilosta! Minä aivan tuskaannun häneen; enpä kärsi nähdä, että hän käyttää itseänsä tuolla tavalla."

"Se on kyllä harmillista, Eva, mutta miksi sitä ajatteletkaan kun et sille taida mitään tehdä kumminkaan?"

"Siksi, etten voi olla sitä ajattelematta. Jos joku henkilö on ystäväsi, jos olet huvitettu hänen seurastansa, etkö pidä laisinkaan väliä pakeneeko hän sinua tahi ei? Sitä et suinkaan voi. Me olimme ystäviä, sangen hyviäkin ystäviä, ja enpä häpeä tunnustaa, että kaipaan häntä sangen paljon -- ja sitte tuo hänen omituinen käytöksensä! Minä luulin että sinäkin kaipaisit häntä?"

"Kaipaanpa minäkin häntä vähän, mutta niinkuin tiedät on minulla paljon muuta ajattelemista, minulla on määrätty työni joka päivä".

"Mutta, Ida, eikö hän mielestäsi käyttänyt itseänsä juuri kuin -- -- --"

"Juuri kuin hän rakastaisi sinua, ai'ot sanoa".

"Hm -- -- niin".

"Niin se minustakin näytti, jos saan päältäpäin päättää. Mutta, rakas Eva, miehet usein mielistyvät naisiin, ilman että he aikovat naida heidät".

"Kukapa ajattelee naimista hänen kanssansa? sepä olisi hauskaa tietää. Minä en kumminkaan sitä tee".

"Ehkä hän on huomannut, että _hän_ mielellänsä naisi sinut, ja ehkä jostakin syystä pitää sitä mahdottomana ja sentähden koettaa välttää seuraasi".

"Siinä hän tekisi sangen tyhmästi. Toivonpa ett'en olisi ikänäni häntä nähnytkään".

"Miehellä on tällaisessa kohdassa se etuus, että hänellä on määrätyt pyrintönsä, joihin hän saapi kokonansa antautua".

"Aivan totta, Idaseni; mutta mikä pyrintö voipi meillä tytöillä olla, meillä, jotka saamme ilman vaivaa kaikkia mitä tarvitsemme -- niinkuin esimerkiksi minäkin?"

"Mutta näethän, että minulla on pyrintöni!"

"Sen kyllä tiedän, että sinulla on, mutta sinä ja minä olemme aivan erinlaatuiset. Minulle olisi yhtä mahdotointa elää sinun tavallasi, kuin kalalle uida kuivalla maalla".

"Näetsen, Eva, tuo työtöin, pintapuolinen elämäsi on syynä kaikkiin suruihisi. Te nykyajan naiset ette tee muuta kuin huvittelette itseänne. Seurauksena siitä on, että te pian väsytte kaikkiin huveihin ja että pieninkin kohteliaisuus miehen puolelta näyttää silmissänne erinomaisen suurelta. Senpätähden on varsin vaarallista, että ajattelet -- --"

"Älä nyt saarnaa enää, Ida! Minä _en tahdo_ enää ajatella häntä vähintäkään ja siten pääsen siitä asiasta! Minä ajan hänet oitis ulos aivoistani ja suljen oven. Anna, Ida, minulle joku sinun ikävimmistä kirjoistasi, niin koetan tehdä otteen siitä, niinkuin ennen koulussa teimme. Kas! tässähän on 'Ihmisen synnystä'. Minä ryhdyn oitis työhön."

Eva otti kynän ja paperia ja alkoi käännellä kirjan lehtiä.

"'Luonnollinen valikoitseminen'. Hyi, kuinka ikävää! 'Hänen apinan kaltainen ruumiinsa'. Häpeäisinpä puhua noin esi-isistäni. Apinoita! miks'ei joku jalompi eläin ole valittu esi-isäksemme, esimerkiksi jalopeura tahi hevonen? Eikö tämä ole hyvin ikävä kirja, Ida?"

"Ei se minun mielestäni kumminkaan ole ikävä. Minä luen sitä suurella mielihalulla, mutta myöntää täytyy, että sitä on vaikea ymmärtää".

"Minä en ole kirjaa lukenut, mutta herra Henderson antoi minulle siitä niin selvän kuvauksen, että hyvin tunnen sen sisällön. Hän kuorii aina kerman kustakin kirjasta ja antaa sen minulle, niin ett'en tarvitse maitoon kajotakaan. Muistuu mieleeni viimeinen keskustelumme. Me haastelimme Darwin'ista ja minä sanoin, että tämä uusi oppi mielestäni aivan vastustaa raamatun oppia. Me emme siis olisikaan _langennut_ suku, vaan _edistyvä_, joka nyt on korkeimmallansa; ja minne 'paratisin yrttitarha' sitte joutuisi? Minä ilmoitin herra Henderson'ille, ett'en minä ai'o luopua Milton'in ja raamatun ihanasta runollisuudesta sentähden, että Darwin on saanut päähänsä, että esi-isämme seitsemänkymmentäviisi miespolvea taaksepäin ehkä oli paksu, leveänenäinen babiani, huippu-korvilla".

"Eva kulta, sinulla on suuria syitä uskoa ja olla uskomatta. Usko sitä vaan, joka on mielestäsi miellyttävintä ja runollisinta".

"Aivan niin, Ida; ja niin teenkin etenkin mitä tulee noihin aikoihin kuusitoista miljonaa biljonaa vuotta takaperin? Kenpä tietää mitä silloin tapahtui? Kenpä oli näkemässä miten koko näkyväinen maailma syntyi alkusolukkeesta? Paljoa helpompi on uskoa paratiisin löytyneen, sillä se on paljon runollisempaa ja kauniimpaa, mutta herra Henderson sanoo, että vaikka uskommekin tätä uutta teoriaa, on tuo pyhä kirja kuitenkin aina yhtä tosi. Enpä ole koskaan tavannut miestä, joka samalla olisi niin syvä-mietteinen ja Jumalaa pelkäävä, kuin hän on".

"Minä luulin, että sinä luet Darwin'ia, etkä ajattele herra Henderson'ia".

"Edellistä minä teenkin; mutta miten lienekään, kaikki muistuttaa minua hänestä, sillä olemme haastelleet melkeen joka aineesta -- ja, totta puhuakseni, luulenpa että olen laiska. Minä en rakasta kovaa, ankaraa työtä; minä tarvitsen jonkun joka koko teoksesta noukkii parhaimmat kohdat ja asettaa ne eteeni. Mielelläni kuulen pää-sisällön kirjasta, esiteltynä harvoilla, selvillä sanoilla, voidakseni päättää onko sitä uskominen tahi ei. Eikö sentähden ole harmillista, että tämä maailma on niin järjestetty, ett'ei meillä saa olla järkevä, viisas mies johtajanamme, ilman että tuo ijankaikkinen kysymys naimisesta asetetaan etupäähän? Jos nainen koettaa olla järkevän miehen ystävänä, huudetaan paikalla, että hän kokee hankkia miestä itsellensä. Nyt tuo Henderson parka on aivan onnetoin, hän on laihtunut, käynyt kalpeaksi ja synkkämieliseksi; mutta minä en saa kirjoittaa riviäkään hänelle, pyytääkseni häntä tulemaan lopettamaan esityksensä Darwin'in opista. Mutta enpä minä sitä tahdokaan tehdä, sillä olenpa liian ylpeä ottamaan ensi askeletta tahi antamaan pienintäkään viittausta siitä, ett'ei hänen poissa-olonsa ole yhtä hauska kuin hänen läsnä-olonsa."

"Eva, minä kirjoitan hänelle, ja pyydän häntä tulemaan _minua_ tervehtimään. Minä en ensinkään pelkää mitä hän minusta ajattelee."

"Älä, älä, Herran nimessä, sitä tee, Näyttäisipä siltä kuin me kaipaisimme häntä -- älä kirjoita. Miehet käyvät hyvin itserakkaiksi jos huomaavat, että me kaipaamme heitä".

"Mutta en ole koskaan huomannut rahtuakaan itserakkautta herra Henderson'issa."

"Ehk'ei. -- Mutta, Ida, eikö tuo ole varsin kummallinen, tuo naimis-kysymys? Kaikki ihmiset vakuuttavat, että me elämme ainoastaan joutuaksemme naimisiin; kaikki romanit loppuvat naimisella, useimmat runot tarkoittavat jotakin sinnepäin, kaikkialla kuulemme siitä puhuttavan ja kuitenkin täytyy meidän teeskennellä, ett'emme laisinkaan pidä siitä lukua. Jos joku miellyttävä mies kokee voittaa meidän suosiota täytyy meidän teeskennellä täydellistä kylmyyttä, kunnes hän tekee tuon tärkeän kysymyksen."

"Minä myönnän, että se on epäkohta elämässämme; mutta minä vältän sitä kulkemalla omaa polkuani. Minulle avio olisi este; se kumoaisi kaikki entiset suunnitelmani ja pakoittaisi minut tekemään uusi ohjelma elämälleni, ja sitä minä en viitsisi."