Chapter 2

"Hänkin on paljoa onnellisempi nyt", sanoi äitini, "sillä hänellä on leikkitoveri".

Ja niinpä todella olinkin.

Lauvantaisin, jälestä puolen päivän, pyysin äidiltäni luvan saada mennä Susie'ta tervehtimään. Siskoni, jotka eivät koskaan sitä vastustaneet, kampasivat hiukseni ja asettivat puhtaan esiliinan rinnoilleni. Täten somistettuna riensin Susie'n luoksi, onnellisimpana kaikista nuorista rakastajista.

Valoisalta ja ihanalta tuntui elämä näinä lauantaiehtoina, kun auringon säteet aitauksen lomien läpi kuvasivat kullankarvaisia juovia pelloille ja niityille, kun tuuli hiljaa huuhahteli puiden oksissa, kuiskaten kummallisia sanoja, noukkiessani käteni täyteen kukkasia, joilla kaunistin pientä kotiamme, tuuhean vahterin alla!

Usein leikimme myös eräässä heinäladossa. Väliin taas etsimme linnun pesiä; silloin minä ryömin pimeimpään soppeen ladon alla, jonne Susie ei uskaltanut seurata, ja kiipesin korkealle heinäsuovalle, josta hän pelkäsi putoavani, mutta josta tavallisesti toin runsaan sadon, jonka laskin Susie'n valkoiseen esiliinaan.

Mikä minua enin kummastutti oli, että hänen hameensa aina oli puhdas ja siisti, vaikka hän olikin jokapaikassa mukana leikeissämme. Minulla tosin oli karkeat, paksut vaatteet ja kirjava esiliina, mutta alituisesti oli minulla reikiä kyynäryspäillä ja polvillani, -- jos nim. saan uskoa mitä sisareni, jotka vaatteitani paikkailivat, kertoivat. Mutta pikku Susie'n vaatteet olivat aina puhtaat ja eheät, eikä hän liannut edes käsiänsäkään. Hänen kultakähäränsä olivat aina ikääskuin olisivat olleet vasta silitetyt, ja vaikka hän kiipesi ja juoksenteli, tahi oli mukanani karja-pihassa, lammikoissa ja soilla, palasi hän toki aina vaatteitansa repimättä ja likaamatta.

Yhtäsuuresti kuin minä ihmettelin häntä tässä suhteessa, ihmetteli hän puolestansa minun voimiani ja miehuuttani; sillä kun häntä piti puolustamani, olin oikea jättiläinen. Muistanpa varsin hyvin vielä, että meidän, tullaksemme latoon, oli kuljettava erään mäkitörmän yli, jossa ankarasti kotkottava, äkäinen kalkkuna-kukko pöyhistelihe Susie'n suureksi kauhuksi. Susie kertoi, että hän useasti oli koettanut mennä mäen yli, mutta aina oli kalkkuna hyökännyt hänen päällensä, räpytellyt siipiänsä ja, kaataen hänet kumoon, kovin säikäyttänyt häntä. Kun kalkkuna ensikerran alkoi tehdä minulle samanlaisen kolttosen, tartuin minä rivakkaasti toisella kädelläni hänen punaiseen leuka-helttaansa, kiedoin toisen käteni hänen siipiensä ympäri ja passitin hänet siten pois mäeltä, kalkkunan suureksi harmiksi ja häpeäksi.

Silloin säteilivät Susie'n silmät, ja, rohkeudesta paisuvalla rinnalla, lupasin minä varjella ja suojella häntä kaikissa vaaroissa.

Susie ilmoitti, kaikessa salaisuudessa, kauheasti pelkäävänsä karhuja, jolloin kerroin hänelle miten tekisin, jos karhu todella karkaisi hänen päällensä. Minä lainaisin isältäni pyssyn ja ampuisin pedon armotta kuoliaaksi; Susie kuunteli ja uskoi minua kuin pappia. Minä samalla myös käytin tilaisuutta selittääkseni hänelle, miten tekisin, jos rosvot yö-aikaan murtaisivat itsensä kotiini. Minä oitis nousisin ylös, ottaisin lapiollisen hehkuvia hiiliä ja pudottaisin ne heidän niskoihinsa, jolloin he varmaankin pötkisivät tiehensä. Kun tältä kannalta vaaroja katselimme olimme molemmat varsin rauhallisia.

Mitä itse karhuihin ja rosvoihin tulee, niin täytyy minun kumminkin myöntää, ett'emme varmaan tietäneet mimmoisia olennoita ne oikeastaan olivat; mutta kuitenkin oli erittäin hupaista ajatella kuinka väkevä ja miehekäs minä olisin, jos tapaisin jonkun tuollaisen elukan.

Väliin pääsi Susie'kin lauantai ehtoina minua tervehtimään. Silloin minä aina menin häntä noutamaan ja rukoilin hänen äitiänsä, että Susie saisi tulla. Pestyänsä ja siistittyänsä Susie'n antoi äitinsä hänet minun huostaani, varoittaen Susie'ta pitämään vaatteensa puhtaina ja palaamaan kotiin puoli tiimaa ennen auringon laskua. Susie piti tarkan vaarin ajan kulusta, mutta emme koskaan olleet yksimieliset kuinka kauan aurinko vielä viipyisi laskuunsa; sillä, vaikka minä vakuutin, että vielä on tunti auringon laskuun, kääntyi Susie jo paluumatkalle kotiinsa. Kun Susie oli meillä, hyväilivät sisareni häntä, ja kietoivat hänen kultakähäriänsä sormiensa ympärille. He kysyivät häneltä naureskellen, tahtoisiko hän tulla minun vaimokseni, johon hän aina suurimmalla totuudella vastasi: "tahdon."

Niin, hänen piti tulla vaimokseni, se oli jo päätetty meidän välillämme. Mutta koska? Minä en voinut käsittää, miksi meidän oli odottaminen, kunnes kasvaisimme suuriksi. Hänellä oli ikävä, kun minä tulin hänen luotansa ja minulle taas tuntui elämä niin kauheasti kolkolta ja ikävältä, kun hän ei ollut luonani. Miksi en naisi nyt oitis, saadakseni aina olla hänen parissansa? Minä kysyin mitä Susie asiasta arveli, ja sain vastimeksi: ett'ei hänellä puolestansa olisi mitään tuota vastaan, mutta ett'ei äitinsä varmaankaan laskisi häntä luotansa. Minä kerroin hänelle, että oli aikomukseni tästä asiasta puhua äitilleni ja melkeenpä olin varma, ett'ei äitini sitä vastustaisi, kun isäni oli seurakunnan pappi!

Tätä asiata minä mietin ja aprikoitsin joka suunnalta; vihdoin päätin kuin päätinkin, siitä äitilleni puhua, niin pian kuin vaan saisin tilaisuuden kahden kesken hänen kanssansa haastella. Niinpä eräänä iltana, istuessani pienellä tuolillani äitini vieressä, aloin: "Äiti, sanopas miksi ihmiset niin paljon vastustavat nuorena naimista?"

"Nuorena naimista!" kysyi äitini, hetkeksi antaen sukka-kuteensa levähtää, ja hieno hymy lensi huulillensa. "Mitä mietit, lapseni?"

"Mietin miksi Susie ja minä emme voi oitis mennä naimisiin? Minulla on aina niin ikävä kun olemme erossa. Täällä kotona ei kenkään viitsi leikitellä kanssani; mutta jos Susie olisi täällä, niin emme koskaan luopuisi toisistamme."

Isäni heräsi syvistä mietteistänsä ja katseli hymyellen äitiäni, joka nauroi oikein makeasti.

"Rakas poikani", lausui äitini, "tiedäthän, että isäsi on köyhä ja saapi kyllin tehdä työtä, voidaksensa elättää omat lapsensa; kuinka siis luulet, että hänen varansa kannattaisivat elättää pientä tyttöä vielä lisäksi?"

Minä huokasin raskaasti. Varain puute, joka on ollut esteenä niin monen lempijä-kurjan toivojen toteuttamiselle, oli minunkin edessäni jo heti elämäni kynnyksellä.

"Kuules äiti", sanoin hetken surullisesti mietittyäni, "minä en söisi silloin kuin puolet siitä, mitä nyt syön, enkä enään kuluttaisi näin pian vaatteitani rikki."

Äitini silmät säteilivät. Kyyneleet ja hymy taistelivat niissä hetkisen, aivan samoin kuin auringonsäteet välkkyvät sadepisaroiden läpi. Hiljaa nosti hän minut polvellensa ja painoi minua hellästi rintaansa vasten.

"Kerran, kun, pikku poikani, olet suureksi kasvanut, toivon että Taivahinen suopi sinulle vaimon, jota saat lempiä. Kodon ja tavaran saamme vanhemmiltamme, mutta hyvän vaimon suopi meille Jumala."

"Se on toden totta", vakuutti isäni hellästi, "eikä kenkään lie sitä paremmin kokenut kuin minä."

Äitini keijutteli minua hiljaa polvillansa illan hämärtäessä ja viihdytti pikku sydämeni lepoon, puhuen tulevaisuudesta, jolloin minä, suureksi kasvaneena ja, niinkuin äitini toivoi, pappina saisin nauttia todellista perhe-onnea pienessä, rakkaassa, omassa kodissani.

"Tuleeko Susie sinne myöskin?"

"Toivokaamme, että niin käypi", vastasi äitini, "edeltäpäin sitä ei kenkään voi tietää."

"Mutta, äiti kulta, etkö tiedä sitä varmaan? Sano, sano onko se varma?"

"Rakas lapseni, ainoastaan taivaallinen isämme sen tietää", vastasi äitini. "Mutta nyt sinun täytyy lukea ahkeraan ja tehdä lujasti työtä, tullaksesi vahvaksi ja miehekkääksi, niin että kerran voit elättää pienen vaimosi."

KOLMAS LUKU.

Lapsuutemme onnela.

Äitini sanat herättivät eloon kaikki voimani. Nyt oli minulla silmämäärä pyrinnöilleni ja maatessani en enään muuta uneksinut kuin tulevaisuudestani. Tästä saakka mietin aina, miten vaan pikemmin kasvaisin suureksi ja väkeväksi. Olin lukenut kertomuksen Simsonista. Miten hän niin väkeväksi oli kasvanut? Varmaanpa hänkin kerran oli yhtä pieni ja heikko kuin minä. "Mahtoiko hän uskaltaa", ajattelin itsekseni, "ajaa lehmät kotia; mahtoiko hän jaksaa au'aista raskaita veräjiä, kun hänen kätensä vielä olivat pienet ja heikot; mahtoiko hän osata ratsastaa satulatta, silloin kun hänen säärensä vielä olivat aivan lyhyet?" Tällaisissa urotöissä olin minä oikea sankari ja päätin vielä enemmän karkaista itseäni, nostamalla raskaita vesiammeita, kiipeämällä ylös heinäsuoville, heittämällä sieltä sylen täydeltä heiniä, sekä täten kaikin tavoin saattaa itseni suureksi ja väkeväksi.

Seuraava päivä, tämän keskustelun jälkeen äitini kanssa, oli lauantai, ja minä sain luvan mennä Susie'n luoksi.

Hänen äitinsä talon luona oli laaja niitty, jonka viheriäisellä nurmikolla kasvoi suuri joukko punaisia apilaita ja keltaisia voikukkia. Mutta enin meitä siellä miellytti nuot suuret, mehuisat mansikat, jotka kasvoivat ruohojen ja mättäiden välillä pitkissä varsissa. Sanomattoman suloista oli Susie'n seurassa viettää kokonainen lauantai ehtoopuoli tällä niityllä! Kun muistelen tuota ihanaa aikaa, niin huomaan, että se ilo, jonka silloin lauantai päivän lähestyessä tunsin, oli paljo suurempi kuin se, jonka nyt tunnen, lähtiessäni kolmen viikon kesäiselle huvimatkalle.

Me olimme sanomattoman onnelliset täällä luonnon vapaudessa; hellästi autoin minä Susie'tä sammaltuneiden kivien yli, vattu-pensaikkojen ja kanervikkojen läpi, sekä nostin häntä aina, kun kiipesimme korkean aitauksen yli, joka niittyä ympäröi. Väliin kumarruimme alas ruohostoon, ikääskuin pieni lintu-pari lehtien joukkoon, ja iloitsimme, kun ei kukaan meitä nähnyt. Peippois-pari, joka oli pesänsä laatinut suureen, niityllä seisovaan puuhun, ihastutti meitä laulullansa ja oli ilomme ainoana todistajana. Varmaankin he ymmärsivät ilomme, ja olimmepa varmat, ett'eivät he ilmoittaisi kellenkään piilopaikkaamme.

Monta ja tärkeää salaisuutta ilmaisimme toisillemme, niinkuin esim. missä kauneimmat kukat kasvoivat, missä parahimmat mansikka-paikat olivat, ja lupasimme olla kenellekään muulle niistä mitään virkkamatta.

Eräänä päivänä löysimme pienen linnun pesän kanervikossa. Kuiskaten luimme siinä kolme pientä sinisen kirjavaa munaa, pyöreätä, hienoa ja kiiltävää, jotka olivat silmissämme kalliita kiviä arvoisammat. Itse pesäkin oli oikea taideteos.

Ystävällisesti puhuttelimme lintuja. "Älkää peljätkö, pikku linnut" sanoimme me; "tästä ei kenkään muu saa tietää"; ja sitte päätimmekin olla siitä puhumatta Tom Halliday'lle ja Jim Fellows'ille, sillä he varmaankin särkisivät ja hävittäisivät tuon kauniin pesän. Rintamme oikein paisui ilosta, kun meillä oli tällainen salaisuus vartioittavana, ja koko seuraavan viikon oli meillä sanomattoman vaikea olla tuosta puhumatta jokaiselle vastaan tulevalle. Me sanoimme koulutovereillemme, että tiesimme jotakin vallan kummallista, -- jotakin, josta emme tahdo kellenkään virkkoa sanaakaan, sillä se olisi väärin tehty, -- niin oli äitini sanonut; -- me olimme luonnollisesti äideillemme ilmoittaneet mitä olimme löytäneet ja heiltä saaneet tarkimmat varoitukset velvollisuudestamme pitää lintujen salaisuutta omana salaisuutenamme.

Täällä meidän ihanalla niityllä kasvoi myöskin suuria, keltaisia liljoja, jotka loistivat niin kauniisti auringonpaisteessa ja joiden kukat nuokkuivat kuusi, seitsemän ryhmässä, korkeilla, kauneilla varsilla, ikääskuin kellotorni keijukaisien maailmassa. Ne kohosivat korkealle apilaiden ja voikukkain yli, ulottuen väliin meidänkin päittemme yli, ja me kurkistelimme kummallisella, salaisella ilolla niiden kultaisiin, mustankirjaviin kupuihin.

"Älä taita niitä, ne ovat niin kauniita", sanoi Susie minulle kerran, kun ojensin käteni taittaakseni liljan. "Anna niiden olla rauhassa, niin saamme katsella niitä jälleen, kun toiste tulemme tänne. Varsin hupaistahan on nähdä niiden nyökkäävän ja huiskaavan tuulessa".

Minä annoin suurempien olla rauhassa, mutta sain luvan poimia niitä, jotka kasvoivat yksitellen varressa. Läpi niityn kulki pieni puro, välkkyen ja hypellen monivärisien kivien yli, siellä täällä muodostaen pienen putouksen, veden taittuessa jonkun kallionlohkareen yli. Silmissämme olivat nämät pienet kosket yhtä merkillisiä, kuin Niagara ja kaikki muut suuret vesiputoukset, joille täysikasvuinen, hieno maailma nykyaikaan vaeltaa. Mutta tämä puro ja tämä koski olivat toki meille kaikkein rakkahimmat, sillä _tämä_ puro oli _meidän_ puromme ja _nämät_ kosket _meidän_ koskemme; me olimme nämät löytäneet ja olimme aivan vakuutetut, ett'ei kenkään muu tietäisi näistä mitään.

Erään tällaisen kosken luona, joiksi me näitä putouksia nimitimme, ja joka oli noin puolitoista jalkaa korkea, istuimme, mansikoitamme järjestellen täysinäisiin vakkoihimme, kun minä Susie'lle kerroin, mitä olin äitini kanssa puhellut edellisenä iltana.

Vieläkin muistan aivan selvään kuinka tuo pieni keijukainen nauroi minulle. "Minulle se on aivan yhdentekevää; eihän minulla ole mitään kiirettä, ja maltanhan odottaa kunnes kasvat suureksi ja tulet mieheksi. Saammehan aina olla yhdessä koulussa ja sitä paitsi, saammehan käyttää lauantai ehtoon miten halajamme", lausui hän. "Älä ole pahoillasi, Hazzy", lisäsi hän, istautuen viereeni ja kietoen hennon käsivartensa hyväellen kaulani ympäri, "me lemmimme toisiamme, ja onhan se yhtä hupaista nyt, kuin jos olisimme naineet". Mistähän sekin tulee, että ensimmäinen toimi, jonka hellempi tunne saattaa meidät tekemään, on lemmittymme nimen muuttaminen ja muodostaminen. Löytyykö ainoatakaan lasta, jonka nimestä, olkoonpa se kuinkakin lyhyt ja kaunis, lapsen äiti ei muodostaisi uutta lemmikki-nimeä? Kun Susie tahtoi olla oikein hellä ja ystävällinen minua kohtaan, kutsui hän minua "Hazzy'ksi", jolle me aina nauroimme, sillä hän oli ainoa, joka minua puhutteli tällä nimellä. Samoin kutsuin minä häntä "Lempikukakseni", syistä varsin luonnollisista.

"Tiedätkös, Lempikukkani, sanoin minä, tiedätkös mitä minä nyt olen hankkeissa tehdä? Minä opettelen itseäni väkeväksi, kuin Simson".

"Mutta miten se käypi laatuun", kysyi hän hämmästyneenä.

"Minä juoksen, hyppään, kiipeän, kannan suuria vesisankoja, ratsastan myllyyn ja juoksen alituisesti muiden asioilla; nyt minusta pian tulee oikea miehen mies ja oitis kun olen mieheksi päässyt, rakennan minä talon sinulle ja minulle, johon laadin vierashuoneen, salin, keittolan, ruokahuoneen ja -- --"

"Ja pieniä vaatekammioita, joihin saamme ripustaa vaatteemme", keskeytti tuo pieni Evan tytär.

"Toden totta; minä laitan niin monta, kuin vaan tahdot ja juuri sille paikalle, johon itse ne haluat", vakuutin minä erinomaisella vapaamielisyydellä. "Sinua minä sitten suojaan ja karkoitan pois kaikki leijonat, karhut ja pantterit. Jos karhu tulisi sinua vastaan, Lempikukkani, niin repisin minä sen kahtia, juuri niinkuin Simson ennen teki leijonan kanssa".

Näin puhuessani siirtyi "Lempikukkani" aivan minun rinnalleni ja hänen katsantonsa kävi varsin totiseksi ja syvämietteiseksi.

"Mutta emmehän jätä äiti-parkaani yksin?" kysyi hän.

"Ei suinkaan! hänen täytyy tulla asumaan luoksemme", vastasin varsin jalomielisesti. "Minä rakennan hänellekin pienen, soman huoneen, ja minunkin äitini pitää tuleman luoksemme asumaan".

"Mutta eihän äitisi voi jättää isääsi".

"Ei; isäni tulee myöskin, kun hän vanhenee, eikä jaksa saarnata enään. Kyllä minä pidän huolta heistä kaikista".

Pikku "Lempikukkani" katseli minuun luottavaisesti ja vakuutti, että olen kunnon poika; linnutkin visertelivät ikääskuin hyväksyen tuumani ja lentelivät iloisina ympärillämme niityllä. Hetken kuluttua meni aurinkokin majoillensa, vaipuen puiden taakse suuren, punertavan pallon muotoisena: silloin mekin, kädet täynnä liljoja ja vakkaset täynnä mansikoita, kiipesimme vanhan aidan yli ja tepastelimme kotiimme.

Monta hupaista hetkeä oli minulla sittemminkin, samana kesänä; se olikin onnellisin kaikista suvista koko ijässäni. Syksyn tultua samosimme pensastoissa kooten suuria varastoja maukkaita, ruskeita pähkinöitä. Hupaista oli istuskella noissa kuivissa lehdissä, jotka maahan olivat kokoontuneet, ja jotka pyrynä lentelivät jalkojemme edestä.

Huomattuani oikein oivallisen pähkinäpuun, kiipesin minä nopsaan ylös sen korkehimpiin oksiin, puistelin niitä niin lujasti, että nuot kauniit pähkinät tippuivat alas maahan, josta Susie poimi ne vasuihin, ylistäen minun nopeuttani ja voimaani. Tom Halliday oli paljon suurempi poika kuin minä, mutta ei hän ollut niin vikkelä puuhun kiipeämään, kuin minä olin; mitä taas tuohon suureen, kömpelöön Jim Fellows'iin tuli, niin ei Susie voinut olla nauramatta, ajatellessansa kuinka lystillisen näköinen Jim olisi, jos hän kiipeäisi noille hienoille oksille, joilta hän varmaankin putoaisi maahan kuin vanha säkki. Kun Susie oikein elävästi kuvaeli noiden suurien poikien kömpelyyttä, saimme väliin nauraa niin makeasti, että vesikarpalot valuivat poskillemme. Olenpa huomannut sukupuoleni heikkoudeksi senkin, että suurella mielihyvällä otamme osaa siihen nauruun, jota lempimämme naiset herättävät ivatessansa muita miehiä. Vanha Aatamimme pakoitti meidät ajatuksissamme repimään ja raatelemaan Jim'in ja Tom'in pyhitettyjä muistoja, ja se oli mielestämme varsin hupaista -- sillä ymmärrettävästi siinä ei ollut mitään ilkeyttä ja olivathan Jim ja Tom kyllä hyviä poikia.

Joka päivä huomasimme aina paremmin, että me sovimme vallan hyvin pariskunnaksi, etenkin siinä, mitä talvivarastojen keräämiseen tuli. Meillä oli oikein oivallinen kellari, -- pieni kuoppa, jonka minä olin kaivanut ja kivillä varustanut; siellä meillä oli koko talvivarastomme pähkinöitä, joita kootessa olimme saaneet monta kertaa vakavasti tuumiskella. Sitte tuli tuo ihana aika, jolloin isäni omenaviini oli valmistettava. Me kiipesimme silloin orsille, viini ammeiden yläpuolella, ja pujoitimme pitkät olki-putket viiniin, jota me niiden läpi imimme. Minä aina likasin vaatteeni, jota Susie ei koskaan tehnyt. Silloin hän aina nauroi minulle ja puhdisteli vaatteitani, niinkuin hän parhaiten taisi.

"Miten sinä aina saatkaan itsesi tuon näköiseksi", sanoi hän silloin äidillisesti nuhtelevalla äänellä.

"Kuinka sinä sitte taidat pitää itsesi aina noin puhtaana?" kysyin minä puolestani ja silloin hän aina nauroi, kutsuen minua likaiseksi pojaksensa.

Tuo pieni keijukainen nauroi usein minulle ja teki minusta hienosti ivaakin, mutta samalla kun hän huomasi, että veri nousi kasvoilleni, hyvitteli hän minua taas kiitoksillansa, aivan niinkuin oikean Evan tyttären sopii.

Väliin hän nuhtelikin minua oikein äidillisesti. Ollen äitinsä ainoa lapsi, oli hän tottunut aina olemaan rehellinen, ja hänen omatuntonsa olikin yhtä turmeltumatoin, kuin hänen pukunsakin. Minä taas olin varsin kiivas luonteeltani ja väliin olin niin vähällä kirota, kuin papin poika voi olla. Kun nuot suuremmat pojat löysivät meidän piilopaikkamme ja särkivät meidän pienet rakennuksemme, silloin tapahtui väliin, että kiljasin vihastuneena: "hitto teidät periköön", sellaisella voimalla, että itsekin hämmästyin.

Silloin Susie aina seisoi kalpeana ja pelästyneenä; sittenkuin minä olin hieman rauhoittunut, nuhteli hän minua äidillisesti ja koetti saattaa minut hyveen polulle, neuvoen minulle kaikki hyvät opetukset, joita äiti oli hänen sydämeensä istuttanut.

Selvään muistan vieläkin, miten hän seisoi edessäni, lempeänä ja vakavana, saattaen minut sen kautta hartaasti kuuntelemaan hänen opetuksiansa.

Susie oli opetettu tarkasti pyhittämään lepopäivää, josta muut lapset ylehensä pitävät varsin vähän väliä. Joka pyhä-päivä kävi hän kirkossa ja kehoitti minuakin ahkeraan siellä käymään. Ensialussa menin minä sinne ainoastaan sentähden, että toivoin saavani nähdä _hänet_ siellä, ja kuta suuremmaksi kasvoin, sitä huolellisemmaksi kävin minä juhlavaatteistani, josta siskoni naureskellen minua huomauttivat. Kirkossa olivat meidän penkkimme aivan vierekkäin ja suurin iloni oli ristikon läpi, joka penkit eroitti toisistansa, salaa katsella Susie'tä. Hän oli viehättävän suloinen, puettuna sinisillä nauhoilla päärmättyyn, valkoiseen hameesensa; päässä oli hänellä pieni olkihattu, jonka alta tuuheat kähärät valuivat hänen hartioillensa; hameen alta näkyivät pienet siniset kengät -- ja somatpa ne olivatkin!

Hän sanoi minulle, että pienet tytöt eivät koskaan saa kirkossa ajatella pukuansa; senpätähden Susie'kin koetti kääntää mielensä kaikesta turhuudesta ja hartaasti hän kuuntelikin saarnaa, tietämättä, että aivan likellä häntä oli silmäpari, joka uteliaasti ja yhtämittaa seurasi hänen pienintäkin liikettänsä.

Ihmisluonto on toki sitä laatua, että se ainoastaan osaksi voi tulla täydelliseksi; tämä tapahtuu yhtähyvin pienien kuin suurienkin pyhyyksien kanssa; huomasinpa siis väliin, että kun Susie'kin -- varmaankin aivan sattumalta -- loi sini-silmänsä minuun, vetäysi hänen suunsa hymyyn ja eipä paljo puuttunut syntisestä naurustakaan. Mutta, niinkuin tarkkatuntoinen nainen ainakin, huomasi hän oitis minkä vian hän oli tekemäisillänsä, ja silloin katsahti hän hartaasti pappiin, jonka saarnasta hän ei ymmärtänyt rahtuakaan, ja kuunteli hartaasti, kunnes nukku-matti hänet petti; silloin ummistuivat hänen kauniit silmänsä, ikääskuin kellokukka rankkasateessa; hänen niskansa kävi voimattomaksi ja hänen päänsä vaipui alas; hellästi laittoi hänen äitinsä mukavan sijan polvellensa, jolla Susie lepäsi levollisesti, kunnes saarna oli loppunut.

Talven tullessa pyysin minä veljeni laittamaan kelkan itselleni. Nykyaikaan ostetaan kauniiksi maalatuita kelkkoja puodeista, mutta minun kotiseudullani oli sellainen ylöllisyys tuntematoin; me valmistimme siis itse kelkkamme niin hyvin kuin asian haarat sen sallivat. Veljeni kysyi jos Susie'nkin piti lasketteleman tällä kelkalla, ja kun minä, kummastellen tuollaista kysymystä, vastasin: "tottakaiketi!" maalaili hän sen varsin somaksi. Sydän-käpyni oikein hempahteli, kun ensikerran lähdin noutamaan Susie'ta, tällä kauniilla kelkallani. Soma ja näppärä Susie olikin talvi-puvussansa ja hansikkaissa! Kireä talvipakkanen sai ruusut nousemaan hänen poskillensa, joiden ympärillä kiharat liehuivat. Matkalla kouluun oli pieni mäen-törmä; siinä istahdin Susie'n taakse kelkkaani ja sittenkös mentiin aika kieroa, nauraen ja iloiten. Tänä talvena olimme varsin usein kelkkamäessä; vaikka poskemme kävivätkin tuli-punaisiksi ja nenämmekin sai saman värin ja varpaita paleli, niin oli ilo kuitenkin sanomattoman suuri. Äitinsä johdannon alla kutoi Susie minulle pienet lapaset, jotka lämmittivät sekä käsiä että sydäntä, ja joiden katseleminen oli oikea nautinto silmillenikin. Päätökseni kasvaa suureksi ja voimakkaaksi oli aina mielessäni; senpätähden pinosin minä puita ja kannoin vettä äidilleni. Suurella säästäväisyydellä sain viimein kokoon melkoisen summan rahaa, jolla ostin sokerista valmistetun sydämen, yhtä suuren kuin kumpaisetkin kämmeneni; sen toiselle kyljelle oli maalattu kaksi pientä kyyhkyläistä, joita sininen nauha yhdisti ja toiselle kyljelle kaksi punaista, saman nuolen lävistämää sydäntä.

Eipä mikään taideteos olisi Susie'lle tuottanut suurempaa, todellisempaa iloa, kuin tämä. Sillä kaunisti Susie nyt nukkikaappinsa, jossa sille annettiin paras paikka ja vaikkapa aivan vähäinen imeminen yhdestä kulmasta ilmoitti, että se maistui sangen makealta, voitti taiteellinen aisti kuitenkin vatsan halun ja sokerisydäntä säilytettiin ainoastaan ihanneltavaksi.

Susie'n äiti oli varsin hyvä ystävä minun äitini kanssa; ensin mainittu olikin uskollisin lammas isäni laumassa. Kaikki mikä koski pastoria ja hänen perhettänsä, oli hänelle varsin suuresta tärkeydestä. Äitini oli hänelle kertonut minun naimis-tuumani; ja ehkä he olivat sille sydämellisesti nauraneet, olivat he kuitenkin lisänneet, että kummempiakin oli nähty. Olihan Susie'nkin äiti oppinut tuntemaan miehensä jo hänen poikana ollessa; eihän löytynyt mitään tuiki mahdotointa tässä vaihtelevassa, epävakaisessa maailmassa, ja emmehän edeltäkäsin tiedä, mitä huominen päivä kantaa helmassansa.