Chapter 19

"Nyt toivon, että jollakin tavoin voisin ansaita niin paljon, jotta saattaisin matkustaa Franskaan jatkamaan siellä lukujani, harjaantuakseni täydellisesti lääketieteessä. Nyt kysyn sinulta, jos sinä, joka täydellisesti tunnet minun kykyni, luulet, että voisin Newyorkissa, kirjoittamisella sanomalehdille, yhtenä eli kahtena vuotena ansaita niin paljon kuin tarvitsisin tuumaini toteuttamiseksi? En tahdo toimittaa sanomalehteä, sillä se tulisi järin väsyttäväksi; mutta jos voisin kirjoittaa ainoastaan jostakin eri aineesta, johon minulla mahdollisesti on kykyä, niin ehkä onnistuisin.

"Minä voin elää pienillä sisään-tuloilla, osaan jotenkin helpolla pukea itseni sievästi ja asun mielelläni halvassa asunnossa, ja kestän yleisesti mitä itseni-kieltämisiä tahansa, tarkoitukseni voittamiseksi. Minä luotan sinun ystävyyteesi ja luulen, että sinä tahdot auttaa minua niin paljon kuin voit."

Tässä hän alkoi puhua perheellisistä suhteista, joita ei tarvitse luetella. Päätin näyttää kirjeen Bolton'ille. Ajattelin, että se voisi minulle nostaa sitä salaisuuden huntua, johon hänen aikaisempi tuttavuutensa Karolina-serkkuni kanssa oli kätketty. Täydellinen vaiti-olonsa tästä ystävyydestä, vaikka hän vieläkin aarteena säilytti Karolina-serkkuni muotokuvaa, näytti minusta yhdellä tahi toisella tavalla olevan yhteydessä sen tapauksen kanssa, jota äitini tarkoitti kun hän sanoi, että Karolinan onnellisuuden on hänen oma isänsä kerran polkenut jalkojensa alle.

Kas, sinä viekas, vanha kettu, ajattelin itsekseni, joka saat minun puhumaan kaikki tyyni, samalla kun et itse virka mitään siitä, mikä sinua koskee! Minä kyllä tiesin, kuinka tunnotointa ja sopimatointa oli kysellä tahi urkkia häneltä sitä, jota hän tahtoi salata; mutta tämä tilaisuus, jonka Karolinan kirje tarjosi minulle tukahdutti sekä kunniantuntoni että omantuntoni. Bolton oli kauemmin kuin minä työskennellyt kirjallisella alalla, ja vaatimuksiinsa verraten oli hänellä kuitenkin suuri mahtavuus. Itsellensä ei hän näyttänyt toivovan mitään, mutta minä tiesin omasta kokemuksestani, ett'ei se ollut paljasta kehumista, kun hän minulle ystävyytemme alussa sanoi, että hän ehkä voi väliin vaikuttaa kirjallisissa seuroissa. Hän oli jo minulle hankkinut tointa eräässä mahtavassa aikakaus-lehdessä, johon minä kirjoitin useoita kirjoituksia; tämä oli sekä imartelevaa ylpeydelleni että tuottavaa kukkarolleni. Tämän kautta lisääntyivät sisääntuloni melkoisesti; ja se olikin aivan tarpeellista, sillä palkkani "Suurelta Kansanvallalta" oli ihan riittämätöin.

Minä päätin kun päätinkin mennä Bolton'in luo ja näyttää kirjeen hänelle. Minä naputin oveen, mutta kun ei kukaan vastannut, niin aukasin minä sen ja menin sisälle.

Bolton ei ollut kotona, mutta täällä kohtasi minua odottamatoin näky. Valkean edessä istui sama kirpula-kasvoinen poika, jonka ennenkin olin Bolton'in luona nähnyt, ja pieni, vähän nuorempi tyttö, jotka molemmat hoitivat pientä terveen näköistä kapalolasta, joka oli heidän keskellänsä.

"Mitä nyt", sanoin minä, "mitä tämä on, mitä täällä teette?"

Juuri samassa, ja ennen kuin lapset ehtivät vastata, kuulin Bolton'in askeleet rappusista. Hän astui huoneesen ja nähtyään minut sekä lapsijoukon uunin edessä, punastuivat hänen poskensa.

"Mitä tämä on Harry?" kysyi hän hymyillen.

"Mitä tämä tahtoo sanoa, Bolton?" matkasin minä; "Oletko tänne laittanut löytölasten-huoneen?"

"No, no", sanoi Bolton, "annapa olla ja älä ole milläsikään. Tässä lapset," jatkoi hän ja otti lakkaristaan pienen mytyn leivoksia. "Syökää nyt, ja kun pienokainen on nukkunut, niin laskekaa se vuoteelle tuonne sisähuoneesen; sitte saat sinä lukea ääneen sisarellesi. Nyt, Harryseni, olen vapaa. Toivotko jotakin minulta? Tahdon tulla kanssasi alas huoneesesi; siellä saamme puhua ketään häiritsemättä."

Tämän sanottuaan tarttui hän käteeni ja me menimme alas portaita; kun olimme tulleet minun huoneeseni, sulki hän oven ja sanoi:

"Näet Harry, asia on se, että minä hoidan vähän pesijättäreni perhettä. Rouva Molloy-raukka; hänellä on mies, joka noin kerran kuukaudessa elää kuin hiisi itse; silloin lapset ovat pakoitetut pelosta pakenemaan piiloon, sillä hän saattaisi lyödä heidät kuoliaaksi. Hän on tottunut lähettämään lapsensa luokseni ja minä olin juuri luonansa katsomassa onnetointa miestänsä."

"Jumalani", sanoin minä, "kuinka naiset voivat elää sellaisten kanssa?" Bolton istahti ja nojausi tuolin selkälautaa vasten; hänen kasvoillansa vaihetteli katkeruus ja leikillisyys.

"Asia on se, näetsen, että hän rakastaa miestänsä."

"Mutta hänen ei pitäisi rakastaman häntä", sanoin minä.

"Ehk'ei; mutta niin hän tekee kuitenkin", lisäsi Bolton. "Hän rakastaa Pat Molloy'ta niin suuresti, että hänen on yhtä mahdotoin vihastua häneen kuin sinun oikean kätesi vasempaasi. Otaksu, että vasemmassa kädessäsi olisi suuri haava; voiko oikea silloin tehdä muuta kuin odottaa kärsivällisesti siksi, kun vamma on ohitse? Näet, sen tekee rakkaus, ja missä sitä löytyy, siinä ei voi vaimoa eroittaa miehestänsä."

"Mutta se on ihan kohtuutointa että vaimo on kiinnitetty sellaiseen mieheen", sanoin minä.

"Minkätähden? Kolme viikkoa kuukaudesta on Pat ystävällisin ja hellin puoliso ja isä, mitä voipi olla; mutta neljännellä viikolla saapi juopumus vallan, ja silloin muuttuu hän perkeleeksi. Vaimonsa puolustaa häntä kuitenkin aina, ja sanoo että Pat ei itse voi sille mitään, ja pitää lapsia piilossa, kunnes tuo raivo on ohitse. Jos hän hylkäisi Pat'in, niin taivas tiesi miten Pat lopettaisi päivänsä."

"Mutta eikö hänen pitäisi lastensa tähden eroaman?" sanoin minä.

"Miksi niin? Nuot pienokaiset ovat jo oppineet äidistänsä auttamaan toinen toistansa ja rakastamaan isäraukkaansa, juuri kuin äitinsäkin tekee. Minä ajattelen samoin kuin rouva Molloy'kin, että Pat on liian hyvä vaipumaan pahuuden lokaan, ja sentähden tahdon minä kantaa edes vähän osan rististänsä, jos voin."

Bolton puhui vakavasti ja kolkolla, surullisella äänellä, ikääskuin hän olisi ollut liikutettu syvältä, sisälliseltä tunteelta. Hetken äänettömyys seurasi. Vihdoin huokasi hän syvästi ja sanoi:

"Harry, mitä olikaan, kuin sinä tahdot?"

"Minä olen saanut eräältä ystävältäni kirjeen, jota tahtoisin sinulle näyttää, jos sinä voisit tehdä hänen eduksensa jotakin", vastasin minä ja annoin kirjeen hänelle.

Hän siirtyi lähelle lamppua sitä lukeaksensa. Kun hän näki käsi-alan, säpsähti hän. Suuret, mustat silmänsä samosivat pian koko kirjeen läpi, ja joutuin käänsi hän sen nähdäksensä allekirjoituksen. Sanomatoin hämmästys kuvautui kasvoillansa, ikääskuin olisi hän peljännyt horjahtavansa jonkun äkkinäisen mielenliikutuksen tähden; mutta nähtävän ponnistuksen perästä hallitsi hän liikutuksensa, ja alkoi vitkaan lukea kirjettä. Hän luki pari kolme kertaa sen lävitse, käänsi sen kokoon ja antoi minulle, muistutusta tekemättä, jonka tehtyä hän nojautui pöytää vasten ja peitti käsillään kasvonsa.

"Serkkuni on varsin erinomainen luonteeltaan", sanoin minä, "ja kuten huomaat kirjeestä, on hänellä myös kirjailijan kykyä."

"Minä tunnen hänet", sanoi Bolton lyhyesti ja huiskautti äkkiä kättänsä.

"Tunnetko? missä olet tullet hänen tuntemaan?"

"Siitä on monta vuotta", vastasi hän viipyen; "ollessani opettajana eräässä koulussa oli hän minun oppilaani. Minä tiedän että hän on hyvä-päinen."

Tämä vastaus oli niin lyhyt ja varovaisesti lausuttu, että näytti siltä kuin olisi hän peljännyt sanoa enemmän kuin tahtoikaan.

"Näytin tämän kirjeen sinulle sen vuoksi, kun tiedän, että sinä voit tehdä enemmän hänen eduksensa kuin minä. Sitä parempi jos tunnet hänet, sillä sittehän voit itse päättää voipiko hän täällä saada sopivaa toimipaikkaa ja maksaako ollenkaan vaivaa hänen tulla tänne koettamaan. Minulla on aina ollut se ajatus, että hän on varustettu rikkailla luonnonlahjoilla."

"Siitä ei olekaan epäilemistä", sanoi Bolton kiiruusti; "hän on erinomainen nainen."

Hän nousi ylös ja otti kirjeen minulta. "Jos suvaitset minun vähän aikaa pitää tätä", sanoi hän, "niin tahdon katsoa, mitä voisin tehdä. Tällä hetkellä on minulla työtä, joka on lopetettava; huomenna saamme siitä puhua enemmän."

Samana ehtoona puhuin minä ystäväni Ida van Arsdel'in kanssa ja kerroin hänelle Karolina-serkkuni elämän. Hän mieltyi oitis serkkuuni ja toivoi innokkaasti, että aivottu tuuma toteutuisi.

"Toivon hänen tulevan Newyorkiin", lausui hän, "jotta tulisimme hänen tuttavuuteensa. Pyydän teidän, herra Henderson, antamaan minulle heti tieto, kun hän tulee tänne, sillä oikein ikävöitsen tullakseni hänet tuntemaan."

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Pääsiäisliljoja.

Puheen mukaan menimme, Jim ja minä, seuraavana ehtoona van Arsdel'iin. Sali oli siellä muutettu oikein kukkatarhaksi. Kukka-kiehkuroita, seppeleitä, ja kukkakääryjä osaksi valmiita, osaksi puolivalmiita oli pitkin salia. Me rupesimme oitis työhön auttamaan nuoria naisia; kokosimme ja valikoitsimme liljoja, joista he sitte sitoivat mitä somimpia koristeita. Kun olimme juoneet teetä, lähdimme kirkkoon viemään koristeitamme. Kukkien paljouden tähden ajoimme kahdella vaunulla. Kirkon eteen tultuamme olikin meillä koko työ kukkien kuljettamisessa kirkkoon. Täällä tapasimme paljon auttajia, ja nyt alkoi koristaminen. Jim ja minä teimme työtä urhokkaasti ihanien nais-ystäviemme johdolla. Puolen yön aikaan saatiin työ loppuun; kirkko oli muuttunut suureksi, tuoksuavaksi lehtimajaksi. Saarnastuoli oli kuin liljoista tehty vuode, kastemalja oli kokonansa päällistetty haju-orvokeilla ja sen sisässä oli komea kukkakääry, tehty valkoisista liljoista, sellaisista kuin puutarhurit tavallisesti pääsiäisiksi kasvattavat.

Eva ja minä olimme kaiken ajan työskennelleet vierekkäin ja minä en koskaan ollut tuntenut sydämessäni sellaista ystävyyden tunnetta häneen, kuin silloin. Niiden monien vaarallisten tilaisuuksien joukossa, joihin nuori mies voipi joutua, ei varmaankaan ole mikään houkuttelevampi, kuin yön hiljaisina, pyhinä hetkinä ottaa osaa kirkon kaunistamiseen. Päätä tuntuu huimaavan; kaikki maallinen varovaisuus katoaa ja on kuin olisi muutettu ihaniin ylä-ilmoihin, joissa sopusointuisia sieluja ei koskaan eroiteta. Niin tuntui minusta kumminkin kun, työn loputtua, Evan kanssa vetäysin varjoisaan penkkiin istumaan, sieltä paremmin nähdäksemme, miltä tekemämme koristukset näyttäisivät. Olimme antaneet sytyttää muutamia kaasu-tulia, joista säteilevä valo, liljojen ja pyhien muistomerkkien ylitse, oli melkeen taivaallinen. Taas, kuten kerran ennenkin, tunsin hänen pienen kätensä kädessäni, ja me puhuimme hiljaa, kuiskuttaen toisillemme, kuinka suloista on yhdessä tehdä sellaista työtä kuin nyt juuri lopetettu työ oli.

Myöhään yöllä menin kotia ajattelemaan ja uneksimaan Evasta ja heräämään aamun ensi koissa tavatakseni häntä kirkolla.

Jim -- joka Alice'n kysymykseen, aikoiko hän tulla aamu-saarnaan, vakuutti seuraavansa häntä aina, olkoonpa se sitte aikaiseen eli myöhään -- ei nousnutkaan, vaikka minä häntä herätin, vaan katsoi kelloansa ja sanoi hänellä vähintäänkin vielä olevan puolen tuntia aikaa nukkua. Suloista on aamulla varahin, ennenkuin ihmisiä on liikkeellä, tulla ulos raittiisen ilmaan. Kellot, jotka kutsuivat aikaiseen Jumalan palvelukseen, kajahtelivat juhlallisesti. Muratin oksilla, joka kasvoi pitkin kirkon seinää, hyppeli viserteleviä varpusia, ja kirkas aamutaivas lupasi ihanaa auringon nousua. Minä seisoin kirkon ulkopuolella odottaen ja olin melkein yksinäni, siksi kun vähitellen, joukko toisensa perästä, naisia ja nuorukaisia, virtasi kirkkoon kaikilta haaroilta.

Eva tuli ensimmäisten joukossa; toisten tyttöjen piti tuleman perässä, sanoi hän. Me menimme kirkkoon ja istuimme erään muurin-kulman varjoon, odottaen että näkisimme aamu-auringon ensi-säteiden loistavan monivärisien akkunain lävitse. Emme virkkaneet sanaakaan toisillemme; mutta se ei ollut paljasta tyhjää äänettömyyttä, sillä elämässä on hetkiä, jolloin äänettömyys ilmoittaa paljon enemmän kuin kauniimmat sanat.

Vähitellen täyttyi kirkko kuulijoista ja kun nousevan auringon valo virtaili akkunoista sisään ja valaisi valkoisia liljoja, alkoivat lapset urku-parvella laulaa kiitoslaulua, joka näytti tunkeuvan kaikkein sydämiin.

Jumalan palveluksen päätettyä tervehtivät ystävät ja tuttavat toisiansa kävellessänsä ympäri kirkkoa koristuksia katsellen.

* * * * *

Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.

Rakas Bellani!

Olen ollut varsin huolimatoin ja antanut kirjeesi olla näin kauan vastaamatta. Mutta siihen ei ole se ollut syynä, jota Sinä viime kirjeessäsi viittaat, että sisarellinen ystävyys, joka meidät yhdisti koulussa, olisi ruvennut laimistumaan, ja ett'en minä enää kohtelisi Sinua uskollisena ystävänäni. Minä vakuutan, armas ystäväni, ett'ei niin ole laita. Kallis Bella, se päivä ei koita koskaan, jolloin lakkaisin Sinulle ilmoittamasta sisimpiä tunteitani.

Ja tullakseni kohta "tuohon herra Henderson'iin", saan sanoa, että erehdyt suuresti. Tosin kyllä hän, minun suureksi ihmeekseni, on ruvennut meillä ystävän tavoin käymään vieraisilla, ja on tullut koko perheen lemmikiksi; mutta Sinun pitää muistaa, että häntä yleisesti pidetään Idan ihailijana. Ainakin ovat Ida ja herra Henderson keskenänsä hyviä ystäviä, ja kun hän on meillä, viettää hän suurimman osan iltaansa Idan työhuoneessa. He juttelevat ylentäväisellä tavalla "naisen oikeuksista", ja kaikesta muusta, mikä koskee uudempia aatteita. Yksi asia on minusta kuitenkin vähän merkillinen, sen tunnustan, ja se on se, että hän huomaa kaikki mitä sanon -- en ole koskaan nähnyt toista niin tarkkaa! Esimerkiksi, kun eräänä ehtoona tulin sanoneeksi, että käyn paaston aikana aamu-rukouksissa, niin -- voitko uskoa? -- tuli hän myös sinne ja seurasi minua sitte kotia. Tiellä puhuimme ainoastaan vakavista aineista; toivon että Sinäkin olisit kuullut häntä! Hän näyttää olevan vakava-luonteinen ja syvä-mietteinen. Mutta erittäinkin pidän sen vuoksi paljon hänestä, ett'ei hän koskaan imartele eikä sano mitään kuluneita, mauttomia sanoja eikä lörpöttele turhanpäiväisiä, jota useimmat miehet pitävät ainoana aineena, millä voipi naisia huvittaa. Ei hän koskaan puhu noin halveksivalla tavalla, kuten toisinaan mahtavat miehet tekevät, puhuessaan meidän naisten kanssa. Olen kerran lukenut jossakin, että voimme päättää mitä ihmiset ajattelevat meistä, siitä tavasta, jolla he puhuttelevat meitä; ja jos niin on, niin voin olla hyvin tyytyväinen siihen tapaan, jolla herra Henderson puhuttelee minua, sillä hän näyttää melkein yhtä innokkaasti kuulevan minun arveluitani asiasta, kuin Idankin. Ehkäpä Sinusta näyttää hiukan kummalliselta, kun sanon, että hän, aina ensimmäisestä aamusta alkaen, kun tapasimme toisemme kirkolla, on käynyt yhtä säännöllisesti aamu-rukouksissa kuin minäkin, ja että hän aina sen loputtua on saattanut minua kotia. Tällä tavoin on välillämme syntynyt varsin ystävällinen tuttavuus. Mutta, Bella, älähän nyt luule, että tällä olisi erinäistä merkitystä, sillä _itse asiassa ei kaikki tämä merkitse mitään_. Sinä hämmästyisit, jos kuulisit kuinka vakavasti ja filosofillisesti me puhumme.

Etkö Sinä, Bella, myös ole siitä mielestä, että meitä, niin sanotuita hienoja naisia, kohtaan tehdään väärin, kun otaksutaan, ett'emme kykene ajattelemaan mitään vakavampaa ja päätetään, että meitä enin miellyttää ne miehet, joiden puhe on paljasta turhanpäiväistä imartelemista? Se on juuri sentähden, kun minä pidän herra Henderson'in ystävyyttä arvossa, että hänellä on syvä ja vakava käsitys elämästä ja että hän arvostelee ja saapi hereille minun jaloimpia tunteitani. Minä sanon ehdolla _ystävyys_, armas Bellani, sillä luulen että puhdas ja pelkkä ystävyys voipi kyllä syntyä naisen ja miehen välillä, -- ja mitä meihin molempiin tulee, on se _ainoastaan ystävyyttä_, eikä mitään muuta.

Tällä kertaa täytyy minun lopettaa, sillä on tullut vieraita.

_Keskiviikko-iltana_.

Olen antanut kirjeesi, Bellaseni, olla muutaman päivän valmistamatta, syystä että täällä on ollut niin paljon meneviä ja tulevia ja aika on kulunut -- tiesi kuinka. Tällä ajalla on herra Henderson'kin ollut hyvin usein meillä. Minä olen keksinyt jotakin, joka koskee häntä. Hänellä on kaunis serkku, jota hän suuresti pitää arvossa, "Karolina-serkku", joka mahtaa olla erinomainen nainen. Tästäkin nyt näet kuinka turhamaiset Sinun epäilyksesi ovat. Luulenpa varmaan, että hän on kihloissa tämän Karolina-serkkunsa kanssa, joka luullakseni kohta tulee tänne Newyorkiin. Minä olen varsin utelias saadakseni tavata häntä, ymmärrettävästi ainoastaan sen vuoksi, että saisin nähdä, jos hän minuakin miellyttää. Hän luultavasti on sopiva herra Henderson'ille ja _toivon_, että minäkin voisin mielistyä häneen. Ida luulee varmaan mielistyvänsä häneen. Maria-täti, joka aina tahtoo olla kuolevaisten onnen jakajana, on päättänyt, että Henderson'in _pitää_ ihaella Idaa -- sanalla sanoen, että heistä, Idasta ja Henderson'ista, pitää tuleman avio-pari.

Ida katselee kaikkea tätä rauhallisella välin-pitämättömyydellä. Hän halveksii sitä niin täydellisesti, ett'ei hän edes viitsi olla harmissaankaan siitä. Hän pitää paljon herra Henderson'ista ja kohtelee häntä rehellisellä ja vilpittömällä ystävyydellä, eikä vaivaa aivojansa sillä, mitä ihmiset puhuvat.

_Lauantai-aamuna_.

Meillä on kaikilla nyt aika kiire kirkon kaunistamisella pääsiäisiksi. Olemme tilanneet suuren joukon kukkia, sillä ai'omme kaunistaa vanhan kirkkomme oikein somaksi. Tilaamme avuksemme kaikki kädet, mitä voimme saada. Herra Henderson ja Jim Fellows tulevat meille tänä iltana, ja sitte kun olemme teetä juoneet, käyvät he kanssamme kirkkoon, auttamaan meitä kaunistus-työssä.

_Maanantai-aamuna_

Minä olen vallan väsyksissä! Olimme valveilla melkein koko lauantai-yön, ja menimme sitte pääsiäis-aamuna sangen varhain aamu-saarnaan. Siellä olikin erittäin herttaista ja ihanaa! Mutta kun joskus vietämme iloisia hetkiä täällä maailmassa, niin täytyy niistä toisinaan maksaa kalliisti -- minä olen aivan voimatoin väsymyksestä!

Herra Henderson oli kanssamme kaiken aikaa. Minä pudotin hansikkaani kukkain joukkoon, kun ripustin ylös erästä lilja-seppelettä, ja huomasin salaa, kuinka hän vikkelästi otti sen ja kätki sen taskuunsa. Hetkisen kuluttua tulin sinne ja sanoin: "Pudotin tähän hansikkaani; missä se lienee?" Tuo veijari auttoi minua innokkaasti hansikkaan hakemisessa, mutta ei antanut sitä takaisin. Kaikki tämä tapahtui hiljaa ja salavihkaan. Kuten tiedät tahtovat muutamat herrat väliin puoli-julkisesti anastaa naiselta joko hansikkaan, nauhan tahi jotakin muuta muistoksi; sillä muka osoittaakseen että he ihailevat näitä naisia, -- mutta herra Henderson teki pienen näpistyksensä niin salaa kuin mahdollista. Varmaankin hän luuli ett'ei kukaan sitä nähnyt. Mitä sinä tuollaisesta ajattelisit?

Evasi.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Lumous ja todellisuus.

Koko kuukauden pääsiäisen jäljestä olin minä melkein kuin lumottuna; koko tämä maallinen elämä näkyi loihdutun hunnun lävitse; yksin vanha, kuiva, ykstoikkoinen Newyorkikin loisti yht'äkkiä, kaikkine ikävyyksineen, kirkastetussa valossa.

En oikein tiedä mikä minuun tuli, mutta tuntui kuin olisin nauttinut elämän-vettä ja hengittänyt ijäistä nuoruuden ilmaa. Joka kerta kun istuin kirjoittamaan jotakin, tunsin itseni innostuneeksi. Tunsin ett'en enää ollut yksin ajatuksissani; minä kirjoitin toiselle sielulle -- sielulle, jonka tiesin tuntevan minut, ja jätin työni sitte Ida van Arsdel'in arvosteltavaksi. Ida oli taitava kritikoitsija ja oli hyväntahtoisesti luvannut auttaa minua sillä alalla. Mutta oliko se Ida, joka minua innostutti?

Sellaisissa tilaisuuksissa tuli Eva silloin tällöin sisälle, tahi istui viereemme, nojautuneena korko-ompelunsa ylitse, samalla kun minä luin ääneen. Toisinaan oli hän ajatuksissansa, toisinaan iloinen ja veitikkamainen, toisinaan juonikas ja äkeä, mutta aina ihastuttava ja elähyttävä. Tämä lukemiseni johdatti ystävällisiin keskusteluihin kaikenlaisista aineista, sillä yksi kysymys antoi aina syytä toiseen ja täten kesti meillä kanssapuhetta jos kuinka paljon; saadaksemme jatkaa näitä keskustelujamme oli meillä hyvin usein tuollaisia pieniä ilta-seuroja.

Minä olin joka päivä kävelemässä "Central Parkissa" ja siellä ajoi myös van Arsdel'in perhe vaunuissansa, niillä tunneilla kun ylhäiset olivat ulkona. Kävellessäni ulkona jäljestä puolen päivän tapasin aina useimmin ja useimmin neiti Eva van Arsdel'in. Tosin kyllä oli hänellä aina kumppalia, väliin Ida, väliin Alice, toisinaan taas koko joukko iloisia ystäviä; mutta se ei vaikuttanut mitään, kun Eva vaan oli joukossa.

"Central Park" on täydellinen Arkadia -- sen uskallan sanoa, sillä olen nähnyt useimmat puistot tähän saakka tunnetussa maailmassa. Varsinkin kaikkein rakastajien pitäisi myrteillä seppelöitsemän niitä, jotka ovat tämän puiston perustaneet, sillä se on niin sopiva herättämään ja ylläpitämään rakkautta, että saattaa melkein ihmeeksi sanoa, jos joku nuori mies jää vanhaksipojaksi, joka kerrankin on tässä puistossa käynyt.

Tähän aikaan nautin minä kumminkin oikein ahmaamalla sitä suloutta, jota "Central Park" tarjosi. Ei ollut sitä nurkkaa, sitä soppea, jossa istuttamattomat kukat tuoksuivat, jossa valkeavartiset koivut kuvastuivat hiljaisessa, tyvenessä vedessä tahi muratit kiertäin kasvoivat vuoren kupeilla, jota minä en tuntenut.

Väliin tuli Eva koko lapsi-lauman kanssa vaunuissa tänne puistoon, näitten pienten iloisten olentojen seurassa viettääksensä kaunista iltaa. Sellaisen _sattumuksen_ kautta saimme usein tilaisuutta olla kahden kesken, ilman että olimme sitä hakemalla etsineet. Toisten läsnäolo oli kuin lievitys omalletunnolleni, sillä minä aina pidin Evaa toisen kihlattuna, ja varoin sen vuoksi sangen tarkkaan, ett'en käytökseni kautta siirtyisi "sopivan" rajain ylitse. Ymmärrykseni kyllä sanoi minun seisovan sellaisella alueella, joka kentiesi saattaisi häiritä omaakin rauhaani, mutta minä tukin korvani ymmärryksen huudoille, kuten nuoret miehet tavallisesti tällaisessa tilaisuudessa tekevät. Mitä se tekee, vaikka hän onkin kihloissa! ajattelin minä. Minkätähden en minä saattaisi kunnioittaa häntä ja jumaloita hänen kuvaansa? Niinhän teki Dante Beatrix'en ja Tasso Leonora'n kanssa! Minä kyllä ymmärsin, että hän aina on oleva ainoastaan loistavana tähtenä taivaallani, mutta sainhan minä kunnioittaa ja jumaloita häntä samoin kuin jumaloitsen kaikkea muutakin kaunista, ja olihan minulla häneen sama oikeus kuin kukkasiin kedolla, siintävään taivaan-lakeen korkeudessa ja säteilevän auringon valoon avaruudessa. Tiesin kyllä, että minulla, salaisimmassa piilopaikassani, oli hänen pudottamansa hansikka, johon ei minulla ollut vähintäkään omistus-oikeutta; -- mutta jos lehti putoaa ruususta, kuka voipi kieltää minua sitä poimimasta? Minulla oli sitäpaitsi vielä muuan noista pienistä esineistä, joita Evan tyttäret kutsuvat nenäliinoiksi. Minä olin niin viatoin, ett'en tietänyt varkauden olevan syntiä, sentähden varastin senkin ja kätkin sen kalliimpana omaisuutenani lompakkooni. Nyt aloin käsittää, mikä loihtu-voima pyhillä jäännöksillä voipi olla, sillä tunsin, että jos joutuisin johonkin tuskaan ja kiusaukseen, niin en tarvitsisi muuta kuin asettaa nämät pienet esineet sydämelleni saadakseni lievitystä ja lohdutusta.

Huolimatta kaikesta tästä hoin lakkaamatta itselleni, ett'ei tunteeni häntä kohtaan ole _rakkautta_, -- ei mitenkään; se on _ystävyyttä_, korkeaa, harvinaista ystävyyttä, eikä mitään muuta. Mielelläni olisin toki uhrannut vaikka elämänikin hänen edestänsä. Minulla oli vilkas kuvitus-voima, ja öisin, kun en saanut unta, ajattelin kaikenmoisia vaaroja, saadakseni edes ajatuksissani tilaisuutta pelastaa häntä. Minä olin sytyttävinäni van Arsdel'in talon tuleen, olin syöksyvinäni sisään ja kantavinani hänet liekkien keskitse ulos. Kuvittelin mielessäni kauheata salaliittoa, joka uhkaisi hänen isänsä henkeä ja juuri viimeisessä silmänräpäyksessä olin pelastavinani isänsä, josta sitte palkinnoksi sain nauttia Evan iloa. Kuvittelin, että sain äkkiä periä rikasta enoani Indiassa, tulin miljonain omistajaksi ja kiiruhdin kantamaan kaikki aarteeni Evan jalkojen eteen.