Chapter 16

Mutta omituista on, että nämät henkilöt, jotka anastavat koti-poliisin aseman, usein eivät ole erittäin voimakkaita eipä älykkäitäkään. Ei se aina ole paras ja älykkäin henkilö, joka vaikuttaa muiden päätelmiin ja käytökseen, vaan se on se, joka paraiten saattaa kieltänsä käyttää. Jos katselemme ympärillemme maailmassa, niin huomaamme sen lystillisen seikan, että ihmisiä usein arvostellaan sen mukaan, miten he itse itseänsä arvostelevat. Henkilöt, joilla aina on päätös valmiina ja jotka eivät itse laisinkaan epäile tämän päätöksen erinomaisuutta, ovat juuri tämän ominaisuutensa kautta luodut hallitsijoiksi. Perustautukoonpa heidän varmuutensa sitte heidän omiin himmeyden läpitunkemiin aate-voimiinsa, tahi ei, aina se kuitenkin vaikuttaa sangen paljon. Monet ihmiset, syvemmällä käsitysvoimalla ja laajemmalla tajulla, horjahtelevat usein sävyisyydestä, he punnitsevat syyt ja etsivät niihin selvitystä; senpätähden he eivät vaikutakaan niin suuresti muihin, kuin nämät jokapäiväiset, tunnottomat luonteet, jotka johdattavat muita ainoastaan sen kautta, että he oitis huomaavat mitä juuri sillä hetkellä on tarpeen, voimatta nähdä eteenpäin edes seuraavaan silmän-räpäykseen.

Rouva Wouverman oli jo kehdosta saakka järkähtämättä luottanut itsehensä. Hänen käskyjänsä aina toteltiin, ja kun nuorempi sisar, rouva van Arsdel, aina oli samasta mielipiteestä kuin hän, oli tuo kotoinen kaksio varsin sopusointuisa. Rouva Wouverman ei tosin onnistunut miehensä hallitsemisessa; mutta onnellisesti saatuansa miehensä hautaan, kokosi hän rikkauksiensa jätteet, omistaaksensa lopun elämäänsä "Ellille ja hänen tyttärillensä." Itse järjesti hän kotonsa suurimmalla säästäväisyydellä niin, että kaikki oli hienoa ja siistin näköistä mitä vähimmillä kustannuksilla, ja kuitenkin oli hänellä aina joku hetki Elli-sisarelle ja hänen tyttärillensä käytettävänä.

Hänen käytöksensä oli miellyttävä ja sisarensa lapset olivat todellakin hänelle rakkaat; nämä taas tottuivat aikaisimmasta lapsuudesta saakka, nähdessänsä äitinsäkin neuvottelevan Maria-tädin kanssa, pitämään Maria-tätiä tuomarina, jonka päätökseen oli tyytyminen. Hän oli naimisensa kautta joutunut vanhaan, rikkaasen perheesen; senpätähden luultiin hänellä olevan melkeen saavuttamatoin kokemus elämästä, ja hänen arveltiin jo aikaisin päässeen salaisen neuvokunnan jäseneksi tuohon ihanaan, kaikkivaltiaasen senaatiin: "niin nyt käytetään", ja "niin ei enään käytetä", tuohon mainioon senaatiin, joka säätää lait muoti-maailmalle. "Tuollaisia päähineitä ei enään käytetä". -- "No, rakas ystävä, nyt käytetään sormikkaita eri-värisillä neuloksilla". "Ei millään muotoa enään pussi-hihoja, niitä ei käytetä enään". Kaikki nämät jyrkät päätelmät teki hän tyvenellä juhlallisuudella, joka ei voinut olla suuresti vaikuttamatta kuuntelevaan nuorisoon. Maria-tädin johdolla oli talo Fifth Avenue'lla ostettu, varustettu ja kaunistettu ja rouva van Arsdel pyrki hänen vaikutuksensa alla ylhäisien perheiden johto-tähdeksi. Ei kenenkään talo saanut olla niin loistava, niin miellyttävä, eikä kenenkään tyttäret niin hyväiltyjä, kuin hänen. Luonto oli jalomielisesti huojentanut hänen pyrinnöttänsä, sillä kaikki hänen tyttärensä olivat rikkaasti varustetut sekä ulkomuodon, että sielun-lahjain puolesta.

Aivan mahdotointa on kertoa Maria-tädin ja rouva van Arsdel'in kauhistusta, kun he, heti Idan tultua seura-elämään, huomasivat, että heillä nyt oli tekemistä nykyaikaisen nuoren, itsepäisen, muista rippumattoman tytön kanssa; kun huomasivat, että edessänsä oli henkilö, joka ei laisinkaan välittänyt ulkomuodosta, joka aina seurasi ainoastaan omaa mieltänsä, hyväksyen tahi hyljäten, kysymättä neuvoa entisiltä tavoilta, ja kun Ida vakuutti, että hän järkähtämättä oli päättänyt antautua lukemiselle, silloin ei Maria-tädin harmi ja ylenkatse tuntenut mitään rajaa. Hän tosin koetti saada tämän, hänen mielestänsä hurjan, päätöksen peruutetuksi, mutta kun ei mikään auttanut, tähtäsi hän toiveensa ja tarkastuksensa Evaan, jonka kummi hän oli, ja jolle hän päätti, maksoipa mitä maksoi, hankkia loistavan avio-liiton.

Minä jouduin heidän perheensä keskuuteen varsin tärkeällä ajalla.

Muoti-maailman valtikan pitämisessä oli rouva van Arsdel'illa kilpailija, jonka menestys oli erittäin harmittava.

Kaiken sen huvin, jonka rikkaus ja triumfit hankkivat rouva van Arsdel'ille, katkeruutti muuan nainen, joka aina asettautui askelta ylemmäksi. Tämä seikka oli sitä katkerampi, raskaampi kärsiä, kun nuot molemmat naiset olivat alkaneet elämänsä yhdessä ja sitäpaitsi olivat etäiset sukulaiset.

Nuorempana oli rouva van Arsdel kuullut toisinaan puhuttavan eräästä etäisestä sukulaisesta, nimellä Polly Sanders, jota kehuttiin erittäin kauniiksi. Polly oli varsin terävä-järkinen ja sukkela, eikä laskenut koskaan käsistänsä tilaisuutta pyrkiä eteenpäin maailmassa. Hänen kauneutensa oli toki vähempi kuin neiti Askott'in ja hänen varallisuutensa paljoakin vähempi, mutta hän oli päättänyt, kynsin hampain, pyrkiä eteenpäin maailmassa, -- tapa, joka väliin onnistuu erittäin hyvin. Ensin työskenteli hän eräässä tehtaassa, hankkien siten itsellensä niin paljon varoja, että hän voi käydä koulussa, jossa hän edistyi erinomaisesti ja kohosi ylöspäin ilmapallon tavoin. Sitten meni hän naimisiin miehen kanssa, jolla oli samanlainen nero tunkeutua eteenpäin maailmassa; hän lähti Parisiin ja palasi sieltä naisena, joka matkojensa kautta muka oli saanut täydellisen kokemuksen maailmasta. Elmore'n perhe kohosi sitten etevimmiksi Newyorkin hienoissa seuroissa ja Maria-tädin suureksi harmiksi alkoi rouva Polly Elmore pitää itseänsä erhettymätöintä rouva Wouverman'ia etevämpänä ja rohkeni ruveta kilpailemaan rouva van Arsdel'in kanssa.

Mikä nainen kristillisillä perus-aatteilla voisi tätä kärsiä? Ei mikään saattanut Maria-tätiä niin suuresti huomaamaan tämän maailman syntisyyttä, kuin Polly Elmore'n pöyhkeä käytös; ja kun vihdon tämän vanhin tytär joutui kihloihin nuoren Rivingston'in, Rivingston Manor'in herran, kanssa, silloin oli mitta täynnä.

"Elli", sanoi Maria-täti, "Evan ja Wat Sydney'n kihlaus on välttämättömästi julistettava. Minua harmittaa nähdä näiden Elmore'n inhoittavasti ylpeilevän tyttärensä kihlauksesta ... ja eivätkö he ai'o pitää häitä, joiden vertaisia ei vielä ole Newyorkissa nähty! Eipä siksi että kadehtisin heiltä Sam Rivingston'ia, ei, ei laisinkaan, sillä kauheita kertomuksiahan hänestä on liikkeellä. Sanotaan että hän on täydellinen juoppo-ratti, ja että poliisin useana yönä on täytynyt saattaa hänet kotihinsa. Miten Polly, huolimatta kaikesta turhamaisuudestansa, voipi noin uhrata tyttärensä, sitä minä en voi ymmärtää. Sydney, sitä vastoin, kuuluu elävän varsin siivosti; siispä, Elli, meidän _täytyy_ saada tämä kihlaus julkisuuteen!"

"Mutta, rakas Mari, Eva on niin varsin kummallinen tyttö! Hän ei tahdo laisinkaan myöntää, että he olisivat kihloissa".

"Hänen _täytyy_ se myöntää, Elli; hänen _täytyy_. Ida varmaankin istuttaa hänen päähänsä noita omia hurjia mietteitänsä ja saas nähdä, niin hän lopuksi saapikin Evan samanlaiseksi, kuin hän itsekin on. Mutta tässä olen miettinyt toistakin asiaa! Onhan meillä tämä nuori mies -- -- -- tämä Henderson; miksi emme käytä häntä hyväksemme tässä asiassa? Ida, olen minä kuullut, pitää paljon hänestä, ja se meille juuri onkin tarpeen. Jospa vaan voisimme saada Idan ajatukset sujumaan tuota suuntaa, niin hän varmaankin jättäisi Evan rauhaan ja lakkaisi hänen päähänsä ajamasta noita hulluuksiansa. Henderson on oikea 'gentleman' ja olisi varsin sopiva Idalle. Hän on kirjailija, samoin kuin Idakin. Hän on noiden uusien nykyajan mietteiden haaveksiva puolustaja, ja niinhän on Idakin. Niin, minä tahdon kaikin voimin kiihoittaa Idaa siihen. Sepä oli oiva aate!"

Ja Maria-täti nyökkäsi ylpeästi ja tyytyväisesti viisasta päätänsä.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Minä huomaan ystävyyden suloisuuden.

Paljon on nykyaikaan kirjoitettu ystävyydestä miehen ja naisen välillä. Moni on ajatellut ja lausunutkin, että amerikalaisessa yhteis-elämässä löytyy muuan vielä tutkimatoin ala, ja ovat maininneet matami Recamier'in esimerkkinä siitä kuinka koko lauma miehisiä ystäviä voi suosia kaunista naista, vähintäkään häiritsemättä kumpaisenkaan perheellisiä suhteita, Ihailtu Julie on samalla Montmorency'n, Chateaubriand'in ja monen muun taiteilijan ja kirjailijan ystävä, jotka kaikki kunnioittavat ja suosivat häntä, saaden palkkioksi lämpimimmät ystävyyden vakuutukset. Chateaubriand on joka aamupäivä Julie'n luona ja joka ilta hellänä avio-miehenä kivuloisen vaimonsa luona, ja niin kuluu vuosi vuodelta ilman minkäänlaista huolta tahi moitetta.

Joku tällainen jalo esikuva oli minullakin edessäni, kun sallin itseni lankeamaan tuohon miellyttävään kiusaukseen, joka ilmaantui eteeni tutustuessani Eva van Arsdel'in kanssa. Otaksuen, Jim'in sanain mukaan, että hän jo oli kihloissa, ja kun en itse saattanut ajatellakaan naimista, en huomannut mitään joka olisi estänyt minut nauttimasta hänen seuraansa. Enhän itse ollut laisinkaan vaarassa ja olisihan ollut varsin narrimaista luulla hänenkään olevan vaarassa. Jospa tuo muotin ruhtinatar, jonka jalkain edessä koko maailma makasi, jospa hän pitäisikin arvonsa mukaisena ystävällisesti ajatella kirjailija-parkaa, mikäpä vaara siinä olisi? Jospa kuitenkin olisin ollut viisas, olisin varmaankin antanut sen seikan varoittaa itseäni, että minä koko yön, ensi esittelyn jälkeen, olin unta saamatta, muistissani kertoen joka sanan, jonka hän lausui, ja että minä alituisesti luin päivät ja tiimat tulevaan keskiviikkoon. Enpä olisi millään ehdolla sallinut, että Jim arvaisi tunteitani ja mietteitäni ja suurella vaivalla ko'in pettää, nukuttaa ja levoituttaa itseänikin, ikääskuin olisin ollut joku vieras henkilö.

Varhain eräänä sumuisena aamuna heräsin unesta, jossa näin Evan, ja hän oli niin elävänä ja luonnollisena edessäni, että minä karkasin ylös ja luulin vieläkin näkeväni hänen kasvonsa edessäni.

Äkkiä kuulin soitettavan eräässä läheisessä kirkossa ja nyt muistui mieleeni, että Eva oli sanonut aina käyvänsä aamu-kirkossa.

Mikäpä esti minua sinne menemästä ja häntä näkemästä! Olisihan tuo virkistyttävä kävely, jo sekin olisi hyvä asia, ja sitte vielä hartauden-hetki aamusella -- olisipa tuo todellakin niin sopivaa, että ihmettelin miten nyt vasta tämän huomasin. Minä pukeuin kiireesti ja riensin "Pyhän haudan kirkkoon", jossa uusi pappi, jota Eva kehui hyväksi saarnamieheksi, piti aamurukouksia paaston aikana.

Minusta tuntui omituiselta olla noiden harvain kuulijoiden joukossa, jotka tänä varhaisena aamu-hetkenä olivat kirkkoon kokoontuneet. Aamu-aurinko säteili kirkon monivärisistä akkunoista sisään. Uruista kaikui hiljaiset säveleet. Eräässä penkissä, aivan lähelläni istui Eva, yksinkertaisessa mustassa puvussa, hartauteen vaipuneena.

Kun jumalan-palvelus loppui ja nuot harvat kuulijat riensivät kukin haarallensa, asetuin minä kirkon ovelle Evaa tavatakseni.

"Hyvää huomenta, neiti van Arsdel," sanoin minä.

Hän säpsähti, katseli hämmästyneenä minuun ja punastui ankarasti.

"Herra Henderson! minä hämmästyin suuresti."

"Miksi niin?"

"Harvat ihmiset ovat näin aikaisin liikkeellä ja -- -- -- minä en luullut teidän käyvän kirkossa".

"Käynpä kyllä, neiti Eva, vaikk'en ennen ole käynyt aamu-kirkossa, -- enkä juuri tässä kirkossa".

Neiti Eva oli varsin iloisella tuulella ja me jatkoimme keskusteluamme kotimatkalla, puhellen vähäisistä asioista, jolloin suurimmaksi ilokseni huomasin, että mielipiteemme olivat yhtäläiset varsin monessa kohdassa. Aika kului täten hyvin pian, minun mielestäni liiankin nopeasti, ja pian olimme neiti Evan kodon luona. Kun me erosimme hymyili hän viehättävästi; kumma loihtuvoima tällä hymyllä oli! Kaikki työni kävivät sinä päivänä niin helposti -- kaikki oli niin hauskaa mielestäni.

Tuntuipa juuri kuin olisi uusi elo virtaillut suonihini. Lukijani älköön sentähden ihmetelkö, että osoitin ymmärtäväni ihaella kauniita aamu-saarnoja, säännöllisesti käymällä joka aamu niitä kuulemassa -- -- ja yhtä säännöllisesti saattamalla ihastuttavaa seurakumppaliani kotiinsa.

Suuresti hämmästyin, huomatessani kuinka viehättäväksi prosaillinen, vanha Newyorki oli käynyt näinä aamu-hetkinä. Me olimme nyt huhtikuussa. Puitten nuput paisuivat, hento heinä pyrki esiin katu-kivien välistä, pienet varpuiset visertelivät ja valmistelivat pesiänsä kirkon räystähissä -- kaikki oli silmissäni niin uutta, niin oudosti ihanaa.

Joka päivä vakuutin itselleni ett'en rakastanut Evaa, ja ett'en koskaan rakastuisikaan häneen. Minä otin itseni todistajaksi, että keskustelumme liikkuivat varsin tyvenellä, kaikesta tunnollisuudesta vapaalla alalla, eikä laisinkaan kallistunut hellempään suhteesen. Sittemmin olen huomannut, että Eva oli sellainen nainen, että keskustelu-aine oli aivan yhden tekevä. Olipa puhe uskonnosta, politikasta tahi jostakin muusta, tuo elähyttävä henki oli aina sama ja koko hänen olennossansa oli jotakin magnetillista, joka teki kunkin asian huvittavaksi. Keskustelun aine ei tehnyt näitä aamu-hetkiä niin sanomattoman suloisiksi, vaan sen teki sulo-huvi olla yhdessä hänen kanssansa, sillä me puhelimme kaikesta mitä auringon alla löytyy, ihmetyttävällä yhtäpitäväisyydellä mielipiteissämme.

Jim'iltä salasin enenevän ystävyyteni Evan kanssa. Hän ei mielellänsä noussut aikaisin ylös; ja sepä ilahuttikin minua suuresti, samoin kuin sekin seikka -- häpeänpä sitä tunnustaa -- että niin harva kävi kirkossa tänä aikaisena aamu-hetkenä. Vähitellen kävin niin varovaksi, että menin sala-portin kautta ulos ja olin menevinäni varsin toiselle suunnalle, sillä pelkäsin, että ehkä alituinen kulkuni samalle suunnalle voisi herättää epä-luuloja. Sitten tein pienen mutkan seuraavaan kulmaan, jossa käännyin toiselle suunnalle ja satuin Evan tielle. Tämän hän kyllä huomasi ja katseli minua väliin hyvin veitikkamaisesti. Varmaan oli hän nähnyt monen muunkin kalan uiskentelevan hänen kultaisen verkkonsa ympärillä, yhtä teeskentelemättömänä kuin minäkin.

Keskiviikkoa odotin koko viikon niinkuin kukko päivän nousua. Kun vihdoin tuo toivottu ilta tuli, riensin Jim'in kanssa van Arsdel'in pitoihin. Kun huoneet täyttyivät vierailla, ei Eva ollut minua huomaavinansa enkä minä häntä. Väliin vaihdoimme toki silmäyksiä, jotka olivat mielestäni paljon herttaisempia kuin kauniimmat sanat.

Suuren osan illastani olin Idan huoneessa, luultavasti Maria-tädin ja rouva van Arsdel'in suureksi huviksi. Evakin kävi usein Idan huoneessa, mutta katosi sieltä yhtä pian kuin oli tullutkin; hän välähti vaan silloin tällöin, kuni kiilto-mato niityllä, ja vei sydämeni mukanansa kaikkialle minne hän meni; minä olin toki niin varovainen, ett'ei päällepäin näkynyt miten oli rinnassani laita.

Ida oli yksi näitä vakavia maltillisia naisia, joiden kanssa mies saattaa ruveta ystävyyden liittoon, ilman että hellempää suhdetta kumpaiseltakaan puolelta voi tulla kysymykseen. Koko hänen luonteensa oli niin omantakeinen, että ystävyyden rajain yli meneminen oli aivan mahdotointa. Luulenpa että hän piti sangen paljon minusta, mutta hän arvosteli minua ainoastaan Evan vuoksi, ja suositteli tyvenellä kestäväisyydellä hellyyttä, jonka hän huomasi lisääntyvän Evan ja minun välillä. Hänen maalinsa oli jo kauan sitte määrättynä; hän oli antautunut toimeen, josta ei kenkään mies saisi häntä luopumaan; mutta Eva oli hänen silmäteränsä ja luulenpa että hänellä oli omat mietteensä Evan tulevaisuudestakin -- sanalla sanoen, Ida oli paras liittolainen, kuin minulla saattoi olla.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Minä pääsen salaisuuden tuntijoiden joukkoon.

Nuori mies, joka alkaa elämänsä rupeamalla eteenpäin-pyrkijäin edustajaksi ja sitä tehdessänsä lausuu mitä parasta hän tietää, ja työskentelee tarpeellisimpien muutoksien saavuttamiseksi, on usein samassa tilassa kuin se, joka on vetänyt voimakkaan ruisku-kylvyn tangosta. Hän tarvitsi kylmää vettä, mutta sitä valuukin hänen päällensä paljon enemmän, kuin hän tarvitseekaan; hän hämmästyy, on tukehtumaisillaan ja odottaa vesi-tulvan lakkaamista. Kirjoitukseni "Talvitiessä", "nykyajan naisista", oli tehnyt minut tunnetuksi monessa naisten oikeuksia kiihkeimmästi puolustavassa piirissä, ja pian olin ympäröittynä kirjeiltä, aikakaus-kirjoilta ja sanomalehdiltä jotka kaikki vaativat minulta suurinta ja nopeinta tarkkaavaisuutta ja pyysivät minua tuon "hyvän asian" nimessä mitä pikemmin hyväntahtoisesti kirjoittamaan siihen tahi siihen sanomalehteen, levittämään sitä tahi sitä aikakaus-kirjaa, suotuisasti ilmoittamaan sitä tahi sitä teosta, ja oitis hankkimaan hyvää palkkaa tuottavan sijan suurelle joukolle kurjia naisia, jotka olivat väsyneet koti-elämän yksitoikkoisuuteen ja tahtoivat saada jonkun arvollisen toimen, jossa olisi vähän työtä, mutta paljon palkkaa. Koko lauma köyhiä, sokeita, ontuvia, halvatuita, hyljätyitä ja onnettomia näkyivät kaikki valitsevan minut johtajaksensa ja asettautuvan lippuni alle. Kuuluessani "Suuren kansan-vallan" toimitukseen pitivät he velvollisuutenani antaa mainitun lehden joko kaikin voimin palvella heitä tahi kokeissansa hukkua.

Ystävälläni, Ida van Arsdel'illa, ei ollut suurta sympatiaa siinä säädyssä, johon hän kuului ja varsin vähän omassa perhe-piirissänsäkin, jos emme ota herra van Arsdel'ia lukuun, joka piti vanhinta tytärtänsä arvossa hänen todellisien avujensa tähden, ja joka oli erittäin iloinen siitä että hän kotonansa sai seurustella jonkun kanssa, "joka ymmärsi asioitsemista", niinkuin hänellä oli tapana lausua. Aivan luonnollistahan siis oli, että Idan, jonka mietteet saivat niin vähän suosiota hänen omassa säädyssänsä, täytyi hakea seuraa tuossa yhä enemmän laajenevassa emansipeerattujen naisten piirissä, jossa löytyi paljon hyvää ja käytännöllistä, vaikkapa luonnollisesti paljon vajanaista ja liiallistakin.

Idan pyynnöstä seurasin häntä ja Evaa n.k. "salonkiin", joka kerran viikossa oli auki rouva Stella Cerulian'in luona. Rouva Stella Cerulian oli kaunis ja nerokas nainen, täynnä intoa ja itsehensä luottamista -- ihastuttavin kaikista puhujattarista, lumoavin kaikista naisista. Aikaisimmasta nuoruudestansa saakka oli hänen elämänsä ollut täynnä noita loistavia menestyksiä, joita kauneus yhdessä neron kanssa aina tuottaa. Näitä kumpaisiakin ominaisuuksia oli hänellä juuri niin paljon, kuin hän tarvitsi tehdäksensä kaikki ne miehet hulluiksi, jotka joutuivat hänen tuttavuuteensa. Nuorena tyttönä oli hän matkaillut Europassa ja tähtenä loistanut Ranskan ja Venäjän hoveissa. Hän, niinkuin kauniit naiset yleensä, kuuli miehiltä ainoastaan mielistelemistä -- joka aina huvitti häntä. Hän tunsi varsin hyvin, mikä hurmaava voima hänen personallansa oli, ja koki sentähden tuolla voimallansa kaikkia hallita, ihastuttaa ja miellyttää. Hän luuli saaneensa toimeksensa tässä maailmassa yhteiskunnan uudestaan synnyttämisen ja ryhtyikin sentähden tähän toimeensa, luonteensa koko innostuksella ja tuolla menestyksen varmuudella, joka on seuraus käytännöllisyyden täydellisestä tuntemattomuudesta. Väitteitä, joita vanhat valtioviisaat epäellen ovat miettineet ja jotka ovat olleet monen vuosisadan ratkaistavina, ratkaisi hän hämmästyttävällä nopeudella.

Hänellä oli yksi ainoa lääke yhteiskunnan parantamiseksi, eikä hän pitänyt sen toimeenpanemista laisinkaan mahdottomana. Tää lääke oli aivan yksinkertaisesti se, että maailman hallitseminen on tästä lähin jätettävä naisien käsiin. Ne joiden pyrintönä ainoastaan oli saada naiset miesten vertaisiksi, olivat hänen mielestänsä suuresti jäljessä. Vaimohan on ylevämpi sukupuoli, jumalallista synty-perää. Eikö joka ainoa mies, jonka hän tunsi, ollut vakuuttanut hänelle juuri samaa, kumminkin mitä häneen itsehensä tuli? Eivätkö aina olleet vakuuttaneet, että hän voipi oppia kaikki lukemattakin, ainoastaan vaimollisen kykynsä kautta? Eivätkö he tuhansin kerroin olleet vakuuttaneet että hän, salaman nopeudella, voipi tehdä päätelmiä, ajattelemattakin, ainoastaan salamoivain silmäinsä säihkyn kautta? Eivätkö he olleet vannoneet, että kukin hänen juonensa on jumalallinen lahja? Luonnollisin seuraus tästä oli, että yhteiskunnan haavain parantamiseksi ei tarvita mitään muuta, kuin että _hän_, ja joku muu yhtä innostunut nainen, itse ottaisi ohjat käsiinsä ja _hallitsisi_. Kaikki tämän kurjan maailman haavat parannettaisiin silloin valkealla laastarilla, kaikki taakat silloin kevennettäisiin, silloinpa kaikki yhteiskunnan rumat haavatkin pestäisiin ruusuvedellä! Sellainen oli rouva Cerulian'in ohjelma maailman pelastamiseksi perikadosta, ja tätä autuuden aikaa odotellessansa teki hän siihen valmistuksia taitonsa mukaan, joka viikko pitämällä luonansa n.k. "salonkia", jossa suuri ihmis-paljous tuli ko'olle, nähtävästi tuon suuren pelastamis-aatteen elähyttäminä, mutta aivan erimielisinä tavasta miten tämä maali oli saavutettava.

Idaa pidettiin tässä seurassa sangen suuressa arvossa, ja vaikkapa hän olikin hyvä ja järkevä tyttö, ei iän kuitenkaan voinut olla aivan kylmä sille ihmetykselle, jonka hän herätti.

Tässä seurassa tutkittiin korkeimpia ja jaloimpia aatteita, joita ihmishenki voipi käsittää ja koko seura oli elähytetty marttiiran rohkeudella, voimatta toki selvästi käsittää miten he joutuisivat todellisiksi marttiiroiksi. _Siinä_ toki olivat kaikki yksimielisiä, että nykyisessä yhteiskunnassa oli kaikki takaperäistä, joka mitä pikemmin oli muutettava. Mutta mitkä seuraukset tällä muutoksella olisi, siitä löytyi yhtä monta eri mieltä kuin henkilöäkin, joista kukin ihmeteltävällä jäykkyydellä ja innolla puolusti omia mietteitänsä. Siinä kohden toki olivat kaikki yksimielisiä, että kun tuo suloinen aika kerran joutuisi, niin kukin heistä tekisi mitä vaan kulloinkin päähän pistäisi, sillä elämän päämääränä nähtävästi on vapauttaa itsensä kaikesta, mikä on hankalaa ja vaikeata.

Täytyy myöntää, että rouva Cerulian'in "salonki" oli varsin huvittava tänä iltana. Täydellisesti emansipeerattujen naisien keskustelu on niin omituista ja vaihettelevaa laatua, että se saapi tunnit katoamaan erittäin nopeasti ja miellyttävästi. Kukin läsnä-oleva oli erittäin vilkkaalla ja iloisella tuulella eikä kenkään epäillyt suoraan lausua ajatuksiansa. Näyttipä siltä kuin ei löytyisi ainoatakaan kysymystä, aina maailman luomisesta saakka, jossa ei vielä olisi ollut näille haastelemisen sijaa. "No, herra Henderson", kysyi Ida kotiin palatessamme, "mitä te piditte heistä?"

"Varsin paljon; mutta minun täytyy toki tunnustaa, että olen vielä tuota vanhanaikaista mielipidettä vaimon vaikutus-piiristä".

"Mitä, kuinka herra Henderson?"

"Niin, todellakin, neiti Ida, ja aina vakaammin silloin, kun joudun etevien ihmisten pariin, jotka tahtovat kääntää kaikki maailman lait ylösalaisin, asettaaksensa naisen kyllin korkealle alustimelle".

"Vai niin?" sanoi Ida. "Minäkin puolestani olen jo kauan sitten tullut siihen vakuutukseen, että jos naisten asian maailmassa pitää edistymän, niin se ei voi tapahtua kokouksien ja keskustelujen kautta, vaan siten, että kukin nainen erikseen päättää ryhtyä johonkin sukupuolellensa hyödylliseen työhön, että hän sen _alkaa_ kärsivällisyydellä ja hiljaa työskentelee sen täyttämiseksi. Tämä on _minun_ käsitteeni asiasta, vaikkapa varsin mielellänikin väliin kuuntelen näiden keskusteluita, sillä ne ovat todellakin elähyttävänä vastakohtana nykyajan seura-elämän inhoittavalle, tyhjänpäiväiselle lörpötykselle. Monella heistä tapaamme sellaisen elävyyden, vilkkauden ja voiman, että sen täytyy meitä huvittaa, ja minulle tuo aina antaa uusia mietteitä".

"Mitä minuun tulee", sanoi Eva, "niin tiedän varsin hyvin, että olen työtöin nais-parka; mutta jos minä ryhtyisinkin johonkin toimeen naisen puolesta, niin varmaankin sen tekisin kodissani. Sielläpä luulen voivamme vaikuttaa paljon hyvää ja sitä paitsi varjelemme silloin itsemme joutumasta mihinkään liiallisiin houreisin".