Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta
Chapter 11
"Ole vakuutettu siitä", vastasi hän ja katseli minua pilkallisesti. "Etkö ymmärrä, poika, että se omituisuus, jonka tähden minua erittäinkin pidetään arvossa, on, että hyvin tiedän millä voin kiusoitella 'Aarre-aitan' toimittajia. Minä tiedän aina säntillensä mille kohdalle pistos on annettava ja lehtemme pää-pyrintöjä on: aina näyttää, että 'Aarre-aitta' on väärässä. Sama se onko asia painava tahi vähäpätöinen, -- minä tartun heti siihen ja vetäyn aina onnellisesti rettelöstä. Näetsen, 'Aarre-aitta' on kansalle mieluinen, sen toimittajat ajavat kultaa lapiolla, niinkuin sanotaan, ja juuri sitä emme me voi kärsiä. Tässä meidän yläpuolellamme", lisäsi hän osoittaen kattoon, "asuu lehtemme etevin mies -- Bolton. Hänen sanotaan olevan aikakautemme paraimpia kirjailijoita, ja taitava hän kieltämättä onkin; hän on sangen oppinut ja on sitäpaitsi oikea _gentleman_, sanan jaloimmassa merkityksessä. Me puhuttelemme häntä nimellä "_Dominus_". Bolton kirjoittaa kaikki meidän suuret, mahtavat pää-kirjoitukset, hän kirjoittaa kaikista tärkeistä aineista ja haastelee Europan ja koko maailman politikasta. Kun joku kapina syttyy Europassa, silloin on Bolton varsin oivallinen, sillä hän saattaa heittää silmäyksen kaikkiin kapinoihin, jotka ovat syttyneet aina Kristuksen ajoista saakka. Hän voipi säntillensä sanoa mitä ranskalaiset toimittivat vuonna 1700 ja mitä saksalaiset tekivät vuonna 1800, ja monesti sanoo hän hämmästyttävällä varmuudella, mitä vast'edes tulee tapahtumaan".
"Hän saapi varmaankin hyvän palkan", sanoin minä.
"Näetsen, Bolton on hieno mies, joka vihaa kaikkia lörpötyksiä ja loru-puheita, ja joka sitä paitsi tyytyy vähään; senpätähden saavatkin he hänet pysymään toimissaan puolella siitä palkasta, jonka minä hänen sijassansa vaatisin. Mutta Bolton on varsin tyytyväinen. Saathan nähdä, että sinä oitis mielistyt häneen, Harry. Minä menen ylös kutsumaan hänet tänne, saadakseni esitellä teidät toisillenne".
Ennenkuin minä ennätin käskeä tahi kieltää, juoksi Jim portaita ylös. Kuulin hänen hetken puhuvan innokkaasti Bolton'in huoneessa ja sitten palasi hän saaliinsa kanssa takaisin.
Herra Bolton oli noin kolmenkymmenen vuotias mies, pitkä ja soma vartaloltansa; hänen silmänsä olivat tummat ja säteilevät; kasvonsa olivat miehekkäät ja päänsä jalosti muodostettu. Koko olentonsa herätti kunnioitusta vaikka käytöksensä olikin yksinkertainen ja ujo. Veri punasi hänen poskensa, kun Jim esitteli hänet ja vähäinen väristys hienoilla huulillansa ilmoitti suurta tunteellisuuttansa. Hänen äänensä oli vieno ja erittäin miellyttävä, ja vaikka hän oli ujo ja kaino mielistyin kuitenkin oitis häneen.
Kun hän haasteli tuon lörpöttelevän, vilkkaan ystäväni kanssa, ihmetytti minua enin hänen katsantonsa, joka samalla ilmoitti iloista mieltymystä ja tyyntä kärsivällisyyttä. Näytti siltä kuin hän jo olisi huomannut, mitä elämällä oli tarjottavaa; hän ei enään odottanut eikä vaatinut mitään, vaan eli päivänsä loppuun yhtä kärsivällisesti, kuin odottaissaan ikävän näytelmän loppua. Hän ei koskaan tuntenut itseänsä petetyksi, eikä suuttunut koskaan, mutta ei hän myöskään uskoutunut kenellekään. Vaikka hän olikin varovainen oli hän erittäin ystävällinen minua kohtaan.
"Herra Henderson", sanoi hän, "olen varsin iloinen, jos saan kestittää teitä sillä, mitä yksinkertainen kotini voipi tarjota. Jos joskus voin olla teille avuksi, niin käyttäkää minua milloin vaan haluatte. Ehkä teitä huvittaa nähdä kirjastoani? olen iloinen jos saan tarjota sen teidän käytettäväksenne".
Me nousimme portaita ylös ja tulimme ullakkokamariin, jonka kaikki seinät olivat peitetyt kirjoilla; ainoastaan kaksi etelänpuoleista akkunaa, joista kaupunki näkyi, olivat vapaina.
"Niinkuin huomaatte, olen mielelläni korkealla maailmassa", sanoi hän hymyellen.
Huone ei ollut suuri. Sen keskessä seisoi laaja, pyöreä pöytä kokonansa peitetty kirjoilla ja papereilla. Iloinen tulennos leimueli pienessä pesässä, jonka edessä seisoi nahalla peitetty istuin; paitsi näitä, ynnä kahta tuolia, ei huoneessa löytynyt mitään muita huonekaluja. Avoinna olevasta ovesta näkyi pieni suoja, jossa ei ollut muuta kuin yksinkertainen vuode.
Siellä näkyi olevan kaksi asukasta, jotka olivat aivan kuin kotonansa ainakin. Lihava kissa, suurilla, keltaisilla, täysikuun kaltaisilla silmillä, istui toisessa nurkassa, yksivakaisesti katsellen valkeaan, ja toisessa kolkassa lepäsi rauhallisessa unessa ruma, takkukarvainen koira, joka näkyi saaneen kokea elämän huonompiakin puolia.
Nähtävästi olivat nämät huone-jumalat niin vakuutetut omistusoikeudestansa asumukseensa, että meidän tulomme ei laisinkaan häirinnyt niitä. Koira aukaisi silmänsä ja heitti meihin torkkuvan silmäyksen, mutta ummisti ne oitis, kun huomasi, että kaikki oli entisellänsä.
Bolton käski meidät istumaan ja täytti kohteliaan isännän velvollisuudet sellaisella hienoudella, että se olisi sopinut missä hovissa tahansa. Oitis kun olimme käyneet istumaan, hyppäsi kissa pöydälle ja asettui Bolton'in viereen, silitellen päätänsä Bolton'in hihaa vastaan.
"Tässä saan esitellä vaimoni", sanoi Bolton, silitellen kissan päätä. "Mitä nyt, Jenny?" jatkoi hän, kun kissa leikitellen asetti päänsä ja etukäpälänsä Bolton'in käteen. "Vaikka se, niin kuin näette, käyttääkin avioliiton aseita, ja vaatii kohteliaisuutta, on se oivallisin seura-kumppani; sille minä aina ensin luen kaikki kyhäelmäni, enkä saa koskaan ansaitsematointa moitetta".
Kissa hyppäsi pian pöydältä Bolton'in syliin, ja minä aloin tutkia hänen kirjastoansa. Kirjasto todisti omistajan erinomaista ja monipuolista aistia. Useimmat kirjoista olivat harvinaisia ja arvollisia.
Keskustelun kestäessä vertailin mikä yhtäläisyys löytyisi Bolton'in ja Jim Fellovs'in välillä, ja huomasin sen olevan melkeen yhtä suuren kuin yhtäläisyys filosofin ja juonikkaan oravan välillä on.
Hänen seurassansa ei Jim laisinkaan hillinnyt luontoansa, vaan lörpötteli yhtä vapaasti ja hurjasti, kuin minunkin kanssani.
"Paljonko luulet meidän vanhan kettumme maksavan Harrylle?" kysyi hän. "Arvaapas, hän ei maksa kuin -- -- --" ja hän nimitti summan.
Suuresti hämmästyin, kun kuulin asioistani noin kursastelematta puhuttavan; mutta kun uusi ystäväni katsahti minuun silmäyksellä, täynnä tyyntä leikillisyyttä, maltoin heti mieleni. Hän piti Jim'iä ilmiönä, jota ei voi välttää tässä maailmassa.
"Eikö Harryä ole hävyttömästi petetty?"
"Onpa todellakin", sanoi herra Bolton, hymyillen; "mutta kullakin asialla on aikansa. Tämä paikka on ainoastaan askel parempaan. Tämän vuoden kuluessa herra Henderson varmaankin löytää paremman kauppapaikan kirjallisille tuotteillensa. Luulenpa", sanoi hän, ja pune nousi taas hänen poskillensa, "voivani vähän vaikuttaa monessa kirjallisessa piirissä, ja olisipa suurin iloni jos voisin hankkia teidän kynällenne sopivan toiminnan, sillä ei kaikki aikanne mene meidän sanomalehteen".
"Koko maailmassa huomattava tosi-asia on", sanoi Jim, "että se, joka kylvää ja viljelee jotakin, voittaa vähimmän. Maanviljelijämme, jotka ovat työssä aamusta varhain iltaan myöhään, eivät rikastu maansa tuotteista; -- asiamiehet ja kauppiaat niillä rikastuvat. Niinpä on kirjallisuudessakin; kuta paremmin kirjoitamme, kuta enemmän vaivaa näemme työstämme, sitä vähemmin saamme palkkaa siitä. Näetten, esimerkiksi minä", sanoi hän ja istautui kahdenreisin tuolillensa; "minä olen oikea kirjallinen _humbugi_; mutta tohdinpa lyödä veikkaa, että ansaitsen enemmän rahaa, kuin kumpikaan teistä, syystä ett'ei minulla ole häpyä eikä omaatuntoa. Hitoille kaikki tuollaiset! Ne ovat koristeita, joita köyhän ei kannata pitää. Minä olen kuin kilisevä kello ja kaikuva metalli; mutta juuri sellaisia maailma tarvitseekin, ja olisinpa todella huono mies, joll'en kiskoisi hyvää maksua! Lyöttekö veikkaa, niin kirjoitan sellaisen kirjan, jota ei kumpikaan teistä, maksunkaan edestä kyhäisi, myyn satatuhatta kappaletta siitä, pistän rahat taskuuni ja nain Newyorkin kauniimman, rikkaimman ja parhaiten kasvatetun tytön, sill'aikaa kuin te huokailette ja teette orjan tavoin työtä saavuttaaksenne korkean päämaalin, niinkuin te sanotte".
"Muista meitä testamentissasi", sanoin minä.
"Sen kyllä teen, ole huoletta vaan", vastasi Jim; "Ai'on perustaa turvapaikan vanhoille, voimattomille, arvollisille kirjailijoille -- jonkunlaisen kirjallisen invalidi asunnon".
Me nauroimme oikein makeasti näille hänen mietteillensä ja ilta kului erittäin hupaisasti. Kun poislähtiessäni pudistelin kättä Bolton'in kanssa, tapahtui se iloisella, äänettömällä vakuutuksella, että olimme henki-heimolaisia.
Suloista on matkoillansa tavata jonkun puun, kukan tahi maiseman, jota voimme jäljestäkinpäin ilolla muistella. Mutta vielä paljon onnellisemmalta ja ihanammalta tuntuu oudolla seudulla tavata jonkun henkilön, jonka siveellisestä ja henkisestä ylevyydestä yhdellä tahi toisella tavalla tulemme vakuutetuiksi ja jonka luonnetta kannattaa tarkemmin tutkia. Elämämme käypi usein niin jokapäiväiseksi, ja ihmiselliset olennot, joita me tavallisesti tapaamme, ovat kaikki niin toistensa kaltaisia, että tuttavuus jonkun uuden, vähän omituisemman luonteen kanssa on erittäin virkistyttävää.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Myötä- ja vastoin-käymisiä.
Suurella innolla antauin uusiin toimiini ja kirjoitin monta kappaletta, joita herra Goldstick kehui hyviksikin.
"Juuri tällaisia kappaleita me tarvitsemme!" sanoi hän; "luja siveellinen henki ja vahva uskonnollinen vakuutus; ne sopivat vanhalle lipullemme".
Tämä rohkaisi minua ja aloin kirjoituksillani vastustaa erästä todellista väärinkäytöstä Newyork'in hallinnossa, joka oli oitis parannettava. Jos joskus piti siveelliseen torveen puhallettaman niin oli se tehtävä juuri tässä tilaisuudessa. Kirjoitukseni luin ääneen Bolton'ille, sillä olin jo tottunut vetoamaan hänen arvosteluunsa,
"Sinä olet varsin oikeassa tuossa asiassa", sanoi hän, lukuni lopetettuani ja nojautui istuimellensa, kissaansa silitellen; "mutta ei tuo kirjoituksesi koskaan tule lehteemme painetuksi".
"Miten?" kysyin minä; "jos epäkohdat yleensä ovat julkisuuteen saatettavat niin on kumminkin tämä julkaistava".
"Aivan niin", sanoi hän.
"Miksi aina saarnaisimme siveyttä yleensä, koskaan sovittamatta sitä erityisiin suhteisin?"
"Siksi että se lisää tilaajoiden lukua ja miellyttää kaikkia ihmisiä; sitävastoin vähentää sen sovittaminen erityisiin suhteisin tilaajoita ja hankkii lehdelle vihollisia", sanoi Bolton tyvenesti.
"Uskotko todellakin ett'ei tätä kirjoitustani oteta lehteemme?" kysyin minä.
"Siitä olen aivan vakuutettu", vastasi hän. "Seikka on näetsen se, että herra Goldstick on ystävällisimmässä suhteessa niiden kanssa, joilla on etua siitä, että väärinkäytöstä jatketaan".
Minä hämmästyin suuresti.
"Herra Goldstick on siis teeskentelijä?" kysyin minä.
"Siitä ei hän itse tiedä mitään", vastasi Bolton vakavana.
"Jos olisit kuullut kun hän puheli kanssani, niin varmaankin uskoisit, että hänen hartain pyrintönsä on yhteiskunnan siveellinen kehkeytyminen, jonka edestä hän olisi valmis vaikka henkensä heittämään".
"Etkö ole koskaan nähnyt naista, joka luulee olevansa kaunis, vaikk'ei hän olekaan, tahi miestä, joka luulee olevansa sukkela, vaikka hän on varsin tyhmä ja hävytöin?" kysyi Bolton hymyillen. "Etkö ole koskaan kuullut ihmisten kerskaavan teeskentelemättömyydestänsä, kun ovat äreitä ja nokka-viisaita? voitko ymmärtää, että löytyy henkilöitä, jotka luulevat olevansa suuria ihmisystäviä, kun he palvelevat kultaista vasikkaa? Tällä kultaisella vasikalla on suurin seurakunta maailmassa", lisäsi hän, silitellen kissaansa, joka kehräsi hänen sylissänsä.
"Kaikessa tapauksessa tahdon jättää sisään kirjoitukseni", lausuin minä.
"Sen voit kyllä tehdä, mutta sitten et sinä sitä enään näe etkä kuule. Näetsen, minäkin olen joskus kokenut kulkea tuota tietä, mutta olen jo oppinut säästämään aikaa ja työtä, jota siihen kuluu aivan turhaan".
Seuraus oli aivan sellainen kuin Bolton oli ennustanut.
"Tällaisista erityis-kohdista puhuessamme tulee meidän olla varsin varovaiset", sanoi herra Goldstick. "Ne saattavat olla likeisessä yhteydessä niin monen muun suhteen kanssa, että on parasta olla niistä mitään virkkamatta; senpätähden tahdon ystävällisesti neuvoa teitä pysymään ainoastaan siveellisissä peri-aatteissa. Kohoittakaa pelkäämättä korkean siveellisyyden lippua, ja jos te tahdotte sitä sovitella erityis-kohtiin, niin puhukaa esimerkiksi epäkohdista Englannissa. Sillä olisi erinomainen siveellinen vaikutus, etenkin nyt kun meidän politikimme vaatii, että mukiloimme Englantia niin paljon kuin vaan voimme".
Pari päivää tämän jälkeen jouduin todelliseen epäsuosioon. Minun toimenani oli nimittäin tehdä arvostelu päivän uusista kirjallisista tuotteista. Bolton, Jim ja minä hoidimme tätä osaa lehdestä, ja pian jouduin minä teen-koettajain vertaiseksi, jotka turmelevat ruoansulatuksensa sen kautta, että alituisesti maistelevat eri tee-lajia. Tuo kauhea paljous aikakaus- ja muita kirjoja, jotka olivat minun arvosteltavinani, saattoi minut sellaiseen tuskaan, että toivoin kaikki kirjat punaiseen mereen. Eräänä päivänä, kun tarkastin joitakuita kirjoja, sattui käsiini muuan nykyajan tunteisoppinen romaani, jossa esitellään yhteiskunnan täydellistä hajoamista tarkoittavia mietteitä kauniin hunnun ja jonkunmoisen uskonnollisen valhe-puvun alla. Nytpä oli sopiva tilaisuus asettaa sulku tuohon turmion virtaan, josta herra Goldstick niin juhlallisesti oli minua varoittanut. Kirjaa arvostellessani paljastin kaikki ne huonot perus-aatteet, joita se koetti tyrkyttää mieliin ja varoitin yleisöä huonoa kirjallisuutta lukemasta. Kirjoitukseni vietiin painoon ja painettiin lehteemme. Pari päivää sen jälkeen tuli herra Goldstick toimitus-huoneesen varsin äkäisenä, avonainen kirje kädessä.
"Mitä tämä merkitsee?" lausui hän. "Tässä kirjeessä Sillery & Peacham moittivat meitä ankarasti siitä, että olemme lausuneet liian ankarasti heidän kirjoistansa ja uhkaavat lakata lähettämästä ilmoituksiansa lehteemme".
Ei kenkään näkynyt tietävän siitä mitään; vihdoin ilmaisin minä itseni kirjoituksen sepittäjäksi.
"Se oli huono kirja, herra Goldstick", sanoin lujuudella, "ja olettehan suostuneet, että ko'en saada tarkan, siveellisen arvostelun toimeen".
"Mene hitoille, poika!" sanoi herra Goldstick, äänellä, jota en ollut koskaan ennen kuullut. "Eikö teillä ole laisinkaan eroittamis-kykyä? 'Suuri kansanvalta' on, niinkuin jo olen sanonut, suuri siveellinen konehisto, mutta selväähän on, että Sillery & Peacham'in kirjoja täytyy varovasti arvostella".
"Kuulkaapa patruuna", sanoi Jim, joka nyt tuli luoksemme, "antakaapa tämä asia minun huostaani; minä kyllä selvitän tämän vyyhden. Sillery & Peacham tuntevat minut ja minä lupaan saattaa asian selville. Tule kanssani nyt, Harry poikaseni", lisäsi hän tarttuen käsivarteeni ja talutti minut ulos.
Me menimme yhdessä kotiin. Minä olin varsin harmissani koko matkan, mutta Jim nauroi niin makeasti, että kyyneleet vierivät hänen poskillensa.
"Voi sinua viatointa lasta", sanoi Jim, kun saavuimme huoneeseni; "rauhoitu veikkoseni! Minä istaun paikalla alas ja kirjoitan kirjeen Boston'ista, jossa kerron, että sinun kirjoituksesi on herättänyt suuren huomion Boston'in kirjallisissa piireissä ja on saanut kaikki ihmiset rientämään kirjakauppaan, voidaksensa arvostella kirjaa. Vaiti nyt, ystäväiseni, lepää sinä rauhassa, kyllä minä pidän huolen tästä asiasta".
"Mitä, ai'otko lähteä Bostoniin?" kysyin minä.
"Ainoastaan hengessä, sinä viatoin lapsi. Luuletko todellakin, että kirjeiden kirjoittajat ovat siellä, jossa he sanovat olevansa? Sanoinhan jo sinulle että olen 'humbugien' päätoimittaja. Tämä pieni asia kuuluu aivan minun ammattini piiriin".
"Jim", sanoin minä juhlallisesti, "en tahdo kietoutua tuollaisiin juonitteluihin".
"Kas niin, Harry! eipä yleensä kenkään tahtoisi olla juuri siinä, missä hän on; mutta jos tarkemmin mietimme tätä asiaa, niin ei sinulla ole enään mitään sen kanssa tekemistä. Bolton ja sinä olette verrattavat suuriin kanuuniin, joilla, kun kerran saamme teidät käännetyiksi oikealle suunnalle, on lupa paukkua niin paljon kuin vaan haluatte, ja varmaankin lähtee erinomainen siveellinen vaikutus paukkumisestanne. Minä olen kevyt tykkiväestö, joka ajelee sinne tänne taistelu-kentällä, -- pih, pah, puh -- ja taas eteenpäin; mitä sinä huolit siitä mitä minä teen? Näetsen, Harry, sinun täytyy pystyttää joitakuita yleisiä raja-pyykkiä, tietääksesi kuinka pitkälle saat mennä. Minun olisi jo ennen pitänyt antaman sinulle moniaita ohjeita. Sillery & Peacham'in kirjoja täytyy meidän aina ylistää, siinä emme saa erehtyä, ja jos joku sellainen kirja, jota ette tahdo ylistää, joutuu sinun tahi Bolton'in käsiin, niin jättäkää se minulle. Sitä vastoin tulee meidän aina moittia Burill & Bangem'in kirjoja. Kun viime vuonna olimme riidassa heidän kanssansa ottivat he ilmoituksensa pois lehdestämme ja antoivat ne 'Aarre-aittaan'. Jos sattumoilla saat käsiisi jonkun huonon kirjan, joka on heidän kustannuksella painettu, niin iske siihen armahtamatta ja saarnaa niin paljon kuin vaan tahdot, sillä silloin olet oikealla radalla. Näetsen, jos vaan saamme teidät oikealle suunnalle, niin te voitte tehdä ihmeitä".
"Mutta Jim", sanoin minä, "tätenhän sorramme kaiken todellisen arvostelun, ja teemme sen aivan arvottomaksi".
"No eipä niillä suurta arvoa olekaan", sanoi Jim miettien. "Väliin tulee minun surku noita vasta-alkavia, joiden ensimmäisiä kirjoja moititaan varsin mitättömiksi, ainoastaan siitä syystä, että herra Goldstick on ollut riidassa kirjan kustantajan kanssa. Lohdutuksena on kuitenkin, että 'Aarre-aitta' ylistää kaikkia, joita me sorramme ja moitimme. Onhan meillä sitä paitsi aikakaus-kirjamme. Nyt on 'Särmä-kallio' ystävämme; pari vuotta sitten olimme riidassa sen kanssa ja moitimme sen kirjoituksia pahan päiväisiksi; mutta nyt olemme jälleen sovinnossa ja kun sääntönämme on aina alkaa alusta, niin voit kehua kutakin vihkoa ensimmäisestä alkaen -- sillä reitillä et joudu karille. Sitten on meillä 'Pacific'. Sitä lehteä saat nokkiloida niin paljon kuin itse vaan tahdot, -- mutta ehkä kuitenkin on parasta, että jätät sen minun huostaani; minulla on erinomainen kyky lausua pieniä purevia lauseita, jotka ärsyttävät ihmisiä ja joihin ei voi vastata mitään. Seikka on näetsen se, että 'Pacific' on nostettava ylpeiltä hevosiltansa, ennenkuin voimme olla kohteliaat sitä kohtaan".
"Jim -- --" koetin alkaa puhua.
"Kas niin; mene sinä ja aukaise sydämesi Bolton'ille, jos sinulla on jotakin lisäämistä", jatkoi hän; "minun täytyy nyt kirjoittaa kirjeeni Boston'ista. Saathan nähdä, Harry, eitä päästin sinut tästä rettelöstä heiluvin lipuin ja kaikuvin soitoin, ja että hankin kirjalle paljon enemmän lukijoita, kuin sillä olisi jos et olisi tuota arvosteluasi kirjoittanut".
"Mutta Jim; onko tämä oikein tehty?"
"Ah, sinä hurskas sielu! Miten luulet päiväsi päättyvän, kun puhut tuolla tavalla täällä Newyork'issa? Minä en ole luonut maailmaa, enkä myöskään hallitse sitä, mutta sen täytyy kumminkin elättää minut. Mene sinä nyt Bolton'in luo ja jätä minut työhöni. Minulla on monta palstoa kirjoitettavana lehteemme ja sitten täytyy minun mennä katselemaan tuota hiton vesimaalaus-näyttelöä, olen, näet, luvannut Snookille ylistää hänen näyttelöänsä. En luule joutuvani levolle ennenkuin puolen yön aikaan".
Minä riensin ylös Bolton'in luo. Veri kiehui suonissani; mutta kun aukaisin oven Bolton'in kamariin, rauhoituin pian, sillä kuva, joka avautui eteeni oli läpensä tyyni ja rauhallinen. Bolton istui ja luki lamppunsa ääressä, -- kissa nukkui hänen polvellansa. Ennen mainitsemani ruma, takku-karvainen koira istui hänen vieressänsä, turpa pystyssä katsellen Bolton'ia sellaisella ihmetyksellä ja ihastuksella, että se oli ehkä liikuttavin olento tässä ryhmässä. Kyyrysillänsä laattialla istui pieni, ryysyihin puettu, kirpula-naamainen poika, uutterasti laskien taulullansa.
"Snubby!" sanoi Bolton minut huomatessansa; "mene sinä nyt nurkkaan makaamaan ja anna herran istua alas! Sinä näet minut tässä perheeni ympäröimänä. Odota hiukkasen", lisäsi hän ja kääntyi poikaan päin. jonka rihvelitaulua hän katseli. "Aivan oikein, Bill; katsos tässä on kirjasi".
Näin puhuessansa otti hän pöydältä vihon kirjasta: "tuhat yksi yötä" ja antoi sen pojalle, joka jällensä istautui laattialle lukemaan Sindbad'in kohtaloista. Hetkisen katseli hän poikaa ja kääntyi sitten hymyillen minuun.
"Uskallanpa lyödä veikkaa, ett'ei hän nyt kuule sanaakaan, jospa kuinka huutaisit hänen korvaansa, kun hän kerran on vaipunut lukuunsa; Eikö maksa vaivaa tässä maailmassa luoda itsellensä näin täydellisen nautinnon, etenkin kun sen voipi tehdä näin vähällä vaivalla? Itse en saata enään lukea 'tuhat yksi yötä', mutta minua huvittaa nähdä tuon pojan sitä lukevan".
"Ken hän on?" kysyin minä.
"Hän on pesijäni poika. Tuo raukka kärsi ennen paljon kurjuutta; nyt on hänellä vähäinen sisääntulo sanomalehtien myymisestä. Niinkuin näet, ko'en aina noukkia jonkun pienen jyväsen onnettomuuden rikkakasasta ja asettaa sen ilon kukkulalle, niinkuin Newton sanoo".
Harmi, joka kuohui rinnassani, tulvasi vihdoin yli ja minä kerroin hänelle kaikki päivän onnettomuudet.
"Ystävä armas, älä anna tämän mieltäsi karvastuttaa", sanoi hän. "Meidän on tyytyminen maailmaan sellaisena kuin se on. Aina kuluu joku aika ennenkuin huomaamme kuinka vähän voimme auttaa ja estää. Etpä voi ottaa askeltakaan elämässä, tätä huomaamatta, ja osa elämän viisaudesta onkin juuri, että opimme käsittämään mikä on oman edesvastauksemme piirissä, ja että annamme kunkin ihmisen kulkea omaa uraansa. Sanomakirjallisuus on nykyaikaan lisääntynyt niin suunnattomasti, että on mahdotointa varmuudella sanoa mikä on hyvää, mikä huonoa. Minä olen esimerkiksi yhteydessä erään sanomalehden kanssa, jonka ainoana pyrintönä on hankkia rahaa. Sen omistajat ovat kyllä kunnon miehiä ja tahtoisivat mieluummin hyvän kuin pahan vallitsevan. He toivoisivat mielellänsä, että kaikki väärinkäytökset poistuisivat, että kukin hyvä asia edistyisi, jos se vaan voisi tapahtua häiriöttä heidän omille pyrinnöillensä. Minä en ole sanomalehden omistaja, olen ainoastaan sen palvelia; mutta jos minä heidän suosiotansa voittaakseni lausuisin mitä en ajattele tahi kehuisin sitä, joka mielestäni on moitittavaa, niin olisin huono heittiö. He tietävät ett'en minä sitä koskaan tee, senpätähden eivät sitä vaadikaan, mutta heitä, jotka siihen antautuvat, käyttävät he mielellänsäkin. Tämä ei ole minun syyni enemmän kuin muukaan, mitä Newyork'issa tapahtuu. Minä saan vapaasti valita ne kirjat, joita arvostelen, enkä koskaan kehoita yleisöä lukemaan teosta, ennenkuin olen itse parhaimman taitoni mukaan sitä arvostellut, sekä kauno-kirjalliselta että siveelliseltä puolelta. Sellainen on minun asemani ja jos se sinua miellyttää voit sinä tehdä samoin".
"Mutta minua harmittaa kun kuulen herra Goldstick'in puhuvan suuresta siveellisestä yrityksestä! varmaankin hän tietää olevansa valehtelija".
"Niinkö luulet?" kysyi Bolton; "minä en usko, että hän siitä tietää mitään. Goldstick on sangen tunnokas; hän edistää mielellänsä kaikkia jaloja pyrinnöitä ja puhelee niistä usein ihastuksella. Hän on todellakin huvitettu monen hyvän muutoksen toimeen saamisesta, -- niinkauan kuin ne eivät maksa hänelle mitään. Ihminen on aina tyytyväinen kun hän huomaa itsellänsä jonkun hyvän ominaisuuden; eikö siis ole aivan luonnollista, että herra Goldstick luulee olevansa oivallisempi, kuin hän todella onkaan".
"Sinä puhelet ikääskuin ihmisellä ei olisi lupa halveksia kaikkea huonoa".
Hän tuijoitti surullisesti tuleen.
"Auttakoon meitä taivahinen!" sanoi hän; "me pyrimme ja kamppailemme vedessä, johon painamme toinen toisemme. Suurimmat ansiomme eivät paina höyhenenkään vertaa vaa'assa, ja päälliseksi -- onhan meillä malka omassakin silmässämme!"
Syvä tunne välähti hänen tummista silmistänsä tämän sanoessansa; mutta äkkiä kääntyi hän ympäri, hymy valaisi hänen kasvonsa ja hän katseli kasvatteihinsa näin lausuen:
"Mitäs siitä mietit kissasein Ja mun rakas koirasein?"
VIIDESTOISTA LUKU.
Minä näen ilmestyksen.