Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

VAIMONI JA MINÄ ELI HARRY HENDERSONIN ELÄMÄKERTA

Kirj.

Harriet Beecher Stowe

Suomentanut Hj. Sandelin

H. F. Helminen, Jyväskylä, 1874.

SISÄLLYS:

1. Kertoja esitteleikse 2. Lapsuuteni morsian 3. Lapsuutemme onnela 4. Utu-morsiameni 5. Minä lähden yliopistoon. -- Jaakko-enon neuvo 6. Uni-morsiameni 7. Nöyryytyksen laakso 8. Epätoivo 9. Silmäys elämään 10. Karolina serkkuni 11. Lisää Karolina serkusta 12. Minä lasken ensimmäisen peruskiven rakennukseeni 13. Nuoren miehen kumppalit 14. Myötä- ja vastoin-käymisiä 15. Minä näen ilmestyksen 16. Nykyajan tytöt 17. Minä joudun seura-elämään 18. Nuori tieto-viisas 19. Liehakoitsemista 20. Minä pääsen ystäväksi perheessä 21. Minä huomaan ystävyyden suloisuuden 22. Minä pääsen salaisuuden tuntijoiden joukkoon 23. Minä saan moralisen niskalöylyn 24. Maria-täti 25. Naiskysymys, kaikin puolin tarkastettuna 26. Taaskin Karolina-serkku 27. Pääsiäisliljoja 28. Lumous ja todellisuus 29. Uusia toiveita 30. Levottomuutta 31. Kohtalo 32. Croquet-huvi 33. Kilpailu 34. Vihdoinkin 35. Mitä perhe neuvottelee 36. Rikkaus ja rakkaus vastakkain 37. Uusia neuvotteluja 38. Minä kosin appia 39. Kihlattu 40. Onnentoivotuksia 41. Rikki-räjähdys 42. Ilta ennen häitämme 43. Bolton 44. Hää-matka 45. Vaimoni vaatteet 46. Kirjeitä Newyorkista 47. Maria-tädin viimeinen ehdoitus 48. Oma talomme 49. Pieni kotimme 50. Naapurimme 51. Vaimoni ehdottelee pitojen pitämistä 52. Valmistukset pitoihimme 53. Ensimmäiset pidot kodissamme

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kertoja esitteleikse.

Näyttääpä siltä kuin koko maailma olisi jällensä muuttunut lapseksi, joka juoksentelee ympäri, kuin hullu, saadaksensa kuulla kertomuksia -- kertomuksia! kertomuksia! kertomuksia! huudetaan kaikkialta. Kertomuksia löytyy joka paperi-palalla, joka seinällä, joka ra'ossa ja joka lomassa. Kertomuksia valuu kynästä viljavammin kuin syksyllä puista putoavia lehtiä, yhtämonella eri värillä ja varjolla. Kertomukset puhaltavat ylitsemme kuin vihuri-tuuli, tulevat kaikista maista ja mukaellaan kaikille kielille. Löytyy kertomus-sarjoja täysi-kasvuisille, nuorille, ja ehk'eipä meidän tarvitse kauan odottaakaan ennenkuin sanomalehdissä ilmestyy kertomus-sarjoja, jotka sopivat lapsikamarille. Pian ehkä saamme nähdä ihastuttavia kuvallisia sanomalehtiä, nimillä: "Kehto", "Lapsen kalistin", "Ensi hammas" y.m.m., joissa on kertomuksia, niin pitkiä, että niitä kestää neljäänkolmatta tahi kahdeksaanviidettä vihkoon. Monestipa olen arvellut itsekseni: mitähän Salomo ajattelisi jos hän eläisi tähän aikaan. Tuo miesparka, joka jo kyllästyi aikakautensa kirjallisuuteen, sanoi liiallisen lukemisen rasittavan lihaa -- ja kuitenkin oli kirjapaino silloin vielä tuntematon ja kirjat "präntättiin" noilla nelisnurkkaisilla heprealaisilla kirjaimilla, joista kukin oli yhtäsuuri taideteos, kuin moni nykyajan hautakivi. Kuitenki sanoo Salomo: "Ei tuolla ijankaikkisella kirjojen kirjoittamisella rajaa olekaan!" Mitähän miesparka sanoisi, jos näkisi jonkun nykyajan kirjanpainattajan kirja-luettelon!

Nykyaikaan ei mikään sanomalehti kelpaa, joll'ei siinä ole kertomus-sarjoja, joiden kehkeytymiseksi monta tuhatta tapausten ratasta tarvitsee olla liikkeellä. Joka tahtoo yleisöä miellyttää ja tuoda esiin jonkin uuden teorian, hänen täytyy kirjoittaa kertomus-sarjoja ja niissä esitellä mietteensä. Kuritus-vankilasta, kauppa-vapaudesta, työstä ja rahasta, naisen oikeuksista -- niistäkin puhutaan kertomus-sarjoissa. Katolisuus, protestanttisuus, ylä- ja ala-kirkko ja kirkottomuus taistelevat keskenänsä -- myöskin kertomus-sarjoissa, joissa yksi uskolainen saapi toisen hylkäämään uskonsa ja rupeamaan siihen uskoon, jota kertomuksen tekijä kokee edistää.

Piakkoin täytynee papinkin, jos hän tahtoo kuulijoitansa miellyttää, saarnastuolista esittää uskontonsa kertomus-sarjoissa, joissa hän aina sen mukaan mitä käsitystä hän tahtoo edistää, esittää kristityn velvollisuudet, koetukset ja kiusaukset, tahi protestanttisen uskon eri suunnat; tahi todistaa hän että kukin asia on, monessa suhteessa, jonkun toisen asian kaltainen; että kutakin asiaa seuraa joku toinen asia; että kukin asia jollakin tavalla loppuu, ja että sentähden on tarpeellista kaikkia suositella ja käyttää tätä maailmaa hyväksensä niin paljon kuin mahdollista. Loppu-seurauksena kaikesta tästä on, että se systeemi, joka käskee opettaa vertauksilla ja puhua epäselvillä ennustuksilla, saapi täydellisen muodostuksensa. "Kristityn matka" katoaa tykkänään ja matka taivaalliseen kaupunkiin on sitte kunkin mielestä yhtä helppo kuin matka Newyorkin leveintä katua pitkin -- mutta paljoa hupaisampi!

Vieläpä kaikki tieteet ja taiteetkin ovat selitettävät kertomus-sarjain kautta, kunnes vihdoin koko nykyinen ja tuleva elämä on ainoana suurena romaanina.

Kuitenkin olen minäkin kirjoittanut kertomuksen, johon olen valinnut sellaisen aineen, joka elää kunkin ihmisen mielessä, josta puhutaan joka seurassa, joka kajahtaa jokaisen huulilta ja joka tunkeikse kaikkiin miehen toimiin, nimittäin:

"_Vaimoni ja minä_."

Toivon nykyajan kaikkien ennustajattarien huomaavan tämän nimityksen sopivaisuuden. Huomaatten kai, ett'en ole kirjoittanut: "_minä ja vaimoni_" ei suinkaan! vaan "_vaimoni ja minä_." Ken olen minä ja missä on minun kotini, joka oikeuttaisi minua asettamaan itseni vaimoni edelle?

Mutta miksikä juuri tämä nimitys? kuulen kysyttävän.

Onhan syy aivan selvä. Eikö se yhtiö ihmiskunnassa, joka on tunnettu nimellä "_vaimoni ja minä_", ole vanhin ja kunnioitettavin. Löytyykö mitään parempaa, suloisempaa, herttaisempaa ja yleisempää yhtiötä? kysyn suurella syyllä.

Tosin kyllä on aikoja löytynyt, jolloin on tahdottu väittää, että tämä vanha, kunniata ansaitseva yhtiö on yli-ikäinen ja himmeä, ja sentähden esitelty tuon entisen nimen sijaan monta uutta nimitystä. Myöskin on muistutettu, että nimellä "_vaimoni ja minä_" tarkoitetaan itsekkäistä, pientä yhtiötä, jota ei kaikki voi suosia; ettei tuossa tuhat-vuotisessa valtakunnassa minulla ole suurempata oikeutta vaimooni eikä vaimollani minuun, kuin jollakin muulla noista tuhansista ihmissuvun veljistä ja sisarista; ja vihdoin että "_vaimoni ja minä_" ei ole mikään purkamaton yhtiö, vaan että me olemme asioimis-kumppanukset, jotka kolmen kuukauden ylössanomisen jälkeen voimme erkaantua ja muodostaa uuden yhtiön.

Minulla ei ole samaa käsitystä asiasta; päinvastoin käsitän nimen "_vaimoni ja minä_" symbolina, vertauskuvana jostakin, tätä maallista yhdistystä korkeammasta yhtiöstä -- pidän sen pyhänä kuin uskontoni, jakamattomana kuin sielun ja loppumattomana kuin ijankaikkisuuden -- vertaus-kuvana, kaikkivaltiaan rakkauden ijankaikkisesta yhdistyksestä ihmis-sielun kanssa.

Jokaisen koti-lieden luota valuu ijankaikkisen nuoruuden lähde, ja kullakin ihmisellä, joka todellisesti on lempinyt, on ollut romaaninsa ja runollisuutensa elämässä.

Kun minä nyt lähetän kertomukseni ulos maailmaan, en toivokaan muuta huvia siitä kuin äsken mainitun. Älkää, hyvät lukijani, odottako tässä löytävänne mitään salaisia murhapaikkoja, vaarallisia kapinan hankkeita, murhia tahi ilmi saamattomia rikoksia -- ei mitään tällaista löydy tässä kertomuksessa. Tämä on vaan tuo vanha tarina yksinäisestä ja hyljätystä Aatamista, joka on Evaansa vailla. Kun tarkemmin mietin asiaa, niin melkeenpä uskallan väittää, että tämä on pää-sisältö kaikissa tähän saakka kirjoitetuissa kertomuksissa, mutta niin kauan kuin löytyy joku uusi Aatami ja uusi Eva, ei tällaisen tarun kertojalta puutu uteliaita korvia.

No nyt minä siis alan kertomukseni, minä Harry Henderson -- rehellinen Yankeepoika, New Hampshires'in vuorimaasta ja nykyään porvari Newyorkissa. --

Kolme vaihetta on ollut minun elämässäni.

Ensimmäinen vaihe: lapsuuteni morsian.

Toinen vaihe: Utu-morsiameni eli tulevaisuuteni uni-maailma.

Kolmas vaihe: minun todellinen morsiameni, minun puolisoni, kuinka minä häntä ha'in ja hänet löysin.

Muistuu mieleeni muuan lause, jonka kuulin eräältä kunnioitettavalta henkilöltä hänen kokemuksestansa eräässä hienossa Euroopalaisessa perheessä; puhuessaan asemastansa tässä perheessä lausui hän: "paikka oli varsin edullinen, ei niin paljon palkan tähden, vaan enemmän niiden monien hyvien ja hyödyllisten oppien vuoksi, joita minä siellä olin tilaisuudessa saada." Niinpä nykyaikaankin ei panna niin suurta arvoa itse tarinan muodolle, vaan enemmän sille, mitä kirjoittaja on tilaisuudessa kertomuksissansa esiin tuoda. Kertomus nuoren Amerikalaisen pyrinnöistä tullaksensa toimeen elämässä ja voidaksensa tuoda puolison omaan kotiinsa, antaa kertojalle tilaisuuden puhua päivän tärkeimmistä kysymyksistä, joiden kautta kaikki miehiä ja naisia koskevat asiat joutuvat keskustelun ottelu-kentälle. Puhuessani omasta kokemuksestani, ko'en siis myös pysyä nykyajan käsitystavan rinnalla.

TOINEN LUKU.

Lapsuuteni morsian.

"Ei ole hyvä ihmisen yksinänsä olla", on totuus, joka erinomaisella voimalla syntyi sielussani, jo niin nuorena, kuin suinkin voin muistaa. Seitsemän vuoden ijällä olin jo valinnut itselleni morsiamen ja pyytänyt vanhempaini suostumusta meidän yhdistykseemme.

Minä olin pieni, varsin yksinäinen poika-parka, kuuluva noiden onnettomien lapsien joukkoon, jotka syntyvät sellaisella ajalla, jolloin niitä ei tarvita eikä kaivata. Isäni oli köyhä maapappi New Hampshires'sä, noin kuudensadan dollarin palkalla ja yhdeksällä lapsella; minä olin kymmenes. Aivan odottamattomana synnyin maailmaan; nuorin siskoni oli viittä vuotta minua vanhempi, ja seudun rouvat olivat jo onnitelleet äitiäni, että ensi osa hänen äitillisistä toimistansa oli lopussa.

Kaikki lapsen-vaatteet olivat jo poislahjoitetut ja kätkyet viedyt ullakkoon. Äidilläni ei ollut enään mitään syytä jäädä pois "äiti-yhtiön" kuukautisista kokouksista, eikä hän enään saanut olla käymättä seurakunnan rouvia tervehtimässä, niinkuin oikean papin rouvan sopiikin.

Ei epäilty koskaan kaikkialle pyytää äitini apua, tahi poistaa hänet monista kotoisista toimistansa, jotka isäni vähäin sisääntulojen tähden olivat varsin raskaat ja vaikeat. Isäni kuusisataa dollaria oli kuitenkin seurakuntalaisien mielestä oikein ruhtinaallinen palkka, joka varmaan ei olisi ollut niinkään suuri, joll'ei seurakuntalaiset olisi pitäneet isääni koko maakunnan taitavimpana miehenä.

Äitini oli yksi noita hiljaisia, lempeitä olennoita, jotka öljyn tavalla tunkeuvat elämän suhteisin ja tekevät sen nivelet notkeiksi.

Askeleilla kuulumattomilla ja keveänä kuin henki liikkui hän ja joutui aina joka paikkaan. Hänen kotinsa oli järjestyksen ja somuuden esikuvana: kaikki hänen eri-ikäiset ja eri-suuruiset lapsensa olivat hänen välittömän tarkastuksensa alla, ja kaikki nuot monenlaiset askareet, joita suuressa perheessä löytyy, toimitti hän keveästi; kaikki kävi kuin lumouksen kautta.

Äitilläni oli luotettava taika-keino hartaassa Jumalanpelvossansa. Hänellä oli pieni, oma huoneensa, jossa suuri perhe-raamattu aina oli pöydällä auki. Kun surut hänen mieltänsä masensivat ja lapset olivat uppiniskaiset, kun tauti uhkasi tahi elämän vyyhti kovin sotkeutui ja tuntui vaikealta, silloin vetäytyi äitini tähän hiljaiseen huoneesensa, jossa hän, polvillansa raamatun edessä, sai uutta voimaa ja virkeyttä tuolta näkymättömältä kädeltä, joka väärän oikoo ja tasoittaa epätasaisen.

"Rouva Henderson-parka, vielä yksi poika lisää!" päivittelivät kielittelijä-naiset sinä päivänä, kun minä synnyin. "Kuinka harmillista! vaimo parka! Onnea minä toki toivon hänelle!"

Mutta äitini painoi minua lämpimälle rinnallensa ja rukoili minulle Jumalan siunausta. Kaikki mitä Jumala hänelle antoi oli hänelle aarre.

"Ei tiedä", sanoi hän isälleni, "vaikka tästä pojasta tulisi hyvinkin oiva mies".

"Jumala häntä siunatkoon", sanoi isäni ja suuteli meitä kumpaakin; tämän tehtyä jatkoi hän saarnaansa jonka valmistamisen minun syntymiseni hetkeksi oli lakkauttanut, todistaen siinä, että Jumalan päätökset ja ihmisen vapaa tahto aina ovat sopusoinnussa keskenänsä. Tämä saarna oli, niinkuin minä sitte sain kuulla syvästi liikuttanut kuulijoita ja vaikuttanut sen, etteivät he enään hetkeäkään epäilleet tämän vaikean kysymyksen ratkaisemista.

Mitä minun tavarastooni, tähän maailmaan syntyessäni, tulee, oli se varsin vähäinen. Pari kellastunutta villa-riepua ja pari ryysyä, jätteitä vanhempien sisarieni valkoisista hameista, pidettiin jo kyllällisenä tällaiselle poikä-kakaralle.

Ensimmäinen lapsi kussakin perheessä on runo, se on jotakin varsin outoa; me notkistamme polviamme tuon nuoren muukalaisen edessä ja lahjoitamme hänelle "kultaa, pyhää savua ja myrhaa". Mutta kymmenes lapsi köyhässä perheessä on puhdasta proosaa ja saapi ainoastaan sen, mitä hän välttämättömästi tarvitsee. Kymmenennen kehdon ympärillä ei löydy mitään liiallisuutta, ei mitään joutavia koristeita eikä sitä liioin ihastellakaan.

Kasvaessani huomasin, että olin pieni, yksinäinen poika-parka tuossa suuressa kodissa, täynnä vanhempia siskoja, jotka jo ennen olivat elämän näyttelöllä ilmaantuneet ja siinä perehtyneet, ja joilla oli niin paljon omia toimia ja tuumia, ett'eivät he joutuneet minusta vähintäkään huolta pitämään.

Kaikki kävi kyllä hyvin, niin kauan kuin olin pieni. Minua hyväiltiin ja vakuutettiin, että olin kaunein kaikista äitini lapsista, joten jouduin siskojeni hemmitellyksi lemmikiksi. He kähäröitsivät hiukseni, neuloivat minulle kauniita vaatteita ja ottivat minut mukaansa, muille näyttääksensä; mutta kun kasvoin suuremmaksi, kun kultakutriseni kerittiin pois ja niiden sijaan kasvoi karkeat, suorat hiukset, kun minulle neulottiin housut ja nuttu veljieni vanhoista vaatteista, sanalla sanoen, kun astuin ulos lapsi-kamarista, itse kamppaillakseni elämän taistelossa, silloin muuttuivat olot. Ensimmäinen lapsuus oli nyt ohi, enkä vielä ollut miehen ikään päässyt; -- jouduin poika-vuosiin ja sen taisteluihin.

Veljeni ja sisareni olivat tosin hyvin ystävälliset minulle, mutta ei heidän hemmittelynsä toki liiallisuuksiin mennyt, sillä, niinkuin jo mainitsin, oli kullakin omat askareensa toimitettavina. Vanhin veljeni oli ylioppilas ja hänen jälkeisensä valmistelihe ylioppilas-tutkintoon. Yksi vanhemmista sisaristani oli naitu; kaksi hänen likeisintä oli kauniita, iloisia tyttöjä, joiden ympärillä liehakoitsi suuri joukko keikareita, joiden kanssa sisariltani meni paljon aikaa. Minua lähin sisareni oli viittä vuotta vanhempi ja piti sentähden minut niin pienenä poika-nalikkana, ett'ei hän katsonut arvonsa mukaiseksi seurustella kanssani. -- Kun joitakuita lörpötteleviä tyttöjä tuli hänen luoksensa seurustelemaan nukkeinsa ja nukki-kaappeinsa kanssa, olin aina heidän tiellänsä. -- He nauroivat kömpelyydelleni, tekivät aivan suoraan pilkkaa nenästäni, tukastani ja silmistäni, tuolla naisellisella vapaudella, jota heikompi sukupuoli, voiton puolella ollessansa, mielellään käyttää. Tavallisesti vetäyin pois heidän seurastansa, sydämessäni turhaan raivoten vihasta liiallisien muistutuksiensa tähden. Väliin huudahdin harmistuneena: "minä en viitsi leikitellä teidän kanssanne", mutta sain silloin vastaukseksi: "kukapa sinua kaipaakaan, olemmekin jo kauan toivoneet että menisit tiehesi".

Minä olin rivakka poika, ja pääsinkin sentähden väliin vanhempien siskojeni suosioon, kun toimitin sellaisia askareita, jotka eivät heille sopineet. Minut lähettivät he ruokapuotiin, kun tuuli vinkui ja pakkanen paukkui, jolloin siskoni mieluummin viruivat lämpöisissä huoneissa. "Poika-nulikka kyllä saattaa sinne mennä, tehdä sitä tahi sitä, eli voipi hän odottaakin", oli siskojeni tavallinen tuomio.

Minun omia askareitani ja omia mielipiteitäni ei koskaan otettu lukuun. He vaativat, että aina olisin valmis jättämään omat työni ja oitis tottelisin puolta tusinaa käskeviä siskoja. "Juoksepas, Harry, kellarista noutamaan pari omenaa", huusi veljeni, juuri kun pieni linnani oli valmistumaisillaan. "Menepäs noutamaan kirja, joka unohtui vuoteelle kamariin"; -- "Harry, viepäs tämä ullakkoon"; "Harry, mene aittaan ja tuo sitä tahi sitä"; näin kaikui alituisesti kaikkialta ja siten tulin aina estetyksi pikku-toimissani, niinkuin pytinkien, myllysulkujen ja siltojen rakentamisessa tahi kuormaa tehdessäni ja hevosta leikitellessäni.

Tuskinpa löytynee missään sellaista ihmistä, joka kärsivällisyydellä heittäytyisi tämmöisen komennon alle ja alituisesti antaisi, suuttumatta, häiritä itseään toimissansa, niinkuin minun, poika-paran, täytyi tehdä.

Sitä paitsi täytyi minun monesti kärsiä kauheita nöyryytyksiä ja olla tyytyväinen, ehkä usein katkerasti petyinkin. Kun nim. tuli vieraita ja koko perhe kokoontui ruokapöydän ympärille, kun leivoksia, kakkuja, hilloja ja muita herkku-ruokia asetettiin pöydälle, ja kun iloiset keskustelut saivat sydämeni sykkimään halusta saada ottaa osaa iloon ja kestitykseen, sain aina kuulla: "Harry ei tarvitse nyt ruokaa, hän saattaa odottaa siksi kuin muut ovat syöneet". "Ja sitte ei saada mitään", lisäsin minä hiljaa itsekseni. Vanhempana on minun kyllä monta kertaa täytynyt olla ilman sitä, mitä olen halunnut, mutta en muista kertaakaan sittemmin tunteneeni samoja katkeria tunteita, joita tunsin silloin, kun kuulin tuollaisen poiskäskemis-tuomion. Ja kun sisareni ihailija, Sam Richards, tuli luoksemme, kun vierashuone valaistiin ja kaikki oli niin puhdistettua ja piukeata, voi kuinka silloin halusin saada valvoa, kuullakseni hänen lystillisiä kertomuksiansa! Lymysin pimeimpään nurkkaan ja pistäyin siimekseen, toivoen olevani piilossa ja siten pääseväni perhe-poliisin valppaudesta, mutta turhat olivat kokeeni! "Äiti, eikö Harryn jo ole aika mennä levolle?" kysyi siskoni, joka toivoi saada olla yksin ihailijansa kanssa.

Kaikesta tästä huomaa, että, ehk'en kärsinyt mitään ruumiillista puutetta, olin kuitenkin, niinkuin jo sanoin, varsin yksinäinen ja muilta hyljätty. Tässä vilkkaassa ja iloisessa kodissa ei minulla ollut ainoatakaan, jonka kanssa olisin saattanut leikitellä.

"Luulenpa, että meidän täytyy panna Harry kouluun", lausui eräänä päivänä äiti isälleni, kun olin hänelle puhunut siitä ikävyydestä, jonka yksinäisyys minulle saattoi. "Poika parka on niin yksin täällä täysikasvuisten joukossa".

Minä menin siis kouluun, puhdas esiliina rinnoillani, rihveli-taulu kainalossa ja pieni koppa käsivarrella, jossa oli aamiaiseni. Punastuen ja vavisten läksin matkalle, sillä minä pelkäsin kovin noita suuria poikia, joilta pian voisin saada selkäsaunan; mutta onnetar oli varsin suotuisa jo heti ensi päivänä, sillä oitis kouluun tultuani tapasin lapsuuteni morsiamen Susie Morril'in.

Ah! miten soma tyttö hän oli! Kun hänet ensin huomasin seisoi hän koulusalin ovella. Hänen poskensa ja kaulansa olivat valkoiset kuin vaha, hänen silmänsä olivat heleän siniset, ja kun hän hymyili, muodostui pullokkaille poskillensa kaksi pientä kuoppaa, niinkuin pyörteet välkkyvän puron pinnalla.

Hän oli puettuna haaleanpunaiseen hameesen ja valkoinen esiliina oli köytettynä pyöreän kaulansa ympärille. Hänen äitinsä, jonka ainoa tytär Susie oli, puki hänet aina varsin siististi ja somasti.

"Ah, Susie kulta", sanoi äitini, joka talutti minua kädestä, "tässä on minulla pieni poikanen, joka tulee käymään tässä koulussa, ja josta siis saat leikkitoverin".

Varsin suloinen oli tuo pieni Evan tytär! Hän hymyili, oli kohtelias ja miellyttävän ystävällinen pienelle, kömpelölle ja pörröpäiselle Aatamin pojalle. Hän käski minut istumaan vierellensä penkille, laski pienen, valkoisen kätensä kaulalleni ja avasi aapeluksen eteeni.

"Minä jo taidan tavata; kuinka pitkälle sinä olet tullut?" kysyi hän.

Kun osaamme tavata, niin olemme jo kappale matkaa kirjallisella alalla; -- tavaaminen on juurikuin ensimmäinen virstantukki lapsen opin-tiellä. Äitini oli ollut uuttera ja hyvä opettajatar ja minä puolestani ahkera oppilas; luonnollisesti pikku sydämeni nyt paisui ilosta, kun ilmoitin, että jo kau'an sitte olin päässyt kukkoon saakka aapeluksessa. Hänen heleän-siniset silmänsä ilmoittivat hämmästystä yhdessä kunnioituksen kanssa, kun hän lausui:

"Kuulitteko tytöt? Hän on jo lopettanut aapelus lukunsa ja lukee sisältä puhtaasti". Nuot sanat vaikuttivat sen, että arvoni nousi, itse mielestäni kumminkin, varsin paljon ja että pari kolme noista nuorista tytöistä katseli minua huomattavalla kunnioituksella.

"Etkö tahdo istua meidän vieressämme", kysyi Susie. "Minä pyydän neiti Bessie'ltä, että saat istua täällä, sillä nuot suuret pojat ovat pienemmille aina niin ilkeitä".

Susie oli opettajattaren kaunopuhelias lemmikki, jonka tähden neiti Bessie myöntyikin hänen pyyntöönsä ja minä sain siis istua kauniin ystäväni vieressä kovalla koulupenkillä. Siinä istuin nyt, roikuttaen jalkojani, pienen, pörhöisen linnunpojan kaltaisena, joka vasta on pesänsä jättänyt ja istuu, silmät selällänsä, levottomasti katsellen ulos maailmaan. Nuo suuremmat pojat irvistelivät niin ilkeästi minulle kirjainsa takaa ja tuo ilkiö Tom Halliday heitti minua paperipallolla, joka tarttui seinään, juuri pääni yläpuolelle. Minä katsahdin Susie'n ja olin varsin urhea. Enpä ollut koskaan nähnyt suloisempaa olentoa kuin Susie oli; en väsynyt katsella hänen tuuheita kultakutrisia, haalean punertavaa hamettansa, hienoa valkoista esiliinaansa ja pieniä, somia, punaisia kenkiänsä. Hänellä oli käsityöksi pieni pyyhinliina päärmettävänä ja minä katselin ihastuneena tuota välkkyvää neulaa, hienoa lankaa ja hänen pieniä valkoisia sormiansa, sekä messinkisormustansa. Minun silmissäni oli messinki kultaa ja Susie itse pieni keijukainen. Väliin katsahti hän suurilla sini-silmillänsä minuun, hymyili ja nyökkäsi päätänsä, ikääskuin tahtoisi hän kehoittaa minua olemaan hyvällä tuulella. Silloin tunsin aina väristyksen sydämessäni, joka ihastuneena tykytti kirjavan puuvilla esiliinani alla.

"Rakas neiti Bessie kulta", sanoi Susie, "eikö Harry saa leikitellä tyttöjen kanssa? Nuot suuret pojat ovat niin ylen vallattomia ja pahankurisia".

Neiti Bessie hymyili myöntyväisesti ja siitä hetkestä olin minä onnellisin pieni poika koko maailmassa.

Aluksi leikimme "leskisillä", "haukka ja kyyhkyset", "kettu ja kanat", ynnä muita leikkiä, joissa tarvittiin nopeutta ja vikkelyyttä; siinä tytöt, etenkin Susie olivat minua etevämmät. Mutta kun tarvittiin suurempaa rohkeutta, tahi voiman osoituksia, silloin oli minun vuoroni kunnostaa itseäni. Minä uskalsin hypätä alas korkeammalta aidalta kuin Susie; suurimman kunnian hankin itselleni siten, että kiipesin ylös viisi kaiteiselle veräjälle ja hyppäsin alas sieltä. Kun lehmä sattui tulemaan kouluhuoneen luona olevalle nurmikolle, menin minä rohkeilla askeleilla, keppi kädessä, karkoittamaan sen niin etäälle, ett'ei sitä enään näkynyt; tätä pidettiin varsin suurena urho-työnä, ja siitä sainkin sankarin nimen. Tuollaiset voimain osoitukset hankkivat minulle Susie'n kunnioituksen ja luottamuksen. Minä taisin lukea selvästi kirjasta, uskalsin hypätä alas korkeammalta aidalta, enkä pelännyt lehmiä; olihan siinä kyllin miehuuden osoituksia!

Koulu oli kaukana kodistani, jonkatähden sain päivällis-ruokani mukaani kouluun. Susie'llä oli myöskin ruokaa mukanansa, senpätähden yhdistimme taloutemme. Asuntomme asetimme suuren, varjoisan vahterin alle, ja pöytänä oli meillä suuri kivi, jota kantaessani melkeen olin taittaa selkäni; tälle kivelle levitti Susie pienen liinansa ja valmisti sille päivällisemme. Hänen johdon alla lisääntyi talomme vähitellen kyökilläkin; siellä pesimme lautasemme, joksi käytimme vahterin suuria lehtiä. Ruokahuoneena oli meillä loukko kahden kiven välillä; sinne piiloitimme ne pähkinät, omenat ja piparkakut, jotka jäivät yli päivällisistämme. Susie toi sinne nukkensakin, jolle minä valmistin soman vuoteen pehmeistä niitty-villakoista. Kun lupahetki loppui, piiloitimme me nuken varsin huolellisesti, peläten, että nuot ilkeät pojat löytäisivät sen ja turmelisivat edenimme.

"Onpa oikein oiva asia, että Harry on kaiken päivää koulussa", kuulin yhtenä päivänä erään siskoistani lausuvan toiselle. "Hän oli aina tiellä ja sekoittui joka asiaan. Lapsilla on varsin tarkka kuulo ja Harry kuunteli aina kaikkia, mitä puhelimme keskenämme".