Part 9

"Ulkomaailmassa ei kukaan saanut koskaan tietää, mitä minusta oli tullut, enkä minäkään tietänyt, mitä tapahtui kotonani sen jälkeen kun olin jättänyt sen. Luostarin säännöt olivat hyvin ankarat. Joskus aamurukouksen jälkeen abbedissa sanoi: 'Joku teistä on kadottanut äitinsä, rukoilkaa hänen sielunsa puolesta', siinä kaikki mitä joutui kuuluviimme ulkomaailmasta.

"Mutta luonnon vaikutus on aina voimakas, lapseni, ja viiden vuoden kuluttua kävin rauhattomaksi ja onnettomaksi. Rupesin epäilemään kutsumustani, mutta äiti, joka oli viisas ja lämminsydäminen, huomasi taistelun sydämessäni. 'Sinä ajattelet isääsi', sanoi hän, 'että hän käy vanhaksi ja kaipaa tyttären huolenpitoa. Mene hoitamaan häntä ja palaa sitten takaisin koppiisi rukoilemaan'.

"Minä menin, mutta tullessani isäni taloon kohtasi minua kova isku. Outo portinvartia avasi minulle oven, ja kaunis palatsimme oli vuokrattu vieraille. Isäni oli kuollut -- kolme vuotta hän oli jo ollut kuolleena ja haudassa. Kadottuani tietämättömiin hän oli haudannut häpeänsä ja murheensa yksinäisyyteen, sillä vaikka olin luullut häntä kovaksi ja julmaksi, oli hän itse asiassa rakastanut minua totisesti ja hellästi. Elämänsä loppupäivinä hänen järkensä oli sekaantunut, ja hän oli lahjoittanut pois kaiken omaisuutensa -- hajottanut sen, ei kukaan tietänyt miten, se kun hänen mielestään nyt oli aivan hyödytön -- ja sitten hän oli kuollut, yksinään ja sydän murtuneena."

Tähän päättyi arvoisan äidin kertomus. Ei hän yrittänyt selittää, puolustaa eikä tuomita sisarensa käytöstä eikä omaansa, ei hän liioin koettanut sovittaa tarinansa opetuksellista puolta minun olosuhteisiini. Sen hän jätti minun tehtäväkseni.

Minä olin kuunnellut hänen puhettaan kuin lumottuna ja hiipinyt yhä lähemmäksi häntä, kunnes pääni lepäsi hänen povellaan, ja niin istuimme vielä hetken aikaa Italian lempeässä iltapimeässä tähtien tuikkiessa päämme päällä.

Levolle mennessämme arvoisa äiti saattoi minut huoneeseeni, ja lausuttuaan minulle muutamia rohkaisevia sanoja hän jätti minut yksikseni. Mutta tuskin olin laskeutunut vuoteeseeni sydämeni pohjaan asti järkytettynä siitä, mitä elin kuullut, ja vakuutellen itselleni, että tyttären kuuliaisuus isää kohtaan, vaatikoon tämä häneltä mitä tahansa, on ikuinen, järkkymätön velvollisuus, ei ihmisten säätämä, vaan Jumalan poistamaton laki kuten avioliittokin, kun arvoisa äiti avasi oven ja astui sisään lamppu kädessään.

"Mary", sanoi hän, "unohdin kertoa sinulle, että aion jättää Pyhän Sydämen. Vanhan luostarini sisaret ovat pyytäneet minua palaamaan heidän luokseen ja rupeamaan heidän äidikseen. Lähden sinne jo aivan pian, niin että meidän olisi ollut erottava joka tapauksessa."

Ja hän mainitsi minulle Rooman keskuksessa olevan luostarin, jonka nunnat elivät ankarasti eristettyä elämää.

"Toivon, että kirjoitat minulle niin usein kuin mahdollista ja että tulet tervehtimään minua milloin vain voit... Ja jos joskus sattuisi... mutta ei, sitä en tahdo ajatella. Onhan avioliittokin pyhä liitto, ja Jumala siunaa ja pyhittää sen, kun se solmitaan luvallisissa olosuhteissa."

Minä jäin yksin pimeään. Kirkonkellot soivat, ja läheisen luostarin munkit nousivat vuoteiltaan toimittamaan puoliyön hartautta.

Kahdeskymmenesyhdes luku.

Viikkoa myöhemmin asuin isäni kanssa Piazza di Spagnan varrella olevassa Hotel Europassa.

Hän oli minua kohtaan ystävällisempi kuin milloinkaan ennen, mutta ei virkkanut sanallakaan, mitä aikeita hän suunnitteli tulevaisuuteeni nähden.

Piispa Walsh (oman hiippakuntamme piispa) kävi lakkaamatta asunnossamme korkeiden hengellisten pappismiesten, piispain, arkkipiispain, jopa erään kardinaalinkin kanssa, ja monesti kuulin katkelmia heidän keskusteluistaan.

"Se käy vaikeaksi, perin vaikeaksi", kuulin kardinaalin sanovan. "Kirkko ei suosi tällaisia avioliittoja, sillä niihin liittyy tavallisesti ikäviä seurauksia kummallekin aviopuolisolle. Mutta näin poikkeuksellisessa tapauksessa -- kun sulhasen perhe on ollut katolinen, ennenkuin tuli protestanttiseksi -- voisi ehkä olla mahdollista..."

"Kardinaali", vastasi isäni, ja hänen tuimat kasvonsa synkistyivät, "anteeksi, mutta minä tahdon saada tämän asian selväksi ilman pitkiä vitkasteluja. Se joko käy päinsä tai ei käy. Jos se käy päinsä, niin ryhdytään paikalla asiaan käsiksi. Mutta ellei se käy päinsä, niin minä lähden tästä heti kotiini ja käytän rahani muualle."

Silloin seurasi innokkaita vakuutuksia, että kyllä sentään lopulta hyvä tulee, kunhan odotetaan kärsivällisesti hiukan aikaa, sillä Roomassa liikutaan hitaasti.

Isäni odotti kolme viikkoa, ja sillä aikaa hän kävi katsomassa vanhan kaupungin nähtävyyksiä, vaikka menneen ajan ylpeät muistomerkit eivät voineet hänen käytöllistä aistiaan miellyttää.

Viimein piispa ilmoitti, että asia oli saatu onnellisesti järjestetyksi, ja tyytyväisyytensä osoitukseksi paavi oli suostunut yksityisesti vastaanottamaan luonaan sekä isäni että minut.

Olin kovassa jännityksessä ja hyvin kiihtynyt, kun aikaisin seuraavana aamuna läksimme isän kanssa Vatikaniin (isä iltapuvussa ja minä pitkässä, mustassa Mantilla-hunnussa määräyksen mukaan), sillä olin jo päässyt selville siitä, että yllämainittu asia koski minua itseäni.

Muistan vain epämääräisesti ja ikäänkuin kuumeensekaisena unelmana, mitä tapahtui sen jälkeen kun astuimme ulos vaunuista pronssisen portin luona lähellä Pietarin kirkkoa. Muistan astuneeni ylös leveitä portaita koreatakkisten soturien ohi suureen käytävään, missä oli toisia sotureita toisenlaisissa pukineissa. Muistan astuneeni eteenpäin, yhä eteenpäin, salista saliin, joista seuraava oli aina edellistä suurempi ja upeampi prameapukuisine vartioineen. Muistan viimein saapuneeni ovelle, jonka edessä miekkaa kantava kamaripalvelija polvistui ja naputti ovelle, ja sen avautuessa hän lausui nimemme. Muistan, että kaiken tämän keskiaikaisen huumaavan loiston jälkeen tapasin itseni yksinkertaisessa, kirjastontapaisessa huoneessa valkoisen vaatimattoman näköisen olennon edessä -- olin itse pyhän Isän läheisyydessä.

Voinko koskaan unohtaa tätä hetkeä?

Luostarissa minua oli aina opetettu ajattelemaan paavia melkein samoilla hartauden ja kunnioituksen tunteilla kuin pyhimyksiä. En tiedä miten jouduin hänen jalkainsa juureen, tiedän vain sen, että hän oli hyvin suloinen ja leppeä, silitellen päätäni ja ojentaen minulle hennon valkean kätensä sen jälkeen kun olin sitä suudellut.

Pian toinnuin sen verran, että saatoin katsoa ylös, ja silloin huomasin, että hän oli vanha mies ja että hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, pyhimyksentapaiset; ja hänen äänensä oli niin lempeä ja isällinen, että minä rakastin ja jumaloin häntä.

"Tämä siis on se pieni lady", sanoi hän, "joka on Kaitselmuksen välikappaleena ohjaava eksyneen suvun takaisin Kirkko-äitimme helmaan."

Joku vastasi, ja sitten hän puhui minulle avioliitosta, jonka hän sanoi olevan pyhän, Kaikkivaltiaan säätämän ja Vapahtajamme Sakramentiksi pyhittämän liiton, rauhan ja rakkauden liitoksi aiotun.

"Se on henkinen ja pyhä yhdistys, lapseni", sanoi hän, "vertauskuva Kristuksen suhteesta Kirkkoonsa."

Sitten hän neuvoi minua astumaan alttarille vasta vakavan sisällisen valmistuksen jälkeen, käytyäni synninpäästöllä ja Herran Ehtoollisella.

"Ja kirkosta lähtiessäsi, tyttäreni", sanoi hän, "älä saastuta hääpäivääsi millään synnillisellä ajatuksella tai teolla, vaan muista käyttäytyä kuin olisi itse Jeesus Kristus seurassasi, kuten hän oli Kaanaan häissä."

Sitten hän varoitti minua pitämään mielessä, että pyhää aviosäätyä ei voinut mikään muu rikkoa kuin kuolema.

"Jotka Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen erottaman -- muista sekin, tyttäreni."

Lopuksi hän mainitsi jotain lapsista -- että jos katolinen menee naimisiin toisuskoisen kanssa -- ei hän saa sallia lapsia kastettavan muuhun kuin katolinuskoon.

Tämän jälkeen, ja kun isällenikin oli sanottu jotain, jota en voi muistaa, hän antoi minulle siunauksensa niin viehkein sanoin ja suloisella äänellä, että se valui ylitseni kuin nousevasta auringosta lähtevä lauhkea tuulahdus kesäaamuna.

"Olkoon Abrahamin Jumala, Isakin Jumala ja Jaakobin Jumala kanssasi, tyttäreni. Olkoon avioliittosi rauhan ja rakkauden ies, ja antakoon Hän sinun nähdä lastesi lapset kolmanteen ja neljänteen polveen."

Sitten hän nosti minut pystyyn, ja kamariherran annettua merkin minä astuin takaperin ulos huoneesta.

Kun ovi oli sulkeutunut, vedin syvän hengähdyksen. Oli kuin olisin astunut ulos kaikkein Pyhimmästä, ja kun saavuin Pyhän Pietarin piazzalle ja jouduin jälleen jokapäiväisen elämän hyörinään -- ajurien ja raitiovaunujen jalkoihin -- tuntui kuin olisin äkkiä pudonnut taivaasta maahan.

Vastahakoisuuteni avioliittoon oli kerrassaan hävinnyt tämän käynnin jälkeen ja halusin saattaa sen isänikin tiedoksi, mutta en saanut tilaisuutta siihen ennenkuin myöhemmin samana iltana, ja silloin isäni otti asian puheeksi.

Päivällisen jälkeen, kun vieraamme, muutamat ylhäiset pappismiehet, olivat poistuneet ja hän oli erittäin hyvällä päällä, sanoi hän minulle merkitsevästi, ikäänkuin suurta, iloista uutista kertoen:

"Mary, vielä ei ole lopullista päätöstä tehty, mutta voithan kumminkin nyt jo saada tietää mitä puuhaamme sinun hyväksesi."

Ja sitten sain tietää.

Minun oli mentävä naimisiin nuoren lordi Raan kanssa.

Minua huumasi. Tuntui kuin ajatukseni olisivat äkkiä lakanneet toimimasta.

Kahdeskymmeneskahdes luku.

Koko illan ja vielä seuraavana päivänäkin minusta tuntui -- vaikken itsekään oikein tietänyt miksi -- kuin olisin kulkenut lähestyvän ukkosilman mustien pilvien varjossa. Vanha haluni päästä maailmaa pakoon oli vallannut minut, enkä niinmuodoin totellut yksinomaan kohtalon sokeata johtoa, kun tuntia ennen Ave Marian soittoa astuin sen luostarin kirkkoon, jossa tiesin arvoisan äidin nyt olevan.

Kirkko oli tyhjä lähestyessäni pronssista suojaristikkoa, joka erottaa yleisölle varatun osan sisarien osastosta, ja polvistuessani ylimmälle portaalle, mutta hetken kuluttua ruvettiin ylhäällä soittamaan kelloja, ja samassa alkoi seurakuntakin kokoontua. Nunnat astuivat nyt sisään verhottuina päästä kantapäähän valkeihin vaatteisiin ja pitkiin, tiheihin, kasvoja peittäviin huntuihin, jotka he kohottivat ylös asettuessaan istumaan alttarin ympärille.

Nunnista viimeisenä kulki abbedissa, ja hänet tunsin heti paikalla. Se oli oma arvoisa äitini, ja kun hän alttarin edessä polvistuttuaan asettui istumaan paikalleen, joka oli lähinnä ristikkoa juuri sillä kohdalla, missä minä polvistuin, huomasin hänen kouristavan rukousnauhaa suonenvedontapaisesti, josta päätin, että hän oli minut sekä nähnyt että tuntenut.

Minä vapisin ja sydämeni hypähti rinnassani.

Sitten astui pappi sisään ja käytiin laulamaan litaniaa. Melkein koko jumalanpalvelus toimitettiin laulamalla. Kiitosjumalanpalvelus ei ollut milloinkaan mielestäni ollut niin ihana, niin liikuttava, niin kutsuva, niin vastustamaton. "Luovu maailmasta", tuntui se minua kehoittavan, "kuuliaisuus taivaallista isääsi kohtaan peruuttaa kaikki maalliset velvollisuudet."

Jumalanpalvelus oli lopussa, nunnat olivat laskeneet huntunsa alas ja menneet ulos samoilla hitailla, kuulumattomilla askelilla kuin olivat tulleetkin (viimeinen heistä alaspainunein päin), suntio sammutteli alttarin kynttilöitä pitkällä sauvallaan, kirkko kävi pimeäksi, ja muuan maallikkosisar kilisteli avaimiaan takanani.

Nousin ristikon luona olevalta paikaltani. Olin yhä kuin unen huumauksessa ja tuijotin kaihomielin pimeään käytävään, johon nunnat olivat kadonneet, kun samassa huomasin, että eräs nuori mies seisoi vieressäni ja silmäili minua myhäillen.

"Mary", sanoi hän hyvin hiljaa ojentaen minulle kätensä.

Nuoren miehen äänessä, hänen sinisten silmiensä katseessa oli jotain, joka pani minut vavahtamaan.

"Ettekö tunne minua, Mary?" sanoi hän.

Ilovirta pyyhkäisi ylitseni. Viimeinkin tunsin hänet.

Se oli Martin Conrad, joka oli kasvanut mieheksi, pitkäksi, voimakkaaksi, uljaaksi mieheksi, mutta kasvoissa oli vielä kajastus sitä poikaa, jota olin ihaillut ja rakastanut.

Pari minuuttia myöhemmin olimme ulkona piazzalla, ja sanat ryöppysivät hänen suustaan iloisella kiireellä, kun hän jutteli, mikä hänet oli Roomaan tuonut.

Hän oli juuri "läpäissyt" tutkintonsa ja valmistunut mikä ei olisi onnistunut, elleivät professorit olisi olleet "niin mainion ystävällisiä" häntä kohtaan -- kun hän oli kuullut luutnantti ------n aikovan lähteä Etelänapaa ympäröivälle suurelle jääalueelle tutkimaan tuulien ja merivirtojen lähteitä, ja silloin hän oli tarjoutunut retkikunnan lääkäriksi ja tullut hyväksytyksi.

Kymmenen päivää sitten he olivat lähteneet Thamesista ja pysähtyneet tänä aamuna Napoliin hiiliä ottamaan, jolloin hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen pistäytyäkseen Roomassa. Hän oli kyllä muistanut, että minä olin siellä, vaikka ei ollut voinut uneksiakaan näkevänsä minua. Mutta sisällinen ääni oli kehoittanut häntä pistäytymään "tuossa vanhassa, merkillisennäköisessä kirkossa" -- missä hän aivan sattumalta oli tavannut minut.

Hänen oli matkustettava seuraavana päivänä kello kaksi, hänen laivansa kun oli määrä lähteä Napolista samana iltana.

Nähdessäni hänet niin täynnä uskallusta ja toiveita elämään nähden johtui mieleeni muutamia tapauksia menneisyydestä, ja sanoin:

"Siispä nyt viimeinkin täydellä todella lähdette naparetkelle?"

"Niinpä lähden", vastasi hän ja katselimme toisiamme silmiin ja nauroimme seisoessamme siinä kirkon portailla lapsuudenaikain vienojen muistojen leijaillessa ympärillämme.

"Entä te?" virkkoi hän. "Samannäköinen olette kuin ennenkin, Tunsin teidät paikalla. Vaikka kyllä sittenkin olette muuttunut. Niin kasvanut ja... niin ihmeteltävän..."

Tiesin mitä hän oli sanomaisillaan, ja ollen siksi lapsi, etten teeskennellyt olevani tietämätön, ja siksi paljon nainen, että tunsin mielihyvää, vakuutin olevani hyvilläni siitä.

"Olette jättänyt luostarin. Milloinka se tapahtui?"

Kerroin lähteneeni luostarista kolme viikkoa sitten että isäni oli tullut noutamaan minua ja että olimme lähdössä Ellaniin.

"Entä sitten? Mitä sitten aiotte toimittaa?" kysyi hän.

Ensi silmänräpäyksessä minua hävetti vastata, mutta viimein sanoin aikovani mennä naimisiin kotiin tultuani.

"Naimisiin? Koska? Kenen kanssa?"

Vastasin etten tietänyt koska, mutta että tuleva mieheni oli lordi Raa.

"Raa? Sanoitteko Raa? Se... Hyvä Jum -- Mutta tottahan te tiedätte...?"

Hän ei lopettanut lausettaan, niinpä vastasin etten tietänyt mitään, koska en ollut nähnyt lordi Raata siitä asti kun läksin kouluun ja koska isäni oli järjestänyt kaikki puolestani.

"Ette ole nähnyt häntä siitä päivin... isänne järjestänyt kaikki?"

"Niin."

Sitten hän äkisti kysyi missä asuin ja kuultuaan sen sanoi saattavansa minut kotiin.

Hänen käytöksensä oli äkkiä muuttunut, ja kävellessämme pitkin Tritonia ja Du Marcellia hän useasti yritti sanoa jotain, mutta keskeytti äkkiä.

"Ainakin isänne tietää..."

"Jos hän tietää, en voi käsittää..."

Olin vielä niin ymmällä ja hämmästynyt siitä, että näin äkkiarvaamatta olimme sattuneet yhteen, etten kiinnittänyt näihin katkonaisiin huudahduksiin niin paljon huomiota kuin olisi ollut suotavaa. Kun olimme saapuneet ravintolan edustalle, sanoi hän:

"Sallisiko isänne ehkä minun puhua...?"

"Hänestä on tietysti mieluista tavata teitä", vastasin ja olin niin kärsimätön ilmoittamaan isälle suurta uutista, että ryntäsin ylös portaita ja syöksyin hänen huoneeseensa Martinin edellä, huutaen:

"Arvaapas isä kenen olen tuonut tänne sinua tapaamaan -- katsos!"

Hämmästyksekseni ja mielipahakseni isäni tervehti Martinia hyvin kylmästi, eipä ollut ensin edes tuntevinaan häntä.

"Ettekö muista minua, sir?" kysyi Martin.

"Ikävä kyllä en nyt tällä hetkellä voi palauttaa teitä muistiini", sanoi isäni.

Kun minä olin tutustuttanut heidät toisiinsa, istuutuivat he juttelemaan Etelänapa-retkikunnasta, mutta keskustelu ei päässyt vauhtiin, se oli kuivaa ja kylmäkiskoista kyselemistä ja vastaamista, ja muutaman minuutin kuluttua Martin nousi lähteäkseen.

"En minä niitä teidän hommianne voi käsittää", sanoi isäni. "Minun tietääkseni ei ole vielä koskaan saatu irti mitään rahaa siinä teidän Tuntemattomassanne, ja joskohta löytäisittekin vaikka molemmat navat, niin mitäs siitä? Eihän noista napamaista voi olla kellään elävällä sielulla mitään hyötyä."

Minä läksin saattamaan Martinia hissille, ja erotessamme hän kysyi saisiko tulla noutamaan minua kävelylle huomenaamulla. Vastasin myöntävästi ja tiedustelin mihin aikaan hän tulisi.

"Kello kaksitoista", vastasi hän, ja minä vakuutin, että se olisi varsin sopiva aika minulle.

Samana iltana tuli piispa syömään päivällistä kanssamme, ja aterian loputtua, kun minä kävin istumaan ikkunan ääreen ja katselin kaupunkia iltavalossa, juttelivat hän ja isäni kauan aikaa matalalla äänellä.

He juttelivat yhä vielä, kun minä sanoin hyvää yötä ja läksin nukkumaan.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Aamiaista syödessämme seuraavana aamuna kertoi isäni jotain odottamatonta tapahtuneen, joka vaati meitä viipymättä palaamaan kotiin, ja siksi hän oli Cookin toimiston kautta tilannut meille paikat kello 12:n pikajunassa.

Olin hyvin pahoillani, mutta tunsin isäni siksi hyvin, etten vastustellut, ja niin hiivin huoneeseeni ja kirjoitin Martinille kirjeen, jossa selitin pikaisen lähtömme syyt ja jätin hänelle hyvästi.

Asemalle tullessamme näimme hänen seisovan asemasillalla sen vaunuosaston vieressä, joka oli merkitty meidän nimellämme.

Isäni oli mielestäni häntä kohtaan vieläkin tylympi kuin ennen, ja piispa, joka matkusti kanssamme, oli tuskin huomaavinaan häntä. Mutta se ei näyttänyt Martinia liikuttavan sinä aamuna, sillä hänen alahuulessaan oli se sama luja, päättäväinen ilme, jonka tunsin hänen poikavuosiltaan. Mentyäni vaunuun hän seurasi minua sisään jättäen isäni ja piispan kahden asemasillalle seisomaan.

"Viivyttekö kauan retkellänne?" kysäisin.

"Viivyn, paha kyllä. Kuusi kuukautta, yhdeksän -- kenties kaksitoista, jos pahoin käy! Toivoisin, ettei koko retkestä tulisi mitään."

Hämmästyneenä kysyin, mitä hän sillä tarkoitti, jolloin hän änkytti jotain epäselvää ja sitten äkkiä sanoi:

"Ette kaiketi missään tapauksessa mene naimisiin vielä vähään aikaan?"

Sanoin etten tietänyt, kaikki kun riippui isästäni.

"Kotiin palattuanne ainakin saatte nähdä ja kuulla, ja silloin ehkä ette..."

Vastasin että minun oli seurattava isäni tahtoa, koska olin tyttö, ja siksi...

"Mutta tottahan tytölläkin on jonkinlaisia oikeuksia itsensä suhteen", sanoi hän, mutta minä en virkkanut mitään, sillä tunsin tällä hetkellä naisellista avuttomuutta, jota en ollut koskaan ennen tuntenut.

"Kirjoitan isällenne", sanoi hän, ja samassa kello soi, ja isäni astui vaunuun sanoen:

"No niin, nuori mies, ellette tahdo lähteä Pohjoisnavalle ja heittää Etelänaparetkeänne sikseen, niin..."

"Hyvä on, sir. Älkää te _minusta huolehtiko_. Minä kyllä pidän itsestäni huolen", sanoi Martin.

Äänessä oli kenties jotain, joka enemmän kuin sanat hämmästytti isääni ja piispaa, sillä näin heidän katsovan loisiinsa ihmetellen.

Sitten soitettiin toisen kerran, veturi puhkui, ja Martin sanoi: "Hyvästi! Hyvästi!"

Junan lähtiessä liikkeelle asemalta hän jäi seisomaan asemasillalle paljastetuin päin ja niin tuskainen ilme kasvoillaan, että kurkkuani alkoi kivistää kuten pikku tyttönä ollessani.

Mieleni oli hyvin raskas tämän matkan aikana. Kymmenen vuotta kestäneen maanpakolaisuuteni aikana oli toinen kotimaani käynyt minulle rakkaaksi, ja minusta tuntui kuin nyt viimeisen kerran näkisin ihanan Italiani päivänpaisteiset kedot ja kukkanurmet.

Mutta alakuloisuudellani oli toinenkin syy. Ajattelin Martinin levottomuutta avioliittoni suhteen ja olisin suonut, että hän olisi puhunut isälleni mitä hänellä oli sanomista.

Kenties myös hämärästi aavistin, että Martin Conrad oli juuri se henkilö, joka olisi voinut herättää vielä uinuvan sydämeni, että hän yhdellä sanalla, katseella, hymyilyllä olisi sinä päivänä voinut muuttaa elämäni koko juoksun ja että...

Mutta ei, en tahdo häntä moittia. Enkö ole tietänyt siitä päivin kun yhdessä olimme Pyhän Marian kalliolla, että hän ennen kaikkea on synnynnäinen gentlemanni?

Ja sittenkin... sittenkin...

MARTIN CONRADIN LISÄYS.

Ja sittenkin minä olin houkka, kun en kaikesta huolimatta puhutellut Daniel O'Neilliä, ennenkuin hän läksi Roomasta. Minun olisi pitänyt sanoa hänelle:

"Tiedättekö että mies, jolle aiotte naittaa tyttärenne, on rietas heittiö? Jos todella tiedätte sen, niin tahdotteko kuitenkin kylmäkiskoisesti myydä lapsenne ruumiineen ja sieluineen, jotta himonne arvonimiin ja valtaan ja muut kehnot pyyteenne tulisivat tyydytetyiksi? Onko teidän lupa myydä hänet? Puhutte isän oikeuksista, mutta eikö tytär ole itsenäinen olento? Jos hänen avioliittonsa tulee onnettomaksi -- ja niin käy, jos siitä mitään tulee -- tekö siitä tulette kärsimään? Ja jos se saastuttaa ja turmelee hänen puhtaan ja henkevän luonteensa -- ja sen se tekee -- teidänkö sielunne joutuu tuomion hetkenä kirotuksi vai hänen?"

Niin minun olisi ollut sanottava, mutta sitä en tehnyt. Pelkäsin, että epäiltäisiin minun ajavan omia, henkilökohtaisia tarkoitusperiä -- että katsottaisiin minun sekaantuvan asioihin, jotka eivät minulle kuuluneet.

Mutta minä tunsin, että ne _kuuluivat_ minulle, ja minä olin puolittain halukas heittämään sikseen kaiken muun ja palaamaan Ellaniin. Mutta tämä naparetki oli elinkysymys minulle, enkä niinmuodoin voinut luopua siitä.

Päätin siis kirjoittaa. Mutta kirjoittamisessa en ole mikään taituri, ja niinpä kesti kaksi viikkoa, ennenkuin sain kyhätyksi jotain kunnollista. Siihen aikaan olimme Port Saidissa ja sieltä panin postiin kolme kirjettä -- ensimäisen Daniel O'Neillille, toisen piispa Walshille ja kolmannen isä Danille.

Joutunevatko ajoissa perille? Ja jos joutuvat, tuleeko niillä olemaan toivottu seuraus? Vai tulevatko kirjeiden saajat ne suuttuneina hävittämään?

Oli mahdoton arvata. Ja minun oli mentävä syvään antarktiseen yöhön, johon ei yksikään sanoma elävästä maailmasta voisi minua saavuttaa.

Mitä tapahtuu ennen kotiintuloani? Jumala yksin sen tietää.

M. C.

AVIOLIITTONI.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Vaikka isäni oli niin hätäinen lähtemään Roomasta, sujui matkamme hitaasti, ja vasta viikon kuluttua saavuimme Ellaniin. Alakuloinen mielialani oli tähän aikaan jo kadonnut, ja olin sekä utelias että pelokas näkemään miestä, joka oli määrätty puolisokseni.

Isänikin oli kiihtynyt, vaikka toisista syistä, ja kun laiva laski Blackwaterin lahteen, osoitteli hän minulle, mitä edistyksiä oli saatu aikaan hänen johdollaan -- ravintoloita, teattereita, tanssihuoneistoja ja virkistyskoteja, jotka reunustivat merenrantaa, ja sähköratoja, jotka kulkivat vuoria ylös.

"Katsopas", huudahti hän, "enkös luvannut panna tämän vanhan saaren surisemaan."

Suurella kivisellä, ulos lahteen pistäytyvällä laivasillalla seisoi ihmisjoukko odottamassa laivan tuloa.

"Tämä ei ole mitään", sanoi isäni, "ei mitään verrattuna siihen, mitä näet, kun huvikausi on vauhdissaan."

Niin pian kun laiva oli laskenut siltaan, astui neljä herrasmiestä kannelle, ja sydämeni sykähti ajatellessani, että tuleva mieheni kenties olisi heidän joukossaan; mutta hän ei ollutkaan, ja ensimäiset sanat, jotka isälleni lausuttiin, olivat:

"Hänen armonsa pyytää anteeksi, sir. Hän on esteellinen tänään, mutta pyytää tavata teitä kotonanne huomenna aamupuolella."

Tunsin puhujan samaksi holhoojaksi, joka oli matkustanut laivassa nuoren lordi Raan kanssa tämän mennessä Oxfordiin. Hänen seuralaisensa olivat sileänaamainen ja teräväkatseinen mies, joka esitettiin hänen armonsa lontoolaisena asianajajana, herra Curphy, jonka tunsin isäni omaksi asianajajaksi, ja rakas, vanha isä Dan.

Isä Danin nähdessäni ensiksi hämmästyin. Hän oli mielestäni niin pieni ja mitättömän näköinen, vaatimaton maalaispappi kerrassaan, mutta hän oli säilyttänyt entisen hellän hymyilynsä, joka ei ollut haihtunut muististani, samoin tuon herttaisen tapansa pyörittää vokaaleja irlantilaisesti, jota en koskaan voi unohtaa.