Part 7

Tiesin aivan hyvin, minne olimme menossa, ja huuleni vavahtelivat, kun astuimme arvoisan äidin huoneeseen, sillä Alma istui siellä uunin vieressä ja hänen vieressään se lihava turkiksiin verhottu nainen, jonka olin nähnyt vaunuissa loma-ajan alkaessa.

"Älä pelkää", sanoi arvoisa äiti ja vetäen minut luokseen hän käski minun kertoa, mitä olin Almalle puhunut sisar Angelasta.

Minä toistin keskustelumme niin tarkkaan kuin saatoin muistaa sen, ja tuontuostakin Alma nyökähytti päätänsä ikäänkuin myöntymyksen merkiksi, mutta arvoisan äidin kasvot synkkenivät joka sanalta, ja nähdessäni sen sanoin:

"Mutta jos sisar Angela teki jotain pahaa, olen varma siitä, että hän oli hyvin pahoillaan, sillä kun hän tuli takaisin, niin hän luki rukouksensa, ja kun hän sanoi 'Kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi kaikille syntisille...'"

"Niin kyllä, niin kyllä, nyt saat mennä", sanoi arvoisa äiti, ja sitten hän työnsi minut takaisin noviisien äidille käskien häntä kieltämään minua puhumasta mitään toisille tytöille.

Alma ei näyttäytynyt päivällisillä eikä iltapuolellakaan, kun olimme puutarhassa leikkimässä, ei kappelissa (missä uusi kappalainen luki vesper-rukoukset) eikä kello yhdeksänkään, kun panimme maata.

Mutta seuraavana aamuna, noviisien äidin lähdettyä makuusalista, hän tupsahti huoneeseen huudahtaen:

"Minä lähden pois tästä tyhmästä, vanhasta luostarista, tytöt. Vaunut odottavat ulkopuolella, ja minä olen vain tullut tavaroitani ottamaan."

Ei kukaan puhunut mitään, ja sillävälin kun hän sulloi harjansa ja kampansa yöpukuunsa, hän laski leikkiä sisar Angelasta ja isä Giovannista, ja sitten Mildred Bankesista, "arvoisasta Mildred äidistä", vakuuttaen että hänenkin vuoronsa oli pian tuleva.

Sitten hän kohotti patjaansa ja ottaen romaanin sen alta hän heitti sen minun vuoteelleni sanoen:

"Margaret Mary saa nyt olla kertojanne. Hyvästi, hyvästi, tytöt!"

Ei kukaan nauranut. Ensi kertaa jäi Alman hilpeys vaikuttamatta, ja rukoussaliin mennessämme kuljimme hiljaisin, vakavin askelin.

Siellä olivat kaikki nunnat rukousnauhoineen ja risteilleen ja näyttivät niin rauhallisilta, kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta tytöt ajattelivat Almaa, ja kun rukousta seuraavan viiden minuutin äänettömyyden aikana kuulimme vaunujen pyöräin lähtevän liikkeelle ulkopuolella, tiesimme mitä oli tapahtunut -- Alma oli mennyt.

Nousimme messuun lähteäksemme, kun arvoisa äiti sanoi:

"Lapset, minulla on sananen teille lausuttavana. Te tiedätte kaikki, että yksi noviiseistamme on jättänyt meidät. Tiedätte myös, että yksi oppilaistamme on juuri mennyt pois täältä. Toivomukseni on, että unohdatte heidät molemmat, ja minä katson sen tottelemattomuuden osoitukseksi, jos joku luostarin tytöistä milloinkaan mainitsee heidän nimiänsä."

Kaiken päivää olin syvän surun vallassa, ja illan tullessa, kun en vuoteessanikaan saanut rauhaa, minä kun syytin itseäni siitä, että ajattelemattomuudellani olin nyt Almankin kadottanut, laski joku käsivartensa kaulalleni pimeässä kuiskaten:

"Mary O'Neill, oletko valveilla?"

Se oli Mildred, ja vastattuani nyyhkytyksellä, hän sanoi:

"Sinun ei pidä itkeä Alma Lierin tähden. Hän ei ollut ystäväsi. Ja sinulle oli parasta mitä saattoi tapahtua, että hänet ajettiin luostarista pois."

Kuudestoista luku.

Lapsi elää hetkestä toiseen, ja melkein samalla hetkellä kun sydämeni oli raskas molempain ystävieni kadottamisesta, se sai virkistystä toiselta taholta.

Melkein heti sisar Angelan ja Alma Lierin lähdettyä kokoonnuimme kaikki lauluharjoitukseen kiitosjumalanpalvelusta varten. Näitä pääharjoituksia pidettiin kerran viikossa ja niissä olivat läsnä tytöt, noviisit, nunnat, arvoisa äiti ja paavin kuorosta muuan maestro, lyhyt, lihava mies, joka kävi puettuna mustaan sottanaan ja lyhyeen, pitsiseen reunakaulukseen.

Kiitosjumalanpalvelus oli ainoa kirkkomme jumalanpalvelus, joka oli minulle tuttu, sillä äitini piti siitä eniten, hän kun saattoi harjoittaa sitä yksinäänkin sairashuoneensa yksinäisyydessä, mutta luostarissa käytetty muoto erosi siitä, mihin minä olin tottunut, enkä osannut laulaa edes _Tantum ergoa_ enkä _O Salutaris Hostiaa_.

Tässä tilaisuudessa laulettiin ylimääräisesti muuan litania, jonka olin kuullut ennen, ja sitten seurasi kiitosvirsi Pyhälle Neitsyelle. Se oli minulla hyvässä muistissa. Äitini oli itse laulanut sen minulle ja opettanut minuakin laulamaan. Niinpä minä, maestron heiluttaessa pientä norsunluista sauvaansa ja alkaessa laulun alttoäänellään --

"Ave maris stella, Dei Mater alma --"

yhdyin siihen, mutta lauloin englantilaisilla sanoilla, enkä latinaisilla.

Soitannon vaikutus muistojen maailmaan on voimakkaampi kuin mikään muu, ja hetken kuluttua olin unohtanut olevani Rooman koulussa, olin mielestäni äitini huoneessa Ellanissa seisoen hänen pianonsa ääressä ja laulaen hänen soittaessaan. Annoin luullakseni pienen ääneni vapaasti kaikua, kuten oli tapana kotona, sillä muistamatta missä olin, lauloin jo säettä:

'Neitsyt pyhä, puhdas, turvaasi meit' ota' --

kun äkkiä huomasin laulavani aivan yksin, toiset lapset ympärilläni olivat vaienneet ja maestron sauvakin lepäsi alhaalla. Sitten näin, että kaikki olivat kiinnittäneet katseensa minuun, ja peräti hämmentyneenä keskeytin lauluni, sillä ääneni katkesi ja sammui kuulumattomaksi.

"Jatka, pieni enkeli", sanoi maestro, mutta minä vapisin koko ruumiiltani enkä saanut ääntä huuliltani.

Mutta arvoisa äiti sanoi: "Antaa Mary O'Neillin tästälähtein laulaa kiitosvirsi kirkossa."

Niin pian kuin olin voittanut arkuuteni laulaa tyttöjen läsnäollessa, lauloin aina yksinäni joka värsyn alkusäkeen, ja muistan kuulleeni sanottavan, että seurakunta sunnuntai-iltapuolisin tuli aina suuremmaksi, kunnes kirkko parin viikon kuluttua oli tungokseen asti täynnä väkeä.

Muistan että kauniisiin vaatteisiin puetut naiset tungeskelivat pronssisen suojusristikon edessä, joka erotti meidät yleisöstä, ja kuulin heidän kuiskaavan toisilleen: "Kuka se on? Tuo pikkuinen suurisilmäinen, jolla on vihreä vyönauha!" "Jumala siunatkoon häntä." Ja se ilahutti lapsellista turhamaisuuttani.

Ja aikaa voittaen minä kotiuduin niin täydelleen luostarielämään ja nautin niin suuresti kirkkojumalanpalveluksista, että itse kotikin alkoi hälvetä mielestäni, ja kun lupa-aika koitti ja minua jonkun tekosyyn nojalla kiellettiin kotiin tulemasta, väheni pettymyksen aikaansaama suru yhä enemmän, kunnes se tykkänään hävisi.

Minä, jos mikään lapsi, rakastin äitiäni, ja toisinaan nuhtelin itseäni siitä että saattoi mennä kokonaisia päiviä, jolloin en ollenkaan muistanut häntä ajatella. Niin oli laita aina silloin kun isä Danilta tuli kirje, missä hän kertoi, että äidin terveydentila oli entistä huonompi, ja että hänen elonkipinäänsä oli varottava ja hellävaroen hoidettava, ettei se tykkänään sammuisi.

Mutta näiden sanomain vaikutelma haihtui tyhjiin, kun äiti itse kirjoitti ja kehoitti minua olemaan iloinen ja tyytyväinen kuten hän itsekin oli, sillä joskin nyt olimme erossa, niin hän tiesi sen ajan pian valkenevan, jolloin pääsisimme yhteen.

Ymmärtämättä näiden sanain syvempää merkitystä, minä en ollut vastahakoinen työntämään syrjään koti-ikävääni, kunnes se vähitellen häipyi häipymistään.

Näin kului puoli kolmatta vuotta Roomassa, kunnes elämäni tasaista kulkua katkaisi tapaus, joka pyyhkäisi kaikki muut seikat mielestäni.

Oltiin pyhässä pääsiäisviikossa, Pyhän Sydämen kaikkein hartaimpien hartaustoimitusten ajassa, ja luostarimme vavahteli hengellisten velvollisuuksiensa iloissa. Minun ajatukseni olivat yksinomaan keskittyneet niihin valmistuksiin, joita tehtiin ensimäistä Herranehtoolliselle-käymistäni varten. Sen oli määrä tapahtua pääsiäispäivän aamuna, jolloin minun oli toisten tyttöjen kera valkoisiin puettuna astuttava juhlakulussa kirkkoon Pyhän Neitsyen kullatun kuvan jäljessä laulaen: "Ave maris stella". Kirkossa oli jonkun kardinaalin pantava pyhä rippileipä huulillemme muiden lasten isäin ja äitien läsnäollessa, ja meidän oli ensimäistä kertaa tunnettava Herramme yhteyteen joutumisen ilo. Mutta minun ei ollut sallittu sitä maistaa. Pyhän keskiviikon aamuna isku minua kohtasi. Italian aamukoitteen heleässä hämärässä tuli noviisien äiti vuoteeni luo sanoen:

"Sinun on mentävä niin pian kuin mahdollista arvoisan äidin luo, lapseni."

Hänen tavallisesti ankara äänensä oli niin lempeä, että tiesin jotain tapahtuneen, ja kun olin tullut alakertaan, tiesin jo, ennenkuin arvoisa äiti oli avannut suunsa, mitä oli tulossa.

"Mary", virkkoi hän, "minulla on ikävää sinulle kerrottavana -- äitisi on sairas."

Kuuntelin hievahtamatta, peläten jatkoa. "Hän on hyvin sairas -- oikein vakavasti sairas, ja hän toivoo saada tavata sinua. Sinun on niinmuodoin heti paikalla lähdettävä kotiin."

Kyyneleet herahtivat silmiini, ja arvoisa äiti veti minut luokseen ja laski pääni rinnalleen ja lohdutteli minua sanoen, että äitini oli elänyt hyvän kristityn elämää ja saattoi vahvasti luottaa Pyhän Vapahtajamme lunastavaan vereen. Mutta minusta tuntui, että hän tiesi jonkin verran asemastani kodissa, sillä hän sanoi, että minun oli palattava takaisin hänen luokseen, vaikka mitä tapahtuisi.

"Sano isällesi, että sinä _tahdot_ palata takaisin tänne", sanoi hän, ja sitten hän selitti minulle, millä tavalla matkani oli järjestetty.

Minun oli matkustettava yksin Pariisin pikajunassa, joka lähti Roomasta kello kuusi samana iltana. Noviisien äiti oli saattava minut makuuvaunuun ja toimittava niin, että minusta pidettiin hyvää huolta matkalla aina Calais'hen asti, missä isä Donovanin oli oltava junaa vastassa ja vietävä minut kotiin.

Muistan itkeneeni paljon, mutta luostarissa olivat kaikki osanottavaisia, ja kun väliajalla vapaaehtoisesti palasin tyttöjen luo, valtasi minut -- avuton, ymmärtämätön raukka kun olin -- sellainen kaamea arvokkaisuuden tunne, joka huomataan kaikissa lapsissa Kuoleman enkelin räpytellessä siipiään heidän läheisyydessään -- ja minä tunsin suruni kohottavan minut yläpuolelle ympäristöäni.

Kello viisi luostarin omnibus ilmaantui oven eteen, ja minä kävin istumaan vastapäätä noviisien äitiä, kun Mildred Bankes tuli hengästyneenä juosten portaita alas ja ilmoitti saaneensa arvoisalta äidiltä luvan saattaa minua asemalle.

Puoli tuntia myöhemmin Mildred ja minä istuimme makuuvaunuosastossa noviisien äidin puhutellessa junankuljettajaa asemasillalla.

Mildredillä oli vedet silmissä ja hän kertoi pian jättävänsä luostarin ja olevansa poissa jo silloin, kun minä palaisin kotoa. Hän oli köyhä ja orpo, ja jos hän saisi seurata tahtoansa, niin hän rupeaisi nunnaksi. Joka tapauksessa olivat olosuhteemme elämässä niin erilaiset ja meidän kummankin tie kulki niin eri suuntaan, että luultavasti emme enää tapaisi toisiamme, mutta jos...

Ennenkuin hän pääsi loppuun, soi asemakello, ja hetkistä myöhemmin juna liukui pois asemalta.

Silloin minä ensimäisen kerran aloin käsittää sen iskun painavuutta, joka oli kohdannut minua. Minä istuin yksinäni suuressa osastossani, me kiisimme Campagnan läpi, taivas liekehti auringonlaskun loistossa, mutta minusta näytti koko maailma olevan pelkkää pimeyttä.

Seitsemästoista luku.

Pitkänäperjantaina varhain aamulla minä saavuin Calais'hen. Oli usvainen, härmäinen aamu ja paksu sumu peitti Kanaalin.

Jo ennenkuin juna kunnolleen pysähtyikään, näin isä Danin seisovan asemasillalla nutunkaulus pystyssä. Huomasin hänen olevan hyvin liikutetun minut nähdessään, mutta hän teki voitavansa malttaakseen mielensä.

"Ei pidä tuskailla, lapseni, ei pidä tuskailla", sanoi hän. "Kyllä kaikki vielä hyväksi muut... Mutta sinäpä olet terveennäköinen. Entä mitenkä pitkäksi olet tullut! Ja kuinka iloiseksi äiti raukkasi tulee nähdessään sinut!"

Yritin kysäistä miten hänen laitansa oli. "Onko hän...?"

"On, Jumalan kiitos, hän on elossa, ja niin kauan kuin on eloa, on toivoa."

Me matkustimme suoraan pysähtymättä ja saavuimme Blackwateriin seitsemän seutuvilla samana iltana. Sieltä jatkoimme matkaa junassa, sillä Ellaniin oli nyt rakennettu rautatie, ja viehkeiden laaksojen poikki, joissa ennen vihannoi vihreä ruohikko, ja fuksiain punaamain niittymaiden läpi kulki nyt pitkä uurto käännettyä maata.

Kylämme asemalla odottivat isäni vaunut meitä, ja vieras palvelija kohotti hartioitaan vastaukseksi isä Danin kuiskaavaan kysymykseen, ja siitä päätin äidin tilan olevan entisellään.

Me saavuimme kotiin hämärissä juuri samalla hetkellä kun joku sytytti kujatien varrella olevat uudet sähkölamput. Minä muistin sen tienkäänteen, mistä talomme ensiksi tuli näkyviin, ja katselin ikkunaan, josta olin nähnyt viimeisen vilahduksen äidistäni. Isä Dan tähysteli myöskin taloa, mutta toisesta syystä -- nähdäkseen olivatko akuttimet alhaalla.

Bridget täti oli hallissa, ja kun isä Dan, joka oli käynyt yhä levottomammaksi mitä enemmän lähestyimme matkamme päämäärää, kysyi miten oli äiti raukkani laita, vastasi hän:

"Hän on huonompi; selvästi huonompi; ei tunne ketään enää; niin että turhat olivat kaikki nämä puuhat ja kustannukset."

Minä juoksin yläkertaan varovaisin, hiljaisin askelin, ja malttamatta riisua päällysvaatteita yltäni riensin äitini huoneeseen.

'Muistan, kuinka raskas ilma huoneessa oli, kun avasin oven. Muistan, että se mielestäni oli matalampi ja pienempi kuin olin kuvaillut. Muistan mustan, nelijalkaisen vuoteen messinkinaulassa riippuvine rukousnauhoineen pääpuolessa. Muistan pienen vuoteeni, joka oli yhä entisellä paikallaan ja jossa näkyi olevan joitakin vanhoja lapsuudenaikaisia vaatteitani sekä leluja, joilla olin leikkinyt.

Vieras nainen sairaanhoitajattaren puvussa kääntyi katsomaan minua tullessani sisään, mutta äitiäni en nähnyt ensi silmäyksellä. Viimein katseeni löysi hänet ummistunein silmin, valkoisena ja pienenä makaamassa isossa valkeassa vuoteessaan, johon hän melkein näytti häviävän.

Isä Dankin tuli sisään tohtori Conradin ja Bridget tädin seurassa, ja lopulta saapui isänikin paitahihasillaan ja kynä korvan juureen pistettynä.

Silloin isä Dan, joka vapisi huomattavasti, otti minua kädestä ja talutti minut äitini viereen, ja kumartuen hänen puoleensa hän lausui hyvin matalalla äänellä, vaikka niin selvästi kuin tunneliin puhuen:

"Tyttäreni! Tyttäreni! Pikku Marymme on täällä. Hän on tullut katsomaan sinua!"

En ikänä unohda, mitä nyt seurasi. Äitini pitkät silmäripset liikahtivat ja hän avasi silmänsä katsoen minuun sekava ilme silmissään, ikäänkuin vielä uneksien. Sitten hänen suuret silmänsä alkoivat liekehtiä kuten tulisoihdut pimeissä rotkoissa, ja vaikka luultiin hänen voimainsa loppuneen ja äänensä ainiaaksi sammuneen, nousi hän istualleen vuoteessaan, levitti sylinsä minulle ja huusi vahvalla, kaikuvalla äänellä:

"Mary rakas! Mary rakkaani!"

Kuinka kauan makasimme näin sylitysten, en osaa sanoa. Voin vain sanoa, että kuulin isä Danin äänen lausuvan pääni päällä kuin lapselle puhuen:

"Olethan onnellinen nyt, olethan?"

"Olen, olen, nyt olen onnellinen", vastasi äitini.

"Oletko nyt saanut kaikki, mitä toivoit?"

"Kaikki -- kaikki!"

Sitten puhui isäni ääni sanoen:

"No niin, tässä se tyttösi nyt on, Isabel. Sinä halusit nähdä häntä, ja niin me haetimme hänet ja tässä hän on."

"Sinä olet ollut kovin hyvä minulle, Daniel", sanoi äitini, joka suuteli suutelemistaan otsaani ja itki ilosta.

Kohottaessani päätäni näin isä Danin olevan kovassa tunteiden kuohussa.

"Näittekö mitä tapahtui?" puheli hän tohtori Conradille. "Olisin ollut valmis kulkemaan polvillani Blackwaterista asti tätä näkyä varten."

"En olisi voinut uskoa sitä mahdolliseksi", vastasi tohtori.

"Oi, lapsia me kaikki olemme sittenkin. Jumala sekoittaa kaikki laskelmamme. Hänen ihmeensä ovat tutkimattomat. Ja suurin kaikista ihmeistä on äidinrakkaus."

"Jättäkäämme hänet nyt", sanoi tohtori. "Hän tuntuu olevan entisellään, mutta sittenkin..."

"Niin kyllä. Jättäkäämme heidät kahden", kuiskasi isä Dan, ja saatuaan kaikki muut poistumaan huoneesta (Bridget täti poistui luullakseni häpeissään) hän pujahti itse varpaillaan ulos, ikäänkuin pyhää maata tallaten.

Silloin äitini, joka piteli kättäni ja tuontuostakin painoi sen huulilleen, sanoi:

"Kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut."

Minä irrotin pienen kieleni siteet ja kerroin hänelle elämästäni luostarissa -- arvoisasta äidistä ja nunnista ja noviiseista (kaikista paitsi sisar Angelasta ja Almasta) ja kiitosvirren laulamisesta Pyhän Neitsyen kunniaksi ja juttelin juttelemistani huomaamatta, että äitini silmät olivat hetken kuluttua uudelleen sulkeutuneet ja että hänen kätensä oli käynyt kylmäksi ja kosteaksi.

Lopulta hän sanoi: "Tulee pimeä, Mary."

Sanoin, että oli ilta ja että lamppu paloi.

"Onko se sitten sammumaisillaan?" kysyi hän, ja vastatessani ettei niin ollut, ei hän näyttänyt kuulevan. Niinpä vaikenin, ja hetken kuluttua oli aivan hiljaista, enkä kuullut muuta kuin kellon tikutusta uuninreunalta, lammaskoiran haukuntaa hyvin kaukaa ja äitini kurkusta tulevaa käheää korinaa.

Minua alkoi jo pelottaa, kun samassa hoitajatar palasi. Hän rupesi ensin reippaasti puhuttelemaan äitiä, mutta luotuaan häneen katseen, poistui hän nopeasti huoneesta ja palasi takaisin tuokion kuluttua tohtori Conradin ja isä Danin seurassa.

Kuulin tohtorin puhuvan jotain muutoksesta, jolloin isä Dan riensi kiireesti ulos, ja sitten syntyi kova hämminki. Sairaanhoitajatar tahtoi viedä minut toiseen huoneeseen, mutta tohtori sanoi:

"Ei, pikku tyttömme on oleva uljas", ja vieden minut syrjään, hän kuiskasi, että Jumala on lähettänyt noutamaan äitiäni ja että minun oli oltava tyyni enkä saanut itkeä ääneen.

Osittain riisuttuna kömmin pikku vuoteeseeni ja makasin hiljaa alallani noin puolen tunnin ajan, tohtorin pidellessä kättään äidin valtimolla ja sairaanhoitajattaren levitellessä valkeata liinaa pöydälle ja asettaessa neljä, viisi kynttilää sille.

Muistan ajatelleeni, että jos sanat: "Jumala on lähettänyt noutamaan äitiäni" merkitsevät että hän joutuu arkkuun ja maan alle haudattavaksi, niin se on kauheaa ja julmaa, ja ehkäpä Hän sallii sen jäädä tekemättä, jos rukoilen Pyhää Neitsyttä. Olin juuri alkanut mutista "Oi Pyhä Neitsyt, sinä olet niin laupias, sinä olet niin armollinen...", kun sairaanhoitajatar sanoi:

"Siinä he jo tulevat."

Silloin kuulin ulkoa astuntaa ja mennen ikkunan luo näin joukon miehiä tulevan taloa kohti isä Dan keskellään. Isä Dan, joka oli heittänyt nuttunsa hartioilleen viitan tavalla, kantoi jotain valkeata molemmin käsin, ja miehet valaisivat tulisoihduilla hänen tietänsä.

Tiesin mitä se oli -- se oli Pyhä Sakramentti, joka tuotiin äidilleni, ja kun isä Dan oli tullut huoneeseen sanoen: "Rauha olkoon tälle huoneelle", ja pannut pienen valkoisen rasian pöydälle, heitti hän yltään päällysnuttunsa näyttäytyen täydessä papinasussaan.

Silloin koko isäni perhekunta -- kaikki paitsi isäni itse -- tuli äitini huoneeseen. Bridget täti istui käsivarret ristissä varjossa seinän luona ja palvelijat olivat ryhmittyneet polvilleen oven suuhun.

Isä Dan herätti äitini horrostilasta kumartumalla jälleen hänen puoleensa ja puhuttelemalla häntä, ja äitini avattua silmänsä, isä Dan alkoi lukea. Toisinaan hänen äänensä oli tukahtua nyyhkytyksiin kuin kärsimyksen ahdistamana, toisinaan se kajahti yli huoneen kuuluvasti kuin pappiushengen innostamana.

Herran Ehtoollista seurasi viimeinen voitelu, ja isä Dan voiteli hänen suloiset silmänsä, jotka eivät olleet nähneet mitään pahaa maailmassa, hänen huulensa, jotka eivät olleet puhuneet mitään vääryyttä, ja hänen jalkansa, jotka olivat vaeltaneet Herran teitä.

Kaiken aikaa oli talossa juhlallinen hiljaisuus kuten kirkossa -- muuta ääntä ei kuulunut kuin isäni mittailevat askeleet alakerrasta.

Kun kaikki oli loppuun suoritettu, tuntui äitini olevan rauhallisempi, ja kysyttyään minua ja saatuaan tietää, että makasin vuoteessani, hän sanoi:

"Menkää nyt kaikki levolle. Mary ja minä emme enää kaipaa mitään."

Parin minuutin kuluttua äitini ja minä olimme taas kahden, ja sitten hän kutsui minut vuoteeseensa ja kietoi käsivartensa ympärilleni, ja minä kätkin kasvoni hänen kaulalleen.

Mitä sen jälkeen tapahtui, on melkein liian pyhää kerrottavaksi, liian pyhää ajatellakin, mutta se on sittenkin jäänyt muistiini kuten eilispäivän tapahtuma.

"Kuuntele, armas", sanoi hän, ja puhellen kuiskaamalla hän kertoi minulle kuulleensa kaikki, mitä olin kertonut luostarista, ja kysyi, eikö minua haluttaisi aina elää siellä ja tulla hyväksi, pyhäksi nunnaksi.

Kaiketi minä hiukan vastustelin, sillä hän puheli edelleen, kuinka kova maailma on naiselle ja kuinka vaikeata hänellä itsellään oli ollut.

"En sillä tarkoita moittia isääsi -- sinun ei pidä milloinkaan sitä luulla, Mary, mutta sittenkin..."

Mutta hänen hellästä sydämestään pulppuavat kyyneleet kostuttivat hänen kasvojaan, ja hänen äänensä katkesi.

En vielä ollut oikein selvillä siitä, mitä tämä juhlallinen hetki merkitsi, sillä minä mutisin jotain aikovani jäädä hänen luokseen, ja silloin hän suloisella äänellään lempeästi ja hellävaroen ilmoitti minulle, että hän aikoi jättää minut, että hän lähtee taivaaseen, mutta siellä ollessaan hän ajattelee minua, ja jos Jumala sen sallii, niin hän aina vartioitsee askeleitani, mutta ellei se käy laatuun, niin hän pyytää Pyhää Neitsyttä sen tekemään.

"Sillä tavoin, näetkös, emme koskaan ole oikein erossa. Me tulemme aina olemaan yhdessä. Ääni sisässäni sanoo, että jos missä olet tai mitä teet, niin minä aina olen kanssasi."

Tämä lohdutti minua ja se lohdutti luullakseni äitiäkin, vaikka Jumala tietää, olisiko se sitä tehnyt, jos hän kuolevin silmin olisi voinut nähdä, mikä hänen tytärtään odotti.

Sydämeeni tulvahtaa liikutus muistellessani, mitä sitten tapahtui.

Hän pyysi minua joskus lukemaan puolestaan _De Profundis_ ja joskus ajattelemaan häntä laulaessani kiitosvirttä Pyhälle Neitsyelle. Sitten hän suuteli minua ja käski minun mennä nukkumaan sanoen itsekin aikovansa nukkua. Ja vaikka hänen unensa olisikin ikuinen, niin silloin herääminen olisi kuten aamulla herääminen, ja sitten olisimme taas yhdessä ja väliaika ei tuntuisi pitkältä.

"Hyvää yötä siis, kultaseni, ja Jumala siunatkoon sinua", sanoi hän.

Ja niin hyvin kuin kykenin vastasin hänelle: "Hyvää yötä!"

* * * * *

Kun heräsin lapsen raskaasta unesta, oli jo keskipäivä ja aurinko paistoi sisään. Tohtori Conrad nosti minut ylös vuoteestani, ja isä Dan, joka paraillaan availi ikkunoita, sanoi värähtelevällä äänellä:

"Rakas äitisi on mennyt Jumalan luo."

Minä rupesin itkemään, mutta hän vaiensi minut ja sanoi:

"Älä kutsu häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan paratiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä. Salli hänen lähteä!"

Ja niin minä kadotin hänet, äitini, pyhimykseni, enkelini!

Oli pääsiäisaatto ja kirkonkellot soivat Gloriaa.

Kahdeksastoista luku.

Äitini kuoleman jälkeen ei isäni talossa ollut enää tilaa minulle.

Kaunis Betsy (jota nyt sanottiin Betsy neidiksi ja joka rohkeammin kuin koskaan ennen esiintyi perheen tyttärenä) oleskeli puolen päivää kotiopettajattaren kanssa, joka oli palkattu häntä opettamaan, ja loput päivää hän ajeli ympäri pitäjää hienosti puettuna ja kyläili seudun vallasväen luona.

Nessy MacLeod, jota sanottiin nuoreksi emännäksi, oli tullut isäni sihteeriksi ja vietti suurimman osan aikaansa hänen yksityisessä työhuoneessaan, etuoikeus, joka pöyhistytti hänen ylpeyttänsä sievistämättä hänen käytöstään.

Martin Conradia en nähnyt, sillä palkinnoksi edistymisestään koulussa hän oli saanut luvan viettää pääsiäislomansa Lontoossa nähdäkseen Nansenin _Fram_-laivan, joka juuri silloin oli tullut Thamesiin.

Niinpä en yrittänyt minkäänlaisia vastaväitteitä, kun Bridget täti kuusi tai seitsemän päivää hautajaisten jälkeen alkoi puuhata lähtöäni, joskin kodillakin monine tutunomaisine paikkoineen ja muistoineen oli niin vahva vetovoima minuun, että monasti ohjasin pelokkaat askeleeni isäni työhuoneeseen pyytääkseni: "Isä kulta, älä lähetä minua takaisin kouluun."

Kahden viikon kuluttua olin jälleen luostarissa, ja siellä arvoisa äiti hyvitti minua kaikesta kotoisesta välinpitämättömyydestä.