Part 6

Alma oli sitäpaitsi koulun lahjakkain oppilas, ja lukukauden lopussa, kun vanhemmat ja ystävät tulivat luostariin ja joku kardinaaleista jakeli palkintoja, sattui toisinaan, että Alma sai niin paljon kirjoja kotiin vietäväksi, että hän tuskin saattoi pidellä niitä käsissään korokkeelta alas astuessaan.

Kuuntelin kaikkea tätä ihailevalla kunnioituksella, ja Alma oli mielestäni perin ihmeellinen ja jumaloitava olento. Nyt kun sitä muistelen kaikkein näiden vuosieni katkerain kokemusten jälkeen, en tiedä nauraako vai itkeäkö ajatellessani, että ensimäinen vaikutelmani hänestä oli tällainen.

Minut pantiin nuorimpain luokkaan, ja sisar Angela oli opettajani. Hän oli niin lempeä minulle että hänen kiitoksensa vaikutti kuin suudelma ja hänen moitteensa kuin hyväily; mutta siitä huolimatta en voinut ajatella muuta kuin Almaa, ja puolipäivän aikaan, kun ruokakello soi ja Mildred tuli noutamaan minut ruokailusaliin, odotin jännitetyin mielin, lukisiko jälleen sama tyttö meille.

Hän luki, mutta tällä kertaa vieraalla kielellä, ranskankielellä, ilmoitti Mildred -- pyhän Margaret Mary Alocoquen kirjeitä -- ja ihailuni Almaa kohtaan kasvoi kymmenkertaiseksi. Ihmettelin mielessäni, joutuisinko milloinkaan tutustumaan häneen.

Lapsen jumaloimiselle ei mikään vedä vertoja, ja elämäni, joka vielä edellisenä päivänä oli minusta ollut niin kylmä ja pimeä, muuttui nyt lämpimäksi ja valoisaksi.

Minä olin tyytymätön kaikkeen, mikä riisti minulta tilaisuuden kohdata Almaa -- tyytymätön, kun minut vietiin maallikkosisarten luo, jotka ottivat mittaa minusta uutta mustaa pukuani varten, tyytymätön kello kolmen "rukousnauha-kävelyyn", jolloin nunnat veivät luokkansa ulos päivänpaisteeseen, ja ennen kaikkea harmitti minua vapaaehtoinen osanotto Pyhään Sakramenttiin luostarin kirkossa. Kirkko oli suuri ja loistava; keskeltä sen jakoi kahtia auki oleva pronssinen väliaidake, jota sanottiin cancelloksi -- aidakkeen rajoittama perimäinen osa kirkkoa, kuiskasi Mildred, oli aiottu koulun asujamille, mutta ulkopuolinen osa oli seurakuntaa varten, joka sunnuntaisin tuli kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan.

Kello neljän aikana oli päivällinen, ja silloin Alma taas luki -- tällä kertaa italiankielellä -- pyhän Franciskus Salesilaisen kirjoituksia --, ja sitten seurasi minun sanomattomaksi ihastuksekseni pitkä väliaika. Kaikki tytöt ryntäsivät luostarin puutarhaan, joka vielä loisti iltapuoliauringon hohteessa, ja ilma kajahteli nauruista ja huudoista kuten merenranta tuulisena kesäaamuna.

Puutarha oli laaja, paljas pihamaa; sitä ympäröivät kahdelta puolelta luostarirakennukset ja muilta sivuilta sitä rajoittivat keltainen muuri ja tuuhealatvainen havupuukuja. Pihassa ei ollut mitään muuta viheriää kuin yksi ainoa vanha puu, joka muistutti minua Tommy toverista, se kun seisoi siinä ahavoituneen vanhan merimiehen tapaisena muhkuraisine, rentoine jäsenineen.

Suuri joukko tyttöjä hyöri laulaen ja tanssien tämän puun ympärillä, ja minä olin juuri silloin niin keveällä mielellä, että olisin halusta heihin liittynyt, mutta minä paloin ikävästä joutua ihailuni esineen läheisyyteen, ja niinpä minä silmäilin innokkaasti ympärilleni ja kysyin Mildrediltä, luuliko hän Alman olevan siellä mukana.

"Onpa tietenkin", vastasi Mildred, ja tuskin olivat sanat lausutut, kun Alma itse astui meitä kohti ihailevan tyttöjoukon ympäröimänä, joka riippui hänessä kiinni ja nauroi kaikelle, mitä hän sanoi.

Sydämeni alkoi jyskyttää, ja tietämättä mitä tein, jäin jäykkänä paikalleni seisomaan Mildredin astuessa parisen askelta minusta eteenpäin.

Silloin huomasin, että Almakin oli pysähtynyt ja että hänen suuret, tutkistelevat silmänsä tarkastivat minua. Hermostuneessa tilassani yritin hymyillä, mutta Alma vain tuijotti minuun edelleen, ja viimein hän virkkoi sellaisella äänellä kuin olisi vahingossa sattunut koskettamaan varpaallaan jotain hyvin pientä ja naurettavaa:

"Herranen aika, tytöt, mikä tuo on?"

Sitten hän purskahti nauruun, johon toiset tytöt yhtyivät, ja mitellen minua halveksivin silmäyksin he kaikki nauraa hihittivät.

Tiesin mille he nauroivat -- äitini ompelemille vaatteille, joista olin ollut niin ylpeä. Se poltti minua kuin kuuma rauta, mutta Alma ei tuntenut sääliä.

"Eiköhän se pikku nukke vain luule olevansa hyvinkin kaunis", sanoi hän. Ja sitten hän kulki ohitseni toiset tytöt mukanaan, ja mennessään he katsahtivat taaksensa yhä nauraen.

Sen jälkeen ei kukaan -- ei Alma itsekään -- ole tuottanut, minulle niin suurta tuskaa, mitä tunsin tällä hetkellä. Kurkkuani kuristi, kyyneleet kihosivat silmiini, pettymyksen, nöyryytyksen ja häpeän tunteet kuohuttivat mieltäni, ja minä seisoin siinä rutistaen pientä nenäliinaani kädessäni ja toivoen kuolevani.

Samassa oli Mildred vieressäni, ja laskien käsivartensa vyötäisilleni hän virkkoi:

"Älä huoli, Mary. Hän on sydämetön olento. Älä huoli olla missään tekemisissä hänen kanssaan."

Mutta kaikki päivänpaiste oli kadonnut sydämestäni ja minä itkin itkemistäni tuntikausia. Nyyhkytin yhä hiljaa ja katkerasti, kun kahdeksan seutuvilla luimme iltarukouksemme, ja minä näin vastapäätäni istuvan Alman kuiskailevan vierustovereilleni, ja sitten he molemmat katsahtivat suoraan minua kohti.

Ja kello yhdeksän, kun panimme maata, itkin rajummin kuin koskaan, niin että kun yökello oli soinut ja kynttilät olivat sammutetut, astui sisar Angela suruni syytä tietämättä vuoteeni ääreen ja ennen poistumistaan alakertaan omia opintojaan harjoittamaan kuiskasi:

"Älä ikävöi niin kovin kotiin, Mary. Pian sinä tähän totut."

Mutta tuskin olin jäänyt yksikseni tuskaisen ikäväni valtaan, kun tunsin jonkun koskettavan minua olkapäähän, ja katsahtaessani ylös näin yöpukuun verhotun tytön seisovan vieressäni. Se oli Alma ja hän sanoi:

"Sanopas, pikku tyttö, onko nimesi O'Neill?"

Hermostuneena vavisten vastasin myöntävästi.

"Oletko Ellanin O'Neillien sukua?"

Yhä vavisten sanoin olevani.

"Niinkö!" sanoi hän aivan toisella äänellä, ja silloin älysin, että syystä tai toisesta olin kohonnut hänen silmissään.

Hetken kuluttua hän kävi istumaan vuoteelleni ja kyseli kaikenlaista kodistani -- oliko se suuri ja hyvin vanha, oliko siinä suuret kiviportaat ja suuret avonaiset tulisijat, leveät parvekkeet ja kauniit, merelle vievät puistotiet.

Olin niin ylen onnellinen huomatessani merkitseväni jotain Alman silmissä, että vastasin "on", "on", ajattelematta sen tarkemmin hänen kysymyksiänsä, ja kyyneleeni olivat jo kuivuneet, kun hän sanoi:

"Tunnen erään, joka ennen on asunut kodissasi, ja aion kertoa hänelle kaikki sinusta."

Vielä hetkisen hän istui ja pois lähtiessään hän kuiskasi:

"Ethän vain pannut pahaksi, että nauroin tänään puutarhassa. En tarkoittanut sillä mitään. Mutta jos joku tytöistä vielä nauraa sinulle, niin sano olevasi Alma Lierin ystävä, niin heti hän jättää sinut rauhaan."

Taisin tuskin uskoa korviani. Minulle oli äkkiä auennut uusi, suuri, loistava tulevaisuus ja olin hyvin onnellinen.

Silloin en tietänyt, että talo, josta Alma puhui, ei ollutkaan kotini, vaan Raa-linna. Silloin en tietänyt, että se henkilö, joka oli siellä asunut, oli hänen äitinsä, ja että tämä huolettoman ja upean nuoruutensa aikana oli ollut väleissä pahan lordi Raan kanssa, joka oli ruoskalla lyönyt isääni ja kironnut isoäidilleni.

En tietänyt mitään menneisyyden hämärään verhotuista tapauksista enkä siitä, mitä salaperäinen tulevaisuus oli tuova mukanaan. Sen vain tiesin, että Alma oli sanonut olevansa ystäväni ja luvannut ottaa minut hoivaansa. Ja ilomielin minä vaivuin uneen.

Neljästoista luku.

Alma piti sanansa, vaikkakin hänen suojeleva käytöksensä minua kohtaan ilmaantui tavalla, josta vain lapsen sydän saattoi täysin nauttia.

Hän nimitti minua Margaret Maryksi Pyhän Sydämen suojeluspyhimyksen mukaan, otti minut kanssaan kävelylle väliaikoina, ikäänkuin olisin ollut pieni lempivillakoira, ja mikä hauskinta kaikista -- hän teki vuoteeni yhtymäpaikaksi, johon muutamat tytöt kokoontuivat iltamyöhällä kertomaan toisilleen juttuja, kun heidän luultiin jo olevan unen helmoissa.

Minä olin mielissäni näistä salaisista yhtymisistä, ja kun täysikuu Italian taivaan kirkkaasta syvyydestä kurkisti sisään ikkunasta yöpuvuissaan istuviin tyttöihin, jotka olivat ryhmittyneet vuoteelleni minun ympärilleni, tunsin itseni sangen tärkeäksi ja arvokkaaksi henkilöksi.

Alma tietenkin johti puhetta näissä kuiskaavissa kokouksissa. Toisinaan hän jutteli meille ajoretkistään Borghesen puutarhaan, missä hän näki kuninkaan ja kuningattaren, tai Campagnasta, missä hän oli nähnyt Rooman loistavimman aateliston, tahi Pinciosta, missä orkesteri soitti huvimajassa, rouvain ja neitosten istuessa vaunuissaan auringonpaisteessa ja sinitakkisten upseerien hymysuin tervehtiessä heitä.

Toisinaan hän kuvaili meille tulevaisuuttaan, jota hän ei suinkaan aikonut hiljaiselle elämälle ja hartaudelle pyhittää. Mustia pukuja hän ei milloinkaan enää pukisi ylleen, ja jos hän menisi naimisiin (mikä oli epävarmaa), ei hän miehekseen huolisi amerikkalaista, vaan ranskalaisen, sillä Ranskassa on "vanhoja sukuja" ja "ylimysverta". Kelpaisi nyt kyllä englantilainenkin, jos hän vain olisi ylähuoneen jäsen, jolloin hän, Alma, saisi olla mukana kaikissa kilpa-ajoissa ja kruunauksissa ja juoda teetä Carltonissa.

Ja toisinaan hän jutteli meille kertomuksia romaaneista, joita eräs hänen lahjomansa pesijätär toi hänelle luostariin -- kertomuksia nuorista naisista ja heidän rakastajistaan, suudelmista ja hyväilyistä, jolloin suurempia tyttöjä, jotka jo hämärästi aavistivat vielä tutkimattomia sukupuolisalaisuuksia, nauratti ja pöyristytti, ja silloin Alman oli tapana sanoa:

"Mutta hiljaa, tytöt! Margaret Mary kauhistuu."

Välistä tätä supattamista keskeytti Mildredin ääni makuuhuoneen perältä, kun hän nosti päänsä tyynyltä sanoen:

"Alma Lier, hävetä sinun pitäisi -- kun pidät ilkeillä jutuillasi valveilla tuota lasta, jonka pitäisi nukkua."

"Halloo, Mildred äiti, sinäkö se olet?" oli Alman tapana vastata, ja silloin tytöt nauroivat ja Mildredin arveltiin aika tavalla nolostuvan.

Eräänä iltana kuultiin sisar Angelan askeleet portailla, ja silloin tytöt kiireesti hajaantuivat vuoteisiinsa, missä he ikänsä ja sukupuolensa ketterää vaistoa noudattaen olivat lepäävinään raskaassa unessa, kun sisar astui huoneeseen. Mutta sisar Angela ei antanut petkuttaa itseään, vaan kulkien vuoteitten ohi, hän sanoi vihastuneena:

"Alma Lier, jos tämä tapahtuu vielä kerran, niin käännyn arvoisan äidin puoleen ja kerron hänelle kaikki metkusi."

Vaikka olin pieni, huomasin, että Alman ja sisar Angelan välillä oli olemassa salaista kaunaa, joka ennen pitkää oli puhkeava ilmivihollisuudeksi, mutta minä puolestani, yhä ylpeänä Alman suosiosta, olin täydelleen onnellinen ja tunsin pistosta sydämessäni vain silloin kun Mildredin paheksuva katse minua seurasi.

Näin vierivät viikot eteenpäin, kunnes oltiin lähellä joulua, ja tytöt, joiden oli lupa lähteä kotiin ennen pyhiä, alkoivat laskea päiviä. Niin minäkin, ja milloin joku puhui veljestään, ajattelin minä Martin Conradia, vaikka hänen uskollinen pikku muotonsa häipyi yhä enemmän muististani, ja milloin joku mainitsi vanhempiaan, ajattelin äitiäni, jota kohtaan rakkauteni oli yhtä vahva kuin ennen.

Mutta viikkoa ennen poislähtöaikaa haetutti arvoisa äiti minut tykönsä, ja raskain mielin astuin hänen huoneeseensa tietäen jo ennakolta, mitä oli tulossa.

"Tällä kertaa et pääse kotiin lupa-ajaksi, lapseni. Sinun on oltava täällä, ja sisar Angela jää pitämään huolta sinusta."

Hän oli saanut kirjeen isä Danilta, missä sanottiin että äiti oli yhä sairas, ja senvuoksi ynnä muittenkin seikkain takia arveltiin parhaimmaksi etten palaisi kotiin jouluksi.

Minullekin oli isä Dan kirjoittanut kirjeen, joka alkoi sanoilla "Rakas tyttäreni Jeesuksessa" ja päättyi "Sinun Kristuksessa". Siinä sanottiin, ettei hän ollut voinut parhaimmallakaan tahdolla pitää lupaustansa; isäni oli paljon poissa kotoa nykyisin, ja Bridget tätini oli entistä sisukkaampi, niin että minulla luultavasti olisi hauskempi luostarissa.

Se oli katkera isku minulle, vaikka katkerinta siinä oli pelkoni, että muut tytöt luulisivat omaisteni hyljeksivän minua, kun eivät huolineet minua kotiin.

Mutta tytöt olivat niin innoissaan omista hankkeistaan, etteivät joutuneet välittämään paljoa minusta, ei lähtöhetkenäkään, kun touhua ja iloa oli kaikkialla ja matka-arkkuja kannettiin portaita alas ja jokainen suuteli jokaista toivotellen "onnellista joulua" ja kaikki ryntäsivät tiehensä kuin hullut jättäen minut yksin portaille seisomaan. Eipä edes Almallakaan noustessaan vaunuihin, joissa lihava turkiksiin verhottu nainen istui häntä odottamassa, ollut muuta sanomista kuin:

"Hyvästi, hyvästi, Margaret Mary! Pidä huolta sisar Angelasta."

Seuraavana päivänä arvoisa äiti läksi Nemissä olevaan pieneen huvilaansa. Muut nunnat sekä noviisit matkustivat maalle ystäväinsä luo, ja niin sisar Angela ja minä olimme yksinämme suuressa, tyhjässä, kajahtelevassa luostarissa, seuranamme vain kaksi vanhanpuoleista maallikkosisarta, jotka pitivät huolta keittämisestä ja siistimisestä, sekä luostarin kappalainen, joka asui yksikseen pienessä valkeassa koppikammion tapaisessa majassa puutarhan perimäisessä sopukassa.

Me muutimme asumaan talon etuosassa olevaan huoneeseen, josta oli näköala kaupungille ja vilkasliikkeiselle piazzalle, eikä aikaakaan kun jo vietimme monta hauskaa hetkeä yhdessä.

Joulun edellisinä päivinä kävimme aamupuolella kirkoissa ja basilikoissa katselemassa pieniä valaistuja kuvaelmia Jeesuksen syntymisestä, joissa nähtiin Pyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi tallissa oljilla makaamassa. Iltapuolet vietimme kotona puutarhassa, missä kappalainen mustassa sottanassaan ja berrettassaan istui aina vanhan puun alla rukouskirjaansa lukemassa.

Hänen nimensä oli isä Giovanni ja hän oli pitkä, kalpea- ja kaitakasvoinen nuori mies, ja kun sisar Angela ensimäisen kerran vei minut hänen luokseen, sanoi hän:

"Tässä on meidän Margaret Marymme."

Silloin kappalaisen surumielisille kasvoille välähti lämmin päivänpaiste ja hän silitteli päätäni ja lähetti minut hyppynuorallani hyppimään, ja sitä tehdessäni hän ja sisar Angela istuivat ensin yhdessä puun alla ja astelivat sitten edestakaisin muurin viereisellä lehtokujalla, kunnes saapuivat isä Giovannin majan luo, ja siellä sisar Angela kurotti kaulaansa avoimen oven ääressä ikäänkuin haluten astua sisään ja muutella ja järjestellä esineitä hauskemmannäköisiksi.

Joulupäivänä me saimme rusinakakkua juhlan kunniaksi, ja sisar Angela pyysi isä Giovannia juomaan kanssamme teetä, ja hän tuli ja oli oikein hilpeällä mielellä. Sisar Angela, joka oli myöskin iloisella päällä, antoi minulle merkin ottaa mistelin oksan erään taulun takaa, ja minä pitelin sitä isä Giovannin pään päällä ja suutelin häntä takaapäin. Silloin hän sieppasi minut syliinsä ja suuteli minua takaisin, ja meille alkoi kova ajo pöytien ja tuolien välitse.

Mutta kirkossa alettiin soittaa Ave Mariaa, ja isä Giovannin oli lähdettävä (luostarimme säännöt sen vaativat). Ennen lähtöään hän uudelleen suuteli minua ja minä sanoin:

"Miksette suutele myös sisar Angelaa?"

Ja silloin he vain silmäilivät toisiansa ja nauroivat, mutta samassa isä Giovanni suuteli sisar Angelan kättä, ja tämä läksi saattamaan häntä puutarhaan.

Sisar Angela palasi takaisin säteilevin silmin ja punoittavin poskin ja sinä iltana riisuessaan päästään mustat siteensä levolle mennessään, hän seisoi peilin ääressä kietoen kauniit, vaaleat hiuksensa sormiensa ympäri ja sovittaen ne sievissä kiemuroissa päälaelleen, niin että hän muistutti niitä naisia, joiden näimme kaduilla liikkuvan.

Kaksi päivää myöhemmin hän käski minun panna aikaisin maata, sillä isä Giovanni ei ollut terve, ja hänen oli mentävä häntä tervehtimään.

Hän läksi ja minä panin maata, mutta nukkua en voinut, ja valvoessani sisar Angelaa odotellen kuuntelin, kuinka jotkut miehet piazzan poikki kulkiessaan lauloivat värähtelevin äänin mandoliineilla ja kitaroilla säestäen lemmenlauluja -- tiesin ne niiksi, sillä olin alkanut jo ymmärtää italiankieltä.

Oli jo myöhä, kun sisar Angela palasi, ja silloin hän hengitti raskaasti kuin olisi juossut. Kysyin, oliko isä Giovannin tila huonontunut, ja hän vastasi hänen olevan paranemassa, mutta kielsi minua puhumasta mitään siitä. Mutta hän ei voinut levätä ja viimein hän sanoi:

"Emmekö unohtaneet lukea rukouksemme, Mary?"

Niin minä nousin jälleen ylös, ja sisar Angela luki yhden rukouskirjamme ihania rukouksia, ja lausuessaan sanat:

"Oi kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi kaikille syntisille, jotka syntejänsä katuvat", katkesi hänen äänensä nyyhkytyksiin.

Luulin, että hän oli sairas, mutta hän väitti vain hiukan vilustuneensa kulkiessaan puutarhassa ja kehoitti minua nukkumaan kiltin tytön tavoin ja olemaan häntä ajattelematta.

Mutta keskellä yötä heräsin ja kuulin sisar Angelan itkevän.

Viidestoista luku.

Tytöistä oli suurin osa alakuloisia kouluun palatessaan, mutta Alma oli loistavalla tuulella, ja lukukauden ensimäisenä iltana hän hiipi minun vuoteeseeni ja alkoi kysellä, mitä olimme tehneet loma-aikana.

"Ette kai mitään, arvaan."

Minä vastasin, että olimme tehneet kaikenlaista ja pitäneet hyvin hauskaa.

"Hauskaa! Tässä synkässä luostarissa? Sinä ja sisar Angela kahden?"

Minä sanoin, että oli täällä kaksi maallikkosisartakin -- ja sitäpaitsi isä Giovanni.

"Isä Giovanni, tuo totinen vanha luuranko?"

Minä sanoin, ettei hän ollut aina totinen ja että hän joulupäivänä joi teetä kanssamme ja suuteli minua mistelin alla.

"Suuteli sinua mistelin alla!" toisti Alma ja sitten hän kuiskasi innokkaasti:

"Eihän hän vain suudellut sisar Angelaa, eihän?"

Olin luultavasti mielissäni hänen kiihkeästä uteliaisuudestaan ja siksipä irrotin kieleni siteet ja vastasin:

"Suuteli hän ainakin hänen kättään."

"Suuteli hänen kättään? No jopa!... Sisar Angela oli tietenkin hyvin suutuksissaan... eikö ollut."

Vastasin ettei, ja yksinkertaisuudessani tahdoin todistaa väitteeni todeksi kertomalla, että sisar Angela oli mennyt saattamaan isä Giovannia pihalle saakka ja että kun tämä oli sairas, hän oli hoitanut häntä.

"Hoiti häntä? Isä Giovannin omassa majassa, tarkoitat?"

"Niin, ja vieläpä yöllä, ja hän oli siellä, kunnes isä Giovanni oli parempi, ja vilustui takaisin tullessaan."

"No, onkos kuultu kummempaa!" huudahti Alma ja muistan olleeni hyvin tyytyväinen itseeni tämän keskustelun aikana, sillä huoneeseen tulvivassa kuutamossa saatoin nähdä Alman silmäin säihkyvän.

Seuraavana iltana vuodekeskustelumme alkoivat uudelleen. Alma jutteli meille loma-ajastaan, jonka hän oli viettänyt St. Moritzissa syvän lumen ja jäiden keskellä, luistellen, mäkeä laskien ja ennen kaikkea hajasäärin ratsastaen ja vetäen suksilla olevaa miestä jäljestänsä.

"Kyllä oli hauskaa", sanoi hän. Ja hauskinta oli ollut iltasin, kun tanssittiin ja pidettiin pukutanssiaisia, joissa oli hienoja ihmisiä Europan kaikista maista ja miehiä, jotka tiesivät miten kohdella tyttöjä, jos sattuivat olemaan kauniita ja perijättäriä.

Alma oli puhellut niin innokkaasti ja tytöt olivat kuunnelleet niin hartaasti, ettei kukaan ollut huomannut sisar Angelan palanneen huoneeseen, ennenkuin hän astui luoksemme sanoen:

"Alma Lier, minua hävettää sinun puolestasi. Mene takaisin omaan sänkyysi, neitiseni, ja heti paikalla."

Muut tytöt ryömivät paikoilleen, ja minä kätkin puoleksi kasvoni sänkyvaatteisiin, mutta Alma asettui seisomaan sisar Angelan eteen ja tokaisi vastaan:

"Menkää itse sänkyynne, älkääkä puhutelko minua tuolla tapaa tai saatte maksaa pöyhkeytenne."

"Maksaa? Pöyhkeyteni? Sinä julkea olento, sinä tärvelet koko koulun ja olet sille vain häpeäksi. Minä olen jo kerran uhannut kertoa arvoisalle äidille, minkälainen olet, ja nyt minua täydellä todella haluttaa se tehdä."

"Tehdä se. Saadaanpa nähdä uskallatteko. Tehkää se tänä iltana, niin huomenaamuna _minä_ teen jotain."

"Mitä sinä muka teet, sinä hävytön letukka?" sanoi sisar Angela, mutta näin hänen huultensa vavahtavan.

"Yhdentekevää mitä. Vaikka olenkin letukka, en ole tekopyhä, ja kuka koulun tärvelee ja tuottaa sille häpeätä, sen jätän arvoisan äidin ratkaistavaksi."

Vaikka oli puolipimeä, saatoin nähdä, että sisar Angela oli kalmankalpea. Seurasi lyhyt äänettömyys, ja minusta näytti, että hän vilkaisi minua kohti, ja sitten hän läksi makuuhuoneesta mutisten mennessään jotain, jota en voinut kuulla.

Hän palasi vasta myöhällä, jolloin hän vetäytyi omaan osastoonsa, ja minä näin hänen kauan aikaa istuvan siellä maata panematta. Sydämeni tykytti lujasti, sillä tunsin epäselvästi, että olin osaksi syypää siihen mitä oli tapahtunut, mutta hetken kuluttua vaivuin uneen enkä muista muuta kuin että heräsin yöllä siihen, että joku suuteli minua unissani.

Se oli sisar Angela ja hän oli juuri menossa pois, mutta minä kutsuin hänet takaisin, ja hän polvistui vuoteeni viereen kuiskaten:

"Hiljaa! Minä tiedän, mitä on tapahtunut, mutta en ole suuttunut sinuun siitä."

Huomasin että hänellä oli yllään päällysvaippansa ja että hän hengitti kiivaasti samoin kuin sinä yönä, jolloin hän tuli kappalaisen luota, ja kysyessäni aikoiko hän mennä jonnekin, vastasi hän myöntävästi ja neuvoi minua aina ajattelemaan hyvää hänestä, vaikkakin kuulisin toisten soimaavan häntä.

"Mutta te olette niin hyvä..."

"En, en ole hyvä. Minä olen hyvin paha. Minun ei olisi koskaan pitänyt ruveta nunnaksi, mutta olen hyvilläni, että olen pelkkä noviisi enkä ole vielä tehnyt lupausta."

Sitten hän käski minun nukkua ja suuteli minua jälleen, ja luulin hänen alkavan itkeä, mutta samassa hän nousikin kiireesti ylös ja poistui huoneesta.

Seuraavana aamuna herätyskellon soitua, kun olin täysin vironnut unestani, huomasin neljä, viisi nunnaa seisovan makuuhuoneen ovella juttelemassa jostain yöllisestä tapahtumasta -- sisar Angela oli karannut!

Puoli tuntia myöhemmin, kun tytöt tämän tärisyttävän uutisen kuohuttamina tulvailivat rukoussaliin, tapasivat he nunnat kovasti kiihtyneinä vielä vakavamman tapahtuman johdosta -- isä Giovanni oli myöskin kadonnut!

Luostarikoulu on kuin näkinkenkä lahdenpoukaman rannalla; aina sitä huuhtoo sen pienen meren maininki, jonka suojassa se elää, ja puolipäivän aikana uteliaisuudesta palavat tytöt luulivat tietävänsä kaikki, mitä oli tapahtunut -- kuinka isä Giovannin ja sisar Angelan oli nähty neljän seutuvilla tulevan ulos pienestä portista, joka vei puutarhasta kadulle, kuinka he seitsemän ajoissa olivat tulleet erääseen Corson vaatetusliikkeeseen, pappina ja nunnana ja sitten toisesta ovesta poistuneet tavallisina kansalaisina, kuinka he kahdeksan ajoissa olivat ensimäisessä junassa lähteneet Civita Vecchiaan, johon saapuivat niin ajoissa että ennättivät kello kymmenen lähtevään laivaan ja kuinka he nyt olivat matkalla Englantiin.

Kiiluvin silmin tytöt näitä juttuja kuiskailivat kappalaisen aution majan ääressä, ja Alma nojasi seinää vasten jalkaterät ristissä salaperäisesti hymähtäen ikäänkuin sanoen: "Enkö sitä sanonut?"

Minä puolestani olin perin murheellinen ja aivan varma siitä, että olin yksin syypää sisar Angelan onnettomuuteen. Istuin puutarhan keskessä olevan puun alla, kun Alma astui luokseni tavallisen tyttöseurueensa saattamana.

"Mikäs nyt?" sanoi hän. "Margaret Mary itkemässä. Suree sisar Angelan puolesta, niinkö? Älä toki, pikku hupakko, ei sinun tarvitse hänen tähtensä itkeä. Hän nauttii nyt osastaan elämässä, niin tekee."

Ja tällöin tytöt nauroivat, ja heitä pöyristytti kuten Alman kertoessa heille rakkausjuttuja, mutta juuri samalla hetkellä ankaran näköinen nunna (hän oli noviisien äiti) tuli luoksemme ja sanoi:

"Alma Lier, arvoisa äiti tahtoo puhutella sinua."

"Minua?" sanoi Alma hämmästyneenä, mutta siinä samassa hän jo hilpeänä läksi menemään.

Kului tunteja, mutta Alma ei palannut, eikä tapahtunut mitään ennenkuin iltapuolikävelyn aikana, jolloin noviisien äiti näyttäytyi uudelleen ja tarttuen käteeni sanoi:

"Tule kanssani, lapseni."