Part 52

Mitä minua liikutti maailman tulevaisuus? Tahi jumalallisten totuuksien kulku? Tahi miehen ja naisen väliset uudet suhteet tulevan ajan onnessa. Mitä minua liikutti muu kuin poloinen, marttyyrin tuskia kärsinyt rakkaani? Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli minun, enkä voinut hänestä luopua -- en nyt, kaiken sen jäljestä, mitä hän oli kärsinyt.

Iltapuolella johonkin aikaan (taivas tietää milloin) palasin Suvimajaan. Siellä oli hyvin hiljaista. Pienokainen jokelsi uuninmatolla. Äitini oli vaitelias ja koetti minulta salata pöhöttyneitä silmiään. Oma armaani nukkui, oli nukkunut koko päivän, enkelin unta. Outo ja pelottava seikka, sillä ei kukaan muistanut tätä ennen nähneensä hänen nukkuvan.

Hetken kuluttua menin rannalle, missä lapsena olimme yhdessä leikkineet. Sydämeni oli sairas ja kylmä. Venhe, jossa purjehdimme, oli kiinnitetty ankkuriin. Nousuvesi kohisi ulapalla huuhtoen Pyhän Marian kalliota, joka törötti punertavaa taivasta kohti mahtavana, synkkänä, järkkymättömänä.

Vanha Tommy toveri tuli majansa ovelle. Minä menin sisään hänen rauhalliseen, savuiseen tupaansa, missä oli multapermanto, ja kävin istumaan uunin viereen nokisten orsien alle kolkon tylsässä mielentilassa. Vanhus ei virkkanut sanaakaan minulle. Hän työnsi hiukan turvetta pesään ja istuutui kolmijalkaiselle tuolille uunin toiselle puolelle.

Kerran hän nousi ylös ja antoi minulle tuopissa kirnupiimää, sitten hän kohenteli kekäleitä ja kävi jälleen istumaan mitään puhumatta.

Illemmällä, kun kohoava vesi kävi äänekkäämmäksi, nousin pystyyn lähteäkseni kotiin. Vanhus seurasi minua ovelle ja siellä laskien kätensä käsivarrelleni hän virkkoi:

"Hänen purjeensa on läpättänyt vastatuulessa koko hänen elämänsä aikana, poika. Mutta pane merkille -- _satamaan hän yhtäkaikki lopulta joutuu_."

Astuessani tietä pitkin kuulin etäältä soittokunnan soittavan ja näin ihmisjoukon juhlakulkueessa lähestyvän tiellä. Se oli isä Danin toimeenpanema kiitoksenvietto Jumalalle siitä rahasummasta, joka Roomasta oli lähetetty Ellanin köyhille Daniel O'Neillin turmiota tuottaneen omaisuuden jäännöksistä.

Koska en ollut siinä mielessä, että olisin voinut kiittää Jumalaa mistään, niin poikkesin oikotielle ja kuljin niityn poikki, kunnes tulin puutarhamme takaportille lähelle William Rufuksen sammalten peittämää hautakiveä.

Polulla kohtasin äitini, joka ohjasi pienokaisen epävarmoja askelia.

"Miten on hänen laitansa nyt?" kyselin.

Hän oli hereillä -- oli ollut hereillä jo kaksi tuntia, mutta niin oudossa tilassa. Hänen suuret enkelinsilmänsä olivat avoinna ja loistivat kuin tähdet ikäänkuin myhäillen jollekulle toiselle näkymättömälle, ja hänen huulensa liikahtivat ikäänkuin sanoja lausuen, joita ei kukaan muu voinut kuulla.

"Mitä sinä puhelet, kultamuru?" oli äitini kysellyt, ja kotvan kuluttua, jonka aikana rakkaani näytti kuuntelevan haltioissaan, oli hän vastannut:

"Hss! Puhelen äidin kanssa -- kerron hänelle, että jätän Isabelin Christian Annen hoitoon. Ja hän sanoo olevansa niin hyvillään."

Kiersimme talon, kunnes tulimme "Mary O'Neillin pienen huoneen" ikkunan kohdalle, joka oli selkiselällään.

Ilta oli niin tyven, että saatoimme kuulla seurakunnan laulua kirkosta ja sen ulkopuolella olevalta polulta.

Samassa alkoi joku laulaa huoneessa. Rakkaani se lauloi -- puhtaalla, suloisella, hopeankirkkaalla äänellään, jonka vertaista en ole koskaan kuullut enkä ole kuuleva tässä maailmassa.

Hetken kuluttua yhtyi lauluun toinenkin ääni -- syvä ääni, arvoisan äidin.

Kaikki oli muuten hiljaista. Ei hiiskausta maassa, ei ilmassa. Itse merikin oli vaiennut ja näytti kuuntelevan kalliin lemmittyni viimeistä henkäystä. Aurinko oli laskemassa, hohtavan punaisena, ja taivas säteili loistoa.

Kun laulu päättyi, niin pienokainen jokelsi äitini sylissä "Bo -- loo -- la -- la -- mam -- maa." Minä otin hänet ja kohotin hänet avonaista ikkunaa kohti huutaen: "Katso, rakkaani. Tässä on tyttönen!"

Ei kuulunut vastausta, mutta seuraavassa tuokiossa arvoisa äiti tuli ikkunan luo. Hänen kalpeat kasvonsa olivat vielä tavallista kalpeammat ja hänen huulensa vapisivat. Hän ei puhunut mitään, mutta hän teki ristinmerkin.

Ja silloin... tiesin.

"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra, Herra, kuule minun huutoni."

_Tekijä Lukijalle_.

Saatoin hänet Tilburyyn, kun hän lähti Englannista viimeiselle retkelleen. Hän oli silloin taas oma itsensä. Tuon suuren tapahtuman sokaisevaa, huumaavaa vaikutusta oli seurannut nopea toipuminen. Hänen henkinen joustavuutensa oli ihmeteltävästi voimistunut ja tavallaan jonkin verran reipastunutkin.

Ei ollut vaikeata arvata tämän muutoksen aiheuttamaa salaisuutta. Se ei johtunut yksin siitä, että Aika, tuo suuri viihdyttäjä, oli alkanut tehdä työtänsä hänessä, vaan hän oli vastaanottanut ilman epäilyjä ja kyselyjä Mary O'Neillin ihanan uskon (sen vanhan, vanhan uskon) persoonallisen rakkauden kuolemattomuudesta ja oli lujasti vakuutettu, että vapautettuna lihan kahleista hän oli hänen kanssaan joka päivä ja tunti ja että hän aina oli oleva niin kauan kuin elämää kesti.

Tässä uskossa ei ollut mitään epämääräistä, ei mitään mielikuvituksellista, ei mitään typerää eikä epämiehekästä... se oli vain horjumattoman sielun ja täydelleen selvän järjen yksinkertainen usko.

Mitä hänen työhönsä tulee, niin tapasin hänet siinä suhteessa hyvin toivehikkaana. Häntä elähytti mielestäni, paitsi palavaa innostusta tehtäväänsä, hiljaisuuden ja yksinäisyyden toivo tuossa vahvistavassa ilmapiirissä.

Kun näin suuren laivan, jossa hän lähti, liukuvan alas pitkin Thamesia, olin yhtä varma siitä, että hän samoisi Etelänavalle ja lopettaisi työnsä siellä kuin että aurinko seuraavana aamuna oli nouseva.

Tapahtukoon mitä tahansa, tällä kertaa hän oli "marssiva suoraan eteenpäin".

_Martin Conrad Tekijälle_.

Langaton -- Etelänapamannermaalla (Macquarie Saaren kautta).

Saapunut onnellisesti perille. Kaikki hyvin. Ilma oivallinen. Sininen taivas. Lämmin. Ei tuulenhenkäystä. Aurinko aina ylhäällä. Tähtisikermät kierivät sekaantumatta. Tuntuu kuin voisimme nähdä maailman liikkuvan. Lähdemme etelään huomenna. Rauhallisempi kuin milloinkaan ennen siitä lähtien kun Hänet vietiin minulta. Mutta Hän oli oikeassa. Hän on täällä. "Rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."

Loppu.

End of Project Gutenberg's Vaimo, jonka minulle annoit, by Hall Caine