Part 51

Luulenpa tietäväni kenenkä rahat ne tässä palautetaan, mutta kiltti isä ei epäile mitään ja suunnittelee Pyhän Marian kirkolle suurta, yleistä kiitosjuhlaa rukousnauha- ja kiitosjumalanpalveluksineen.

Se on määrätty olemaan kymmenennen päivän iltapuolella, viimeisenä päivänäni Ellanissa, naimiseni jälkeen, mutta ennen lähtöäni. Kuinka Jumala ohjaa kaikkea!

* * * * *

_6 p. elokuuta._ On todella väärin, että sallin Martinin jatkaa. Tänä aamuna hän kertoi ostaneensa avioliittomme erikoislupakirjan ja tänä iltana hän näytti minulle matkalippumme Sydneyhin -- kaksi sijaa ensimäisessä hytissä laivan vähimmän keinuvassa osassa.

Oh, rakkahimpani, kunpa tietäisit, että minulla on ollut matkalippuni jo kauan aikaa ja että se on vievä minut Suurelle Retkelle -- suureen Tuntemattomaan, Ikuiselle Merelle, Mittaamattomaan Ijäisyyteen!

Minun täytyy olla uljas. Vaikka joskus olen hiukan raukkamainen, _voin_ olla uljaskin.

Olen lopullisesti päättänyt tänä iltana kertoa hänelle. Mutta kuinka voin kertoa sen hänelle vasten kasvoja...

* * * * *

_7 p. elokuuta._ Olen päättänyt kirjoittaa Martinille. Kirjeessä voi niin paljon helpommin sanoa sanottavansa -- ainakin minä voin. Kun olen liikutettu, niin pettää ääneni paisuen ja laskien kuin valtameren aalto.

Huomaan, etten enää voi kirjoittaa vuoteessani istuen, mutta voin painaa kirjani rinnalleni ja kirjoittaa makaavassa asennossa.

_Mary O'Neillin kirje Martin Conradille_.

9 p. elokuuta kl. 6 e.p.p.

_Oma rakkaani._ -- Vahvista itsesi kuulemaan mitä minulla on sanottavaa. Se on kovasti sinuun koskeva, minä tiedän sen, rakas.

Huomenna meidän oli määrä lähteä kylävoudin luo, tästä päivästä viikon kuluttua meidän oli määrä astua laivaan Sydneyhin mennäksemme ja kahden kuukauden kuluttua meidän oli oltava talvimajoissa.

Mutta en voi mennä kanssasi kylävoudin luo, en voi mennä kanssasi Sydneyhin; en voi mennä kanssasi talvimajoihin; en voi mennä minnekään täältä. Se on mahdotonta, aivan mahdotonta.

Minä olen rakastanut liian paljon, armas, elämän liekki on palanut tyhjiin minussa. Suuri rakkauteni -- rakkaus äitiini, pikku lemmittyyni ja ennen kaikkea sinuun on kuluttanut minut, enkä voi enää kauan elää.

Anna anteeksi, etten ole ennen tätä sanonut sinulle että olen pettänyt sinua sanomalla käyväni paremmaksi ja voimistuvani päivä päivältä, vaikka tiesin ettei niin ollut laita. Tähän asti olen luullut, että raukkamaisuuteni on estänyt minua sanomasta sinulle totuutta, nyt huomaan, että rakkaus on siihenkin ollut syynä.

Olin niin kärkäs sille onnelle, jota olen nauttinut tähän rakkauden taloon tultuani, etten ole voinut tyytyä siitä luopumaan. Sinä koetat ymmärtää sen (koetathan, rakas?) ja annat minulle anteeksi sen, että olen pitänyt sinua pimeässä tähän viime hetkeen asti.

Tämä on sinulle raskas suru. Kuolisin ilomielin säästääkseni sinut hetkisenkään tuskasta, mutta en sittenkään voisi kuolla rauhassa, ellen luulisi sinun kaipaavan ja murehtivan minua. Minusta on mieluista ajatella ihmisten tulevaisuudessa sanovan "Hän on rakastanut Mary O'Neilliä ja nyt ei maailmassa ole olemassa ketään toista naista hänelle." En olisi nainen, ellen tuntisi tällä tapaa -- enhän?

Mutta älä sure liian paljon, rakkaimpani. Ajattelehan toki! Jos minä olisin ollut vahva, jos minulla olisi ollut vielä vuosikausia elettävänä, niin minkälainen elämä olisi ollut edessäni -- meidän molempain edessä.

Emme olisi voineet elää erillämme, emmehän? Ja jos olisimme menneet naimisiin, niin en olisi koskaan voinut ravistaa yltäni ajatusta, että se maailma, joka aina olisi avannut helmansa sinulle, ei olisi kaivannut minua. Niin olisi käynyt, niinhän -- kaiken sen jäljestä, mitä olen kestänyt? Ei maailma milloinkaan anna naiselle anteeksi niitä vääryyksiä, joita se itse on hänelle tuottanut, ja minulla, rakkaani, on ollut ylen monta haavaa voidakseni seisoa uljaana vieressäsi ja olla sinulle apuna.

Oh, kyllä tiedän, mitä aiot sanoa, kulta.

"Hän jätti kaiken rakkaudesta minuun, valiten köyhyyden, tuntemattomuuden ja kärsimykset rikkauden, arvon ja mukavan elämän sijasta, ja siksipä minäkin valitsen hänet yli kaiken muun maailmassa." Mutta tiedän, mikä siitä lopullisesti seuraisi, rakas, ja minua vaivaisi aina tunne, että rakkautesi minuun on vetänyt sinut alas, sulkenut sinulta monta elämän ovea. Tietäisin, että aina olet kuuleva takanasi kohtaloni kajahtavat askeleet, ja se on ainoa seikka, jota en jaksaisi kantaa.

Paitsi sitä, rakkaimpani, on vielä jotain muutakin meitä estämässä tässä maailmassa' -- Jumalallinen Käsky. Siunattu Herramme sanoo, ettemme koskaan voi tulla mieheksi ja vaimoksi, eikä se ole meidän muutettavissa, eihän?

Oh, älähän usko, että soimaan itseäni siitä, että rakastan sinua -- tahi että katson synniksi sitä. En tee sitä nyt enkä koskaan.

Äläkä usko että kadun tuota yötä Raa-linnassa. Jos minun on Jumalan edessä vastattava siitä, niin teen sen pelotta, sillä tiedän hänen tietävän, että kun ympäristöni julmuus ja itsekkyys yrittivät vallita pyhimpiä vaistojani, niin minä vaadin osalleni vain sitä oikeutta minkä Hän minulle antoi -- olla oma käskijäni ja sieluni valtias.

Ei pidä _sinunkaan_ sitä katua, rakkahimpani, tahi soimata itseäsi mistään, sillä kun yhdessä seisomme Jumalan tuomioistuimen edessä, niin Hän on näkevä, että alun pitäen minä olin sinun ja sinä minun, ja hän on verhoova meidät rakastavan armonsa siivillä.

Äläkä sitäkään usko, rakas, että koskaan olen pitänyt sitä, mikä sittemmin tapahtui -- ensin Ellanissa ja sitten Lontoossa -- jonkinlaisena rangaistuksena. Sitä en milloinkaan ole tehnyt, en kovimpinakaan aikoina, ja nyt uskon sydämeni syvimmällä vakaumuksella, että kärsimykset, jotka minulle annettiin poissa ollessasi, eivät kohdanneet minua syntini tähden, vaan pelastuksekseni.

Ajattelehan, rakas! Ellemme olisi tavanneet toisiamme naimisiin mentyäni, sinä ja minä; ja jos minä yhä edelleen olisin elänyt miehen kanssa, jolle minut oli naitettu, niin olisi sieluni kutistunut ja kuollut. Sehän on monen raakaan ja halpamaiseen mieheen kahlehditun vaimoraukan kohtalo. Mutta minun sieluni ei ole kuollut, rakkahin, eikä se kuolekaan, käyköön ruumis raukalleni miten käy, niin että kiitän armollista Jumalaani siitä suloisesta, puhtaasta, ylevästä rakkaudesta, joka on sen pitänyt elossa.

Mutta mennä toisiin naimisiin on yhtä kaikki eri asia, rakkaani. Tein valani alttarin edessä, rakas, ja vaikkapa sen tein tietämättömänä, kovan painon ja pakotuksen alaisena, niin on se taivaassa rekisteröity.

Turhan vuoksi, rakas, ei siunattu Herramme laatinut tätä järkkymätöntä käskyä. Kirkko selittäköön sitä väärällä tavalla -- sinä sanot, että se sen tekee, ja minä olen liian tietämätön vastatakseni sinulle, jos tahtoisinkin, jota en tee. Mutta olen vakuutettu siitä, että Herrani näki ennakolta kaikki sellaiset erehdykset ja koettelemukset, jotka tulisivat monen poloisen naisen osaksi (ehkäpä muutamain miestenkin), ja myöskin sen viheliäisyyden, mikä maailmassa syntyisi, ellei tätä horjumatonta tukea olisi olemassa, ja siksipä hän antoi jumalallisen ja järkkymättömän lakinsa, ettei avioliittoa saisi rikkoa minkään syyn nojalla.

Oh, minä olen varma siitä, rakas, aivan varma, ja taivutan pääni hänen tutkimattoman viisautensa edessä, vaikkakin sydämeni on verissä.

Mutta ajattelehan, rakkaani, kuinka kevyt on kuorma, joka meidän on kannettava! Vihkivalat ovat vain tätä maailmaa varten. Kirkon avioliittolaki, joka kestää niin kauan kuin elämä, ei jatku hetkeäkään kauemmin. Sinä hetkenä kun kuolema vapauttaa ruumiini, on sieluni lupa lentää minne se kuuluu. Tämä olisi vaivainen lohdutus, jos minulla olisi elonaikaa kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta, jota minulla ei ole.

Miksi siis olisimme murheelliset? Tässä elämässä minä en voi olla sinun etkä sinä minun, niinpä Kuolema armossaan ja majesteettiudessaan tulee meitä yhdistämään! Rakkautemme ulottuu kauas elämän toiselle puolelle, ja sinä hetkenä kun rajan yli on menty, on liittomme alkava! Ja kun se on alkanut, ei se koskaan lopu! Niin ei siis Kuolema itse asiassa ole erottaja, vaan suuri yhdistäjä. Etkö tiedä sitä, rakkahin? Tuokio eroa -- tuskinpa tuokiotakaan -- ja sitten saamme olla yhdessä halki koko Ijäisyyden! Kuinka ihmeellistä! Kuinka loistavaa! Kuinka voitollista!

Uskotko yksilölliseen kuolemattomuuteen, rakas? Minä uskon. Uskon, että toisessa maailmassa olen tapaava ja tunteva rakkaani, jotka ovat taivaassa. Ja uskonpa vielä senkin, että siinä tuokiossa kun eroan tästä elämästä, olen elävä rakkaimpaini kanssa, jotka vielä elävät maan päällä. Senpätähden minä mielelläni lähden -- sillä olen vakuutettu siitä, että sillä hetkellä kun vedän viimeisen hengenvetoni olen seisova vieressäsi.

Äläpä siis itke puolestani, rakas. Muista aina -- rakkaus on kuolematon.

En tahdo väittää, etten ehkä olisi halunnut elää vähän kauemmin -- jos asiat olisivat olleet toisella kannalla mitä meihin tulee. Tahtoisin elää nähdäkseni kirjasi julkaistuna ja työsi päättyneenä (tiedän, että joskus se tapahtuu), pienokaisen kasvavan hyväksi tytöksi ja myöskin kauniiksi (sillä sekin merkitsee jotain, eikö niin?); ja haluaisin elää hiukan kauemmin toisestakin syystä, naisena -- saadakseni nauttia rakkautta ja kuulla olevani rakastettu, sillä joskin nainen sen tietää, niin hän rakastaa kuulla sitä eikä koskaan väsy sitä kuuntelemasta.

Mutta olosuhteet ovat olleet meitä vastaan, ja onpa melkein synnillisen kiittämätöntä olla pahoillaan mistään, kun meillä on niin suuri syy olla kiitollisia.

Ja sitten pienokainen -- minun oli ennen tapana ajatella, että olisi hirveätä (minulle, tarkoitan) kuolla ennenkuin hän olisi kyllin vanha säilyttämään mitään selvää muistoa äidistään (kuten minulla on omastani) -- muistoa, jota hän voisi helliä ja rakastaa. Mutta nyt en sitä pelkää, sillä tiedän, että tulevaisuudessa, kun pikku tyttöni tiedustelee äitiään, niin sinä kuvailet minut hänelle sellaisena kun sinä näit ja muistat minut -- paljoa suloisempana ja rakastettavampana kuin olinkaan, ja on niin ilahuttavaa ajatella, että tyttäreni on näkevä minut isänsä silmillä.

Lisäksi, rakkahin, tuntuu minusta niin vavahuttavan onnelliselta ajatella -- että ehkäpä pienokainen kasvaessaan tulee minun näköisekseni (sinun silmissäsi), ja että tulevaisuudessa hänen äänensä, hymynsä tahi naurunsa äkkiä väläyksenä johtaa mieleesi hänen taivaassa olevan äitinsä, niin että jonakin päivänä, ehkäpä monien vuosien kuluttua, kun hän on jo aikuinen, hän koskettaa käsivarttasi ja sinä käännähdät äkisti häntä katsomaan, ja katso! sinusta näyttää kuin seisoisi Mary itse (_sinun_ Marysi) vieressäsi. Oi Kuolema, missä on okasi? Oi hauta, missä on voittosi?

Jatka suurta tehtävääsi, rakkahin. Älä herpaannu, äläkä salli intosi jäähtyä siitä tunteesta, että olet kadottanut minut. Milloin ikinä minua muistelet, niin sanele itsellesi: "Mary on täällä; rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."

Aion taas tänäpäivänä nousta pystyyn, rakas, sillä minulla on jotain toimitettavaa, joka on hiukan tärkeätä, -- annan sinulle tämän kirjani, johon olen kirjoittanut joka päivä (tahi oikeammin joka yö) siitä lähtien kun löysit minut Lontoossa.

Sinä olet näkevä mitä se on ja miksi se on kirjoitettu, niin etten huoli selitellä sen enempää.

Pelkään, että pidät sitä hyvin itserakkaana, se kun kertoo pääasiallisesti minusta itsestäni; mutta minä olen koko ajan katsonut sieluuni, ja kun sen teemme ja astumme alas syvyyksiin, niin kohtaamme siellä muitakin sieluja, jotta kenties olenkin kirjoittanut monen naisen elämäkerran.

Kerran kuvailin voivani kirjoittaa oikean kirjan (näetkös, tällaisia turhamaisia ja mielettömiä ajatuksia minulla on ollut, varsinkin pimeinä hetkinä) näyttääkseni maailmalle minkälaiseksi naisen elämä muodostuu, kun häneltä kielletään oikeus valita itselleen ja lapsilleen se, mikä hänestä on parasta.

Jossain, rakas, väikkyy uni, joka häiritsee ihmiskunnan uinailua, mutta herääminen ei tapahdu minun aikanani, ehkäpä ei pienokaisenkaan aikana.

Vaikka kuka tietää?

Tiedätkö, rakkaimpani, mikä ihmeteltävässä kirjassasi eniten minua värähytti. Se oli kuvauksesi siitä jättiläismäisestä jäävuoresta, jonka sivu kuljitte Eteläjäämerellä -- viisisataa jalkaa merenpintaa ylempänä -- joka järkkymättömänä kulki kulkemistaan eteenpäin vasten raivoavan vihurin ja aaltojen sysäyksiä merenalaisen virran voimasta.

Eikö se muistuta kaikkein suurten asiain kulkua elämässä, rakkahin? Ehkä maailma on oleva tyttöselle onnellisempi olinsi ja kuin minulle. Ja joka tapauksessa, minä olen aina tunteva, että kaikesta huolimatta on ollut ihanata olla nainen.

* * * * *

Ja nyt, oma rakkaani, vaikka meidän on erottava vain vähäksi aikaa, niin tahdon kirjoittaa, mitä haluaisin sanoa sinulle huomenna erotessamme, ellen tietäisi että jokin kurkussani pyrkii minua kuristamaan.

Tahdon vielä kerran sanoa sinulle, että rakastan sinua hellästi, etten ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua ja etteivät mitkään vihkivalat voi estää minua rakastamasta sinua loppuun asti.

Tahdon kiittää sinua siitä suuresta, suuresta rakkaudesta, jonka olen saanut sinulta vastalahjaksi -- aina siitä ajasta asti kun olin lapsi. Oh, rakkaimpani, siunatkoon Jumala sinua ikuisesti päivänpaisteesta, jota olet tuonut elämääni -- jokainen yksityinen päivä, iloiset päivät ja murheelliset päivät, kirkkaat päivät ja pimeät, kaikki ne säteilevät sinun rakkautesi loistoa.

Älä milloinkaan ajattele, ettei elämäni olisi ollut onnellinen. Kun nyt muistelen menneisyyttä, niin tuntuu minusta kuin olisi siinä aina ollut onnea. Ja milloin ei siinä ole ollut onnea, on siinä ollut vieläkin korkeampaa ja parempaa -- siunausta.

Minä olen _paljon_ iloinnut elämässä, rakas -- iloinnut maailman kauneudesta, auringosta ja kuusta ja tähdistä ja kukista ja lintujen laulusta ja vielä (paitsi jumalallista rakkautta, joka on liian pyhä, jotta siitä voisi puhua) uskonnostani, rakastetusta Kirkostani, armaan äitini rakkaudesta ja suloisesta lapsestani ja ennen kaikkea -- ennen kaikkea _sinusta_.

Tunnen pyhää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hän on antanut sinut minulle, ja ellei yhdessäolomme ole ollut pitkä tässä elämässä, niin on se oleva ikuinen tulevassa.

Niinpä hyvästi, rakkahimpani -- _vain vähäksi aikaa!_ Rakkahimpani, Hyvästi!

Mary O'Neill.

MARY O'NEILLIN VIIMEINEN LISÄYS.

KIRJOITETTU HÄNEN RUKOUSKIRJANSA IRTOLEHDILLE.

_9-10 p. elokuuta._

Kaikki on päättynyt. Olen antanut hänelle kirjani. Salaisuuteni on ilmaistu. Nyt hän tietää. Melkeinpä luulen, että hän on aina sen tietänyt.

Minä olin pukeutunut vieläkin huolellisemmin kuin tavallisesti. Hoitajan irlantilainen pitsi oli kaulallani ja mustat hiukseni olivat sileiksi kammatut äitini tapaan, ja kun läksin alakertaan jokapäiväisen ystävällisen sauvani nojassa (ihmeteltävän vahva olen ollut tänään), sanoivat kaikki, että olin niin paljon virkeämmän näköinen.

Martin oli siellä ja vei minut puutarhaan. Oli jo hiukan myöhä iltapuolella, mutta luonnossa oli suloinen, pyhä tunnelma, ilma oli kirkas ja aurinko lauha -- oli yksi noita iltoja, jolloin luonto on kuin nunna "äänetön ihailusta".

Vaikka tunsin olevamme nyt viimeisen kerran yhdessä, niin puhelimme tavalliseen tapaan -- kylävoudista, erikoisluvasta, "_Scotian_" pojista, jotka olivat tulossa vihkiäisiini, ja kuinka muutamain heistä oli lähdettävä matkaan jo aikaisin aamulla.

Mutta vähät siitä mistä juttelimme. Tunsin olevani täydelleen onnellinen -- istuessani tyynyjen välissä valkoinen käteni hänen ruskeassa kädessään, katsoen hänen kirkkaisiin silmiinsä ja vereviin kasvoihinsa ja ylös taivaan leveään sineen.

Punainen aurinko oli alkanut vajota Pyhän Marian kallion taa ja päivänkukat nurmella olivat sulkeneet silmänsä ja taivuttaneet päänsä uneen, kun Martin pelästyi kastetta.

Silloin palasimme taloon -- minä tukevin askelin Martinin sivulla, vaikka pitelin lujasti kiinni hänen käsivarrestaan.

Vanha tohtori oli vastaanottohuoneessaan, hoitaja oli minun huoneessani, ja saatoimme kuulla Christian Annen yläkerrassa asettavan pienokaisen levolle hänen viehättävään, valkeaan vuoteeseensa.

Tuli aika minunkin mennä yläkertaan ja silloin annoin hänelle kirjani, jota olin kanneskellut kainaloni alla, ja pyysin häntä lukemaan viimeiset sivut ensiksi.

Vaikkemme olleet koskaan ennen maininneet kirjaani, niin hän näytti olevan sen perillä; ja sillä hetkellä välähti mieleeni että luullessani uskottelevani hänelle mitä uskottelin oli hänkin uskotellut minulle olevansa tietämätön ja että hän oli tietänyt kaiken alun pitäen. Se huojensi mieltäni jonkin verran ja samassa se myös pisteli minua. Olemmepa me ihmeellisiä olentoja me naiset!

Tuokion ajan seisoimme yhdessä portaitten alapäässä pidellen toisiamme kädestä. Pelkäsin hirveästi, että hän kadottaisi kaiken vallan itseensä kuten silloin Raa-linnassa, ja taas minut valtasi tuo vavahuttava, paisuttava tunne (taivaallisin mielenliikutus, mikä voi naisen elämässä olla) että minun, heikon, oli tuettava vahvaa.

Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen verran ja sitten hän sulki minut suuriin, helliin käsivarsiinsa ja suuteli minua huulille ja lausui _hiljaa_, mutta oh, niin kaunopuheisesti "Hyvästi, rakkaani, ja siunatkoon Jumala sinua!"

Sitten astuin yläkertaan yksin, aivan yksin ja tultuani portaitten päähän, seisoi hän yhä alhaalla minua katsomassa. Hymähdin hänelle, sitten astuin lujin askelin huoneeseeni ja vuoteeni luo ja sitten... pitkälleni, kaikki voimani tiessään siinä tuokiossa.

* * * * *

Yöllä minulla oli omituinen, unenkaltainen haavekuva. En tahdo suurennella sitä -- sanoa, että se oli näky tahi jokin yliluonnollinen ilmestys, sellainen, josta siunattu Margaret Mary puhuu. Ehkäpä se vain oli seuraus siitä, että muistini oli liikkunut menneissä tapahtumissa, ajatuksissa ja toiveissa. Mutta ehkäpä se myös oli jotain korkeampaa ja henkisempää, ehkäpä Jumala oli lohdutuksekseni sallinut minun hetkiseksi nostaa verhoa.

Mielestäni oli huomispäivä -- vihkiäispäiväni ja isä Danin kiitosjuhlan viettopäivä -- ja minä istuin lasioven luona (joka oli selkiselällään) katsomassa juhlakulkuetta.

Tuntui kuin olisin nähnyt kaiken -- isä Danin messupaidassaan, kalastajat puhtaissa mekoissaan, kyläläiset pyhävaatteissaan, raittiusseuralaiset ja metsänvartijakunnan värillisine lippuineen ja kunniamerkkeineen kääntyvän tien kulmauksessa, vaimojen sylilapset käsivarsillaan seisoessa sillalla tätä katselemassa.

Minusta näytti juhlakulkue astuvan ikkunani sivu ja menevän kirkkoon, joka jo oli täpösen täynnä väkeä, niin että suuret ihmisjoukot polvistuivat ulkopuolella tiellä aina lahonneihin ja kallistuviin portinpieliin saakka.

Sitten näytti minusta kiitosjumalanpalvelus alkavan ja seurakunnan laulaessa yhdyin minäkin siihen. Kuulin itseni laulavan:

"Mater purissima Ora pro nobis."

Tähän hetkeen asti olin luullut olevani yksin, mutta nyt arvoisa äiti astui huoneeseeni ja yhtyi lauluun. Kuulin hänen rikkaan, syvän äänensä oman ääneni rinnalla:

"Mater castissima Ora pro nobis."

Sitten mielestäni Ora päättyi ja sitä seuraavassa äänettömyydessä kuulin Christian Annen juttelevan pienokaisen kanssa viereisellä santakäytävällä. Olin ummistanut silmäni, mutta yhtäkaikki olin näkevinäni heidät, olin mielestäni suloisessa horrostilassa, joka oli vapauttanut minut kaikista tuskista, vaikka en ollut tiedoton.

Sitten olin näkevinäni Martinin tulevan ikkunan eteen, nostavan lapsen ikkunaa kohti ja sanovan jotain hänestä.

Koetin vastata hänelle, mutta en voinut, hymyilin vain, ja sitten seurasi pimeys, jonka aikana kuulin ääniä ympärilläni ja jonkun nyyhkyttävän ja isä Danin sanovan kuten sinä aamuna, jolloin äitini kuoli:

"Älkää kutsuko häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan paratiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä."

Tämän jälkeen kävi pimeys vieläkin sakeammaksi ja sitten tuli vähitellen suuri valo, ihana, ihmeellinen, taivaallinen valo, sellainen, jonkalaiseksi Martin kuvailee napapiirin aamuruskoa, ja sitten... kuljin leveällä, valkoisella, lumisella ylätasangolla ja Martin astui vieressäni.

Kuinka ihmeellistä! Kuinka iloista! Kuinka iankaikkisen ihanaa!

Kello on 4 e.p.p. Muutamat "pojista" ovat jo matkalla häihini. Vaikka minua usein on hävettänyt, että olen sallinut heidän tulla, olen nyt mielissäni hänen tähtensä etten estänyt heitä siitä. Kun hänen toverinsa ovat hänen luonaan, on hänen helpompi hallita tunteitaan ja olla vahva.

* * * * *

Mikä rauhallinen aamu! Valoa on juuri sen verran, että voi nähdä Pyhän Marian kallion. Se on kuin hoiperteleva kummitus, joka liikkuu syvyyksien höyryssä. Voin kuulla meren kaukaisen kohinan. Puutarhassa laulelee lintunen ja pääskyset visertelevät räystään alla. Kevyt sumu verhoo niityt ja puiden latvat näyttävät leijailevan taivaan ja maan välillä.

Kuinka ihana on maailma!

Ihan kohta sumu hajaantuu ja päivä koittaa ja aurinko näyttäytyy jälleen ja... yö on haihtunut.

Mary O'Neillin kertomuksen Loppu.

_Martin Conradin muistelma_.

Rakkaani oli oikeassa. Olin tietänyt kaiken aikaa, mutta olen toivonut toivoa vastaan -- että matka virkistäisi häntä ja että Antarktiksen ilma parantaisi hänet.

Ja hän oli aina rohkealla ja iloisella mielellä, ja kun hän katseli minua helline silmineen ja kun hänen pehmeä kätösensä solui käteeni, niin unohdin kaiken pelkoni, jotta isku kohtasi minua niin odottamatta kuin en olisi milloinkaan sitä odottanut.

Heikko, liikuttava hymyily huulillaan antoi hän minulle kirjansa ja minä palasin ravintolaan ja luin sen huoneessani. Luin koko yön ja vielä hyvän matkaa seuraavaan päivään -- tuon järkyttävän tarinan, suoraan hänen sydämestään lähteneen, kirjoitettu hänen pienellä, sirolla, kauniilla käsialallaan.

Tarpeetonta sanoa mitä ajattelin tahi tunsin sitä lukiessani. Niin monta seikkaa, josta en ennen ollut mitään tietänyt! Sellaista rakkautta, jota en ollut koskaan voinut uneksia, enkä koskaan voisi palkita!

Kuinka ankarasti kapinoi koko olemukseni sitä kohtaloa vastaan, joka oli kohdannut omaa armastani. Vaikka minä myöhemmin -- joskin vastahakoisesti -- olen oppinut jakamaan hänen suloisen alistuvaisuutensa, taivuttamaan pääni (Jumalalliselle Käskylle) tosin en nöyrän tyytyväisenä kuten hän, vaan niskoittelevana, ja näkemään, että avioliitto, tosi avioliitto on se kallio, johon Jumala rakentaa maailmansa, niin en silloin mitään sellaista ajatellut.

Katkera viha minussa vain kuohui sivistyneen yhteiskunnan kirottua tekopyhyyttä vastaan, joka Lain ja Uskonnon nimessä on pusertanut ulos elonkipinän maailman suloisimmasta ja puhtaimmasta naisesta vain siksi, että häntä halutti "olla oma käskijänsä ja sielunsa valtias".