Part 50

"Tehkää se, monseignor", huudahti isä Dan astuen askeleen lähemmäksi piispaa ja kohottaen vapisevan kätensä päänsä päälle. "Tehkää se, jos pyhä Kirkkomme sen sallii, ja minä heitän repun selkääni ja vaellan ovelta ovelle kerjäten leipääni seurakuntalaisiltani ja nukkuen yöni orjantappurapensaan alla mieluummin kuin lasken pääni tyynylle tietäen, että ilkeän keinottelunne onneton uhri on tielle viskattu."

Vanhan papin vavahteleva, murtuva ääni oli pakottanut minut painamaan pääni alas ja vasta kuullessani ulko-oven pamahtavan kiinni, älysin että hän oli paennut talosta mielenliikutuksensa voittamana.

"Ja nyt arvelen, että tekin voitte seurata ystäväänne", sanoi Daniel O'Neill.

"En vielä, sir", vastasin, "minulla on ensin jotain sanottavaa."

"Mitä se sitten on, antaa tulla?" virkkoi asianajaja tuikeasti ja hävyttömästi vilkaisten minuun seisoessani uunin ääressä käsivarret ristissä rinnalla.

"Kyllä sen pian saatte tietää, master Curphy", vastasin.

Sitten käännyin jälleen Daniel O'Neillin puoleen kertoen hänelle mitä oma armaani oli kuullut hänen aikomuksestaan lapseeni nähden ja kysyin oliko siinä minkäänlaista perää.

"Vastatkaa miehelle, Curphy", sanoi Daniel O'Neill, jolloin asianajaja yhä hävyttömänä kääntyi puoleeni:

"Mitä te sitten haluatte tietää, sir?"

"Tahdon tietää, aikooko Mary O'Neillin isä, jos hänen tyttärensä syystä tahi toisesta joutua kykenemättömäksi huolehtimaan lapsestaan, (jonka Jumala estäköön!) anastaa lapsen haltuunsa?"

"Mikä häntä siitä estäisi? Jos äiti kuolee esimerkiksi, niin hänen isänsä tulee lapsen lailliseksi holhoojaksi."

"Mutta jos hänen isänsäkin kuolee -- mitä sitten?"

"Silloin lapsen holhousvalta joutuu -- tuomioistuimen myöntymyksellä -- isän perilliselle ja edustajalle."

"Tarkoitatte tätä ladyä?" kysäisin viitaten vaimo MacLeodiin -- joka nyt seisoi Daniel O'Neillin tuolin takana.

"Mahdollisesti."

"Ja mitä hän aikoo tehdä lapsella?"

"Tehdä lapsella?"

Asianajaja sormeili pitkää partaansa ja yritti näyttää äimistyneeltä.

"Herra Curphy, älkää kuvitelko minulle, pyydän, ettette käsitä mistä on kysymys. Jos tämä lady saa käsiinsä Mary O'Neillin lapsen, mitä hän aikoo tehdä sillä?"

"Hyvä", virkkoi asianajaja oivaltaessaan, että minulla oli tosi mielessä, "koska klienttini sallii minun puhua, sanon sen teille peittelemättä. Olkoot lapsen vanhemmat keitä ovat... kenties te parhaiten tiedätte..."

"Jatkakaa, sir."

"Olkoot lapsen vanhemmat keitä ovat, niin se on syntynyt avioliitossa. Nykyiset erotoimenpiteetkään eivät voi järkyttää tätä tosiasiaa. Siksipä arvostelemme, että lapsella on oikeus siihen perintöön, joka aikanaan on tuleva Mary O'Neillin jälkeläiselle hänen miehelleen vahvistetun naimasopimuksen ehtojen nojalla."

Tätä juuri olin odottanutkin, ja vereni kuohui ajatellessani rakkaimpani lasta tuon kylmäsydämisen naisen käsissä.

"Laki siis sen myöntää."

"Ellanin laki sen myöntää."

"Siis siinä tapauksessa, että Mary O'Neill kuolee, tahi että hänen isänsä kuolee, niin hänen lapsensa ja kaikki sen lailliset oikeudet joutuvat..."

"Hänen isänsä perilliselle ja edustajalle."

"Tarkoitatteko jälleen tätä ladyä?"

"Ehkäpä."

Tuolin takana seisova nainen alkoi näyttää rauhattomalta.

"En tiedä, sir", virkkoi hän, "mihin tähtäätte uudistuneilla vihjauksillanne minuun; onko tarkoitus halventaa mainettani vai epäillä kykyäni kasvattaa lapsi ja valvoa kunnolleen sen etuja."

"Niin on, rouva -- niin on, se juuri on tarkoitus."

"Daniel!" huudahti hän.

"Ole hätäilemättä, tyttö", virkkoi Daniel O'Neill. "Antaa miehen jutella. Kuunnelkaamme mitä hän täältä tahtoo. Jatkakaa, sir."

Otin hänet sanasta kiinni ja olin juuri selittämässä, että mikäli minä käsitin asian, niin oli aikomus vedota oikeuteen siinä toivossa, että saataisiin takaisin (nimellisesti lapselle) se rahaperintö, mikä oli määrätty Mary O'Neillin miehelle heidän avioliittoa solmiessaan, kun vanha mies ponnisteli uudelleen pystyyn huutaen:

"Siinä se! Raha! Rahaan se mies tähtää! Hän otti minun tyttäreni ja nyt pyrkii ottamaan omaisuuteni -- ainakin mitä siitä on jäljellä. Mutta eipäs sittenkään! Kautta Jumalan, sitä en salli!... Menkää takaisin naikkosenne luo, sir! Kuuletteko? -- naikkosenne luo, ja kertokaa hänelle ettei hän sen enempää kuin tekään saa koskea penniinkään rahoistani. Kyllä minä siitä huolen pidän. Sitä varten me nyt tässä olemme koolla -- ennen tuota kirottua huomispäivän leikkausta, sillä ei sitä kukaan tiedä, miten siinä käy. Hän on uhitellut minua ja saattanut minut häviöön ja koko saaren pilkanaiheeksi, kirotkoon häntä Jumala..."

"Daniel! Daniel!" huusi vaimo MacLeod koettaen tyynnyttää raivosta hurjistunutta miestä ja vetää hänet takaisin tuoliinsa.

Mieltäni sapetti kovasti tällä hetkellä, ettei Daniel O'Neill ollut vahva mies, vaan tuollainen kurja tuppu raukka, jonka toinen jalka jo oli haudassa. Mutta maltoin mieleni niin hyvin kuin kykenin ja sanoin:

"Herra O'Neill, tyttärenne ei kaipaa rahojanne, ja mitä minuun tulee, niin ette te eivätkä rahanne merkitse minulle enempää kuin vanha, nahkamuniaan hautova kana. Antakaa ne selkänojanne takana seisovalle naiselle -- hän on ne nähtävästi ansainnut."

"Todella", virkkoi piispa, joka viimeinkin oli tointunut isä Danin hyökkäyksestä. "Todella, sir Mikä-nimenne-onkaan, tämä on jo toki liian julkeata -- että tulette tähän yksinäiseen taloon tähän aikaan yöllä keskeyttämään kiireellistä toimitusta ja tekemään solvaisevia viittauksia kunnioitettavan henkilön luonteesta -- te, sir, joka julkenitte peittelemättä palata tälle saarelle yhdessä syntinne osallisen kanssa ja majoittaa hänet: oman äitinne taloon -- oman äitinne, sir, vaikka taivas tietää minkälainen se nainen saattaa olla, joka avaa kotinsa poikansa syntiin vajonneelle rakastajattarelle, hänen naikkoselleen, kuten sairas ystävämme tässä sanoo."

Jumala! Kuinka sormiani kutkutti! Mutta kovalla ponnistuksella sain kuohuvan mieleni asettumaan ja sanoin:

"Monseignor, en kehoittaisi teitä toistamaan mitä nyt sanoitte."

"Miksikä ei, sir?"

"Koskapa pidän pukuanne suuressa arvossa ja minua pahoittaisi häväistä sitä."

"Väkivaltaa!" kirkaisi piispa kohoten pystyyn. "Te uhkaatte väkivallalla?... Eikö tässä pitäjässä ole yhtäkään poliisia, herra Curphy?"

"On ainakin yksi tien risteyksessä, piispa", vastasin. "Toin hänet mukanani. Olisin tuonut kylävoudinkin, jos olisi ollut aikaa. Ei haitanne saada pari todistajaa sille toimitukselle, joka näyttää olevan käynnissä täällä."

Tätä saneessani ja osoittaessani pöydällä oleviin papereihin iskin lujemmin kuin aavistinkaan, sillä sekä piispa että asianajaja (joka myös oli noussut seisaalleen) vaipuivat takaisin tuoleihinsa ja silmäilivät toisiansa hämmästynein katsein.

Sitten astuin pöydän luo, jotta saatoin heitä kaikkia katsella kasvoihin, ja sanoin niin maltillisesti ja painokkaasti kuin saatoin:

"Kuunnelkaa nyt minua. Minä lähden tältä saarelta noin kolmen viikon kuluttua ja aion viipyä poissa kaksi vuotta -- ehkäpä kolmekin. Mary O'Neill lähtee kanssani vaimonani. Hän aikoo jättää lapsensa äitini hoitoon ja olen päättänyt luvata hänelle, että hän voi olla huoleti siitä, ettei sitä missään tapauksessa viedä pois. Te näytte päättäneen mielessänne, että hän on pian kuoleva. Suokoon Jumala, että hän saattaisi toiveenne häpeään ja palaisi takaisin vahvana ja terveenä. Mutta ellei hän tule ja minun on yksin palattava ja jos minä näen, että hänen lapsensa on muutettu siitä turvapaikasta, johonka hän on jätetty, niin tiedättekö mitä silloin aion tehdä?"

"Vedota oikeuteen, arvatenkin", virkkoi asianajaja.

"Ei toki! Oikeuteen en aio vedota, herra Curphy. Minä menen niiden ihmisten luo, jotka ovat oikeutta käyttäneet avukseen -- se on, minä menen _teidän_ ja _teidän_ ja _teidän_ ja _teidän_ luoksenne. Taivas yksin tietää montako meistä on elossa, kun se päivä koittaa, mutta niin totta kuin elän, jos näen, että Mary O'Neillille antamani lupaus oli tehoton ja että hänen lapsensa on tämän vaimon hoidossa ja että lain kautta koetetaan saada hänelle tämän miehen rahat, ja jos hän itse on haudassa, niin yhtä varmasti kuin Herra Jumala on ylhäällä, ei yksikään sielu täällä nyt läsnäolevista ole oleva elossa seuraavana aamuna."

Tämä näytti tepsivän heihin kaikkiin. Vanha Daniel O'Neillkin (ainoa mies talossa, jossa oli hitunen taistelunhalua) antoi päänsä retkahtaa alas tuijottaen minuun silmät selkiselällään ja murtuneet hampaat värittömien huulien takaa irvistäen.

Arvelin isä Danin odottavan minua ulkona, mutta hän oli palannut pappilaansa ja lähettänyt Tommy toverin ohjaamaan minut läpi sumun ja monien oikoteiden valtatielle.

Pannessani sinä iltana maata "Aurassa" kuvastui eteeni tuo iljettävä kohtaus, joka näyteltiin turvemajassa -- kuolevan, omaa tytärtänsä kiroovan miehen (ja tytär maailman suloisin nainen) vihkiäiset puoliyön aikaan, papin ja prostituoidun odottaessa saaliinjakoa.

M. C.

Sadaskuudestoista luku.

_25 p. heinäk._ Vanha tohtori kertoi minulle tänään surullisen ja järkyttävän uutisen. Isä raukkani on kuollut -- kuoli eilen leikkauksen jälkeen, jonka hän oli siirtänyt liian pitkälle, koska ei uskonut sitä tarpeelliseksi.

Hänet haudattiin tänä aamuna vanhaan Pyhän Marian kalmistoon -- hyvin aikaisin, melkein ennen päivänkoittoa, jotta piispa ennättäisi ensimäiselle laivalle Roomaan matkatessaan.

Tuskin voin sitä käsittää -- että hän on tiessään -- tuo voimakas, kookas olento, tuo järkkymätön jalopeura, jonka painavat askeleet ennen muinoin hänen kulkiessaan äiti raukkani huoneen läpi saattoivat koko talon tärähtämään.

Hän kuuluu kuolleen kuten oli elänytkin. Viimeiseen asti itseensä keskittyneenä, taipumattomana, hallitsevana -- talonpoikana, mutta sittenkin suurena miehenä (jos suuruutta on mitattava voiman mitalla).

Olen viettänyt päivän katkerassa murheessa. Aina lapsuudestani asti on isäni ja minun välillä ollut synkkä varjo. Hän oli kuin uhkaava vuori, joka aina riippui pääni päällä. Tokkohan hän halusi nähdä minua loppuaikanaan. Ehkä kyllä, vaikka kylmäluontoinen, tunteeton Nessy MacLeod esti häntä siitä. -- Nessy kuuluu levittelevän kaikille, että isäni kuoli minun tuottamastani murheesta ja häpeästä.

Ihmiset tulevat sanomaan, että hän oli sivistymätön nousukas, hännystelijä, herrastaja -- taivas tietää mitä kaikkea. Kaikki väärin! Voidakseen tarkalleen käsittää hänen luonteensa, on siirryttävä menneisyyteen, siihen päivään, jolloin hän oli repaleinen poika ja "pahan lordi Raan" livreapukuinen ajuri antoi hänen äidilleen ruoskaniskun tiellä, jolloin hän vannoi mieheksi tultuaan antavansa äidilleen omat vaunut ja silloin "eivät herrat saisi häntä piestä."

Hän kohtasi Gesslerin hatun torilla, mutta ei ollut sen suostuvaisempi taivuttamaan polveaan sen edessä kuin Wilhelm Tell.

Isä raukkani! Hän teki väärin käyttäessään toisen elämää, toisen sielua ylpeytensä ja kostonhalunsa välikappaleena. Mutta Jumala parhaiten tietää miten häntä on tuomittava, ja vaikka hän ensi sijassa on tehnyt elämäni siksi mitä se on, niin lähetän hänen muistolleen, (minua melkein vavistuttaa se lausua) ellei rakkauteni, niin toki anteeksiantamukseni.

* * * * *

_26 p. heinäk._ Alan huomata, että yhtäkaikki en ollutkaan niin romanttinen sanoessani herttaisille vanhuksille, että Martin ja hänen suunnitelmansa sortuisivat, jos minä en häntä jaksaisi seurata. Poika parka, hän juttelee aina kuin riippuisi kaikki minusta. Minua pelottaa ajatellessani mitä voisi tapahtua retkikunnalle, jollei hän katso minun voivan lähteä matkaan kuudentenatoista päivänä.

Martin ei ole niitä miehiä, jotka itkevät vaimojansa ikäänkuin aurinko olisi iäksi pimennyt ja sitten menevät uudelleen naimisiin, ennenkuin heidän hautansa on vihertynyt. Senpä tähden, pantuani kerran alulle suuren juoneni ja teeskenneltyäni tulevani paremmaksi päivä päivältä ja "olevani valmis lähtemään, siitä ei pelkoa", minun on pitkitettävä sitä.

Mutta yhtäkaikki alan epäillä, etten sittenkään ole mikään ihmeteltävä näyttelijätär. Toisinaan ollessani hyvin innoissani huomaan hänen katsovan minuun rauhattomana ikäänkuin hän arvaisi minun salaavan jotain. Sellaisina hetkinä vältän hänen katsettaan, ettei jotain tapahtuisi, sillä suuri rakkauteni on ikäänkuin aina väijyksissä paljastaakseen minut.

Tänään (vaikka olin päättänyt pidättää kyyneleeni) hänen puhuessaan matkastamme ja kuinka minä virkistyisin ja kuinka napapiirin vahvistava ilma oli tekevä minut "toiseksi naiseksi", huudahdin:

"Kuinka mainiota! Kuinka ihanaa!"

"Mitä sitten itket?" kysäisi hän.

"Oh, Herrainen aika, eihän se merkitse mitään -- _minulle_", vastasin.

Mutta muita kuin Martinia ei minun nähtävästi onnistu pettää. Tänä iltana hänen ja tohtori O'Sullivanin mentyä "Auraan" tuli isä Dan Christian Annelta tiedustelemaan vointiani ja saatuaan jotenkin alakuloisen vastauksen, kuulin hänen huokaisevan:

"Voi minua! Mitä on elämä! Vain usva, joka näyttäytyy vähäksi aikaa ja sitten katoaa."

Ja puoli tuntia myöhemmin, kun vanha Tommy tuli tuomaan minulle muutamia meriäyriäisiä (hän yhä väittää niiden olevan ainoa sairaille kelpaava ruoka) ja kyselemään "kuinka pikku missie nyt jaksaa?" kuulin hänen poismennessään voihkivan:

"Ei tästä matkasta mitään apua lähde raukalle! Hän on purjehtimassa suoraan Pääsatamaan, se on minun uskoni."

* * * * *

_27 p. heinäk._ Minun _täytyy_ pitkittää sitä -- minun täytyy, minun täytyy! Jos Martinin toiveet ja unelmat nyt murtuisivat, niin veisi se hengen minulta.

En tahdo olla paha, matta muutamat naparetkeilijät tekevät sen vaikutuksen, että heidän korkein pyrkimyksensä on työn tuottama ylistys, ja jos ovat jotain saaneet aikaan, niin ei heillä loppuikänsä näytä olevan muuta tehtävää kuin jäädä kotiin ja puhella siitä. Martin ei ole sellainen. Naparetkeileminen on hänen intohimonsa. Tuntemattoman houkutukset ja suuri ihanne ovat häntä kutsuneet alusta alkaen ja seuraavat häntä loppuun asti.

Minä en voi ajatella Martinia sänkyynsä kuolleena -- ja Englannin maaperän vihertävään rauhaan laskettuna, vaikka tämä ajatus onkin rakas ja suloinen rauhallisemmille luonteille -- esimerkiksi minulle. Voin vain ajatella tuon kesyttömän, sankarillisen sielun nousevan Jumalan luo myrskyisän Etelän leveältä, valkoiselta aavikolta, ruumiin levätessä paisuvien lumikumpujen alla ja lumituiskujen laulaessa hänelle sielumessua.

Olkoon tämä ihana loppu vielä kaukana ajassa, mutta pitääkö minun poloisen horjuvan sydämen tehdä se mahdottomaksi? Ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä!

Loppupäätös -- minun on noustava ylös joka päivä, sanokoon hoitaja mitä sanoo.

* * * * *

_28 p. heinäk._ Kiikuttelin pienokaista uneen tänä iltapuolena, kun Christian Ann, joka takkatulen ääressä kehräsi, kertoi minulle Bridget tädin ja Nessy MacLeodin välisestä riidasta.

Nessy (joka sanoo menneensä naimisiin isäni kanssa juuri ennen leikkauksen tapahtumista) näyttää vaativan perintö-oikeutta kaikkeen siihen, mitä isäni on jättänyt jälkeensä, ja koska tilukseen kuuluu Hovikin, aikoo hän haastattaa Bridget tädin oikeuteen päästäkseen käsiksi omaisuuteensa.

Poloinen Bridget täti! Kaikki hänen vehkeilynsä kauniin Betsyn hyväksi, hänen julmuutensa paljon kärsinyttä äitiäni kohtaan, hänen ilkeytensä minulle saivat tällaisen surkuteltavan lopun -- että hänen oma tytärpuolensa karkoittaa hänet ulos talosta!

Kun Tommy vanhus kuuli puhuttavan oikeusjutusta, virkkoi hän:

"Hui hai! Se on hänelle parahiksi, sanon! Ison emännän entinen musta elämä kummittelee, ja musta on hänen elämänsä nytkin oleva, kun hän on tullut vanhaksi ja kuolema jo häntä väijyy."

* * * * *

_29 p. heinäk._ Tänään olemme lopettaneet korrehtuurien lukemisen ja tohtori O'Sullivan on lähtenyt Lontooseen niitä viemään. Minusta hän näytti hiukan alakuloiselta tullessaan heittämään minulle jäähyväisiä, ja vaikka hän oli meluava ja reima tapansa mukaan, niin kuulosti hänen äänensä käheältä, kun hän (vannoen suosikkipyhimystensä nimeen) jutteli "palaavansa kymmenenneksi päiväksi kaikkien poikien kanssa, Siirappi heihin luettuna".

Lorua se tietenkin oli mitä juttelin hänen rakastumisestaan minuun. Mutta olen yhtäkaikki vakuutettu siitä, että hän rakastaa minua -- monet, monet ihmiset rakastavat minua. En tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän rakkauden. Minä olen elämässäni saanut osakseni paljon rakkautta; nyt sen huomaan.

Viimeinen korjausluku suoritettiin kovalla kiireellä ja luulenpa olleeni väsyksissä, kun se päättyi, sillä tänä iltana Martinin kantaessa minut yläkertaan, naurettiin vähemmän kuin tavallisesti ja Martin näytti vakavalta laskiessaan minut lattialle vuoteen viereen.

Minä kiusoittelin häntä siitä ("Mitä tuuma maksaa, herra"), mutta keskiyöllä totuus välähti mieleeni -- minä käyn päivä päivältä ohuemmaksi ja köykäisemmäksi ja hän alkaa huomata sen.

Loppupäätös -- minun täytyy koettaa päästä omin voimin yläkertaan tästä puoleen.

* * * * *

_30 p. heinäk._ Voi minua! Näyttää siltä kuin minun ja retkikunnan välillä olisi kilpajuoksu -- kumpi meistä ensin ennättää, ja toisinaan pelkään, että minä joudun häviölle.

Martinin pitäisi lähteä matkaan kuudentenatoista päivänä -- vain seitsemäntoista päivää enää! Minun pitäisi mennä naimisiin kymmenentenä päivänä -- vain yksitoista! Oh, Mary O'Neill, mihinkä outoon ristiriitaiseen sotaan oletkaan heittäytynyt! Katso suoraan eteesi, rakas, äläkä ole peloissasi.

Tänä iltana sain kirjeen arvoisalta äidiltä. Hän lähtee huomenna Irlannista, siis aikaisemmin kuin hän alkujaan oli aikonut, joten otaksun isä Danin lähettäneen noutamaan hänet.

Kuinka hartaasti toivon, että Martin ja arvoisa äiti viihtyisivät hyvin yhdessä. Kamppailu rakkauteni ja uskontoni välillä olisi enemmän kuin jaksaisin kantaa nyt.

* * * * *

_31 p. heinäk._ Kun tänä aamuna heräsin hyvin myöhään (vasta aamunkoiton jälkeen nukahdin), ajattelin arvoisaa äitiä, ja katso! kuka silloin astuu huoneeseeni ellei Blackwaterin tohtori!

Hän oli hyvin herttainen, sanoi minun luvanneen että hän saisi uudelleen tulla minua tervehtimään, niinpä hän oli pitänyt kiinni sanastani.

Tarkastin häntä kiinteästi, kun hän minua tutki, ja taisin nähdä, että hän oli peräti ihmeissään -- ei voinut ymmärtää mitenkä minä vielä elin -- eikä sanonut enää milloinkaan väittävänsä valheeksi vanhaa sananpartta, että murtuneesta sydämestä voi kuolla, koskapa hän nyt seivästi näki, että minä pysyin pystyssä parantuneen sydämen avulla.

Olin tarvitsevinani jotain saadakseni hoitajan katoamaan huoneesta ja sitten kohottauduin vieraan tohtorin puoleen kuiskaten "_Milloin_?"

Hän ei ollut halukas minulle kertomaan, puheli Jumalan ihmeitätekevästä voimasta, joka saattaa tieteen häpeään, mutta lopulta sain hänen suustaan sanasen, joka teki minut onnelliseksi tahi ainakin tyytyväiseksi.

Ehkäpä se on surullista, mutta paljon surullisempaa olisi kuolla esimerkiksi murtuneesta sydämestä ja (oli tilani minkälainen oli) murtunut ei sydämeni ole, vaan lääkitty, loistavasti lääkitty kaikista iskuistaan, ja kiitos Jumalalle siitä ainakin!

* * * * *

Minulla oli juuri hiukan unta ja sellainen suloinen uni! Minusta armas äitini tuli luokseni. "Sinun on vilu, lapseni", sanoi hän ja peitteli minua sitten sänkyvaatteilla. Puhelin hänelle pienokaisesta -- että minun täytyi jättää hänet, ja hän sanoi, että hänen oli ollut pakko tehdä samaa -- jättää minut. "Se on meidän äitien kohtalo -- monen -- mutta taivas johtaa kaikki", hän kuiskasi.

* * * * *

_1 p. elokuuta._ En todellakaan voi käsittää itseäni; eipä senvuoksi ole suinkaan ihme, etteivät muut minua käsitä. Huolimatta siitä mitä vieras tohtori eilen sanoi, pukeuduin suurellisesti tänäpäivänä; en tyytynyt vain valkoiseen teepukuuni, vaan sovitinpa ylleni vielä kaunista, vanhaa irlantilaista pitsiä, jonka hoitaja lainasi minulle kaulalle pantavaksi.

Luulenpa, että se soveltui minulle mainiosti, ja kun tulin alakertaan hoitajan olkapäähän nojaten, oli Martin siellä minua odottamassa, ja vaikkei hän puhunut mitään (ei nähtävästi kyennyt), tuli hänen silmiinsä sama katse, kuin Raa-linnassa tuona viimeisenä iltana sanoessaan jotain hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa pienen, tumman päänsä taivasta kohti.

Oh, oma rakkaani, tahtoisin elää sinun tähtesi sellaisena kuin olen, jos minusta voisi olla jotain hyötyä, ellen olisi suurempi este kuin apu, jos liittomme olisi luvallinen, ellei, sanalla sanoen, Jumala itse olisi jo vastannut kaikkiin sellaisiin kysymyksiin ja hartaisiin anomuksiin ja lausunut suuren, muuttumattoman, peruuttamattoman _Ei_-sanansa!

* * * * *

_2 p. elokuuta._ Arvoisa äiti, joka eilisiltana tuli saarelle, on istunut luonani kaiken päivää. Luullakseni hän _tietää_, sillä luostarista hän ei enää ole puhunut mitään -- sanoihan vain (niin hellin ja lempein katsein) aikovansa jäädä luokseni vähäksi aikaa, hän kun itse oli levon tarpeessa.

Hämmästyksekseni ja ilokseni huomasin, että Martin ja hän sopivat mainiosti yhteen. Tänä iltana sanoi hän minulle kaikesta huolimatta (tiedän mitä hän sillä tarkoitti) olevansa taipuvainen uskomaan Martinin olevan kunnon miehen ja kristillisen gentlemannin, vaikka hänellä on niin onnettomat mielipiteet Kirkkoon nähden.

Tänäpäivänä tapahtui liikuttava kohtaus. Istuimme kaikki puutarhassa (aurinko lämmin, mereltä puhalteli vieno tuulenhenki ja kypsä vilja huojui vastapäätä olevalla pellolla), kun tunsin jonkun nykäisevän minua hameesta, ja kuka siinä oli ellei Isabel, joka oli kontannut kuivalla nurmella päivänkukkia poimien ja nyt, kömmittyään pystyyn minun vieressäni, tyhjensi kouransa minun syliini.

Ei, itkeä en enää tahdo niin kauan kuin elän, mutta kyllä minä tunnen hyvin "heltyväni" kuten Martin sanoo, nähdessäni rakkaimpain unelmaini tosiksi muuttuvan.

En tiedä pelkäsikö Martin, että antaisin valtaa mielenliikutukselleni, mutta hän alkoi rupattaa "tyttösestä" sanoen hänellä nyt olevan kaksi äitiä -- isoäiti, joka oli hoitava häntä meidän ollessamme Etelässä, ja arvoisa äiti, joka oli ottava hänet kouluun, kun hän on kyllin vanha.

Niin että pienokaisesta ei ole enää mitään huolta.

Mutta miten käy Martinin itsensä? Onko oikein sallia hänen jatkaa valmistuksiansa? Eikö ole tavallaan julmaa olla hänelle kertomatta totuutta?

Tämä ongelma kaivelee mieltäni. Jos vain saisin kerran kunnolleen nukkua, niin ehkäpä voisin sen ratkaista.

* * * * *

_3 p. elokuuta._ Joka päivä käyn heikommaksi. Ei mitään tuskia, ei yskää, ei muuta kuin uupumusta. Isä Dan kertoi minulle tänä aamuna, että käyn yhä enemmän äitini näköiseksi, tuon "suloisen pyhimyksen, jonka Herra on tehnyt omakseen". Tiedän mitä hän tarkoittaa -- äitini näköinen, kuten hän oli viimeisillään.

Vanha pappi raukkani on sellainen lapsi! Hyvä, vanha mies on aina lapsi -- nainen voi helposti lukea hänen ajatuksensa.

Voi minua! Ei minusta milloinkaan ole pidetty sellaista huolta kuin nyt, mutta tunnen olevani kuin pikku lapsi, joka väsyneenä, kompuroituaan tuolilta tuolille, palaa hoitajansa luo. Mitä lapsia me itse asiassa kaikki olemmekaan -- lapsia vain!

* * * * *

_4 p. elokuuta._ Isä Dan kiirehti tänne tänään kiihtymyksestä hengästyneenä. Poloinen ystäväni näyttää eläneen jokapäiväisessä pelossa, että hänen piispansa olisi Roomassa valittanut hänestä -- asia koskee nähtävästi hänen suvaitsevaisuuttaan minua kohtaan -- mutta kas! piispa itse onkin joutunut valvonnan alaiseksi, sillä hänet on lähetetty erääseen Rooman seminaariin ja kielletty palaamasta hiippakuntaansa.

Ja nyt, katso! suuri rahasumma on Roomasta lähetetty isä Danin jaettavaksi Ellanin köyhille!