Part 5

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin hän vaati isän oikeuksia minun suhteeni, ja siksipä kenties äitikin alistuvana sanoi:

"Hyvä on, ystäväni. _Sinä_ tiedät parhaiten, mikä Marylle on parasta, ja jos sinä niin sanot -- sinä ja Bridget ja -- isä Dan..."

"Minä sanon, ja sillä hyvä. Ala siis ryhtyä valmistuksiin ja tyydy tähän luostarituumaan muitta mutkitta. Ja pane mieleesi, että vastaisuudessa tahdon rauhan moisilta jupakoilta pikkuasiain tähden, minulla on paljon tärkeämpiä asioita mietittävänä."

Äitini oli masentunut. Hänen huulensa liikahtivat uudelleen, mutta ääneen hän ei virkkanut mitään, ja isäni pyörähti ympäri kantapäillään ja läksi huoneesta niin kiihtyneenä, että lattiapalkit notkuivat hänen raskaista askelistaan. Samassa Bridget tätikin luiskahti ulos kilistellen mennessään avainkimppuansa.

He olivat tuskin kadonneet näkyvistä, kun äitini sai pitkällisen yskäkohtauksen, ja kun se oli lopussa, makasi hän vuoteessaan uupuneena, kalpeat kasvot ja väsyneet silmät ylöspäin kääntyneinä. Silloin minä lankesin äitini kaulaan, ja isä Dan, jonka posket olivat kosteat kyynelistä, taputteli hänen raukeana riippuvaa kättänsä.

Äiti rakas! Mitä suurimmalla hellyydellä olen häntä alati muistellut, mutta nyt, kun voin käsittää mitä hän on mahtanut kärsiä, pysyy hän muistossani rakkaimpana juuri sellaisena kuin hän oli sinä päivänä -- suloinen, kaunis, arka enkelini --, jolloin hän hetkeksi asettui vastarintaan, ei vain Bridget tätiäni, vaan myös kaikkien aikojen julmuutta vastaan, poljetan äitiytensä jumalaisen oikeuden puolesta.

Yhdestoista luku.

Äitini alistui täydellisesti. Jo vuorokauden kuluttua hän oli täydessä vaatteiden valmistamistouhussa Rooman-matkaani varten. Vanha, värillinen mallikirja sukelsi jälleen esiin, pukutarpeita tilattiin ja ompelijatyttö haettiin kylästä, mutta kaikkein suurellisinta oli mielestäni, että Blackwaterista lähetettiin noutamaan pieni oravannahkainen kauluri, suuri oravannahkainen puuhka ja päänmukainen oravannahkainen lakki, jonka sivussa upeili sulka.

Lapsen sydän on kuin vuolas puro, ja loukkaisin totuutta, jos sanoisin, että tunsin suurtakaan surua näiden ahkerien valmistuspuuhien aikana. Päinvastoin olin, poloinen hupakko, aika ylpeä, kun olin ikäänkuin paljoa ylempänä kaunista Betsyä ja Nessy MacLeodia ja saatoin kohdella heitä alentuvalla ystävällisyydellä.

Isä Dan, joka kävi meillä useammin kuin koskaan ennen, yllytti tietämättään tätä tunnetta minussa, hän kun alati, milloin vain olimme kahden, kehoitti minua olemaan kiltti kaikille ja varsinkin äidilleni.

"Pikku tyttöseni olisi niin pahoillaan, jos tuottaisi äidilleen mielipahaa, eikö niin?" oli hänen tapana kuiskailla, ja kun minä vastasin, että olisin niin kauhean pahoillani, hän jatkoi:

"Niinpä siis ollaan uljas pikku nainen. Hänen täytyy olla reippaana. Hän ei saa surra lähtöään eikä itkeä, kun erohetki on käsissä."

Minä sanoin "kyllä" ja "niin" vastaukseksi kaikkeen tähän ja tunsin suurta luottamusta itseeni, mutta olen varma siitä, että parastamme tarkottava isä Dan antoi samoja neuvoja äidillekin, sillä muistan kuinka uskottelimme toisillemme olevamme hyvällä päällä, kuinka yhdessä nauroimme, juttelimme ja lauloimme, vaikka en luule silloin epäilleeni, että oma osani tässä leikissä oli helpompi kuin hänen.

Viimein se kumminkin minulle selvisi, kun keskellä yötä, vähän ennen lähtöäni, heräsin äitini kovaan yskimiseen ja kuulin hänen sanovan itsekseen syvään läähättäen:

"Lapsi raukkani! Mihin hän joutunee?"

Kaikki sujui kuitenkin hyvin lähtöpäivään asti. Kaksi höyrylaivaa kulki päivittäin Liverpooliinpa oli päätetty, että minä lähtisin ensimäisessä. Jo päivän ensi koitteessa minä hypähdin ylös vuoteeltani odottamatta herättämistä. Ihastukseni oli niin suuri, että rupesin yöpaidassani tanssimaan ympäri huonetta muistamatta isääni, joka aina nousi aamuhämärissä ja söi aamiaista alapuolella olevassa huoneessa.

Äitini ja minä söimme aamiaista vuoteessa, ja sitten seurasi kova touhu. Minun osani siinä oli pukeutua uusiin vaatteisiini ja sitten kaikki päällysvaatteet ylläni pyörähdellä varpaillani peilin edessä, hymyillen kuvalleni. Sillä välin äiti neuvoi minua kirjoittamaan hänelle niin usein kuin luostarista sallittaisiin sekä kirjoitti polvillaan rukoustuolissaan, jota hän käytti kirjoituspöytänä, osoitteen kirjeitäni varten.

Silloin huomasin, että päällekirjoituksen ensimäinen rivi "Rouva Isabel O'Neill" oli kyynelten tahrima, joita oli tipahdellut hänen silmistään, ja kurkkuani alkoi kouristaa. Mutta muistin, mitä isä Dan oli neuvonut minua tekemään, ja sanoin:

"Älä huoli, mammi. Älä huoli -- lupa-ajaksi pääsen kotiin."

Tuokion kuluttua kuulimme vaunujen pyöräin ratisevan ikkunain alla, ja sitten isä Dan astui sisään valkea, kudottu vaippa hartioillaan, kantaen kädessään hullunkurista laukkua, jossa hän tavallisesti kuljetti hautajaiskauhtanaansa, ja ilmoitti, että kaikki oli valmista.

Näin äidin kääntyvän poispäin ja ottavan taskustaan nenäliinansa, ja minä rupesin itsekin vetistelemään, mutta isä Dan antoi minulle kynnyksellä seisoessaan merkin, ja minä nielaisin kyyneleeni ja huudahdin:

"Hyvästi, mammi. Jouluksi tulen takaisin", ja sitten ryntäsin ovelle.

Ovesta ulos lentäessäni kuulin äitini äännähtävän "Mary" hyvin oudolla äänellä, ja minä käännähdin katsomaan häntä -- voin vieläkin nähdä hänet .- kauniit, kalvakat kasvot tuskan murtamina ja käsivarret minua kohti kurotettuina.

Silloin minä karkasin takaisin hänen luokseen, ja hän sieppasi minut syliinsä huudahtaen: "Mary rakas! Mary rakkaani!" ja saatoin tuntea hänen sydämensä tykkivän hänen pukunsa lävitse ja kuulla hänen kurkkunsa käheän korinan, ja silloin meidän poloisten teeskennelty uljuus kerrassaan kukistui.

Samassa isäni kuului alhaalta huutavan, että myöhästytään laivalta, ja niinpä äitini kuivasi meidän kummankin silmät ja päästi minut menemään.

Isä Dan oli jo kadonnut, kun tulin portaille, mutta nähdessäni Nessy MacLeodin ja kauniin Betsyn seisovan portaitten alapäässä, minä äkkiä saavutin mielenmalttini ja purjehtien alas portaita kaikessa komeudessani, astuin heidän sivuitseen ylpeän äänettömänä pieni linnunpääni pystyssä.

Aikomukseni oli menetellä samoin Bridget tädin suhteen, joka huivi hartioillaan seisoi avoimessa ovessa, mutta hän tarttui kiinni minuun sanoen:

"Vai et aio suudella minua hyvästiksi?"

"En", vastasin, ojentaen pikku ruumiini niin suoraksi kuin mahdollista.

"Mikset?"

"Koska sinä olet ollut tyly äidille ja julma minulle ja kosket välitä kestään muusta kuin kauniista Betsystä. Ja minä aion kertoa luostarissa, että teet äidin sairaaksi, ja sinä olet niin häijy kuin... kuin häijyt vaimot Raamatussa!"

"Herrajesta!" päivitteli Bridget täti ja yritti nauraa, mutta minä saatoin nähdä, että hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi kuin valkeaksi kalkittu seinä. Se ei minua vähääkään huolettanut, mutta vaunujen luo tullessani sanoi isä Dan, joka jo istui niissä:

"Pikku Maryni ei tahdo jättää kotia tuolla tapaa suutelematta tätiään ja sanomatta hyvästiä serkuilleen."

Niinpä minä palasin takaisin ja pudistin kättä Nessy MacLeodin ja kauniin Betsyn kanssa ja kurotin pienet kasvoni Bridget tätini suudeltaviksi.

"Nyt olet kiltti", sanoi hän suudeltuaan minua, mutta luin läksin menemään, kuuli valpas pikku korvani sanat:

"Hyvä toki, että hän lähtee,"

Tällä välin oli isäni, jonka raudanharmailla hiuksilla aamusumu välkkyi kuin kaste, astellut pitkin hiekkakäytävää, ja kärsimättömänä väittäen hevosia palelevan, hän muitta mutkitta lennätti minut vaunuihin ja paiskasi oven kiinni jälkeeni.

Mutta tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, kun isä Dan, joka vilkutteli pieniä silmiään ja oli niistävinään nenäänsä värilliseen nenäliinaansa, sanoi: "Katso!" ja viittasi äitini ikkunaan.

Siinä hän seisoi, viittoen minulle ja heittäen lentosuudelmia avoimesta ikkunasta, kunnes vaunut pyörähtivät muutamain puiden taa ja hän katosi näkyvistäni.

Mitä äitini huoneessa tapahtui sen jälkeen kun hänen ikkunansa suljettiin, en tiedä, mutta muistan hyvin, että itse ryömin vaunujen nurkkaan ja unohdin kaiken kunnian ja suuruuden, jota Roomaan lähtö merkitsi minulle.

Kun olimme päässeet puolimatkaan ajotietä, hyökkäsi eräs poika koiran kanssa kastanjapuiden takaa ja alkoi juosta kilpaa vaunujen kanssa. Se oli Martin, ja vaikka hänen oikea käsivartensa oli siteessä, ponnistautui hän vaunujen astuimelle ja piteli kiinni vasemmalla kädellään avoimesta vaunun ikkunasta, pistäen samassa päänsä sisään ja merkitsevin elein pyytäen minua ottamaan hänen hampaistaan varressaan riippuvaa, suurta, punaista omenaa. Minä otin sen, ja sitten hän hypähti maahan sanaakaan virkkamatta. Muistaessani nyt hänen vääntyneitä kasvojaan ja vetistyneitä silmiään, pyrkii minua naurattamaan. Mutta silloin katsahtaessani taakseni ja nähdessäni pienen, yksikätisen olennon seisovan tiellä suuri tattihattu päässään William Rufuksen vieressä, ei minua lainkaan naurattanut.

Tulimme Blackwateriin hyvissä ajoin ennen laivan lähtöä, ja kun laivan pillit olivat lakanneet viheltämästä ja olimme merellä, huomasin, että istuimme laivan toisessa yksityishytissä yläkannella. Isä Dan kertoi minulle, että toinen hytti oli nuoren lordi Raan ja hänen holhoojansa hallussa ja että he olivat menossa yhdessä Oxfordiin. Mutta se ei sillä hetkellä minua vähääkään huvittanut.

Kun minulla nyt oli aikaa miettiä viimeisiä tapahtumia, alkoi kauhistuttava totuus valjeta minulle, ja kun isä Dan, joka oli hyvin kiihtynyt, meni ylhäisille matkatovereillemme lausumaan alamaisimmat tervehdyksensä, kyyristyin minä kokonaan hytin ovenpuoleiseen nurkkaan ja toistin itselleni, että minut oikeastaan olikin ajettu pois isäni talosta, enkä koskaan enää saisi nähdä Martinia enkä äitiäni.

Äkkiä huomasin hyttini pimenevän siitä, että joku seisoi ovella. Se oli pitkä poika tai oikeammin mies, ja tiesin paikalla kuka hän oli. Hän oli nuori lordi Raa. Ja hän oli mielestäni niin kaunis ja hienosti vaatetettu seisoessaan siinä minua hymyillen silmäilemässä. Hetken kuluttua hän astui hyttiin ja kävi istumaan vastapäätä minua sanoen:

"Sinä siis olet pikku Mary O'Neill, olethan?"

Minä en vastannut mitään. Tarkemmin häntä silmäiltyäni arvelin, ettei hän sentään ollutkaan niin kaunis, hänellä kun oli kaksi suurta etuhammasta kuten kauniilla Betsyllä.

"Etkös sinä olekin se tyttö, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla poika ja päästä minun tilalleni?"

En vieläkään virkkanut mitään. Hänen äänensä muistutti mielestäni Nessy MacLeodin ääntä -- se oli kimeä, kova ja narskuva.

"Poloinen pikku pupu! Aivan yksin matkalla Roomaan, niinhän?"

En vieläkään virkkanut mitään. Hänen silmänsä olivat mielestäni kuten Bridget tädin -- kylmät, harmaat, läpitunkevat.

"Niin hiljaisen alistuvainen! Ihanhan sitä ollaan jo kuin pikku nunna! Ja riivatun kaunis nunna hän onkin, se on myönnettävä."

Minä aloin jo tuntea suurta ylenkatsetta häntä kohtaan.

"Mistä olet saanut nuo suuret enkelinsilmät? Ne on varmaankin varastettu joltain Madonnalta, on tottakin."

Mutta minä olin jo selvillä siitä, ettei hänen kanssaan kannattanut puhua, niinpä minä käänsin pois pääni ja rupesin tähystämään merta, kun kuulin hänen sanovan:

"Tottahan annat minulle suukkosen, sievä pikku naikkoseni, annathan?"

"En."

"Ooh, mutta sinun täytyy -- mehän olemme sukulaisia, näetkös."

"En tahdo."

Silloin hän naurahti ja nousten istualtaan kumartui minun ylitseni suudellakseen minua, jolloin minä kiskaisin toisen käteni puuhkasta ja puristaen sen lujasti nyrkkiin löin häntä kasvoihin.

Hän oli hämmästynyt ja suuttunut.

"Katsopas vain kiukkupussia!" harmitteli hän. "Kuka olisi uskonut! Nunnan kasvot ja pirun mieli! Mutta tämä sinun pitää vielä sovittaa, neitiseni."

Hän läksi tiehensä, enkä nähnyt häntä sen koommin, ennenkuin laiva laski Liverpoolin lastauslaituriin. Silloin matkustajain puuhatessa tavarainsa kanssa, hän palasi takaisin isä Danin ja pitkän, vaalean herrasmiehen seurassa, joka oli hänen holhoojansa, ja sanoi:

"Kas niin, annetaanko minulle suukkonen sovitukseksi vai kannammeko kaunaa toisillemme kaiken elinaikamme?"

"Pikku Maryni ei voisi kantaa kaunaa ketään kohtaan", sanoi isä Dan. "Hän antaa lordin suudella itseään sovinnon merkiksi."

Niinpä tein samoin nuorelle lordi Raalle kuin Bridget tädilleni -- kurotin ylös kasvoni ja hän suuteli minua.

Pieni, yksinkertainen, jokapäiväinen tapahtuma tämä vain oli, mutta se oli sittenkin alku elämäni onnettomimpaan askeleeseen, ja kun sitä ajattelen, en voi olla ihmettelemättä, että Hän, joka laskee kukkaset kedolla ja pitää huolta taivaan linnuista, ei pienimmälläkään merkillä varoita lapsiaan estääkseen heidän jalkaansa horjumasta.

Kahdestoista luku.

Matkastamme Roomaan ei muistiini ole jäänyt paljon muuta kuin että nukuimme erilaisissa vuoteissa eri kaupungeissa, että junat kiitivät läpi tunnelien ja hiljensivät vauhtiaan lasikattoisille rautatieasemille tullessaan, että loppumaton ihmistulva liikkui edestakaisin omituisessa sekasorrossa, ja lisäksi, että tunsin itseni hyvin avuttomaksi ja pelkäsin eksyväni isä Danista, jonka vuoksi pysyttelin hyvin lähellä häntä.

Neljännen päivän iltapuolella kotoalähdöstämme juna kulki aavan, aaltomaisesti töyryisen tasangon poikki, joka oli melkein puuton ja näytti liikkuvasta junasta katsottuna vihreältä mereltä, jonka laineilla kelluu vesiruohoa. Isä Dan luki paraikaa rukouskirjastaan seuraavan päivän tekstiä, koska ei tietänyt mitään muutakaan ajankuluksi, kun aurinko samassa laski taivaanrannan taa suurena, punaisena loimuna, ja sitten äkisti tämän valoloiston keskeltä näyttäytyi iso, pyöreä, musta pallo, joka muistutti ankkurissa olevaa ilmapalloa.

Minä huomautin tästä isä Danille, ja samassa hän joutui aivan erikoisen innostuksen valtaan.

"Ei pidä tuskailla, lapseni", huudahti hän ilonkyynelten noustessa hänen silmiinsä. "Tiedätkö mikä se on? Se on Pyhän Pietarin kirkko! Rooma, lapseni, Rooma!"

Kello yhdeksän seutuvilla me saavuimme määräpaikkaamme, ja keskellä suurta sekasortoa minä astelin isä Danin vieressä pidellen kiinni hänen suuresta taskustaan, hänen kantaessaan omaa laukkuansa ja minun koriani, kunnes olimme taivaltaneet läpi pitkän asemasillan tungoksen ja tulleet aseman ulkopuolelle ajurein luo.

Silloin isä Dan pyyhki otsaansa kirjavalla nenäliinallaan, ja minä kyyristyin hänen viereensä istumaan. Ajuri läimähytti pitkää ruoskaansa huutaen jalkamiehiä väistymään ajaessamme eteenpäin kivikaduilla, jotka näyttivät olevan täynnä kuvapatsaita ja suihkulähteitä, ja kaikkea valaisi suuri, valkea valo, joka ei ollut kuunvaloa, vaikkakin muistutti sitä.

Mutta viimein pysähdyimme erään suuren talon pienen portin eteen. Talon vieressä oli kirkko ja se tuntui olevan rakennettu korkealle penkereelle, josta saattoi nähdä yli koko kaupungin, sillä minä näin monta samanlaista kuin Pyhän Pietarin kirkko alapuolellamme.

Ovessa oleva rautaristikko työnnettiin syrjään, ja sitten avasi oven mustapukuinen nainen, jonka otsalla oli musta side ja jonka olkapäillä molemmin puolin kasvoja riippui valkea liina. Hän pyysi meitä astumaan sisään, ja tehtyämme sen hän kuljetti meitä pitkää käytävää myöten lämpimään huoneeseen, missä suuressa punaisessa nojatuolissa istui eräs nainen samanlaisessa, vaikka hiukan hienommasta vaatteesta tehdyssä puvussa.

Isä Dan, joka kumarsi syvään tälle naiselle, sanoi häntä arvoisaksi äidiksi, ja hän vastasi oudolla englanninkielellä, jonka jäljestäpäin sain kuulla olevan vierasta murtamista.

Muistan, että hän oli mielestäni hyvin kaunis, melkeinpä yhtä kaunis kuin äitini, ja kun isä Dan käski minun suudella hänen kättänsä, tein sen, ja sitten hän asetti minut istumaan tuolille ja alkoi katsella minua.

"Kuinka vanha hän on?" kysyi hän, ja isä Dan vastasi, että hän luuli minun täyttävän kahdeksan vuotta tässä kuussa, mikä olikin totta, nyt kun oltiin lokakuussa.

"Pienipä hän on ikäisekseen", huomautti nainen, ja silloin isä Dan virkkoi äiti raukasta jotain, jota en voi muistaa.

Tämän jälkeen he juttelivat muista asioista, ja minä katselin seinillä riippuvia tauluja -- jotka kuvasivat pyhimyksiä ja paaveja sekä Jeesusta aukaistu sydän rinnassaan.

"Lapsi mahtaa olla nälissään", sanoi nainen. "Hänen täytyy saada jotain syödäkseen, ennenkuin käy levolle muut lapset ovat jo nukkumassa."

Sitten hän soitti käsikelloa, ja kun nainen, joka oli avannut oven, näyttäytyi, sanoi hän:

"Pyydä sisar Angelaa heti tulemaan tänne."

Parin minuutin kuluttua sisar Angela tuli huoneeseen. Hän oli aivan nuori, melkeinpä kasvava tyttö, ja hänen kasvonsa olivat niin suloiset ja surumieliset, että rupesin heti häntä rakastamaan.

"Tämä on pieni Mary O'Neill. Vie hänet ruokahuoneeseen ja anna hänelle mitä hän vain haluaa, äläkä jätä häntä, ennenkuin hän on rauhallinen ja tyytyväinen."

"Hyvä on, äiti", vastasi sisar Angela ja tarttuen käteeni hän kuiskasi: "Tule, Mary, näytät kovin väsyneeltä."

Minä nousin seuratakseni häntä, mutta samassa nousi isä Dankin, ja minä kuulin hänen sanovan, että hänen oli viipymättä etsittävä jokin yömaja, sillä hänen piispansa oli luvannut hänen oleskella Roomassa vain yhden päivän, ja hänen oli siis jo huomispäivänä aamujunassa palattava kotiin.

Tämä kohtasi minua kuin salamanisku. Mitä todella lienenkään matkastani kuvitellut, en tiedä, mutta varmasti en ollut kertaakaan ajatellut jääväni yksin Roomaan.

Pikku sydämeni vavahti, ja päästäen irti sisaren käden, astuin isä Danin luo ja tartuin hänen käteensä.

"Ettehän jätä pikku Maryänne, isä, ettehän?"

Luulenpa, että kiltti isä Dan oli vielä onnettomampi kuin minä, sillä muistan hänen mielenliikutuksesta hätääntyneellä, sortuneella äänellään änkyttävän jotain, että arvoisa äiti pitää hyvää huolta minusta ja että hän varmasti palaa takaisin jouluna viedäkseen minut kotiin isäni juhlallisen lupauksen mukaisesti.

Sitten minä yhä hiljaa nyyhkyttäen läksin sisar Angelan taluttamana ruokahuoneeseen, joka oli iso, kaikuva sali. Lukupulpetin eteen, jonka yläpuolella seinällä riippui toinen vielä suurempi Pyhän Sydämen kuva, oli asetettu rivittäin yksinkertaisia honkapöytiä ja -penkkejä. Vain yksi kaasuliekki oli jätetty palamaan, ja sen alle minä istuuduin illallistani syömään. Juotuani kupillisen lihalientä en enää ollut niin allapäin.

Sitten sisar Angela sytytti lampun ja talutti minut kiviportaita ylös makuuhuoneeseen, joka oli samanlainen kuin ruokahuonekin, vaikkei niin hiljainen, sillä se oli täynnä vuoteita, ja nukkuvain tyttöjen hengitys sai aikaan äänen, joka muistutti kellosepän puotia kylässämme...

Minun vuoteeni oli oven lähellä, ja riisuttuaan minut ja käärittyään peitteen ympärilleni, sisar Angela alensi äänensä hyvin matalaksi ja kehoitti minua olemaan aivan rauhallinen ja kiltti pikku tyttö, Jesuslapsen rakas lapsi; ja silloin en voinut olla vetämättä käsivarsiani peitteen alta ja kietomatta niitä hänen pyöreälle kaulalleen ja vetämättä hänen päätänsä tyynylleni ja suutelematta häntä.

Sisar Angela otti sitten lampun ja meni makuuhuoneen peräpuolelle, josta pieni neliönmuotoinen osa oli erotettu häntä varten, ja näin hänen siellä valmistautuvan levolle, irroittavan valkeat siteet poskiltaan ja mustan siteen otsaltaan sekä päästävän pitkät, vaaleat hiuksensa valloilleen kauniisti aaltoilemaan kasvojensa ympäri. Ja hän oli mielestäni niin suloisen ja kodikkaan näköinen.

Mutta voi, minä tunsin itseni niin yksinäiseksi! Sen jälkeen en ole milloinkaan eläessäni -- en syvimpinä tuskanhetkinänikään -- tuntenut itseäni niin avuttomaksi ja turvattomaksi. Kun sisar oli käynyt levolle ja makuuhuoneessa oli kaikki hiljaista eikä muuta kuulunut kuin nukkuvien tyttöjen tasaista hengitystä, -- jotka kaikki olivat minulle ventovieraita, -- valtasi minut niin painostava yksinäisyyden tunne, että kätkin pääni sänkyvaatteisiin, kuten jo pienenä ollessani oli ollut tapani isäni tullessa äitini huoneeseen.

Koetan ajatella isääni ilman katkeruutta, mutta en vielä tälläkään hetkellä saata käsittää, kuinka hänellä oli sydäntä työntää minut pois kotoa näin kevyesti. Tahtoiko hän vain saada rauhaa liiketoimiansa varten, näkemättä mahdolliseksi toteuttaa sitä muulla tavalla kuin poistamalla Bridget tätini kateuden aiheen? Vai kantoiko hän yhä vielä kaunaa kohtalolle siitä, että se oli tehnyt minut tytöksi, ja siitä syystä tahtoi vapautua minua näkemästä.

En tiedä. En osaa sanoa. Mutta kummassakin tapauksessa koetan turhaan ymmärtää, kuinka hän saattoi ajatella olevansa oikeutettu, vaikkei hän vähääkään minusta huolinut, riistämään minut erilleen äidistäni, joka minua rakasti ja oli niin kalliisti saanut maksaa hengestäni.

Hän on isäni -- Jumala auttakoon minua leppeästi häntä arvostelemaan.

Kolmastoista luku.

Puoli seitsemän aikaan aamusella heräsin aamukellon kovaan soittoon, ja kun olin havahtunut syvästä lapsenunestani sen verran, että saatoin katsella ympärilleni, näin keski-ikäisen, ankarannäköisen nunnan lukevan rukousta ja kaikkien makuuhuoneessa olevain tyttöjen olevan polvistuneina vuoteillaan sanellen vastauksia.

Parin minuutin kuluttua, kun tytöt jutellen ja nauraen pukeutuivat, tuli muuan iso tyttö luokseni sanoen:

"Minä olen Mildred Bankes, ja sisar Angela sanoo, että minun on pidettävä huolta sinusta tänään."

Hän oli viidentoista vuoden seutuvissa, ja hänen pitkät, rumanlaiset kasvonsa muistuttivat mielestäni erästä isäni hevosta, jota kylän poikien oli tapana kiusotella, mutta hänen hymynsä oli niin herttainen, että minä heti mielistyin häneen.

Hän auttoi minua pukeutumaan ruskeaan samettihameeseeni, mutta ilmoitti samassa, että hänen ensi työnsä oli viedä minut maallikkosisarten luo, joiden tehtävänä oli valmistaa tytöille mustat luostaripuvut.

Oli vielä niin varhaista, että pimeätä huonetta valaisivat vain ikkunoista tunkeutuvat heikot valoviirut, mutta sentään näin, että minun ikäisiäni lapsia oli vain noin seitsemän tai kahdeksan; muut tytöt olivat monta vuotta vanhemmat, ja Mildred selitteli minulle, että Jesuslapsen luokkaan kuuluvia tyttöjä oli niin vähän, että heidät oli pantu nukkumaan Pyhän Sydämen tyttöjen kanssa.

Neljännestunnin kuluttua jokainen oli peseytynyt ja pukeutunut, ja sitten, sisar Angelan annettua merkin, tytöt riensivät ilakoiden ja nauraen ruokasaliin. Se oli suuri halli, jonka perällä oli koroke ja seinällä toinen kuva terävien okaitten raatelemasta Pyhästä Sydämestä.

Siellä olivat jo odottamassa arvoisa äiti sekä luostarin muut nunnat, kaikki kalpeakasvoisia ja raskaskatseisia naisia rukousnauhat kaulassaan, ja hän luki pitkän rukouksen, johon oppilaat (niitä oli kaikkiaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä) sanelivat vastauksia, ja sitten seurasi viiden minuutin äänettömyys, joka oli aiottu itsetutkistelemista varten, vaikka huomasin muutamain isojen tyttöjen kuiskailevan keskenään päät alaspäin painettuina.

Kuunneltuamme vielä kirkossa messun läksimme kiireesti takaisin ruokailuhuoneeseen, joka sillaikaa oli lämmennyt aamiaisestamme nousevasta höyrystä ja joka surisi iloisista äänistä kuten kiehuva vesi paistinpannussa.

Minä olin niin kiintynyt katsomaan kaikkea, että unohdin syömisenkin, kunnes Mildred nyhjäten muistutti minua siitä, mutta kun lusikka jo oli puolitiessä suuhuni, laskin sen kiireesti taas alas.

Yksi suurista tytöistä oli käsikellon kilistessä astunut lukupulpetille ja alkanut lukea kirjaa, jonka jäljestäpäin sain tietää olevan "Kristuksen seuraamisesta". Hän oli noin kuudentoista korvissa ja hänen kasvonsa olivat niin elävät, etten voinut kääntää silmiäni niistä.

Hänen hipiänsä oli vaalea ja hänen tukkansa kastanjanruskea, mutta hänen silmänsä olivat niin tummat ja terävät, että hän näytti katseellaan läpäisevän kaikki, milloin vain nosti päänsä kirjasta, jonka hän useasti tekikin.

"Kuka hän on?" kuiskasin.

"Alma Lier", kuiskasi Mildred takaisin, ja kun aamiainen oli syöty ja me aloimme hajaantua tunneillemme, kertoi hän minulle yhtä ja toista hänestä.

Alma oli amerikkalainen. Hänen isänsä oli hyvin rikas ja hänen kotinsa oli New Yorkissa. Mutta hänen äitinsä asui Pariisissa, vaikka hän nykyisin oli Roomassa, ja välistä hän tuli vaunuilleen noutamaan tytärtään ajelulle.