Part 49

Tulin sinne juuri niin ajoissa, että kuulin huudahduksen ja näin jonkun päistikkaa tupsahtavan ulos autosta ja sitten... mikä syleily!

Onpa hyvä, että Martinini on sellainen suuri ja vahva henkilö, sillä en tiedä miten olisin päässyt takaisin taloon, niin heikko ja hengästynyt tunsin olevani juuri silloin, ellei hän olisi minua tukenut voimakkaalla käsivarrellaan.

Tohtori O'Sullivan oli tullut mukana ja näytti hilpeältä kuin kolibri, ja kun pääsin Martinin käsistä, suutelin häntäkin (minussa oli hellyyttä niin yllin kyllin, että riitti jaella vaikka kelle), jolloin hän punastui kuin poika, Jumala häntä siunatkoon, ja änkytti jotain pyhästä Patrickista ja pyhästä Tuomaasta ja ettei hän olisi uskonut jos kuka olisi sanonut, että saattoi olla jotain niin suloista j.n.e.

Martin sanoi minun näyttävän niin terveeltä, ja O'Sullivankin sanoi, ettei hän olisi voinut uskoa, vaikka hänelle olisi kerrottu, että tässä ajassa olisin voinut virkistyä niin silminnähtävästi.

Seuraavan tunnin kuluessa hermostoni lämpömittari oli mahtanut kohota oikein kimmoamalla, sillä heti teen juotuamme vanha tohtori määräsi minut takaisin vuoteeseen, vaikka minä vastustelin ja suostuin menemään vasta sitten, kun hän oli rehellisesti luvannut, että portaille vievä ovi jätettäisiin avoimeksi, jotta voisin kuulla mitä alhaalla puhutaan.

Mitä lystiä siellä pidettiinkään! Puoli pitäjää oli varmaankin pistäytynyt arkihuoneeseen onnittelemaan Martinia hänen arvonimensä johdosta, muiden muassa vanha Tommy toveri, joka jutteli yhä uudelleen kaikille "että hän oli tuntenut pojan pienestä piimäsuusta pahasesta" ja "että hän ja minä olemme kuin veljet ikään".

Vanhan tohtorin arvokas ylpeys mahtoi olla näkemisen arvoista. Oikein minua itketti kuullessani tuontuostakin huudettavan "Sir Martin" milloin mistäkin nurkasta. Itse olin minä yhtä hupsu, sillä muistan, että valtimoni sykähti aika rajusti, kun kuulin minusta tehtävän "hänen armonsa", nyt kun Martinkin oli tullut... Mutta sellaisia me naiset olemme, nähkääs!

Ja sitten erotin Martinin suuren äänen ylinnä muita hänen kertoessaan käynnistään Windsorissa, kuinka kuningas oli kysellyt eikö hän ollut pelännyt jäävuoria ja kuinka hän oli vastannut: Ei, enemmän niitä Lontoossa tapaa yhdessä päivässä kuin koko elinaikana Antarktiksessa (tarkoittaen jäisiä ihmisiä).

Arvatenkin minä nauroin ääneen tälle, sillä seuraavassa tuokiossa sanottiin:

"Hss! Kuulkaapas Maryä!"

"Oh niin, sitä pikku kullanmuru raukkaa", kuului surullinen ääni puhuvan. Se oli Christian Ann. Hänelle minä aina tulen olemaan sama lapsukainen, joka "lauloi joululauluja hänen ovellaan."

Mikä ihmeellinen päivä! Mutta unta ei tänä yönä ole ajattelemistakaan. Huomenna minun on se hänelle kerrottava.

* * * * *

_13 p. heinäk._ Ajattelin tänä aamuna kertoa Martinille, mutta en todella voinut.

Olin menossa alakertaan aamiaiselle, nojaten toisella kädelläni portaitten käsipuihin ja käyttäen hoitajaani toisena sauvanani, kun silmiäni kohtasi hymyilevin kuva, minkä milloinkaan olen nähnyt. Pienokainen ja Martin olivat kumpikin nelinkontin uunin edessä olevalla räsymatolla, kasvotusten -- Martin kutsuen häntä luokseen, Isabel nostaen pientä päätänsä häntä kohti kuin lentoonpyrkivä linnunpoikanen, ja molemmat nauroivat tuota helmeilevää naurua, joka muistutti pullosta pulppuavaa vettä.

Tämä näky lannisti rohkeuteni jo ensi näkemältä. Ja kun Martin, istutettuaan minut nojatuoliin uunin ääreen, paiskautui heti innokkaisiin kertomuksiin matkamme valmistuksista -- kuinka meidän ensin oli mentävä naimisiin kymmenentenä päivänä siitä kun kylävouti oli myöntänyt meille erikoisluvan, kuinka minun oli ensin levättävä päivä ja sitten matkustettava Lontooseen kahdentenatoista päivänä ja sitten jälleen levättävä neljä päivää (jolloin minulle oli hankittava lämpimiä vaatteita matkaa varten) ja kuinka meidän oli "Orientissa" lähdettävä matkaan kuudentenatoista päivänä -- niin silloin en hennonnut kertoa hänelle mikä järkkymätön kohtalo häntä odotti.

Pelkurimaisuutta se oli, sen tiesin, ja ennen tahi myöhemmin minun oli siitä lunastus maksettava.

Mutta kun hän jutteli edelleen pienokaisesta ja pyysi äitiänsä pitämään huolta tyttösestä meidän poissa ollessamme, ja kun Christian Ann vastasi myöntävästi (niin surullisella äänellä), niin silloin selvisi minulle, etten ensinkään uskaltaisi kertoa hänelle -- ennemmin kuolen kuin teen sen.

Kaiken lopuksi tuli se, että minä sovin Christian Annen, vanhan tohtorin ja isä Danin kanssa, että aika ja Martinin omat huomiot saisivat ilmoittaa hänelle, mikä oli tulossa, eikä meistä yhdenkään pitänyt puhua mitään siitä.

Kylläpä minä olen aika petkuttaja! Syytän kaikesta epäitsekästä rakkauttani Martiniin. Se olisi niin kova isku hänelle -- järkyttäisi hänen suunnitelmansa, saattaisi häiriötä aikaan kaikessa, viivyttäisi hänen retkikuntaansa, vieläpä ehkä aiheuttaisi hänet tykkänään siitä luopumaan.

Rakkaat, kultaiset vanhukset ovat kaikkeen suostuneet -- kaikkeen turhamaiseen ja raukkamaiseen itsekkäisyyteeni. Minun on oltava kuin hyväksyisin kaikki Martinin suunnitelmat ja heidän tehtävänsä on seisoa vieressä ja olla mitään virkkamatta.

Voinenko sen tehdä? Voinenko?

* * * * *

_15 p. heinäk._ Minusta on tulemaisillaan suuri näyttelijätär! Onpa ihan hämmästyttävää kuinka hyvästi osaan kätkeä totuuden kaikennäköisiin verukkeihin ja uskotteluihin.

Martin kertoi minulle tänään luopuneensa tuumasta jättää minut Wellingtoniin ja päättäneensä viedä minut mukaansa talvimajoihin, sillä Windsoriin mennessään hän oli tavannut muutaman etevän erikoistuntijan sillä taudinalalla, jota minä sairastin (miten paljon hän oikein mahtaa taudistani tietää), joka oli vakuuttanut, että napapiirin ilmanala oli saava ihmeitä aikaan minussa.

Loistava oli siellä päivänpaiste kesällä! Läpikuultava, kuiva ja pirteyttävä ilma! Uutta elämää antoi joka hengenveto! Entä se mainio pikku maja siellä, niin kodikas ja mukava! Entä miehet sitten, jotka hän oli jättävä sinne sillävälin kun hän itse pistäytyy Etelään -- he tulisivat jumaloimaan minua!

"Suurenmoista! Loistavaa!" huudahdin. "Kuinka ihastuttavaa pitää taloutta suurille, nälkäisille, terveille pojille, jotka ryntäävät sisään lumisina ja huutavat syötävää!"

Toisinaan minä itsekin unohdan näytteleväni ja silloin näen toisten (Christian Annen, vanhan tohtorin ja isä Danin) pää painuksissa hiipivän ulos huoneesta.

Kunpa en olisi niin heikko. Tuskia ei minulla sentään ole. Mutta ruumiinlämpö kohoaa öisin ja aamuisin olen ylen uuvuksissa.

* * * * *

_16 p. heinäk._ Jatkan yhä! Tänään olin puutarhamajassa kahden Martinin kanssa hyvän tunnin ajan. Ilma oli lauha ja kaunis, taivas sininen ja auringonsäteet pilkistivät sälehäkin välitse.

Minun on tapana sanoa, että jokaisessa naparetkeilijässä on hiukan mykkää runoilijaa, mutta tänäpäivänä ei runoilija ollut mykkä, Martinin puhuessa sykloonista ja antisykloonista tahi miksi sitä sanotaankaan, joka peittää Etelänapapiirin lakin tavalla ja määrää sään suuressa osassa asuttua maapallopuoliskoa.

"Me aiomme ottaa Jumalalta Hänen sanansa ja siirtää sen maailmaan", sanoi hän.

Sen jälkeen hän kosketti (ensimäisen kerran kotiin palattuaan) asemamme vaikeuksia sanoen kuinka ihanata olisi paeta tuohon suureen, vapaaseen vyöhykkeeseen pois sivistyneestä maailmasta, sen tylsistyneine lakeineen ja kuluneine uskontunnustuksineen, jotka pitävät ihmiskunnan orjuudessa.

"Enää vain kuukausi tästä päivästä kunnes lähdemme matkaan, ja sinä olet silloin kyllin terve lähtemään, armas."

"Kyllä, kyllä, enää vain kuukausi tästä päivästä, niin minä olen kyllin terve silloin, armas."

Oh, Mary O'Neill! Kauanko jaksat vielä tätä jatkaa?

* * * * *

_17 p. heinäk._ Martin toi Lontoosta tullessaan uuden kirjansa korrehtuurin ja tänään hän ja tohtori O'Sullivan ja minä olemme istuneet puutarhamajassa sitä "paikkailemassa" -- tohtori lukien ääneen, Martin poltellen orjantappurajuuri-piippuansa ja minä (tyynyihin haudattuna) istuen siinä muka tuomarina.

Mikä yksinkertainen, suorapuheinen, luonnollinen kuvaus! Vaikka siinä olisi ollut virheitä tuhansittain, ei minun korvani olisi kuullut yhtäkään. Luettiin juuri jännittävää pätkää hetkestä, jolloin kuolema oli aivan lähellä, kun minut säpsähdytti haudantakainen, voihkiva ääni "Voi Herrajesta sentään" ja samassa sukelsi Glengarry-lakki esiin verenpisara-aidan takaa. Vanha Tommy kuunteli tienreunalla.

Oli jo myöhä, kun lopetimme korjauslukumme. Kaste alkoi jo laskeutua ja Martin sanoi kantavansa minut sisään, jotteivät jalkani kastuisi -- minkä hän tekikin sillä seurauksella, että minä, muistaen mitä oli tapahtunut ensimäisenä yhdessäolo-iltanamme Raa-linnassa, sain aimo puistatus-kohtauksen niin pian kuin pääsimme kotiin.

"Joutuin, joutuin, päällikkö", kuulin O'Sullivanin sanovan, ja sitten minut autettiin yläkertaan ja vuoteeseen.

* * * * *

_18 p. heinäk._ Olenpa minä tulemassa aika flirtiksi. Päästyäni selville, että tohtori O'Sullivankin on pikkuriikkisen rakastunut minuun, olen keimaillut hänen kanssaan Martinin edessä.

On niin peräti ihastuttavaa (kaiken sen jäljestä, mitä olen kärsinyt), kun kaksi uljasta miestä, jotka kuuluvat maailman sankarisukuun, kantavat käsillään minua, pientä poloista, etten voinut vastustaa kiusausta vähän viattomasti kiusotella Martinia.

Ennenkuin taas ryhdyimme korjauslukuumme, sanoin Martinille, että jos hän oli päättänyt jättää minut talvimajoihin Navalle mennessään, niin täytyi hänen sallia tohtori O'Sullivaninkin jäädä sinne minusta huolta pitämään.

Tohtori tietenkin tarttui syöttiin siinä silmänräpäyksessä.

"Sen hän tekee -- kautta pyhän Patrickin ja pyhän Tuomaan, sen hän tekee, ja ylen ylpeä hän on oleva siitä toimesta."

Mutta onkos nähty kummempaa! Martinini kasvoille välähti ensin jotain varjontapaista, mutta sitten levisi kasvoille suuri, leveä hymähdys, sitten sukelsivat esille hänen lujat nyrkkinsä ja... seuraavassa tuokiossa poloinen tohtori ja hänen puutarhaistuimensa vierivät päälletysten viheriällä nurmella.

Ilman verenvuodatusta asiasta kumminkin selvittiin ja sitten käytiin taas tarmokkaasti käsiksi kirjaan.

Nyt en saa enää kirjoittaa. Olen aina öisin kirjoittanut omaan kirjaani, kun en ole kyennyt saamaan kiinni unesta; mutta olen nyt heikompi ja minun täytyy säästää voimani Martinin kirjaan.

* * * * *

_20 p. heinäk._ Voi toki! Minä viettelen kaikki nämä kultaiset ihmisraukat osallisiksi petkutuksiini. Christian Ann ei suuresti sure valehtelemisiaan ja kiertelemisiään, jos vain voi säästää tuskaa rakastetulta pojaltaan. Mutta vanha tohtori! Entä isä Dan!

Pari viikkoa sitten tuli minuun paha yskä, ja vaikka se ei paljoa merkitse, niin olen koettanut hillitä sitä Martinin läsnäollessa, sillä pelkäsin hänen korvansa keksivän sen laadun, hän kun itse on tohtori.

Mutta tänä iltapuolena (ilma oli hiukan kostea ja sataa räiskytti lauhasti puille ja pensaille) sattui minulle kova yskäkohtaus, jolloin Martin kävi totisen näköiseksi, kunnes minä rupesin nauramaan ja sanoin:

"Ei se ole mitään! Tällainen yskä minulla on ollut joka kesä sittenkun synnyin -- eikö ole, isä Dan?"

"Oo-on." Minun täytyy muistaa tämä ensi kerralla synnintunnustukselle mennessäni, mutta mitä isä Danin pitää tehdä, en totta tosiaan tiedä.

* * * * *

_21 p. heinäk._ Olen tänä päivänä ollut jotenkin allapäin. Pariisista tuli minulle nimettömästi sanomalehti, jossa muuan uutinen oli merkitty minun luettavakseni.

_"Englantilaisen päärin ja amerikkalaisen perijättären häät."_

Mieheni ja Alman häät! Ne vietettiin amerikkalaisessa lähetystössä ja läsnä oli lukuisa joukko hienoa väkeä. Kerrottiin pitkältä morsiamen upeasta puvusta ja sulhasen kalliista lahjoista. He ovat vuokranneet itselleen asunnon Champs Elyséessä ja tulevat viettämään suurimman osan aikaansa Pariisissa.

Niinpä niin, miksi murehtisin asiaa, joka liikuttaa minua niin vähän? Alma on yhä kaunis; hän on oleva ihailijain ympäröimä, hänen salonkinsa on oleva Europan ja Amerikan hienon maailman kuokkavieraiden mieluisa olinpaikka. Mitä mieheeni tulee, niin hänen vaimonsa intohimon pehkutuli on piankin palanut loppuun, varsinkin nyt kun Alma on saavuttanut päämääränsä -- lordi Raan nimen ja arvoaseman.

* * * * *

Martin kantoi minut tänään yläkertaan vuoteeseeni. Olin todella tavallista heikompi, mutta me pidimme aika lystiä siellä. Ensimäisenä kulki hoitaja, suuren tyynyvuoren takana, sitten tulimme Martin ja minä, minä Martinin sylissä käsivarret hänen kaulallaan, ja viimeisenä tohtori O'Sullivan kahta korkeata messinkikynttiläjalkaa kantaen.

Kuinka me nauroimme! Me kaikki nauroimme yhdessä, ikäänkuin koettaaksemme kuka meistä voisi äänekkäimmin nauraa. Vain Christian Ann näytti vakavalta seisoessaan portaitten alapäässä hyssytellen yöpuvussa olevaa pienokaista.

Kirjoitan tätä kello kolme aamulla ja voin vielä kuulla naurumme kaikuvan -- mutta nyt se kuulostaa nyyhkytykseltä.

* * * * *

_22 p. heinäk._ Olen tänäpäivänä kuullut jotain, joka on riistänyt kaiken lämmön elämästäni. Se koskee isääni, jota vanha tohtori yhä hoitaa. Kuultuaan mieheni naimisista hän on ilmoittanut aikovansa vaatia lapseni huostaansa, jos jotain tapahtuisi minulle.

Mikä hänellä on silmämääränä, en tiedä. Hän ei voi ajatella mieheni arvonimen vaatimista -- Isabelhan on tyttö. Muistaessani mitä isäni asianajaja oli sanonut naimasopimuksesta neuvotellessani hänen kanssaan avioerostani, en voinut otaksua muuta kuin että hän (jouduttuaan nyt köyhäksi) pyrkii anastamaan takaisin miehelleni määrätyn perinnön.

Se pelottaa minua -- herättää eloon tuon vanhan painajaiseni, että lapseni laillisuudesta tehdään oikeusjuttu. Tahdon puhella Martinin kanssa siitä. Mutta kuinka voin tehdä sitä ilmaisematta hänelle totuutta, jota niin suurella ponnistuksella olen koettanut salata?

* * * * *

_23 p. heinäk._ Oh, Mary O'Neill, mitä kaikkea keksitkään.

Puhuin Martinille isän uhkauksesta, mutta annoin sille toisen värityksen. Hän oli kuullut arvoisan äidin käynnistä, ja niinpä sanoin isäni kuulleen huhuttavan, että aioin mennä luostariin ja selittäneen, että siinä tapauksessa hän, ollen lähin perillinen veren puolesta, perisi lapseni Christian Annelta.

"Voiko hän sen tehdä -- kun minä olen... kun me olemme lähteneet?" kysyin.

Minusta Martinin voimakkaat kasvot olivat tavattoman ankarat. Hän antoi minulle epämääräisen vastauksen ja jätti minut pian sen jälkeen jonkun tekosyyn nojalla.

Noin tunnin kuluttua hän palasi kantaakseen minut yläkertaan ja laskiessaan minut lattialle, Christian Annen tullessa jäljestä kynttilöineen, hän kuiskasi:

"Älä tuskaile tyttösestä. Se asia on jo selvitetty luullakseni."

Mitähän hän lienee tehnyt, mitähän?

Martin Conradin memorandum.

Mitä olin tehnyt, on helposti kerrottu. Menin suoraan itse Daniel O'Neillin luo aikoen saada selvää jutun todenperäisyydestä ja toimia sitä mukaa.

Tiesin jo kylläksi vainutakseni ilkitöitä. En voinut olla niin sokea ympäristöni tapahtumille, etten olisi oivaltanut saastaisen rahakysymyksen tahi ehkäpä toisen vieläkin saastaisemman kysymyksen, joka koski vaimo MacLeodin pyyteitä ja tavoitteluja, olevan sen asian juurena, joka huoletti rakkaintani.

Daniel O'Neill oli lähtenyt Hovista ja muuttanut asumaan äitinsä vanhaan majaan kahdesta syystä -- ensinnäkin luulotellakseen oikeudelle joutuneensa peräti häviöön vararikoissa, johon hän oli saattanut koko saaren; ja toiseksi tyydyttääkseen rakastajatartansa, joka tahtoi anastaa hänet itselleen lopun lähestyessä, jotta Daniel O'Neill mahdollisesti suostuisi naimaan hänet (vaikkapa vain kuolinvuoteellaan), sillä sen kautta hänelle turvattaisiin lesken oikeudet siihen, minkä hänen miehensä oli jättävä jälkeensä -- se on puolet Ellania.

Missä yhteydessä tämä oli miehen haluun päästä käsiksi lapseen, oli minulle vielä tietymätöntä, mutta aikomukseni oli saada tietää se ilman tunninkaan viivytystä. Niinpä siis läksin matkaan rämeiköllä olevalle majalle.

Oli jo pimeä ja koska en tuntenut tarkkaan noita alati muuttuvia oikotie-polkuja rämeiköllä, niin pyysin isä Danin oppaaksi. Vanha pappi näytti tietävän asiani ja näytti ensin peljästyneeltä.

"No niin... kyllä, kyllä... miksi en tulisi?" virkkoi hän. "Kyllä tulen, tulen niinkin" -- ja hän suoristihe miehen tavalla, joka on päättänyt ottaa osaa vaaralliseen yritykseen.

Rämeikön peitti sinä iltana sankka sumu, joten ei ollut helppo isä Daninkaan (vaikka hän oli tottunut keskiyöllä vaeltamaan seudun mökeille) löytää taloa, joka oli muinoin ollut "Neale lordin" kotina.

Pitäjän poliisin avulla, joka seisoi erään syrjätien kulmauksessa juttelemassa siellä odottavien uhkeitten vaunujen ajurin kanssa, saimme viimein selvää siitä.

Me saavuimme matalalle, yksinäiselle turvemajalle ja minä kolkutin ovelle ranteillani, jolloin oven avasi pitkä, ohut naisihminen kynttilä kädessä.

Se oli Nessy MacLeod entistään luisevampana ja rumempana. Hänen punaiset hiuksensa olivat ylöskammatut, muistuttaen porkkanakimppua kahden rabarberivarren päässä.

Tuskin olimme astuneet sisään ja saaneet sanotuksi, että olimme tulleet tapaamaan herra O'Neilliä, kun sisähuoneesta käheä, koriseva, ärtyisä miehen ääni kuului huutavan:

"Kuka se on, Nessy?"

"Isä Dan ja Martin... tarkoitan sir..."

"Vähät siitä", sanoin, ja seuraavalla hetkellä olimme astuneet arkihuoneeseen -- alastomaan, kolkkoon, ilottomaan mäkitupalaisen keittiöön.

Näky, joka meitä kohtasi, oli todella järkyttävä.

Nojatuolissa takkatulen vieressä istui entisen suuren, rajun Daniel O'Neillin varjo vanhana, kutistuneena miehenä. Uurteiset ja rypistyneet kuten syksyinen lehti olivat hänen kätensä, avaroissa housunlahkeissa näytti tuskin mitään olevan sisässä, neliskulmaiset kasvot olivat valkeammat seinää hänen takanaan ja hänen päässään riippui levätin tavalla kaistale punaista flanellia. Honkaisen pöydän ääressä, joka oli peitetty leimatuilla ja sineteillä varustetuilla papereilla, istuivat saaren piispa ja sen johtava asianajaja herra Curphy.

Kuullessaan minun nimeni ja nähdessään minun astuvan sisään Daniel O'Neill kadotti kaiken malttinsa. Hän ponnisteli pystyyn sauvansa avulla ja tullessani hänen kohdalleen hän tarttui kiinni minuun.

"Sinä perkele!" huusi hän. "Sinä katala konna! Sinä..."

Mutta tarpeetonta on toistaa mitä muuta hän sanoi raivonsa kuohussa pidellessään kiinni takinkauluksestani ja ravistellessaan minua kuin tahtoisi hän raastaa minut jalkainsa juureen.

Minua mies puolittain säälitti kaiken vihani ohessa, niinpä vain avasin hänen nyrkkinsä (helppo tehtävä, sillä ne olivat käyneet voimattomiksi) sanoen:

"Te olette vanha mies, sir, ja te olette sairas mies -- älkää ärsyttäkö minua unohtamaan, että olette Mary O'Neillin isä. Käykää istumaan."

Hän istuutui hengästyneenä ja kukistuneena puhumatta sen enempää. Mutta piispa loukatun arvollisuuden mahdikas ilme kasvoillaan kääntyi isä Danin puoleen, (joka seisoi oven suussa pyöreätä hattuansa pyöritellen) lausuen:

"Isä Donovan, tiesittekö, että herra O'Neill on pahasti sairaana?"

"Tiesin, monseignor", vastasi isä Dan.

"Ja että odotetaan haavalääkäriä Lontoosta suorittamaan hänessä leikkaus -- tiesittekö senkin?"

"Tiesin, monseignor."

"Tiesittekö senkin, että minä olin täällä tänä iltana auttaakseni herra Curphyä tärkeitten asiain toimituksessa ja ehkäpä myös täyttääkseni muutamia pyhiä velvollisuuksia."

"Senkin tiesin, monseignor."

"Siinä tapauksessa", jatkoi piispa minua osoittaen, "ihmettelen, että uskallatte tuoda tämän miehen tänne, tämän miehen, joka on ollut ystävä raukkaamme ja hänen syvästi loukattua perhettänsä kohdanneen häpeän ja häväistyksen pääasiallisena syynä?"

"Vai siltä kannalta te asiaa katsotte, monseignor?"

"Niin, sir, siltä kannalta minä asiaa katselen, ja olen pahoillani, että joku Kirkkoni papeista saattaa olla niin suvaitsevainen julkisia syntisiä kohtaan, että arvostelee asioita toisessa valossa."

"Syntisiä, piispa?"

"Ettekö kuullut mitä sanoin, isä Donovan? Vai haluatteko, että käytän ankarampaa nimeä heistä -- varsinkin toisesta, johon olette tuhlannut niin runsasta itkunhaikeata hemmoittelua henkisen toimintanne vahingoksi ja seurakuntanne pahennukseksi. Olen jo varoittanut teitä. Haluatteko, että ryhdyn ankarampiin toimenpiteihin tahi ehkäpä ilmoitan käytöksestänne niille, joilla on valta riistää yltänne kauhtananne? Kuinka saatatte otaksua voivanne ylläpitää kunnioitusta pyhän avioliiton sakramenttiin, kun itse häpäisette sitä pitämällä julkisesti naisen puolta, joka on rikkonut vihkivalansa eikä nyt ole paljoa parempi... minua surettaa se sanoa (taivuttaen syvään päätänsä poloista nojatuolissa istuvaa haamua kohti) ei paljoa parempi..."

Älysin mikä oli tulossa ja seuraavassa tuokiossa suhahdin häntä vastaan. Mutta joku ennätti ennen minua. Se oli isä Dan. Arka, vanha pappi näytti tällä hetkellä katkaisevan elämäniän kestäneen sortovallan kahleet.

"Mitä te sanotte, monseignor?" kirkasi hän kimeästi. "Minäkö häpäisen pyhän avioliiton sakramenttia? Ei sinä ilmoisna ikänä! Mutta jos Ellanin saarella on olemassa joku, joka sitä samaa on harjoittanut joka päivä elämässään, niin itse juuri olette se, ja julmimmin ja häpeällisimmin olette sitä tehnyt juuri siinä tapauksessa, josta tällä hetkellä puhelemme."

"En ole tottunut kuulemaan moista puhetta pappeini suusta, isä Donovan", alkoi piispa uudelleen, mutta ennenkuin hän sai enempää sanotuksi, takertui isä Dan hänen puheeseensa huudahtaen:

"Ehkä ette, monseignor. Mutta kerran se on teidän kuultava ja nyt saatte kuulla. Kun tämä mies (viitaten Daniel O'Neilliin) tyydyttääkseen omia pyyteitään, tahtoi naittaa tyttärensä (joka oli lapsi ja jonka mieltä ei ensinkään kysytty) miehelle, joka oli toista uskoa, miehelle, joka ei uskonut avioliitto-sakramentin pyhyyteen kuten me, kuka silloin tasoitti tien hänelle?"

"Te täydellä todella tarkoitatte, että minä..."

"Tarkoitan, monseignor, että ilman teidän apuanne ei hyvää tyttöä milloinkaan olisi voitu naittaa huonolle miehelle. Ettekä te tietämättömänä toiminut. Kun joku teille kertoi -- joku, joka nyt on täällä, -- että mies, jolle aioitte naittaa tuon viattoman tytön, oli pahamaineinen irstailija, heittiö, jumalaton, naisten pettäjä ja kirottu konna..."

"Jatkakaa, isä Dan, Jumala itse ei voisi keksiä hänelle parempaa nimeä", sanoin vanhan papin vaietessa silmänräpäykseksi henkeään vetääkseen ja kauhistuneena omasta rajuudestaan.

"Lopettakaamme tämä kohtaus", virkahti piispa mahtavasti.

"Odottakaa vielä hetkinen, sir", sanoin minä, ja silloin isä Dan kertoi edelleen kuinka hänelle oli vakuutettu, ettei minun tiedonannoissani ollut minkäänlaista perää ja että häntä oli kielletty ottamasta selvää siitä.

"Sillä tapaa teitte minutkin osalliseksi tuohon katalaan avioliittoon. Antakoon Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä sen minulle anteeksi! Ja nyt kun se on päättynyt kuten saattoi odottaakin, ja tuo avuton lapsi raukka, joka myytiin ja ostettiin orjan tavalla, on syntisen kirjoissa, niin vaaditte minun sulkemaan hänet ulos seurakunnan yhteydestä, yllyttämään kaikkien hyväin ihmisten sydämet häntä vastaan, kehoittamaan ihmisiä osoittamaan hänelle sormea -- minua, hänen henkistä isäänsä, joka on hänet kastanut, ottanut hänet syliinsä sen enkelin käsivarsilta, joka hänet synnytti, ja antanut hänet Kristukselle -- ja ellen sitä tee, niin ryöstätte minulta elatukseni, valitatte minusta Roomaan, riistätte papinkaapuni..."