Part 48

Istuin kasvot käsiini kätkettyinä näitä kysymyksiä miettien ja taistellen kohoavan kyynelmyrskyn kanssa, kun kuulin lapsen itkevän alakerrassa ja Christian Annen hyssyttävän ja viihdyttävän sitä.

Kotvan kuluttua he tulivat yläkertaan, Isabel oli isoäitinsä käsivarrella yöpuvussaan levolle menossa.

"Jos se ei ole ilman vaikutusta, en kuolemakseni tiedä, mikä kultamurua vaivaa", sanoi vanha rouva.

Ja sitten lapsi hymyili suurten, pyöreitten kyynelhelmien läpi merensinisine silmineen, kurottaen käsivartensa minulle.

Oi, Jumala! Oi, Jumala! Eikö tässä ollut vastaukseni?

Sadaskolmastoista luku.

Christian Ann oli omalla tavallaan tullut samaan tulokseen.

Hän älysi paljoa aikaisemmin kuin minä, että isä Dan ja arvoisa äiti olivat liittoutuneet viemään minut pois, ja suloisessa, naisekkaassa mustasukkaisuudessaan (puhumattakaan ylevämmistä ja korkeammista vaistoista) hän oli suuresti tätä paheksunut.

Neljä päivää tukahutti hän raivoansa ja paljasti sen vain lapselle keskustellessaan puoliääneen kätkyen ääressä ("Me emme siedä noita nunnanaikkosia, jotka käyvät ympäri kuin aaveet, eikö niin, käpyseni?"), mutta viidentenä päivänä leimahti se ilmi liekkiin, ja lempeä, vanha olento kiukustui kaikille.

Se tapahtui arvoisan äidin lähtöaamuna. Tämä, sanottuaan minulle hyvästit makuuhuoneessani, oli juuri astunut alas keittiöön, jossa isä Dan odotti, saattaakseen hänet asemalle.

Mikä aiheutti Christian Annen purkauksen, en koskaan ole saanut tarkalleen tietää, sillä vaikka ovi porraskäytävään oli auki, ja minä yleensä taisin kuulla kaikki, mitä puhuttiin alhaalla (yksinkertaisen lattian läpi), ei kunnianarvoisan äidin pehmeä ääni lainkaan kuulunut, ja isä Danin irlantilaiset vokaalit pärisivät alhaalta korviini kuin rummun ääni.

Mutta Christian Annen sanat virtasivat terävinä ja selvinä kuin aallonhalkaisijan kohina, väliin harmista vavisten, väliin taas liikutuksesta värähtäen, ja viimein nyyhkytyksiin tukahtuen.

"Pyydän anteeksi, ma'am, sallittaneenko minun kysyä, mitä sanoitte isä Danille Mary O'Neillistä?... Että hän palaa Roomaan? Luostariin, niinkö?... Ei, ma'am, sitä hän ei koskaan tee! Ei, jos tunnen hänet, ma'am... Ei missään tarkoituksessa, ma'am... Kiusaus, sanotte? Te ymmärrätte paremmin, ma'am, mutta minusta se ei ole kiusauksen voittamista -- jos lähtee piilopaikkaan sitä pakoon.

"... Niin, minäkin olen kristitty nainen ja kunnon katolilainen, pyhimyksille kiitos! mutta suokaa anteeksi, ma'am, minä en usko suuria teidän luostareistanne, en usko, että naiset niitten muurien sisässä elävät niinkään epäitsekästä elämää, ma'am."

Uusi hiljainen rummun pärinä, ja sitten --

"Ei, ma'am, ei, se on kyllä totta, ma'am, en ole koskaan itse ollut nunna, sillä minulla on ollut parempaa tehtävää maailmassa, ma'am. Mutta se on yhdentekevää -- tiedän, mitä luostarissa tapahtuu, niin ainakin arvelen. Sopusointua ja rauhaa, sanotte? Niin, ja väliin mustasukkaisuutta ja kateutta myöskin, taikka ette ole naisia samoin kuin me muut, ma'am... Mitä Mary O'Neilliin tulee, _hänelläkin_ on, arvelen, jotain parempaa tehtävää... Sen jälkeen kun hän on rikkonut, niinkö? Ehkä se kultamuru on sen tehnyt, ehkäpä, olemmehan kaikki rikkoneet, ma'am, ja tarvitsemme Jumalan laupeutta ja anteeksiantamusta. Mutta en koskaan ole kuullut, että rukoileminen on ainoa parannuskeino, jonka Hän meiltä vaatii, ma'am. Ja jos niin on, en siihen luota, sillä on vaimoparkoja, jotka rukoilevat yhtä hyvin työskennellessään sotkuammeensa ääressä kuin toiset lukiessaan rukousnauhaansa ja laulaessaan Tantum Ergoa..."

Uusi keskeytys, ja sitten --

"Entäs Bella Kinniah, joka hoitaa nurkkapuotia, ma'am. Hänen miehensä hukkui makrillin pyynnissä, pääsiäisestä kaksi vuotta sitten. Hän jäi leskeksi kolmen pienen lapsen kanssa ja neljäs syntyi isän kuoleman jälkeen, ja kyllä se kovalle ottaa ennenkuin Bella saa irti lihapalasen tai leipäkannikan niille poloisille. Ja, kun hän valvoo yömyöhään, kuten tohtori minulle kertoo, koko muun kylän ollessa pimeässä, ja parsii pikku Liisan sukkia tai paikkaa pienen Willien takkia, tai hoitaa pientä vauvaa, joka sairastaa tuhkarokkoa, silloin, luulisin, on hän Herrallemme yhtä otollinen kuin teidän nunnanne laajoissa sinisissä kaavuissaan."

Tämän jälkeen kuulin taas puolustelevia ääniä (sekä isä Danin että arvoisan äidin), joita seurasi Christian Annen kirkas, alituiseen katkeneva ääni.

"Mitä sanottekaan, ma'am?... Äiteys on siis pyhä ja siunattu asia? Niin on, ma'am! Se on toden totta, vaikka muutamat, jotka sulkeutuvat luostariin, eivät näytä niin ajattelevan... Äiti on äiti, ja vielä lisäksi, hänen lapsensa on hänen lapsensa, aviossa syntyi; tai ei. Ja, jos hän tekee oikein pikkuselleen ja kasvattaa sen hyväksi ja totuutta rakastavaksi, niin silloin Herra, kun hänen aikansa tulee, ei tiedustele, ennenkö vai jälkeen hääpäivän se on syntynyt, ei tottakaan. Jumala ei ole antanut hänelle tätä kullanmurusta, että hän karkaisi tiehensä sen luota. Kaunis siunaus siitä koituisikin hänelle, eikö niin?... Isä Dan, te hämmästytätte minua -- mitä kauheata, julmaa, luonnotonta, järkyttävää asiaa tuumittekaan. Luulin teitä paremmaksi mieheksi -- niin luulin, totta toisen kerran. Ja mitä muutamiin tulee, jotka nimittävät itseään äideiksi, niin eivät he ole mitään äitejä, eivätkä koskaan siksi tule -- kiusaavat vaimoparkaa hädässä jättämään lapsensa toisten ihmisten rasitukseksi..."

Taas kuului lempeitten äänien puhetta, jota seurasi Christian Annen ääni --

"Ettäkö ajattelen itseäni, rouva. Hyvät ihmiset, en suinkaan! Olisin liiankin innoissani, jos saisin pikku enkelin kokonaan itselleni. Tuolla hän on uuninmatolla, rouva, ja jos mitä hyvänsä tapahtuu Mary O'Neillille, siihen hän jää, niin kauan kuin minä _elän_, ja kultasen tähden olen pahoillani, ettei elämäni ole pitempi.

"Mutta Mary O'Neill ei ole jättävä pienokaistansa, mennäkseen mihinkään luostariin. Eipä kunniani kautta, rouva. Jos hän sen tekee, ei hän saa mitään rauhaa. Olen itse äiti, ja tiedän, miltä se hänestä tuntuisi. Pukekaa vain musta huntu hänen päähänsä, mutta luonto on ihmeellinen ja mahtava, eikä Mary O'Neill koskaan paneudu maata illalla eikä nouse aamulla, ajattelematta pienokaistansa. 'Missä hän nyt on?' kysyisi hän itseltään. 'Mitähän nyt tapahtuneekaan äidittömälle lapselleni?' sanoisi hän. Ja vuosien vieriessä hän ajattelisi: 'Voiko hän hyvin, ja onko hän käynyt ensi kerran ripillä, onko hänestä tullut hyvä vaimo, ja mitä on maailma hänestä tehnyt?'...

"Ei, rouva, ei! Mary O'Neill ei mene mihinkään luostariin, niin kauan kuin hänellä on lapsi vaalittavana! Eipä ikinä! Ei Mary O'Neill! En koskaan usko sitä hänestä! En koskaan maailmassa!"

Tämän jälkeen en pitkään aikaan kuullut mitään -- en muuta kuin jyskettä omassa päässäni, joka voitti kaikki muut äänet. Ja kun tyynnyin, lienevät arvoisa äiti ja isä Dan lähteneet, sillä alhaalta ei kuulunut muuta ääntä kuin keinutuolin kiivasta kiikkumista ja Christian Annen puhelua kiihkeänä mutta katkonaisena, niinkuin lapsi olisi itkenyt ja hän viihdyttäisi sitä.

Ja silloin virtasi minuun suuri, uusi elinvoima. Äiteys se taas oli! Äiteyden mahtava intohimo -- jonka toinen mahtava intohimo oli ajaksi tukahuttanut -- se lehahti taas vastaani oman Martinini äidin laajasta, yksinkertaisesta, lapsekkaasta sydämestä.

Tällä hetkellä, ruumiini ja aivojeni kuumetilassa, se näytti ratkaisevan minulle kaikki elämän pulmat.

Jos Jumalan käsky kielsi minua menemästä uusiin naimisiin, koska jo olin vannonut valan alttarin edessä, ja jos olin tehnyt synnin, suuren synnin, jonka elävä todiste lapsi oli, oli minulla vain yksi asia neuvona -- jäädä nykyiseen tilaani ja pyhittää loppuelämäni lapselleni. Se olisi tosi sovitus, toista kuin luostariin hautautuminen. Elää lapseni hyväksi! Yksin hänen kanssansa! Sovittaa syntini täällä, missä se on tapahtunut! Tämä miellytti, kiihoitti ja kohoitti minua suuresti, kun ensin sitä ajattelin. Ja silloinkin, kun muistin Martinia ja ajattelin kuinka kovalta tuntuisi riistäytyä irti rakkaudesta, joka odotti minua avoimin sylin (niin lähellä, niin armaana, niin kalliina), näin siinä uhrauksessa, jonka olin tekemäisilläni, jotain majesteettista, melkeinpä ylevää -- olin uhraamaisillani kaiken maailmassa (paitsi yhtä) mikä oli minulle itse elämää kalliimpi.

Tämä ajatus synnytti minussa jonkinlaista henkistä ylpeyttä. Näin silmissäni vaimon, joka sitouduttuaan Jumalalle vihkivalallaan ja tehtyään syntiä lakia vastaan rikkomalla vihkivalansa, nyt alistui kohtaloonsa ja nöyrtyi ijankaikkisen tuomarin tuomioistuimen edessä.

Mutta voi, mikä heikko, joutava olento olinkaan, juuri kun luulin itseäni niin voimakkaaksi ja jaloksi.

Pitkän päivän jälkeen, jolloin olin hillinnyt raastetun sydänparkani tuskia ja melkein tullut vakuutetuksi, että olin saavuttanut voiton, saapui iltapostissa kirje, joka muutti kaikki suuret suunnitelmani tomuksi ja tuhaksi.

Kirje oli Martinilta. Vain neljä pientä sivua armaani kömpelöllä käsialalla. Se oli puoleksi vakava ja puoleksi leikillinen, mutta se saattoi maan huojumaan ja kiikkumaan allani.

'Oma, pikku tyttöseni! -- Juuri tulin Windsorista. Mainiota! Kerron siitä, kun tulen kotiin. Korvia myöten työssä. Valmistukset ensi retkikuntaa varten edistyvät loistavasti. Komitealla oli kokous eilen ja päätettiin lähteä matkaan "Orientissa" elokuun kolmannella viikolla, jotta päästäisiin asettumaan talvimajoihin ajoissa ja lähtemään etelään lokakuussa.

Oma pikku asiamme on toki ensin laitettava kuntoon, ja heti kun palaan, käyn tapaamassa kylävoutia.

Ja ajattele, kulta.

"Scotian" pojat aikovat kaikki tulla Ellaniin suurta tapahtumaa varten. Niin, totta toisen kerran, joka kynsi! Tieteellinen osasto siihen luettuna, puhumattakaan O'Sullivanista ja vanhasta Siirapista -- joka vannoo, että heitit hänelle lentomuiskun. He muistelevat tuloasi Tilburyyn. Jumala siunatkoon sieluani, tyttö, kuinka ihaillen he puhuvat sinusta! Heitä ei mikään pidätä, ei kerrassaan mikään!

Leikkipuheet sikseen, armas, sinun täytyy kiireesti ryhtyä valmistuksiin. Aikomukseni on ottaa sinut Uuteen Seelantiin, ja jättää sinut Wellingtoniin (hyvä, pieni kaupunki, jonka väestö myös on kunnollista), siksi aikaa, kun käväisen Navalla.

Kotiin tultuani järjestelemme tyttösen asiat, toivon -- tai oikeammin pelkään, että saavun ensi viikolla -- sillä jokainen päivä, jonka olen pois luotasi, on pitkä kuin kuukausi.

Mutta mitäs siitä, pikku vaimo! Kun kerran saan tämän suuren retken päätetyksi, emme enää koskaan eroa. Ei päiväksikään, koko elinaikanamme, armas! Ei, kautta taivaan Herran, siksi on elämä liian lyhyt.

Mart.'

Sadasneljästoista luku.

Tämän kirjeen luettuani näin, että suuri taisteluni, jonka luulin voitetuksi, oli tuskin alkanut.

Martin oli tuleva kotiin, suuri sydämensä täynnä rakkautta minuun, ja oma sydämeni riensi häntä vastaan.

Hän aikoi elokuun toisella viikolla matkustaa Uuteen Seelantiin, ja hän toivoi saavansa minut mukaansa.

Huolimatta uskonnollisesta pelosta ja pahoista aavistuksistani, kysyin itseltäni, miksikä en lähtisi? Mikä minua esti? Mitä syntiä olin tosiaankin tehnyt? Mitä varten oli hyvitys tarpeen? Olinko uhmannut ja rikkonut muuta kuin jumalallisen lain kirjaimen? Armaani oli minun ja minä hänen, ja minä kuuluin hänelle ainiaaksi. Ihmiskunnan hyväksi lähti hän suurta tehtävää toimittamaan. Enkö voinut lähteä hänen toverikseen ja avustajakseen?

-- -- Ja jos syntiä _oli_ tehty, jos Jumalan lakia _oli_ rikottu, niin eikö sekin tavallaan olisi suuri hyvitys?

Näin kamppaili sydämeni sieluni kanssa tahi oikeammin niiden vaistojen kanssa, jotka Kirkko oli minuun istuttanut, mutta lopulta kuitenkin, rakkauteni sitkeästä vastarinnasta huolimatta, ne kuljettivat minut yhä lähemmäksi Herramme järkähtämätöntä käskyä.

Isä Dan oli ollut oikeassa -- en voinut päästä eroon siitä. Oikeassa oli arvoisa äitikin ollut -- toiset naiset unohtakoot rikkoneensa jumalallista lakia, mutta minä en koskaan voisi sitä tehdä. Jos menisin naimisiin Martinin kanssa ja lähtisin pois hänen kanssaan, ajattelisin aina asemani kieroutta, ja se tekisi minut onnettomaksi. Onnettomaksi kävisi Martinkin nähdessään minun murheeni, eikä mikään elämässä voisi olla minulle sen katkerampaa.

Mitä siis tehdä? Mahdotonta oli minun hautautua luostariin, yhtä mahdotonta oli, että Martin ja minä eläisimme toisistamme erillämme, jos olimme kumpikin samassa maailmassa. Ei uskonnollinen hartautenikaan voisi pysyttää minua erossa hänestä. Omastatunnostani huolimatta menisin ennen tahi myöhemmin hänen luokseen -- tiesin aivan hyvin, että sen tekisin. Ja lapseni olisi lisäksi luonnollinen yhdysside, joka meitä vaatisi ja pakottaisi kuulumaan yhteen.

Mitä siis minun asemassani olevan naisen oli tehtävä -- naisen, joka uskoi jumalallisen käskyn voimaan --, joka ei voinut siitä vapautua? Olivatko kaikki elämän ovet häneltä suljetut? Oliko hänellä aina umpikuja edessä, kääntyi hän minne tahansa?

Päivä päivältä tämä kysymys kävi yhä uhkaavammaksi, mutta lopulta se sentään alkoi valjeta omalla tavallaan. Se oli hirvittävää, ja sittenkin se tuotti minulle suunnatonta huojennusta.

Melkeinpä pelkään puhua siitä, niin heikoilta ja laimeilta tuntuvat kaikki sanat, joilla yritän selittää tämän unohtumattoman muutoksen. Olin jo kohdannut muutamia naisen elämän mysterioita ja -- nyt oli edessäni viimeinen, suurin, kohtalokkain ja yhtäkaikki lempein niistä.

Arvatenkin eivät ruumiilliset voimani olleet kyllin vahvat kantamaan sitä jännittynyttä mielenliikutusta, joka minulla oli ollut kestettävänä, sillä kolme päivää Martinin kirjeen saavuttua sairauteni kävi täydellä todella huolestuttavaksi.

Minua hävettää viipyä sairauteni oireissa, mutta hetkeksi minun on pakko se tehdä. Silmäni olivat kirkkaat, poskeni hohtavat eikä päältäpäin katsoen voitu huomata mitään taudin merkkejä. Mutta illemmällä ruumiinlämpö aina kohosi ja keskellä yötä (nukuin huonosti) se nousi hyvin korkealle, ja sitä seurasi hätäinen hengitys ja nopea valtimonlyönti. Aamulla olin suuresti uupunut.

Vanha tohtori Conrad, joka oli käynyt katsomassa minua kahdesti päivässä, alkoi näyttää hyvin huolestuneelta. Viimein, tutkittuaan minua pikaisesti, sanoi hän:

"Haluaisin kutsua tänne virkatoverini Blackwaterista neuvottelemaan kanssani. Suostutteko siihen?"

Vastasin suostuvani yhdellä ehdolla -- että jos vieraalla tohtorilla olisi jotain vakavaa sanottavana, niin hän ensiksi kertoisi sen minulle.

Hiukan vastahakoisesti Martinin isä myöntyi ehtoihini, ja lähetettiin noutamaan neuvottelevaa lääkäriä. Hän tuli seuraavana päivänä aikaisin aamulla -- ihanana Ellanin aamuna, keveän tuulenhengen puhaltaessa mereltä, tuoden matkassaan läheisiltä niityiltä äsken niitetyn heinän tuoksua.

Hän oli vanhahko mies, eikä minulta jäänyt huomaamatta, että hänen sileäksi ajelluille kasvoilleen laskeusi varjo sillä hetkellä kun hänen katseensa sattui minuun. Se oli tuo sama hellä, tutkisteleva katse, jonka useasti näkee tohtoreilla, jotka aina liikkuvat Varjojen laaksossa.

Tukahuttaen huolestuneen ilmeensä hän astui vuoteeni luo ja tarttui käteeni, jonka hänelle ojensin, lausuen: "Toivoakseni emme teitä säikähytä, armollinen rouva." Olin tästä mielissäni (sillä vaikka kadotettu arvonimeni ei merkinnyt minulle mitään, pidin siitä, että hän muisti sen) ja vastasin toivovani, etten olisi liian rauhaton.

Sillävälin kun hän kiinnitti kuulotorvensa kertoi hän, että hänellä oli ollut minun ikäiseni tytär.

"Ollut? Missä hän nyt on?" kysäisin.

"Taivaanvaltakunnassa. Hän kuoli pyhimyksen tavalla", vastasi hän.

Sitten hän tutki minua pitkään (palaten alituisesti samaan paikkaan) ja kun tutkiminen oli päättynyt ja hän kohotti kasvonsa, näyttivät ne vieläkin vakavammilta.

"Lapseni", virkkoi hän (tämäkin minua miellytti), "te ette ole milloinkaan säälinyt itseänne, ettehän?" Myönsin etten ollut.

"Jos on ollut jotain tehtävää, olette sen tehnyt katsomatta siihen, kuinka raskasta se on ollut?"

Myönsin senkin. Hän silmäili ympärilleen nähdäkseen oliko huoneessa muita (siellä oli vain vanha tohtori, joka seisoi vuoteen jalkapäässä ja eteenpäin nojautuen tarkasteli virkatoverinsa kasvoja) ja lausui sitten matalalla äänellä:

"Oletteko joskus tehnyt raskasta työtä ja kärsinyt puutetta ja unettomuutta ja asunut huonosti ja... ollut alttiina ihmisten kovuudelle?"

Hänen suuret, tutkistelevat silmänsä tuntuivat katsovan sieluni läpi, enkä olisi voinut valehdella, vaikka olisin tahtonut, niinpä kerroin hänelle hiukan (vain hiukan) elämästäni Lontoossa -- Bayswaterissa, East Endissä ja Ilfordissa.

"Ja oletteko joskus ollut märkänä, hyvin märkä, läpi koko ruumiinne?"

Vastasin ensin kieltävästi, mutta äkkiä muistaessani, että kylmänä aikana lapsen synnyttyä (kun ei minulla ollut varoja pitää tulta) olin kuivannut hänen vaateriepunsa ruumiillani, tunsin etten voinut salata häneltä tätä tosiseikkaa.

"Te siis kuivasitte pienokaisenne vaatteita omalla ruumiillanne?" kysäisi hän.

"Joskus kyllä. Vain hetken aikaa", vastasin hiukan häpeissäni ja kyynelsilmin.

"Ah!" hän kääntyi vanhan tohtorin puoleen ja virkahti: "Mitä kaikkea onkaan äiti valmis tekemään lapsensa hyväksi, Conrad!"

Tohtori Conradin silmät (jotka näyttivät pöhöttyneiltä) olivat yhä kiinnitetyt virkatoverin kasvoihin ja hän näytti unohtaneen minun läsnäoloni sanoessaan:

"Arvelette häntä hyvin huonoksi, vai mitä?"

"Siitä juttelemme sitten vastaanottohuoneessanne", sanoi vieras tohtori.

Käskien sitten minua makaamaan alallani ja luvaten pian palata, meni hän alakertaan Martinin isän seurassa.

Heidän poissa ollessaan tuli luokseni lastenhoitaja (joka viimeisinä päivinä oli ruvennut minua hoitamaan), ja kysyin häneltä kuka oli arkihuoneessa.

"Ei muita kuin isä Donovan ja rouva Conrad -- ja pikkunen", sanoi hän.

Sitten tohtorit palasivat takaisin -- ensin vieras tohtori, joka koetti näyttää reippaalta, ja hänen jäljestään vanha tohtori hitain askelin ja pää painuksissa ikäänkuin vanki, joka astuu oikeuden eteen tuomiotansa kuulemaan.

"Armollinen rouva", sanoi vieras tohtori, "te olette uljas nainen, jos kukaan, ja niinpä olemme päättäneet lausua teille totuuden." Ja sitten hän kertoi minulle.

En ollut peloissani. En tahdo sanoa etten olisi ollut pahoillani. Olisin halunnut elää kauemmin -- etenkin nyt (ellei Jumalan käskyä olisi ollut), kun rakkaus ja onni tuntuivat olevan vallassani.

Mutta oh, mikä huojennus! Siinä oli jotain pyhää, jotain yliluonnollista! Oli kuin itse Jumala olisi astunut alas kohtaloni eksyttäviin sokkeloihin ja taluttanut minut ulos niistä.

Pelko oli peräti hävinnyt ajatuksistani. Omasta puolestani en pelännyt mitään, muistan, enkä lapsenkaan puolesta. Martinin tähden sydäntäni kivisti -- hän rakasti minua; hänellä ei ollut koskaan ollut ketään toista naista maailmassa.

Hetken kuluttua kiitin tohtoreja heidän vaivastansa. Tohtori Conrad näytti murtuneelta eikä puhunut mitään, mutta vieras tohtori yritti lohduttaa minua sanomalla, että tautini oli oleva tuskaton ja nähtävästi ilman ulkonaisia purkauksia.

Olin hyvilläni siitä, sillä nainen kun olin, olin turhamainenkin, ja sitten kysyin kestäisikö sitä kauan. Hän vastasi: Ei, vaikkei sitä voitu varmasti sanoa, kaikki kun oli Jumalan kädessä.

Olin sanomaisillani, että siitäkin olin hyvilläni, kun valpas korvani kuuli itkun ääntä. Se oli Christian Ann, ja isä Dan viihdytteli häntä. Tiesin mitä oli tekeillä -- nuo hyvät sielut kuuntelivat portaitten alapäässä.

Ensimäinen mielijohteeni oli lähettää hoitaja sanomaan, ettei ollut itkun syytä. Sitten minua puolittain halutti nauraa, jotta he voisivat kuulla minua ja käsittää, ettei minulla ollut mikään hätänä. Mutta lopullisesti johtui Martin mieleeni ja kutsutin heidät molemmat luokseni, sillä minulla oli heille jotain puhuttavaa.

Hetken kuluttua he tulivat huoneeseen, nuo herttaiset, vanhat lapset, Christian Ann yksinkertaisessa, puhtaassa puvussaan ja isä Dan väljässä, likaisessa viitassaan, kumpikin hyvin murheellisena.

Silloin vanhain, rakkaitten ystäväini seisoessa vuoteeni jalkapäässä, kerroin heille mitä tohtori oli sanonut ja varoitin heitä kertomasta kellekään muulle -- varsinkaan ei Martinille.

"Jättäkää _minun_ tehtäväkseni kertoa _hänelle_", sanoin. "Lupaatteko uskollisesti sen?"

Näin kuinka vaikeata heidän oli pidättää kyyneliänsä, mutta he antoivat minulle sanansa, enkä enempää pyytänyt.

"Poikani! Sydänkäpy raukkani! Hänen mielestään ei koko avarassa maailmassa ole toista hänen vertaistaan", huokasi Christian Ann.

Ja sitten isä Dan sanoi jotain äidistäni, että hänkin oli ottanut saman lupauksen minuun nähden koulutyttönä ollessani.

Tämän jälkeen Blackwaterin tohtori nousi ylös lähteäkseen.

"Jätän teidät hyviin käsiin, mutta teidän täytyy sallia minun tulla tervehtimään teitä jonakin päivänä", virkkoi hän ja lisäsi sitten leikillisesti hymähtäen:

"Taivaassa on enkeleitä yllin kyllin -- meidän täytyy koettaa pidättää joku täällä maan päälläkin, näettekös."

Tämä tapahtui heinäkuun viidentenä päivänä, vanhana Juhannuspäivänä, joka on Ellanin kansallispäivä, ja liput liehuivat kylässä monen talon harjalla.

Sadasviidestoista luku.

_6 p. heinäk._ Tänään tunnen voivani paljoa paremmin. On kuin koko olemuksessani olisi tapahtunut muutos -- ruumiillinen ja henkinen muutos -- eilisestä alkaen, sillä sydämeni on kepeämpi kuin pitkään aikaan, ja vaikka jo olen tottunut pitämään unta menetettynä siunauksena, niin nukuin viime yönä neljä kokonaista tuntia -- kauniisti ja häiritsemättä kuin lapsi.

* * * * *

_8 p. heinäk._ Martin kirjoittaa, että hän arvattavasti on täällä 12 p:nä. Iloista mielialaa huokuva kirje. "Hirveän paljon kerrottavaa sinulle kotiin palattuani, rakkaimpani." Outoa! Ei yksikään kuolevainen voi kuvailla kuinka kärsimättömästi odotan hänen kotiintuloansa, ja sittenkin sitä melkein pelkään. Kun hän ennen oli poissa, ei aika voinut rientää kyllin nopeasti. Tiedän mikä minua odottaa -- kertomus, joka minun on kerrottava. Kuinka minun on se kerrottava?

* * * * *

_10 p. heinäk._ Vain kaksi päivää, niin Martin on kotona. Tietysti minun täytyy olla pystyssä, kun hän saapuu. Hoitaja sanoo 'ei täydy', mutta minä sanon 'täytyy'. Hän säikähtäisi liian pahasti, jos olisin vuoteessa hänen tullessaan.

"Palvelijat ovat sellaisia itsevaltiaita", sanoo Christian Ann, jolla on ollut vain yksi palvelija koko elämänsä aikana, ja se "vieras nainen" oli kuin mikäkin haamu talossa, jotta poloinen emäntä oli kiitollinen Jumalalle, kun kummitus omasta tahdostaan astui ulos talosta. Mutta minun hoitajani on yhtäkaikki kultainen. Olen niin tyytyväinen, että suostutin Christian Annen pitämään hänet täällä.

* * * * *

_12 p. heinäk._ Martin palaa tänään, ja vanha tohtori on lähtenyt Blackwateriin häntä tapaamaan (niin ylpein ja vankoin askelin). Olen hirvittävän heikko (vaikka tuskaton), mutta olen lujasti päättänyt pukeutua ja mennä alakertaan teeajaksi. Panen ylleni valkean puvun, jonka sisar Mildred antoi minulle Lontoossa. Martin pitää siitä, että käytän valkeata.

* * * * *

_Myöhemmin._ Martinini on saapunut! Olimme laskeneet, että autolla tullen saaren poikki hän saattaisi olla täällä viiden ajoissa, ja jo neljän seutuvilla istuin teepuvussani uunin ääressä tähystellen vastapäätä olevasta ikkunasta tietä. Mutta hän myöhästyi puolen tuntia ja Christian Ann ja minä olimme niin kuumeisen levottomat, että olisi voitu luulla hänen jo viipyneen puolen vuosisataa.

Olisipa meidän pitänyt tietää mitä tapahtui. Blackwaterissa olivat "pojat" panneet toimeen kunnianosoituksen. Sitten kyläämme tullessaan oli Martin astunut autosta alas ja lyönyt kättä kaikille -- niin nuorille kuin vanhoille -- niin että oli kestänyt neljännestuntia ennenkuin hän pääsi eteenpäin lähtemään väkijoukon huutaessa "Onpa siinä poikaa" ja "Eikä sitten yhtään ylpeä!"

Tämän jälkeen ajettiin kotiin vinhaa vauhtia ja valpas korvani kuuli auton jyskytyksen sen ajaessa sillan yli. Oi laupias taivas, kuinka olin kiihtynyt!

"Joutuun, hoitaja, auttakaa minua veräjälle."