Part 47

"Tahdotte, että minä vihin teidät -- eikä piispa tai joku muu sentapainen."

"Mutta isä Dan", huudahdin, hiukan väkinäisesti naurahtaen (sillä aloin huomata, että hän vain kertasi minun sanojani), "miksi ette sano itse mitään?"

Ja silloin kodikkaan huoneen hilpeä päivänpaiste alkoi hälvetä.

Isä Dan sormeili hopearistiä, joka riippui hänen kauhtanallaan (selvä merkki hänen hermostumisestaan), ja sanoi vakava ilme kasvoillaan ja liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Lapseni..."

"Niin?"

"Uskothan, etten tahdo pahoittaa mieltäsi, tuottaa sinulle tuskaa, tai loukata sinua, jos voin välttää sitä?"

"Tietysti uskon."

"Ja kuitenkin olen nyt pahoittava mieltäsi, tuottava sinulle tuskaa ja loukkaava sinua. En... en voi vihkiä sinua Martin Conradiin. En uskalla. Kirkon mielestä olet jo naimisissa, olet yhä miehesi vaimo."

Vaikka rakas pappini oli antanut minulle kuoliniskun, en sitä vielä tuntenut, niinpä hymyilin vasten hänen hämmentyneitä, vanhoja kasvojaan ja sanoin:

"Mutta rakas isä, mitenkä voi kirkko olla sitä mieltä? Miehelläni ei nyt ole minkäänlaisia oikeuksia minuun, ei mitään velvollisuuksia eikä edesvastuuta minua kohtaan. Hän saattaa mennä uusiin naimisiin, jos tahtoo, Ja hän tahtoo, olen varma, että hän tahtoo, eikä kukaan voi häntä estää. Kuinka kirkko siis voi sanoa, että minä olen yhä hänen vaimonsa?"

"Siksi, että kirkon lain mukaan ei avioliittoa voi purkaa muu kuin kuolema", sanoi isä Dan. "Enkö ole puhunut sinulle siitä ennen, tyttäreni? Emmekö tätä asiaa pyöritelleet jo silloin, kun olit täällä viime kerralla?"

"Kyllä, kyllä, mutta ajattelin, että jos joku muu hakee eroa -- joku, joka ei koskaan ole uskonut avioliiton rikkomattomuuteen eikä ollut riippuvainen kirkon laista, olemmehan kuulleet tämänkaltaisista tapauksista, eikö totta?"

Isä Dan ravisti päätään.

"Ei, lapsi raukkani. Kirkon mielestä avioliitto on pyhä liitto, jota ei mikään uskon eriäväisyys, ei mikään synti kummaltakaan puolelta voi koskaan purkaa."

"Mutta, isä", huudahdin, "ettekö huomaa, että laki on sen jo purkanut."

"Ainoastaan siviililaki, tyttäreni. Muista pyhän ja siunatun Vapahtajamme sanat: 'Jokainen, joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, hän tekee huorin; ja hän, joka nai sen hyljätyn, tekee huorin'... Lapsi raukkani, sydämeni vuotaa verta tähtesi, mutta eikö pyhä käsky kuulu niin?"

"Siis uskotte", sanoin (huone alkoi pimetä silmissäni, ja tunsin huulteni väräjävän), "siis uskotte, että koska kaksi vuotta sitten tein tuon lupauksen vihkimystoimituksessa... ja vaikka siviililaki on rikkonut sen te uskotte, että se yhä sitoo minua ja on sitova minua elämäni loppuun?"

Isä Dan sormieli kauhtanaansa, kopeloi esiin kirjavan karttuuninenäliinansa ja vastasi:

"Olen pahoillani, lapseni, kovin, kovin pahoillani."

"Isä Dan", sanoin terävästi, sillä tällä hetkellä sydämeni alkoi leimuta, "oletteko ajatellut Martinia? Ettekö pelkää, että jos kirkkomme kieltäytyy vihkimästä meitä, hän saattaa pyytää jonkun muun kirkon vihkimään meitä."

"Kristuksen sanojen pitää olla ratkaiseva laki kaikille tosikristityille, tyttäreni. Ja sitäpaitsi..."

"Mitä?"

"Sitäpaitsi..."

"Niin?"

"Kieltäni kirvelee sitä sanoessani, lapseni, kun tunnen kärsimyksesi ja suuret kiusauksesi, mutta..."

"Mutta mitä, isä rakas?"

"Sinä olet syyllisen asemassa ja siksi ei kukaan kunnon pappi, joka seuraa mestarinsa käskyjä, kuuluupa hän sitten mihinkä kristittyyn kirkkoon hyvänsä maailmassa, uskalla vihkiä teitä."

En voi tarkalleen kertoa, mitä tämän jälkeen tapahtui. Muistan, että kun tunsin värin pakenevan kasvoiltani, nostin ylös käteni peittääkseni ne, ja kun taas tulin täydellisesti tuntoihini, siveli isä Dan (itse järkyttävän liikutuksen vallassa) käsivarsiani ja lohdutti minua.

"Älä suutu vanhaan pappiisi, vaikka hän sanoo sinulle totuuden -- katkeran totuuden, tyttäreni."

Hän oli aina arvannut tämän pimeän hetken olevan tulossa, ja hän oli rukoillut päästä siitä -- hyödyttömäin vaellustensa pitkinä öinä, kun minä olin kadoksissa Lontoossa, ja silloin kun minut oli löydetty ja olin palannut kotiin, ja hän oli monet pistokset sydämessään seurannut meidän kahden lapsen, Martinin ja minun, salaisia toiveita ja odotuksia.

"Ja tyttäreni, kun tänään tulit pieneen majaani, kasvot loistavina kuin tähdet ja timantit, niin Jumala tietää, että olisin antanut puolet elämästäni, ettei onnesi malja läikkyisi maahan minun käteni kautta."

Kun olin tarpeeksi tyyntynyt, sisällisesti ja ulkonaisesti, talutti isä Dan minut alas (rukoillen Jumalaa ja hänen pyhää äitiään vahvistamaan minua yksinäisellä tielläni), ja sitten seisoi hän oven luona kauhtanassaan katsellen jälkeeni, kun kävelin tietä pitkin.

Tuskin puoltakaan tuntia oli kulunut siitä kun äsken poljin tätä tietä, mutta tällä lyhyellä ajalla näytti maailma muuttuneen värittömäksi ja harmaaksi -- päivä oli himmentynyt, maa pimentynyt ja tyyni ilma oli iloton, vain ikuinen taivas ylläni ja meren äänekäs laulu olivat entisellään.

Lähestyessäni tohtorin taloa pyörähti Martin alas tietä vastaani, voimakkaalla, vapaalla käynnillään.

"Halloo!" huusi hän, "Luulin sinun hävinneen ja olen ajanut sinua takaa kaikkialla."

Mutta lähemmäksi tultuaan ja nähtyään kuinka valkoiset ja kalpeat kasvoni olivat, vaikka tein parastani hymyilläkseni, pysähtyi hän ja sanoi:

"Pikku vaimo parka, missä olet ollut, ja mitä he ovat sinulle tehneet?"

Ja niin kerroin sen hänelle niin hyvin kuin taisin.

Sadasyhdestoista luku.

"Kaikki on minun syytäni", sanoi hän.

Hän oli taluttanut minut puutarhamajaan, joka sijaitsi kellokukkien keskellä hedelmätarhan päässä, ja käveli itse pitkin askelin edestakaisin sen edessä.

"Tiesin aivan hyvin, mikä tulisi olemaan kirkon kanta, ja minun olisi pitänyt varottaa sinua."

En ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin kiihoittuneena. Katse hänen silmissään oli hurja ja hänen äänensä värisi kuin jousenjänne.

"Vanha isä Dan raukka! Hän on vanha enkeli, eikä sen parempaa sydäntä ole koskaan sykkinyt kauhtanan alla. Mutta mikä orja mies saattaa olla uskonsa taikaluulolle. Ajattelepas, mitä hän sanoo, armaani! Syyllinen puoli! En tule koskaan uskomaan, että sinä olet syyllinen puoli, mutta ajattelehan! Syyllinen ei muka saa koskaan mennä naimisiin! Ei kunnon pappi missään kristityssä kirkossa uskalla vihkiä häntä! Mikä hävyttömyys! Kysy itseltäsi, miksi kirkot ovat olemassa. Tuomaan pelastusta syntisistä suurimmalle? eikö niin? Ja kuitenkin se hylkää naisen, joka on rikkonut avioliittovalansa -- ja kieltää häneltä pääsyn alttarin luo, sulkien häneltä ovet -- vaikkapa hän olisi tuhat kertaa katunut katkerin, katkerin kyynelin!"

Hän käveli pari kolme askelta puutarhamajan edessä ja palasi sitten luokseni leimuavin silmin.

"Mutta näin ei ole sinun laitasi missään tapauksessa", hän sanoi. "Isä Dan tietää varsin hyvin, ettei sinun avioliittosi ollut lainkaan avioliitto -- vaan katala vaihtokauppa, jossa miehesi antoi sinulle kurjan nimensä isäsi saastaisia rahoja vastaan. Se ei missään muussakaan suhteessa ollut mikään avioliitto, ja sitä olisi voitu purkaa, jos purkamisissa olisi vähääkään rehellisyyttä. Ja nyt, kun se on särkynyt pirstaleiksi ja mennyt myttyyn, kuten ennakolta saattoi arvatakin, niin sinulle ilmoitetaan, että olet siihen sidottu elämäsi viimeiseen päivään ja hetkeen! Kaiken jälkeen, mitä olet kestänyt -- mitä olet kärsinyt -- et koskaan saisi tuntea yhtäkään onnen hetkeä koko elämäsi aikana! Jota vastoin miehesi, raakuuksistaan ja uskottomuuksistaan huolimatta, on vapaa noudattamaan mielitekojaan, naimaan kenen tahansa! Kuinka typerää! Kuinka tympäisevää! Kuinka kirottavaa!"

Hänen intohimoinen äänensä särkyi, hän kykeni tuskin sitä hillitsemään.

"Tiedän, mitä he tulevat lausumaan. Tuon vanhan, vanhan laulun, 'jotka Jumala on yhteen liittänyt'. Sen tämä vanha kirkkomme on vuosisatoja lausunut vaimoparoille, joiden sydämet ovat murtuneet. Onko kirkolla itsellään sydän, joka murtuu? Ei -- ei muuta kuin rautaiset lakinsa, joita on rikottu tuhansia kertoja, eikä kukaan silti ole penniäkään huonompi."

"Mutta ihmettelen", jatkoi hän, "ihmettelen, mikseivät nämä papit, jotka puhuvat mahdottomuudesta erottaa niitä, jotka Jumala on yhteen liittänyt, ensin kysy itseltään koska ja missä Jumala yhdistää heidät. Kirkossako, heidän seisoessaan alttarin edessä, jossa heiltä kysytään muutamia kysymyksiä ja he antavat joitakin vastauksia? Jos niin on, silloin Jumala on vastuunalainen monesta inhoittavimmasta toimituksesta, mikä milloinkaan on ihmiskuntaa häväissyt -- kaikesta ylvästelystä, turhamaisuudesta ja tahallisesta salayhteydestä, joka on kaikkina aikoina verhoutunut ja yhä verhoutuu avioliiton vaippaan."

"Mutta ei", sanoi Martin, "kirkoissa Jumala ei vihi aviopuolisoita. Heidän on täytynyt mennä naimisiin ennenkuin he sinne tulevat, tai eivät he koskaan mene naimisiin -- eivät koskaan! Heidän on täytynyt _sydämissään_ mennä naimisiin, sillä siellä Jumala yhdistää ihmisiä, eikä kirkoissa, pappien ja alttarien edessä."

Minä istuin ja kuuntelin häntä toivokkaalla ja sykkivällä sydämellä, ja samassa hän harppasi puutarhamajaan ja kävi istumaan viereeni.

"Mary", sanoi hän kiihkeällä äänellään, "sellainen on meidän tilamme, eikö niin? Jumala yhdisti meidät heti ensi näkemältä. Minulla ei koskaan ole ollut olemassa toista naista, eikä sinulla toista miestä -- eikö niin, armaani?... Mitä he siis juttelevat -- kirkot ja papit? He ovat avioliiton tosi erottajia -- koettaen erottaa niitä, jotka Jumala on yhteen liittänyt. Se on asian selvä ydin, eikö niin?"

Vapisin pelosta ja toivosta. Ehkäpä oli niinkuin ennenkin; ehkäpä halusin (nyt enemmän kuin koskaan ennen) uskoa Martinin puhetta; ehkäpä en niin hyvin tuntenut asioita, että kykenin vastaamaan; ehkäpä valtava rakkauteni ja arka asemani yllyttivät minua suostumaan. Mutta en voinut sille mitään, jos minusta tuntui, että hänen selvä järkensä -- selvä kuin ylämaan joki ja yhtä vuolas ja voimakas -- pyyhkäisi pois kaikki kuluneet viisastelut.

"Siis mitä... mitä meidän on tehtävä?" kysyin häneltä.

"Tehtävä? Velvollisuutemme itseämme kohtaan, armaani, on meidän tehtävä. Jos emme voi mennä naimisiin kirkon lain mukaan, täytyy meidän mennä naimisiin maan lain mukaan. Eikö se riitä? Se on oma asiamme, rakkaani, meidän eikä kenenkään muun. Me tarvitsemme vain jonkun todistajan -- todistajan Jumalan ja ihmisten edessä, että tulevaisuudessa aiomme olla mies ja vaimo."

"Mutta isä Dan?"

"Jätä hänet minulle", sanoi Martin. "Minä puhun hänelle kaikki. Mutta tule nyt sisään. Sinä vilustut. Ellemme pidä huolta sinusta, eivät he lopeta, ennenkuin saavat sinut hengiltä."

Seuraavana päivänä kumartui hän tuolini selkämyksen yli, istuessani uunin vieressä lapsi sylissäni, ja sanoi matalalla äänellä:

"Olen tavannut isä Danin."

"No niin?"

"Vanha enkeli pahastui. 'Jumala varjelkoon sinua poikani', sanoi hän, 'sulkemasta sekä itsesi että suloisen lapseni ainiaaksi kirkon helmasta.' 'Kirkko sulkee meidät helmastaan', sanoin hänelle. 'Mutta Jumalan pyhä laki tuomitsee tekosi, poikani', sanoi hän. 'Jumalan laki on rakkaus, eikä hänellä ole muuta lakia', vastasin."

Tunsin huojennusta ja olin yhtä kaikki hermostunut, olin iloinen ja pelonalainen.

Kului viikko, ja Martinin oli aika lähteä Windsoriin, nimitystänsä varten. Tämän tapahtuman valmistuksissa oli Suvimajassa oltu suuressa jännityksessä, mutta koska en ollut oikein voimissani, olin ulkopuolella sitä hommaa.

Martinin lähtöpäivänä olin vuoteen omana, ja hän tuli yläkertaan ottamaan minulta jäähyväisiä.

Tuskin tiesin, mitä tällä ajalla tapahtui, mutta hänen puheestaan ymmärsin, että hän pelkäsi minua koetettavan pakottaa.

"Meidän vanha, hyvä kirkkomme on kuin maljakotilo rannalla", sanoi hän. "Kenen se on saanut kouriinsa, sitä se imee eikä hellitä vähällä. Mutta pysy lujana, pikku vaimo. Elä anna myöten tuumaakaan, poissa ollessani", kuiskasi hän.

Kun hän oli jättänyt minut, nousin ylös katselemaan, kuinka hän läksi tietä pitkin rautatieasemalle. Hänen vanha isänsä kulki ylpeänä hänen rinnallaan, avopäin tapansa mukaan ja yhä hilpeänä kuin koulupoika.

Seuraavana päivänä säikähytti minua odottamaton sähkösanoma. Se tuli eräästä luostarista Lancashirestä ja oli osoitettu "Mary O'Neillille, tohtori Conradin luona." Se kuului:

_Kiertelen vierailemassa yhdyskuntamme koteja ja haluaisin tavata sinua matkallani Irlantiin. Saanko tulla huomenna? Äiti Magdalene_.

Sadaskahdestoista luku.

Hän saapui seuraavana iltapäivänä -- rakas arvoisa äitini kalpeine, henkevine kasvoineen ja pyhimyssilmineen.

Lukuunottamatta että hänen pukunsa nyt oli sininen ja valkoinen, eikä musta, hän näytti tuskin ollenkaan muuttuneen siitä päivin, kun olimme olleet yhdessä Pyhässä Sydämessä.

Kun hän näki, että olin vuoteessa, hän asettui asumaan "Auraan" ja tuli joka päivä minua hoitamaan.

Olin tietysti kiihoittunut tavatessani hänet taas niin monen vuoden ja niin moninaisten kokemuksien jälkeen, enkä tietänyt varmaan, paljonko hän niistä tiesi.

Muistaen Martinin varoituksen olin myös varma siitä, että häntä oli lähetetty noutamaan, mutta levottomuuteni häipyi pian.

Hänen hiljaiset askeleensa, lempeä äänensä ja herttainen hymynsä rauhoittivat ja lohduttivat minua. Aloin uudestaan tuntea samaista vaikutusta, jonka alaisena lapsena olin ollut, ja ihmetellä, miksi en pimeinä päivinäni Lontoossa koskaan ollut ajatellut hänelle kirjoittaa.

Vierailunsa ensi päivinä ei hän kajonnut surullisiin asioihin -- ei maininnutkaan avioliittoani tai muita tapahtumia viime kohtauksemme jälkeen.

Hän puheli ylimalkaan vanhasta koulustamme ja vanhoista koulutovereista.

Väliin hän laski leikkiä noviisien äidistä, joka oli tullut "vanhaksi ja kärttyisäksi"; väliin taas pienestä, pyylevästä maestrosta paavin kuorossa, joka itki, kun minä ensi kerran lauloin virren Neitsyelle ("Jatka, pieni enkeli"), ja väliin molemmista maallikkosisarista, jotka yhä päättelivät, että minusta olisi tullut "ihmeteltävä pesijätär", jos olisin vain siihen antautunut.

Minua kiusaa ajatella, että arvoisa äiti olisi itsetietoisesti menetellyt näin, murtaakseen puolustusasemani, mutta sen hän sai aikaan. Vähitellen niinä harvoina päivinä, jolloin hän oli kanssani, hän rakensi sillan yli menneen ajan tyttövuoteni onnellisiin päiviin, sillä huomaamattani luostarimuistot alkoivat minua kiihoittaa ja minä hengitin taas armaan Roomani ilmaa.

Hänen vierailunsa neljännen päivän iltapäivällä istuin hänen rinnallaan ikkunani edessä, joka oli selkiseljällään. Ilta oli aivan yhtä rauhallinen kuin viime iltamme Nemissä. Ei lehtikään värähtänyt; ei tuulen henkäystä ilmassa; ainoat äänet, jotka kuulimme, olivat lypsyä odottavien lehmien ammunta, meren hillitty loiskina ja rattaitten ratina, jotka rannalta kulettivat meren jättämiä ruokoleviä.

Kun aurinko alkoi laskea, se sytytti leimuavia tulia vastapäätä olevan kylän ikkunoihin -- erittäinkin äitini huoneen ikkunaan, joka siinä pilkoitti hedelmätarhan omenapuitten latvain yli.

Arvoisa äiti puheli kiitosjumalanpalveluksesta. Jos hän nyt olisi ollut Roomassa, olisi hän kirkossa laulamassa _Ora pro nobista_.

"Laulakaamme se nyt. Eikö niin?" sanoi hän.

Samassa hänen syvä, majesteettinen kontra-alttonsa minun heikon, värähtelevän sopraanoni säestämänä kohotti hiljaiseen ilmaan pyhän sävelen, joka minulle on kuin ikuisuuden heijastus:

"Mater purissima Ora pro nobis. Mater castissima Ora pro nobis."

Lopetettuamme huomasin käteni lepäävän hänen helmassaan. Taputtaen sitä lempeästi hän sanoi:

"Mary, minä jätän sinut huomenna."

"Niin pian?"

"Niin, mutta en voi lähteä kertomatta sinulle miksi tulin" -- ja silloin hänen tehtävänsä ilmeni minulle.

Hän oli kuullut avioliitostani, sen purkautumisesta; katoamisestani kotoani ja jälleen ilmestymisestäni, mieheni avioerohakemuksesta ja sitä seuraavista paljastuksista.

Mutta vaikka tämä kaikki oli surullista, vakavata, vieläpä traagillistakin, ei se ollut mitään (kirkon ja Jumalan silmissä) verrattuna sen askeleen kauhistuttavaan painoon, jonka nyt olin aikeessa ottaa -- mennä toisiin naimisiin mieheni yhä eläessä.

Hänellä ei ollut mitään Martinia vastaan sanomista. Paitsi minua koskevia asianhaaroja, ei hän koskaan ollut kuullut epäedullista sanaa hänestä. Hän taisi ymmärtääkin näitä asianhaaroja, vaikka hän ei voinut antaa niitä anteeksi. Ehkä Martin oli nähnyt asemani (julman ja uskottoman miehen vaimona) ja hänen säälinsä oli kehittynyt rakkaudeksi -- hän oli kuullut sellaisista tapauksista.

"Mutta, ajattelehan toki lapseni, mihinkä kuiluun hän sinut ajaa! Hän vaatii sinun rikkomaan vihkivalasi!... Oi, tiedän, tiedän, mitä hän sanoo -- että sinut pakotettiin ja että olit liian nuori vastaamaan teoistasi. Olkoon niin, mutta siinä ei kaikki. Minusta oli väärin, julman väärin, että isäsi valitsi sinulle miehen vasten tahtoasi ja toivomuksiasi. Mutta sinä, ei isäsi, vihkivalan vannoit, etkä sitä voi ikinä tehdä tyhjäksi -- et ikinä!

"Vihkivala on pyhä; siunattu Vapahtajamme on sanonut, ettei sitä koskaan voi rikkoa, ja pyhä Kirkkomme on tehnyt hänen käskynsä laiksi.

"Ajattele, lapseni, ajattele, mitä tapahtuisi maailmassa, jos jokainen vaimo, joka on joutunut onnettomiin naimisiin, menettelisi samoin kuin sinä nyt olet menettelemäisilläsi. Mikä sekasorto! Mikä kodin ja perheen pyhien siteitten löyhtyminen! Ja kuinka vaimot joutuisivat siitä kärsimään -- vaimot ja lapset ennen muita. Etkö huomaa tätä, tyttäreni?

"Yhteiskunnan vankkuus perustuu avioliiton pyhyyteen; avioliiton pyhyys perustuu sen rikkomattomuuteen; ja sen rikkomattomuus liittyy siihen tosiasiaan, että Jumala on osa siitä.

"Ehkä sinulle, sanotaan, että naimisesi on vain oma asiasi, ettei se koske Jumalaa eikä Kirkkoa. Mutta, jos vaimot kaikkina aikoina olisivat olleet sitä mieltä, mitenkä erilainen olisikaan maailma nyt! Oi, usko minua, sinun vihkivalasi on pyhä, etkä voi syntiä, kuoleman syntiä tekemättä sitä rikkoa, tyttäreni."

Kaiken tämän puheen moraali oli, että minun tulee luopua Martin Conradista, pestä rakkauteni häneen pois sydämestäni, välttää kiusausta häntä tavata, ja jos mahdollista, täydellisesti unohtaa hänet.

"Se on kovaa. Tiedän, että se on kovaa, mutta..."

"Se on aivan mahdotonta", sanoin niin hyvin kuin voin, sillä huuleni vapisivat.

Arvoisan äidin sanat olivat järkyttäneet sieluani juuria myöten, mutta kun muistin Martinin varoituksen, ponnistelin nyt kovasti vastaan.

"Kaksi vuotta sitten, eläessäni mieheni kanssa, koetin niin tehdä, mutta en voinut", sanoin. "Ja jos en sillon voinut sitä tehdä, kun laillinen este meidät erotti, mitenkä voin sen nyt tehdä, kun estettä ei enää ole olemassa?"

Sitten kerroin hänelle kaikki kärsimykset, jotka olin kestänyt rakkauteni tähden -- mitenkä erosin hänestä, hänen lähtiessään Etelänapa-retkelle; mitenkä odotin häntä Lontoossa; mitenkä olin uhrannut perheeni, ystäväni ja kotini, tyytynyt köyhyyteen, yksinäisyyteen ja kovaan työhön hänen tähtensä; ja mitenkä olin vaipunut pohjattomaan epätoivon syvyyteen, kun luulin hänet kadottaneeni; ja mitenkä ilo ja onni olivat palanneet vasta silloin, kun Jumala armollisessa hyvyydessään oli lahjoittanut hänet jälleen minulle.

"Ei, ei, ei", huusin. "Rakkauttani Martiniin en voi koskaan voittaa, tai unhoittaa -- en koskaan niin kauan kuin elän maailmassa."

"Siis", sanoi arvoisa äiti (hän oli innokkaasti kuunnellut, suuret silmät hehkuviin kasvoihini kiinnitettyinä) "siis", sanoi hän, vakavalla ja juhlallisella äänellään, "jos niin on laitasi, lapseni, on sinulla vain yksi asia edessäsi -- luopua siitä."

"Luopua siitä?"

"Luopua maailmasta, tarkoitan. Palata kanssani Roomaan ja mennä luostariin."

Olisi mahdotonta selittää, mitenkä tämä vaikutti minuun -- mitenkä se järkytti minua sydämeni sisimpään -- huolimatta kokeistani seurata armaani varoitusta tuntuivat nämä hänen sanansa tunkeutuvan olemukseni ytimeen ja herättävän eloon uinailevan vaiston sielussani.

Pitkän aikaa istuin äänetönnä; kuuntelin vain sykkivin sydämin arvoisan äidin puhetta -- että yksi luostarielämän tarkoitusperiä oli tarjota turvapaikkaa kidutetulle sielulle, joka ei voinut luottaa itseensä kiusauksissa, ja että luostarivalan vannominen Jumalalle oli ainoa tapa (jonka Kirkko tunsi ja tunnusti) kumota vihkivalani miehelleni.

"Sinä olet silloinkin morsian, mutta Kristuksen morsian. Ja eikö niin ole parempi -- paljoa parempi? Sinä usein haaveksit nunnanhuntua, muistathan, ja jollei isäsi olisi tullut sinua noutamaan sen kovin onnettoman asian vuoksi, sinä jo ehkä olisit yksi meikäläisiä. -- Ajattele sitä, lapseni. Luostarimme äidit tulevat ilolla toivottamaan sinut tervetulleeksi, jos tulet alttiina ja tyytyväisenä sisarena. Ja mitenkä saatan jättää sinut tänne, sielulliseen kadotukseen, tyttäreni?"

Olin syvästi liikutettu, mutta ponnistelin vielä vastaan.

Kerroin arvoisalle äidille, että siitä päivin, kun halusin tulla nunnaksi, oli minussa tapahtunut suuri muutos. Olin kehittynyt naiseksi ja kaikki naisen intohimot olivat minussa heränneet -- isosin ja janosin rakkautta -- inhimillistä rakkautta, hyvän miehen rakkautta, miehen, joka rakasti minua koko sielullaan ja voimallaan. Siksi ei minusta koskaan saattaisi tulla altista ja tyytyväistä sisarta. Minä vain rikkoisin heidän kotinsa rauhaa ja sopusointua. Ja vaikka hän sulkisi minut luostarinsa matalimpaan selliin, niin rakkauteni oli seuraava minua sinnekin; se keskeyttäisi hartausharjoitukseni, se hämmentäisi äänellänsä rukoukseni, ja olisin aina onneton -- kurjan onneton.

"Ei niin onneton kuin jäädessäsi maailmaan ja toteuttaessasi aikeesi", sanoi arvoisa äiti. "Oi, usko minua, lapseni, tunnen sinut paremmin kuin sinä itse. Jos menet uusiin naimisiin, et koskaan saata unhottaa, että olet rikkonut valasi. Unohtakoot muut naiset -- löyhät naiset -- naiset, jotka ottavat osaa seuraelämään ja uhraavat päivänsä itsekkäille huvituksille. Ne naiset erotkoot miehistään, ja menkööt uusiin naimisiin, muistamatta, että elävät synnin tilassa, mitä siviililaki sanoneekaan -- julkisessa, ilkeässä ja hävyttömässä synnissä. Mutta sinä muistat sen, ja se on saattava sinut onnettomammaksi kuin koskaan ennen elämässäsi."

"Ja vielä lisäksi", jatkoi hän hetken kuluttua, "se saattaisi miehesikin onnettomaksi. Hän näkee tunnonvaivasi ja jakaa ne, sillä hän tietää, että hän on ollut niihin syynä. Jos hän on hyvä mies, niin jo pelkkä ahdinkosi näkeminenkin on kiduttava häntä. Mitä parempi mies hän on, sitä suurempi on hänen kärsimyksensä oleva. Jos olisit paennut nunna, saattaisi hän sinut takaisin luostariisi, sillä vaikkakin ero riistäisi häneltä sydämen rinnasta, niin tahtoisi hän pelastaa sielusi. Mutta vaimolle, joka on rikkonut vihkivalansa, ei hän koskaan mitään mahda. Ääretön ja kamala varjo on välillänne pimentäen joka hetken loppuelämästäsi."

Arvoisan äidin vaiettua istuin liikahtamatta ja sanatonna sydän pakottavana ja tukehtuvana ja tuijotin alas puutarhaan, jonka yö alkoi verhota pimeydellään.

Hetken kuluttua hän taputti kylmää kättäni ja nousi lähteäkseen sanoen aikaisin aamulla tulevansa jäähyväisille. Hänen olonsa Irlannissa tulisi kestämään vain kolme viikkoa, ja sen kuluttua tulisi hän noutamaan minut, jos minä asiaa punnittuani (hän oli varma siitä) tuntisin, että minun oli palaaminen hänen kanssaan Roomaan.

En vastannut. Ehkäpä ruumiillinen heikkouteni oli osaksi syynä siihen, että armaani varoitus jäi melkein huomaamatta. Mutta sillä hetkellä, kun ovi sulkeutui arvoisan äidin jälkeen, valahti minuun vakaumus hänen sanojensa totuudesta tulvivan meren laineiden tavalla.

Mutta kuinka julmaa! Kaiken odotuksen, kaipuun ja ihanien haaveittemme jälkeen tulevasta onnesta! Kun minä olin tulemaisillani morsiameksi, onnelliseksi morsiameksi, kun olin saamassa takaisin menetetyt ja varastetut tyttövuoteni!

Toisen kerran pimeä ja uhkaava vuori kohosi Martinin ja minun välille. Ensi kerralla se oli avioliittoni -- nyt se oli Jumalani.

Mutta jos Jumala kielsi minua menemästä naimisiin Martinin kanssa, mitä oli minun tekeminen? Mitä oli minulla jäljellä elämässä? Oliko mitään?