Part 46

"Tyttösen?" huudahti hän. "Tietysti saat. Olethan nyt aivan virkeä, mikä siis estäisi? Lähden piakkoin Lontooseen retkikunnan asioissa ja palatessani tuon hänet mukanani kotiin."

Mutta hänen lähdettyään (Mildred lähti hänen mukanaan) oli yhä olemassa muuan levottomuuden aihe -- Christian Ann. En ollut edes varma siitä, tiesikö hän lapsen olemassa olosta saatikka sitten Martinin aikeesta tuoda hänet tänne.

Siispä rohkaisin mieleni, ja kun istuimme yhdessä puutarhassa, auringonsäteitten valuessa puitten lomitse, Christian Ann sukkaa kutoen ja minä muka lueskellen, kerroin hänelle kaikki.

Hän oli jo kaiken perillä, se herttainen vanhus, ja oli vain odottanut, että ottaisin puhuakseni asiasta. Pudotettuaan koko joukon silmiä, sanoi hän:

"Maailma on saava puheenaihetta ja Jumala tietää mitähän itse isä Dan siitä sanoo. Mutta veri on vettä sakeampaa, olkoon vesi vaikka pyhää Vettä, ja pikkuinen on oma lapsenlapseni, Jumala häntä siunatkoon!"

Tämän jälkeen vietimme suloisia päiviä yhdessä, valmistaen pienen vieraan tuloa -- leikkasimme peitteitä ja lakanoita ja kuljetimme alas yliseltä Mary O'Neillin huoneeseen puisen kehdon, joka oli ennen ollut Martinin, ja koristimme sen nauharuusuilla ja tupsuilla.

Me teimme tämän salassa vanhalta tohtorilta (olimme ainakin tekevinämme) ja kun hän ihmetteli "mitä kaikki tämä touhu tiesi", ja "odotettiinko saaressa kuningattaren vierailua", kielsimme (nimittäin Christian Ann) häntä kyselemästä, sillä emme aikoneet valehdella.

Olimmepa me lapsia, me kaksi äitiä, vanha ja nuori! Minä viittailin hyvin salaperäisen näköisenä siihen, että lapsellani oli "jonkun silmät", ja silloin rakas vanhus virkkoi:

"Jonkun silmät, niinkö? Kyllä, kyllä! Aika vierii!"

Kun Martinin kotiintuloaika lähestyi, tämä lapsekas mielentilamme yhä lisääntyi, ja viimeisenä päivänä me yhdessä olimme niin hurjia, että itse pyhimykset taivaassa, jos katsoivat alas puoleemme, mahtoivat nauraa.

Aamulla, ennenkuin avasin silmäni, sanelin itselleni: "Nyt he ovat matkalla Eustoniin", ja aina, kun kuulin kellon lyövän, ajattelin: "Nyt he ovat junassa," tai "Nyt he ovat Liverpoolissa," tai "Nyt he ovat laivalla"; mutta kaiken aikaa lauloin "Sallya" ja muuta pötyä ja olin olevinani yhtä onnellinen kuin päivä oli pitkä.

Christian Ann oli vielä kiihtyneempi kuin minä; ja vaikka hän kaiken aikaa nuhteli minua hermostumisestani ja kehoitti minua tyyntymään, näin hänen asettavan pöytäliinalle kattilan teekannun asemesta ja puurokauhan tuleen pihtien asemesta.

Illalla, Martinia odottaessani, olin joutunut sellaiseen heikkouden tilaan, että Christian Ann tahtoi viedä minut levolle; mutta istuessani uunin luona ja tähystellessäni tielle nojatuoliini vangittuna, näin viimein automobiilin kaksi suurta, valkoista silmää pyöräyttävän pimeässä isäni talon veräjän kulmauksessa.

Hetkisen kuluttua törmäsi Martin keittiöön, takanaan sievä hoitajatar, joka kantoi lemmikkiäni sylissään.

Hän nukkui, mutta tulen valo herätti hänet pian, ja silloin tapahtui merkillinen seikka.

Olin noussut istuimeltani, ja Christian Ann oli kiiruhtanut esiin, hänkin, ja me kaksi naista seisoimme lapsen kohdalla, kumpikin valmiina tarttumaan kiinni häneen. Mutta hän räpytti sinisilmiään meitä katsellen ja kurotti sitten käsivartensa isoäidilleen.

Tämä oli murtaa sydämeni sillä hetkellä (vaikka nyt kiitän Herraa siitä), mutta se kohotti Christian Annen ihastuksen seitsemänteen taivaaseen.

"Tokkohan näitte?" huusi hän, siepaten lapseni syliinsä -- hänen silmänsä loistivat päivänpaisteisina, vaikka hänen poskensa olivat kuin sateen huuhtomat.

Viimein sain aarteeni omaan hoivaani (Christian Annen saattaessa hoitajaa hänen makuuhuoneeseensa) ja kun nyt olin kahden Martinin kanssa, en välittänyt onneni huumauksessa kuinka hupakkomainen olin ylistyksissäni.

"Eikö hän ole pieni keijukainen, pieni enkeli, pieni keruubi?" huudahdin. "Ja tuo häijy, häijy syntymämerkki ihan, ihan kadonnut."

Ilkeä sana pujahti suustani huomaamattani, mutta Martin kuuli sen, ja vaikka koetin asiasta päästä, ei hän antanut minulle rauhaa ennenkuin kerroin hänelle, mitä sillä tarkoitin -- kerroin koko nöyryyttävän jutun viimeisestä illastani Raa-linnassa ja mieheni antamasta korvapuustista.

"Mutta se on kaikki nyt ollutta", sanoin.

"Onko? Kautta taivaan Herran vannon, ettei niin ole!" sanoi Martin, ja hänen kasvonsa olivat niin hurjistuneet, että ne pelottivat minua.

Mutta juuri tällä hetkellä Christian Ann tuli alas ja vanha tohtori palasi kiertokäynneiltään, ja Tommy toveri pistäytyi sisään "Auraan" mennessään ja antoi minun viittauksin ymmärtää, että minun piakkoin oli mentävä kirkkoon ja pistettävä pienokainen alushameen alle (vanha tapa saarellamme laillistuttaa lapsia) ja silloin "ei itse piispakaan voisi mitään mukista" -- jolle Martin nauroi niin makeasti, että luulin hänen unohtaneen vannomansa valan.

Martin Conradin memorandum.

En ollutkaan.

Roisto! Konna! Kun rakkaimpani kertoi minulle tämän jutun (minun täytyi houkutella se esiin häneltä) tuntui minusta, että vaikka olisin sillä hetkellä ollut sadan peninkulman päässä, ja vaikka minun olisi ollut käsin ja jaloin ryömittävä kotiin sen miehen luo, niin ei hänestä nyt olisi jälellä senkään vertaa, että kannattaisi rikkaläjälle viskata.

Lähes kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun velkani alkoi, mutta arvelin, ettei maailma voisi jatkua päivääkään minun maksamatta sitä takaisin -- ja korkoineen.

Koska pelkäsin, että helläsydäminen pikku naiseni houkuttelisi minut lupaamaan luopuvani kostonvalastani, jos hän saisi vihiä aikeestani, nousin aikaisin seuraavana aamuna ja tilasin automobiilin Raa-linnaan lähtemään.

Vanha Tommy sattui olemaan majatalon pihalla, puhuessani kuljettajan kanssa, ja hän pyysi, että sallisin hänen seurata mukana. Suostuin, ja kun tulin ulos matkalle lähteäkseni, istui hän vaunun nurkassa, Glengarry-lakki syvälle pörhöisten kulmakarvojen päälle työnnettynä ja luisevat kädet vankan orapihlajasauvan nojassa, jonka pää oli valtava kuin nauris.

Matkalla emme puhuneet liikoja -- minun tuli säästää voimani parempaan tarkoitukseen -- ja se oli pitkä retki, mutta saavuimme matkamme päähän keskivälissä aamupäivää.

Kun vierimme ylös ajotietä (jonka viiltävä muisto minulle pyhitti), tulivat avonaiset vaunut vastaamme. Niissä istui vain yksi matkustaja, jotenkin karkeannäköinen, vanhanpuoleinen nainen (suurten höyhenien ja liehuvien nauhojen koristamana), jonka arvelin Alman äidiksi.

Kolme puuteroitua lakeijaa ilmestyi linnan ovelle, automme ajaessa sen eteen. Heidän herransa oli ratsastamassa. He eivät tienneet, milloin hän oli palaava.

"Odotan häntä", sanoin, ja tunkeusin halliin vanhan Tommyn seuraamana.

Luulen, että lakeijat olivat aikeessa estää minua, mutta epäilen, että jokin kasvoissani ilmaisi, että oli paras jättää se tekemättä, ja niin astuin ensimäiseen huoneeseen, jonka ovi oli avoinna.

Se oli ruokasali, jonka seinillä upeili omistajan esivanhempain muotokuvia -- ryhmä ilkeännäköisiä lurjuksia.

Yhä painaen luisevat kätensä vankkaan sauvaansa, Tommy istahti ovenviereiselle tuolille ja minä odotin pöydän päässä, kummankaan virkkamatta sanaakaan, kun ulkoa tieltä kuului kavion kapsetta. Hetken kuluttua kuului ääniä hallista, sekä matalia että äänekkäitä -- lakeijat ilmeisesti ilmoittivat tuloni, ja heidän herransa solvaisi heitä siitä, että olivat päästäneet minut taloon.

Samassa mies törmäsi ruokasaliin. Hänellä oli kädessään raskas ratsupiiska ja hänen veltot kasvonsa olivat lyijynharmaat. Hänen takanaan näkyi Alma. Hän oli ratsupuvussa ja taivutteli notkeata ruoskaa hansikoiduissa käsissään.

Huomasin, että hänen armonsa oli raivostunut, mutta se mieliala oli minulle yhtä mieluinen kuin mikä muu hyvänsä, ja niin jäin istumaan pöydän päähän.

"Mitä näen, sir", sanoi hän, syösten luokseni. "Olette asettunut istumaan paikalleni kysymättä edes lupaa."

"Niin olen", vastasin.

"Ettekö ole tehnyt tarpeeksi tuhoa täällä, herjaamatta minua läsnäolollanne?"

"En varsin. Minulla on vielä hiukan tehtävää, ennenkuin olen lopettanut."

"Jim", sanoi nainen (kuinka raukealla äänellä), "elähän kiihdy tuollaisen henkilön tähden. Soita mieluummin ja anna palvelijain heittää hänet ulos ovesta."

Minä käännyin häntä katselemaan. Hän koetti hymyillä hävyttömästi, mutta hymy vääntyi surkeaksi, ja sitten hänen armonsa astui luokseni vavahtavin huulin.

"Kuulkaapas, sir", hän sanoi. "Ettekö häpeä näyttää naamaanne minun talossani?"

"En", vastasin. "Mutta ennenkuin jätän talonne, uskon, että _te_ häpeätte näyttää naamaanne missään."

"Tuhat tulimmaista, sir! Tahdotteko kunnioittaa minua kertomalla miksi olette täällä?" sanoi hänen armonsa hurjistunein katsein.

"Tietysti. Siksi olen tänne tullut", sanoin, ja sitten ilmaisin asiani muitta mutkitta.

Kerroin, mitä hän oli tehnyt naiselle, joka oli kymmenentuhatta kertaa liian hyvä hänen vaimokseen -- mitenkä hän oli kiduttanut häntä julmuudellaan, alentanut häntä uskottomuudellaan, asettaen hänet rakastajattarensa vallittavaksi ja lopuksi lyönyt häntä kasvoihin viheliäisen pelkurin ja roiston tavalla.

"Valehtelija!" huusi hän raivosta huohottaen. "Te olette valehtelija ja samoin hän, joka tämän teille kertoi."

"Tommy", sanoin, "tahdotteko astua ulos hetkeksi."

Tommy poistui heti huoneesta, ja nainen, joka nyt näytti peljästyneeltä, koetti seurata häntä.

Minä pysäytin hänet. Nousten pystyyn pöydän äärestä astuin oven luo ja suljin sen.

"Ei, rouvani", sanoin. "Tahdon, että näette, mitä tapahtuu hänen armonsa ja minun välillä."

Kurja nainen peräytyi, mutta mies, hampaitaan kiristellen, kävi vastaani.

"Siis olette tullut omaan talooni taistelemaan kanssani?" hän huusi.

"Enpä suinkaan", vastasin. "Mies taistelee vain vertaisensa kanssa. Olen tullut pieksemään teitä."

Se riitti hänelle. Hän kohotti ratsupiiskansa iskuun, mutta pian riistin sen hänen kädestään ja iskin hervottomaksi käsivarren, joka teki hyökkäyksen minua vastaan.

Ja sitten tarttuen hänen valkoiseen kaulaansa pieksin häntä. Pieksin niinkuin olisin piessyt kurjaa apinaa. Pieksin häntä hänen raivotessaan, vihasta kuohuessaan, sadatellessaan ja kiroillessaan. Pieksin hänen apua rukoillessaan, tuskasta vikistessään ja armoa mankuessaan. Pieksin häntä hänen esivanhempainsa silmien edessä, tuon hurjan, huonon suvun nähden, josta hän polveutui, hän, suurin roisto heistä kaikista. Ja sitten viskasin hänet maahan, joka luu mukiloituna, ja heitin ratsupiiskan hänen eteensä.

"Kuulin, että aiotte mennä kumartamaan avioeroa", sanoin, "ottakaa siis tämä evästykseksi."

Kun käännyin ovelle, kuulin matalan, vikisevän, vangittua naaraskarhua muistuttavan äänen. Alma se vaikerteli. Viheliäinen olento oli polvillaan huoneen etäisimmässä nurkassa, nähtävästi rukouksia mutisten ja kauhuissaan ikäänkuin peläten, että hänen vuoronsa nyt oli tulossa.

Nyyhkyttelevän pelkonsa valtaamana muistutti hän minusta entistä enemmän myrkyllistä käärmettä, enkä huoli kieltää, ettei vanha haluni tallata häntä jalallani hetkeksi herännyt minussa. Mutta ohi mennessäni sanoin vain, osoittaen kiemuroivaa matoa lattialla:

"Katsokaa häntä, rouva. Toivon teille iloa aatelismiehestänne ja samoin hänelle teistä."

Sitten avasin oven, ja huolimatta äskeisestä tuimasta sisunpurkauksestani, olin ääneen nauramaisillani oven toisella puolella olevalle kohtaukselle.

Siinä seisoi vanha Tommy ruokasalin oveen nojautuneena, Glengarry-lakki kallellaan pörröisessä päässään, väärät sääret hajallaan, ja heilahutti naurispäistä sauvaansa kolmen puuteroidun lakeijan edessä, kehoittaen heitä "tulemaan päälle".

"Tulkaa päälle, senkin määkivät pukit, tulkaa päälle, tulkaa päälle."

Kiiruhdin pois, mutta sytytin sikarin talon edustalla, sillävälin kun kuljettaja asetti auton liikkeelle ja Tommy pyyhkäsi hiestynyttä otsaansa takkinsa hihalla.

Koko kotimatkan kestäessä vanhus puheli lakkaamatta, väliin minulle, väliin maailmalle ylimalkaisesti.

"Te puhuitte hänelle suunne puhtaaksi, eikö niin?" kysyi hän, vilkuttaen ylähanka-silmäänsä.

"Niinpä luulen", vastasin.

"Sitäpä minä aina sanoin. 'Odottakaapas jahka hän itse tulee sieltä kotiin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa'."

Tommyn tyytyväisyyttä tämän päivän retkeen vähensi vain se seikka -- ettei hän ollut halkaissut puuteroitua kalloa "noilta naurettavilta aaseilta".

M. C.

Sadasyhdeksäs luku.

Kului jälleen kuukausi, ja sitten alkoi liiankin vaihtelevan kertomukseni viimeinen ja tärkein jakso.

Joka viikko oli Martin kulkenut edestakaisin Ellanin ja Lontoon väliä. Poissa ollessaan puuhaili hän tulevaa retkikuntaa koskevia asioita (jota varten parlamentti oli myöntänyt suuren rahasumman), ja kotona ollessaan työskenteli hän kertomusten, muistiinpanojen, karttojen, merikorttien ja valokuvien ääressä, joiden avulla hän kirjoitti kirjaa viimeisestä retkestään.

Minä puolestani olin ollut (tai koetin uskotella olevani) täydellisesti onnellinen. Raittiin ilman, nuoren maidon, herttaisen makuuhuoneen ja ennen kaikkea hyvän ja hellän hoidon vaikutuksesta (Jumala siunatkoon Christian Annea kaikesta, minkä hän minulle teki!) oli terveyteni joka päivä paranemassa -- tai ehkäpä vain tuo taivainen toiveellisuus, joka seuraa joitakin tauteja, saattoi minut uskomaan niin olevan.

Siitä huolimatta oli se jonkunlaista hämäräistä onnea. Vaikka aurinko aina paistoi taivaallani, pimeni se tuontuostakin. Huolimatta turvallisesta elämästä, jota vietin tässä armeliaisuuden ja rakkauden kodissa, en koskaan ollut täysin vapaa epämääräisestä huolen tunteesta, jonka asemani tuotti.

Tunsin myös aina, että Martinin vanhemmat, puhumattakaan isä Danista, kärsivät samasta tunteesta, ja väliin, kun keskustelimme tulevaisuudesta, tulkitsivat heidän silmäyksensä minun ajatuksiani, ja tuntui ihan kuin kaikki hiljaisuudessa odottaisimme odottamistamme jotain tapahtuvan, joka oli puhdistava ja kohottava minut.

Se tulikin viimein -- minulle hämmästyttävän äkkiarvaamatta.

Eräänä aamuna, lapsenhoitajan ollessa asialla ja Christian Annen vaivatessa voita maitohuoneessa, leikittelin pienokaisen kanssa karkealla uunimatolla, kun kylämme sanomalehtipoika pysähtyi avonaisen oven kynnykselle.

Ostin erään saaren lehden, ja hänen lähdettyään silmäilin sitä sattumalta.

Mutta minkä tärähdyksen se minussa aiheutti! Ensimäinen otsake, joka sattui silmiini, oli --

"Avioero-anomus hyväksytty saarellamme."

Se oli selonteko Ellanin korkeimman tuomioistuimen perusteluista, joiden nojalla (kirkollisten jäsentensä vastustuksesta huolimatta) se oli suostunut mieheni anomukseen.

Ehkäpä minun olisi pitänyt tuntea ääretöntä huojennusta. Tai ehkä minun olisi pitänyt polvistua siinä tuokiossa ja kiittää Jumalaa siitä, että iljettävän, pakollisen avioliittoni selkkaukset olivat viimeinkin päättyneet.

Mutta ei, kun sanomalehti putosi sormistani, oli minussa vain yksi tunne -- häpeän ja nöyryytyksen -- ei itseni tähden (sillä mitä minusta oli väliä?), mutta Martinin, jonka nyt niin kuuluisaa nimeä minä, mieheni ilkeyden tähden, olin tomuun työntänyt.

Muistan minusta tuntuneen, etten enää koskaan saattaisi katsella rakkaimpaani kasvoihin, että kun hän iltapäivällä tulisi luokseni (kuten hänen tapansa aina oli), minun täytyisi paeta häntä, ja ettei minulla olisi muuta tehtävää kuin lymytä ja kuolla.

Mutta juuri kun hurjat ajatukset olivat nelistämässä aivoissani, kuulin puutarhaportin linkkua nostettavan, ja melkein jo samassa hetkessä oli Martin törmännyt huoneeseen kuin tuulenpuuska, kiertänyt käsivartensa ympärilleni ja peittänyt kasvoni, niskani ja käteni suudelmillaan -- jota hän ei kertaakaan ollut tehnyt, tultuani asumaan hänen äitinsä kotiin.

"Mikä uutinen! Mikä uutinen!" hän huusi. "Me olemme vapaat, vapaat, vapaat!"

Nähdessään sanomalehden jalkaini juuressa, sanoi hän:

"Oh, näen, että jo tiedät sen. Pyysin heitä kätkemään kaiken sinulta -- koko onnettoman lakiasian. Mutta sama se! Se on mennyttä nyt. Tietysti se on inhottavaa -- kerrassaan inhottavaa -- että tuo kiemuroiva mato, huolimatta törkeästä uskottomuudestaan, on saanut täten menetellä. Mutta mitä siitäkään on väliä? Hän on tehnyt sen, mitä toivoimme -- jota et itse saattanut tehdä ennen lähtöäni omantuntosi ääneltä. Muuri väliltämme on hajonnut... nyt saatamme koska tahansa mennä naimisiin."

Martinin säteilevä mielentila valtasi minut niin kokonaan ja pelkäsin niin kovasti uskoa, että se suuri huojennus, jota olin odottanut niin kauan, nyt lopultakin oli tullut, etten kotvaan saanut mitään puhutuksi. Viimein virkoin sydämeni läpättäessä rajusti:

"Mutta luuletko tosiaankin, että... että meistä nyt voi tulla mies ja vaimo?"

"Luuletko?" huusi hän nauruun purskahtaen. "Luulenpa luulevani. Mikä meitä estäisi? Ei mikään? Sinä olet tarpeeksi kärsinyt, poloinen tyttöseni. Mutta kaikki kärsimyksesi pian unohtuvat, etkä sinä koskaan saa palauttaa mennyttä mieleesi."

"Niin, niin, tiedän, että tulisin onnelliseksi, hyvin onnelliseksi", sanoin, "mutta entäs sinä?" "Minä?"

"Kuvittelin, että olisin sinulle apuna -- enkä ainakaan huolen aiheena, Martin."

"Ja niin oletkin. Kuinkas muuten?"

"Martin", sanoin (tiesin mitä tein, mutta en voinut sille mitään), "eikö avioliitto minun kanssani vahingoita sinua... ottaen huomioon nykyisen asemani... maailman silmissä, tarkoitan?"

Hän katsoi minuun hetkisen, ikäänkuin päästäkseen ajatusteni perille, ja sitten hän likisti minut vieläkin lujemmin vasten rintaansa.

"Mary", huudahti hän, "elä pyydä minua ottamaan huomioon mitä yhteiskunnan kirottu ulkokultaisuus sanoo tästä meidän kohdastamme. Jos sinä et siitä välitä, niin en suinkaan minäkään. Ja mitä maailmaan tulee, niin Jumalan nimessä vannon, että nyt pidän sylissäni kaiken sen, minkä siltä pyydän."

Tämä voitti minut -- vapisevan tekopyhä raukan, joka kaikesta sielustaan rukoili, että minun vastaväitteeni voitettaisiin.

Seuraavalla hetkellä kiersin käsivarteni Martinin kaulalle ja suutelin häntä suutelemistani, ja ensi kerran, kuukausien ja vuosien tulisen taistelun jälkeen, tunsin että ihmisten ja Jumalan edessä minulla oli _oikeus_ siihen.

Ja voi päiviäni, voi päiviäni! Kun Martin palasi työhönsä, kuinka vapaat ohjakset annoinkaan vastasyntyneelle hurmaukselleni.

Sieppasin pienokaisen uunimatolta ja suutelin häntä myöskin, ja sitten vein hänet maitokamariin isoäidin suudeltavaksi, joka oli mahtanut kuulla mitä oli tapahtunut Martinin ja minun välilläni, sillä huomasin, että hänen äänensä oli äkkiä vilkastunut ja kohonnut ainakin oktaavin korkeammalle.

Kun pienokainen alkoi uupua, kannoin hänet yläkertaan nukahtamaan aamu-untansa, ja kun olin hetken nojautunut hänen kehtonsa yli ja hengittänyt vienoa, kosteata maitomaista hajua, joka ympäröi hänen ruumistaan ja hengitystään, asetuin peilin eteen ja tarkastelin omia hehkuvia, punoittavia poskiani ja säkenöiviä silmiäni.

Oi, mitä ihania onnen unelmia kohosikaan mieleeni! Olkoonpa että olin lapsen naimaton äiti, mutta tyttöyteni -- riistetty tyttöyteni -- leijaili takaisin luokseni. Hääpäiväni väikkyi silmissäni ja näin itseni morsiamena, morsiushunnun ja kukkasten koristamana.

Kuinka onnelliseksi olinkaan tuleva! Mutta minusta tuntui silloin todellakin, kuin olisin aina ollut onnellinen. Tuntui melkein siltä, kuin olisi jonkun pyhän veden siunattu virta pessyt muistini puhtaaksi kaikesta loasta, joka koski äskeisiä tuskan päiviäni Lontoossa, sillä olen varma, että jos joku tällä hetkellä olisi maininnut minulle Ilfordia ja East Endiä, muuraria ja juutalaista, tai puhunut äitikodeista ja orpokodeista, niin olisin kirkaissut.

Puolipäivän aikana palasi vanha tohtori aamukierrokseltaan, ja huomasin, että hänenkin äänensä oli entistä korkeampi. Emme kertaakaan aterioidessamme puhuneet suuresta uutisesta, suuresta tapahtumasta; mutta en saattanut olla huomaamatta, että kaikki puhuimme kovaa ja nopeasti ja yhteen ääneen, ikäänkuin synkkä pilvi, joka oli väikkynyt yli kotimme, olisi äkkiä häipynyt pois.

Väliaterian jälkeen, kun hoitajatar taas oli lapsen luona, läksin yksin kävelylle. Olin ihmeellisen terve ja mieleni oli keveä, minun oli kaksi tuntia odotettava Martinia, jonka yhä täytyi pohtia papereittensa ääressä "Aurassa".

Mikä ihana päivä! Kuinka sininen oli taivas! Kuinka loistava maa! Niin iloinen, niin suloinen ja niin täynnä linnunlaulua oli ilma!

Muistan ajatelleeni, että elämä oli ollut niin hyvä minulle, että minunkin tuli olla hyvä kaikkia kohtaan, erittäin isääni kohtaan; minusta tuntui väärältä, että tytär vieraantuu isästään, olipa hän millainen tahansa ja olipa hän tehnyt mitä hyvänsä.

Ja niin käänsin kasvoni isoäiti raukkani mökkiä kohti, joka oli asetettu kuntoon, täydellä todella päättäen sopia isäni kanssa. Hiljensin askeleitani ja luovuin aikeestani vasta silloin, kun rupesin ajattelemaan Nessy MacLeodia, ja mitenkä vaikeata (ehkäpä mahdotonta) olisi isääni tavata.

Mutta sittenkin seisahduin hetkeksi katselemaan Hovia, ja mieleeni juolahti hämärä, joutava ajatus sopia Bridget tädin kanssa ja sitten hiipiä yläkertaan äitini huoneeseen -- sisässäni tunsin niin riemukasta puhtautta, että halusin hengittää pyhää ilmaa, jossa siunattu pyhimyksenä oli elänyt.

Mutta lopulta kävi niin, että jouduin pappilan portaille hengästyneenä onnesta. Ajattelin hiukan ylpeänä kiitollisuudessani, että olihan oikein ja kohtuullista, että ilmaisen onneni siellä, missä niin usein olin suruani purkanut rakkaalle papilleni, joka oli ollut ystäväni synnyinpäivästäni asti ja sitä ennen armaan äitini ystävä.

Vanha isä Dan raukka! Kuinka hyvä aioin tästä puoleen olla häntä kohtaan!

Sadaskymmenes luku.

Tapasin isä Danin työhuoneestaan kirjojen ympäröimänä; ja niin haltioissani olin omasta valtavasta onnestani, etten heti nähnyt, että hän oli hämillään ja hermostunut, ja muistin vasta seuraavana päivänä, että vaikka (kuullessaan ääneni portailta) hän huusi "astu sisään lapseni, astu sisään", niinhän huoneeseen astuessani käänsi selkänsä oveen -- piilottaen jotakin (arvatenkin sanomalehden) nojatuolinsa irtonaisen istuimen alle.

"Isä", sanoin, "oletteko kuullut uutisen?"

"Uutisen..."

"Tarkoitan sanomalehtiuutista."

"Vai niin, sanomalehtiuutista."

"Eikö se ole suurellista? Tuo kamala avioliitto on viimeinkin kumottu. Minun siihen lainkaan puuttumatta! Muistatteko, mitä sanoitte viimein, kun tulin tänne?"

"Viimein..."

"Te sanoitte, että koska olen katolilainen, en saattaisi purkaa avioliittoani polkematta uskoani. Mutta miestäni, joka on protestantti, eivät sido tunnonvaivat. Siis näette, että lopulta on käynyt niin. Ja nyt minä olen vapaa."

"Olet vapaa... vapaa, oletko?" "He ovat ilmeisesti salanneet sen minulta ja vasta tänä aamuna kuulin uutisen." "Vastako tänä aamuna?"

"Ensin luin sen sanomalehdestä, mutta sitten tuli Martin itse kertomaan sen minulle."

"Tuliko Martin?"

"Hän ei vähääkään välitä parjauksista; hän on tosiaankin iloinen ja sanoo, että saatamme mennä naimisiin milloin tahansa."

"Mennä naimisiin milloin tahansa -- niinkö hän sanoo?"

"Tietysti ei vielä mitään ole järjestetty, isä rakas, mutta en voinut malttaa mieltäni, vaan tulin puhumaan kanssanne siitä. Tahdon, että kaikki on yksinkertaista ja hiljaista -- ei minkäänlaista juhlimista."

"Yksinkertaista, ja hiljaistako?"

"Aikaisin aamulla -- heti messun jälkeen, ehkä."

"Heti messun jälkeen."

"Vain ani harva kedon kukka alttarilla, ja läsnä armaat, kotoiset sielut, jotka minua rakastavat."

"Armaat, kotoiset sielut..."

"Se on oleva minulle suuri, suuri muutos, mutta en tahdo olla tunkeileva enkä ylvästellä voitostani kenellekään -- en ainakaan isä raukalleni, nyt kun hän on niin sairas ja masentunut."

"Ei, ei... nyt, kun hän on niin sairas ja masentunut."

"Tahdon, että _te_ vihitte meidät, isä Dan -- eikä piispa tai joku muu sentapainen, ymmärrättehän."