Part 45

"No, eipä juuri eilisiltana", vastasi hän. Ja sitten sain tietää olleeni pahasti sairaana ja tiedotonna kaksi päivää ja Martinin olleen kuumeentapaisessa levottomuudessa.

"Hän tulee heti, tuleehan?" sanoin. "Eikö hän jo heti ole täällä? Miltä hän näyttää? Onko hän terve? Suorittiko hän työnsä loppuun?"

"Noh, noh, noh", huudahti tohtori kädet pystyssä. "Jos te tällä tapaa kiihdytätte mieltänne, niin en ole ensinkään varma siitä, että sallin hänen tulla."

Mutta kun minä olin pyytänyt ja rukoillut ja luvannut olla kiltti, niin hän taipui ja suostui lähettämään Martinin luokseni, ja silloin minä olin vähällä heittäytyä hänen kaulaansa ja suudella häntä.

Tällä välin oli Mildredillä ollut omat puuhansa ja minun huomaamattani oli joku toinen astunut huoneeseen.

Se oli rakas, vanha isä Dan.

"Jumalalle olkoon kunnia!" huudahti hän minut nähdessään, ja sitten hän virkkoi:

"Ei pidä tuskailla, tyttäreni, ei pidä tuskailla" -- tuo sama hermostunut sävy äänessään, jonka pitkällisen kokemuksen nojalla tiesin merkitsevän herttaisen isä kullan omaa järkkynyttä mielialaa.

Vasta pitkän ajan kuluttua sain kuulla, että hän kuuden kuukauden ajan oli väsymättä polkenut Lontoon katuja (illan pimeässä ja aamun kylmyydessä) minua etsien, mutta jokin hänen hellissä, vanhoissa kasvoissaan, jotka olivat niin uurteiset ja riutuneet, vavahutti niin tunteitani, että silmäni alkoivat vettyä, ja tämän nähdessään hän rupesi nauramaan ja löpisemään irlantilaista murrettansa.

"Siunaukseni teille, tohtori! Nyt te tiemmä vallan ylpeäksi käytte, kun teidän on sallittu pelastaa maailman kultaisin rouva. Ja voi toki, sisar kulta, eikös talossa tässä ole mitään juotavaa tarjota, eipä totta tosiaan papillinen vaatekaan mua estää saata juomasta vaikka kenenkä onneksi."

Jos hän tällä arveli minua reipastuttavansa, niin hän erehtyi tykkänään, sillä näin että tohtori oli kovassa touhussa saada hänet ulos huoneesta ja että Mildred seurasi häntä eteiseen.

Mutta hän jätti oven auki, ja niin pian kuin olin hiukan tyyntynyt, kuuntelin hartaasti joka liikettä ulkoa.

Silloin sähkökello äkkiä taas soi, tällä kertaa hiljemmin ja sitä seurasi kuiskaava puhelu eteisessä (tuntui kuin puhuja olisi ollut hengästynyt juoksemisesta) ja silloin taas... tiesin, tiesin, tiesin!

Hetken kuluttua Mildred tuli luokseni ja kysyi kuiskaten olinko aivan varma siitä, että pystyisin malttamaan mieleni, ja vaikka sydämeni rajusti kolkutti rintaani vastaan, vastasin myöntävästi.

Sitten pyysin käsipeiliä ja kohentelin hiukan hiuksiani ja tämän jälkeen ummistin silmäni (Jumala tietää miksi) ja jäin odottamaan.

Tuokio kesti vaitioloa, kuolon hiljaisuutta ja sitten -- sitten avasin silmäni ja näin hänen seisovan ovella.

Hänen suuret, voimakkaat pronssinväriset kasvonsa -- jotka nyt olivat entistä vieläkin voimakkaammat ja joihin kärsityt sieluntuskat olivat iskeneet oman leimansa -- olivat mielenliikutuksen järkyttämät. Kotvaan hän ei puhunut mitään, mutta saatoin nähdä, että hän huomasi minkä muutoksen elämä oli minussakin matkaansaattanut. Sitten hän lausui hiljaa, niin hiljaa kuin olisivat sanat kuiskatut hänen sielustaan:

"Anna anteeksi! Anna anteeksi!"

Ja astuen eteenpäin lankesi hän polvillensa vuoteeni ääreen suudellen ojennettuja käsivarsiani ja käsiäni.

Tämä kävi jo yli voimieni ja seuraavassa tuokiossa kuulin rakkaimpani miehekkään äänen huutavan:

"Sisar! Sisar! Hiukan konjakkia! Sukkelaan! Hän on pyörtynyt."

Mutta vähäinen pyörtymyskohtaukseni oli pian voitettu ja vaikkei Martinin sallittu enää viipyä luonani kuin parisen minuuttia, tulvaili ylitseni niin mahtava onnenvirta, etten sen vertaista ollut ennen tuntenut enkä arvatenkaan koskaan enää tule tuntemaan.

Sadasseitsemäs luku.

Minun toipumisaikani oli ihana ja jo viikon kuluttua olin jälleen pystyssä, nääntyneenä tosin, mutta loistavan onnellisena.

Isä Dan oli palannut Ellaniin (erottuaan minusta juhlallisen näköisenä ja sanoen: "Herra, nyt Sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään"), ja sisar Mildred oli hankkinut luvan luovuttaa minulle yhden huoneistaan niin kauan kuin olisin sen tarpeessa.

Martin tuli minua tervehtimään joka päivä viipyen luonani ensin viisi minuuttia, sitten kymmenen ja lopulta viisitoista minuuttia, jopa puolen tuntiakin. Häntä ympäröi alati sellainen terveyden ilmapiiri, että jo pelkkä hänen kätensä piteleminen tuntui minua vahvistavan ja synnyttävän uutta voimaa kalpeassa, verettömässä, lakastuneessa ruumiissani.

Monesti tuntui minusta kuin olisin uneksinut nähdessäni hänen siinä istuvan vieressäni ja minun täytyi koskettaa häntä ollakseni varma, että hän todella oli läsnä.

Kuinka hän jutteli pysyttääkseen minut virkeällä mielellä! Melkein aina retkestään (ei koskaan minusta tahi kärsimyksistäni, sillä ne tuntuivat olevan hänelle pimeä näyttämö, jonka edestä hän ei halunnut esirippua kohottaa) ja minä kuuntelin vavisten ja jännittyneenä kertomuksia hänen töintuskisesta pelastuksestaan lukemattomista vaaroista, vaikka hän nauroi ja piti niitä niin vähäpätöisinä.

Sydämeni oli melkein murtua ajatellessani, ettei hän päässyt Navalle, ja kun hän kertoi minun ääneni kaiun kutsuneen hänet takaisin 88:nelta leveysasteelta, niin minä olin omasta mielestäni pelkuri raukka, enkä ansainnut Martinin rakkautta.

Toisinaan hän jutteli pienokaisesta -- jota hän nimitti "tyttöseksi" -- ja sain kuulla hullunkurisen kuvauksen siitä, kuinka hän oli lähtenyt hakemaan häntä Ilfordista, missä muurari äkkiä oli huomannut olevansa niin kiintynyt lapseen, että hän oli vastahakoinen hänestä eroamaan, kunnes parisen kultakolikkoa ja Martinin rautakouran kova kouristus -- joka melkein taittoi hänen ranteensa jäähdyttivät hänen "isälliset tunteensa."

"Mutta nyt hän on virkku kuin kala vedessä", lisäsi Martin, "ja minä pistäyn Cheveningissä joka toinen päivä tiedustelemassa hänen vointiaan."

Lemmittyni oli alusta alkaen alituiseen juoksussa, mutta ellei hän voinut ruumiillisesti olla seurassani, oli hän henkisesti sanomalehtien välityksellä, joita Mildred kanneskeli minulle pinkoittain.

Kuvalliset lehdet monine naparetkeä esittävine kuvineen miellyttivät minua eniten, varsinkin ne, missä Martin oli täysissä napatamineissaan tarmokkaan ja valppaan näköisenä ja silmissä tuo suurten miesten katse, joka saattaa meidät tuntemaan, että he kaikki -- nuo eri aikakausien suuret miehet -- ovat saman perhekunnan veljeksiä.

Mutta olipa siinä lukemistakin! Mitä haastatteluja, mitä kirjoituksia! Muuan tieteellisen osastomme jäsen oli sanonut että "siellä kaukana", Luonnon pelottavassa raivossa, ei tiede, eipä edes ruumiillinen voimakaan merkinnyt mitään, vain yksi seikka, sankarillinen sielu, oli jonkin arvoista, ja se oli Martinilla, joka niinmuodoin oli aina ollut heidän synnynnäinen johtajansa.

Ja sitten _Times_, luetellen mitä kaikkea tuntuvaa hyötyä retkikunnasta tiedettiin olevan, sanoi sen todellisen merkityksen olevan siveellistä ja henkistä laatua, se kun todisti, että aikana, jolloin puolet maailmaa näytti ajattelevan yksinomaan rikkauden kokoamista (tulin ajatelleeksi isääni) ja toinen puoli yksinomaan huvitteluhalunsa tyydyttämistä (mieheni ja Alma muistuivat mieleeni), saattoi elää Martin Conradin ja hänen uljaitten toveriensa kaltaisia miehiä, jotka olivat katsoneet kuolemaa silmiin ihanteen tähden ja olivat valmiit sen uudelleen tekemään.

Oi taivas sentään! Mitä kyyneltulvia minä vuodatin näitä lehtiä lukiessani! Mutta eniten minua liikuttivat ne persoonalliset kunnianosoitukset, jotka Martinille suotiin.

Ensin piti Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura kokouksen Albert Hallissa, missä hänelle ojennettiin Kultamitali. Muistan olleeni kuumeentapaisessa levottomuudessa sinä iltana, kunnes tohtori O'Sullivan (taivas häntä siunatkoon!) ryntäsi ylös portaita minulle kertomaan, että oli ollut "loistava menestys", ja että Martinin puhe (hän ei ollut sanaakaan valmistanut) oli ollut "kerrassaan repäsevä".

Sitten muutamat yliopistot antoivat lemmitylleni yliopistollisia arvonimiä ja Edinburghista palattuaan astuskeli hän eestaas huoneessani tohtorin lakissa ja viitassa, sanomattomaksi huviksi itselleen ja minulle.

Oh noita onnen päiviä! Ilo oli niin suuri, että se lopulta muuttui tuskaksi.

Asiat kehittyivät huippuunsa, kun sisäasiain ministeri kirjoitti Martinille, että kuningas oli armossansa suvainnut aateloida hänet hänen loistavan urheutensa ja kaiken sen ilmeisen hyödyn tunnustukseksi, jonka hän jo oli tehnyt maailman aineellisen menestyksen hyväksi.

Tästä minä pahasti säikähdin, vaikka nainen yksin voi käsittää miksi. Oli kyllä ihanata ottaa osaa miehen kunniaan, jota rakastin (vaikkakin salassa), mutta toista oli tuntea, että hänet kuletettiin minulta pois, nostettiin ylös ja kohotettiin yläilmoihin minun jäädessäni kauas alhaalle.

Kun tämä tunnelma alkoi saada valtaa minussa, oli minun tapana öisin Mildredin ollessa työssään istua hänen ullakkokamarinsa ikkunan ääressä silmäillen ulos Piccadillyyn ja ihmetellen miten paljon lemmittyni itse asiassa mahtoi tietää niistä vaikutteista, jotka olivat kuljettaneet minut sinne, ja kuinka vähällä sen hirvittävä pyörre (josta Jumalan armo minut pelasti) oli ollut minut nielaista.

Silloin minä aloin kirjoittaa näitä muistiinpanoja (Mildredin ostettua minulle tämän suuren kirjan hopeaheloineen ja avaimineen) selittääkseni hänelle, jolle olen kirjoittanut elämäni tarinan (vasten kasvoja en ole voinut sitä hänelle sanoa), mistä se johtui, että minä jouduin synnin kiusaukseen ja olin tekemäisilläni suurimman rikoksen, minkä nainen saattaa tehdä sukupuoltansa kohtaan.

Näin kului kolme kuukautta, kevät oli tulossa ja minä aloin tuntea, että Martin (joka ei vielä ollut käynyt kotonaan) oli sidottu Lontooseen minun tähteni, kun tohtori O'Sullivan ilmoitti minun olevan kyllin terveen muuttamaan muualle ja että kotisaareni ilmanala tekisi minulle hyvää.

Mitä vavahuttavia tunteita tämä uutinen minussa nostatti! Luulenpa, että maaperällä, jossa olemme syntyneet, on aina vahva vetovoima sydämiimme, mutta minun ikävöimistäni tällä kertaa jäähdytti aika tavalla pelko, että saisin siellä osakseni hyvin kylmän vastaanoton.

Mutta jo seuraavana aamuna tuli isä Danilta kirje, missä kerrottiin Ellanin uutisia, toiset olivat aika ikäviä, Jumala nähköön, (isän rahallinen asema oli täydellisesti kukistunut); toiset hirveän, vallattoman hauskoja, sellaisia, että vain enkeli olisi voinut olla niistä iloitsematta (Alma ja mieheni olivat nyt joutuneet pahaan huutoon ja yleisen mielipiteen heiluri oli nyt heilahtamassa minun puolelleni); ja lopulta isä Dan vakuutteli kotiseudullani minua vielä muisteltavan suurella rakkaudella.

Herttaisin osa kirjettä koski tietenkin Christian Annea, joka tuimasti kamppailtuaan siveellisten periaatteittensa kanssa oli julistanut, että olinpa tehnyt vaikka mitä, niin "puhdas kuin vuoriturve" olin sittenkin. Isä Danin oli hän valtuuttanut lähettämään minulle terveiset, että "Mary O'Neillin pieni huone" odotti yhä häntä.

Silloin oli kaikki selvillä -- kaikki paitsi yksi seikka, ja se merkitsi paljon. Mutta kun Martin myöhemmin samana iltana tuli minua tervehtimään ja samat terveiset saatuaan ilmoitti aikovansa viedä minut kotiin, tunsin, ettei minulla enää ollut mitään toivomista maan päällä.

Yhtäkaikki en olisi ollut nainen, ellen olisi hiukan keimaillut suuressa onnessani; niinpä Martinin puhuttua asiansa, virkahdin:

"Mutta uskallatko?"

"Uskallan -- mitä?" kysäisi Martin.

"Uskallatko lähteä kotiin _minun_ kanssani?"

Hän vastasi juuri niin kultaisesti kuin odotinkin:

"Kuulehan Mary, mieleni palaa halusta nähdä pieni saaremme, ja vanhukset ikävöivät ihan hurjasti sulkea minut syliinsä; mutta ellen voi palata sinne sinun kanssasi, niin kautta taivaan Herrani silloin en koskaan enää siellä näyttäydy."

Tahdoin nähdä pienokaista ennen lähtöäni, mutta sitä ei sallittu.

"Odottakaa kunnes olette oikein virkeä, kyllä sitten lähetämme hänet luoksenne", sanoi tohtori O'Sullivan.

Niin että kaiken loppu oli se, että viikon kuluttua olin matkalla Ellaniin Martinin ja Mildredin seurassa, joka, ollen itsekin hiukan uupunut, oli saanut luvan saattaa minut kotiin.

Saatanko milloinkaan unohtaa tuloamme Blackwateriin! Laiva, jossa saavuimme, oli yltyleensä lipuilla koristettu ja sen liukuessa satamaan näytti sakea ihmisjoukko, joka täytti laivasillan toisesta päästä toiseen, joutuvan ihan haltioihinsa iloisesta kiihtymyksestä. Siinä huudettiin ja hurrattiin! Siinä hattuja ja nenäliinoja heiluteltiin!

Seurasi tuntuva äänettömyys, melkeinpä syvä hiljaisuus, kun laivaportaitten jouduttua paikoilleen Martinin nähtiin ojentavan minulle käsivartensa ja minut tunnettiin kadonneeksi ja häväistyksi lady Raaksi.

Mutta sitäkin kesti vain tuokion. Oli ikäänkuin ihmiset olisivat tunteneet, että Martinin menettelytapa tässä asiassa oli näyte siitä pyhästä rohkeudesta, joka oli johtanut hänet niin lähelle Napaa, sillä tuskin oli hän taluttanut minut rannalle ja istuttanut minut meitä odottavaan autoon, kun jo tervehdyshuudot uudelleen puhkesivat ilmoille huumaavana myrskynä.

Ajoimme kotiin säteilevin kasvoin ja tullessamme kyläämme ei minulta jäänyt huomaamatta, että minuakin oli ajateltu hiukan -- hiukan vain -- tervetuliaisia meille valmistettaessa.

Isä Dan oli siellä. Hän astui vaunuun ja kävi istumaan minun viereeni ja sitten muutamat kylän vaimot, jotka olivat pukeutuneet pyhävaatteisiinsa, lähestyivät meitä ja pudistivat kättäni jutellen mitä olin sanonut ja tehnyt lapsena ollessani -- juttuja, jotka itse aikaa sitten olin unohtanut.

Loppupuoli tietä meidän oli kuljettava jalkavauhtia, ja Martinin tervehtiessä vanhoja ystäviä (hän muisti kaikki nimeltä) supatti isä Dan korvaani "kotoisesta maanjäristyksestä", joka oli pannut Suvimajan ylösalasin tähän päivään asti. Pieni kamari oli asetettu kuntoon minulle ja paras makuuhuone (tohtorin ja Christian Annen) Martinille ja luhti maitoaitan päällä vanhalle pariskunnalle itselleen.

"Onko se totta?" olivat he toisiltaan kyselleet. "Ihanko todella hän on tulossa? Mitähän hän haluaa syödäkseen, äiti? Entä mitä hän mahtaa juoda? Mitä polttaa?"

Minun oli suljettava silmäni lähestyessäni isäni talon porttia, ja ellen olisi kuullut virran kohinaa sillan alta ja varisten vaakkunaa jalavista, en olisi tietänyt milloin olimme sen kohdalla.

Kasvot onnesta loistavina ja valkea lyhyeksi ajeltu pää paljaana (nähtävästi oli hän torventoitotuksemme kuultuaan rynnännyt ulos talosta) seisoi vanha tohtori meitä nastassa kujatien käänteessä ja loppumatkan asteli hän hilpeänä kuin poikanen autovaunun vieressä Martinia kädestä pidellen.

Minä kumarruin eteenpäin nähdäkseni ensi vilahduksen Suvimajasta, ja siinä se jo näkyi verenpisara-aitauksen takaa, joka juuri oli kukkaan puhkeamaisillaan. Siinä oli Christian Annekin veräjällä hilkka päässään; ja ennenkuin auto oli pysähtynytkään, oli Martin hypähtänyt maahan ja sulkenut hänet syliinsä.

Minä tiesin, miltä tämä tuntui herttaisesta vaimokullasta, ja hetkeksi masentui mieleni, sillä ajatuksiini välähti, että hänen sydämensä ehkä oli lämmennyt minulle vain hänen poikansa tähden.

Mutta juuri kun olin astumaisillani autosta, ruumiillisesti heikkona ja hiukan horjuen, vaikka isä Dan ja sisar Mildred auttoivat minua alas, syöksähti Martinin äiti luokseni ja sulki minut syliinsä huudahtaen:

"Voi ihme ja kumma, tohtori, sehän on pikku Mary O'Neill, Jumala häntä siunatkoon!" -- aivan kuten ennen vanhaan tullessani lapsena laulamaan joululaulua hänen ovelleen.

Sadaskahdeksas luku.

Kun seuraavana aamuna heräsin "Mary O'Neillin pienessä huoneessa", jossa tuntui puhtaan liinavaatteen ja suloisten köynnöskasvien tuoksua, paistoi aurinko sisään raollaan olevasta ikkunasta, linnut laulelivat, lehmät ammuivat, nuoret karitsat määkivät, varis kohosi vaakkuen yläilmoihin, ja maalta kohoaviin ääniin yhtyi kaukainen meren kohina.

Lattian läpi (joka oli laudoittamaton alapuolelta) taisin kuulla tohtorin ja Christian Annen hiljaa keskenään kotkottavan kuin kaksi iloista, vanhaa papukaijaa; ja kun silmäilin ulos, näin omena- ja luumupuitten punaiset ja valkoiset kukat ja tunsin palavan turpeen hajun savutorvesta ja rannalta tulevan meriruohon suolaisen tuoksun.

Sisar Mildred tuli avustamaan minua pukemisessa, ja kun tulin alas rattoisaan keittiöön, tuntien itseni vahvaksi ja reippaaksi, niin Christian Ann, joka kanteli kaurakakkuja ristikolle paahtumaan, huudahti minulle kuin lapselle:

"Tule, tule, kultamuru; tunnethan talon tavat." Ja kun astuin karkean uunimaton yli ja istuuduin uunin kohdalla olevaan nojatuoliin hopeamaljojen alle, jotka koristivat korkeata uuninreunusta, huudahti hän taas, ikäänkuin ylimalkaisesti koko maailmaa puhutellen, sillä muita ei ollut huoneessa:

"Katsokaapas tätä kummaa! Hän on ollut suuressa maailmassa ja nähnyt ihmeitä ja ihmismahtia jos jonkinlaista, sen takaan, mutta tuossa hän istuu niin sievästi ja kodikkaasti kuin ei hän koskaan olisi ollutkaan muualla."

Sitten tuli sisar Mildred huoneeseen, ja hetken kuluttua vanha tohtori, joka oli ollut tiellä Martinin tuloa odottamassa (tämä oli kun olikin kieltäytynyt käyttämästä vanhusten makuuhuonetta ja oli asettunut "Auraan" asumaan) astui sisään sanoen:

"Poika viipyy, äiti -- mikä hänellä lieneekään?"

Odotimme vielä kotvan aikaa ja sitten kävimme aamiaispöytään. Oh sitä kotoista ihanuutta tässä aamuateriassa! Puuro, maito, hunaja, kakut, kullanhohtava voi ja tuoreet munat -- kaikki oli yksinkertaista, maukasta ja runsasta.

Mildredin vastustelemisista huolimatta Christian Ann tarjoili pöydässä, enkä huoli kieltää tunteneeni hämmästyttävää mielihyvää siitä, että taas kerran minua palveltiin, että mielihalujani kyseltiin ja heti täytettiin, että sain määräillä, että minua toteltiin -- minua, minua, minua!

Valtaani nojaten vaadin lopulta Christian Annenkin istumaan pöytään, jonka hän tekikin, vaikkei syönyt mitään, puheli vain edelleen hauskaan, koruttomaan, herttaiseen tapaansa.

Martinista hän kaiken aikaa jutteli, ja kaunista oli kuulla hänen lujasta uskostaan, että Martin yhä oli elossa, vaikka ilmoitus oli saapunut hänen hukkumisestaan.

Mitä? Ettäkö hänen poikansa kuolisi sillä lailla ja lisäksi kun hän itse oli vanha ja hänen elämänsä aurinko laskemassa. Eipä suinkaan! Sanomalehdet! Hui hai, kuka välittää, mitä ihmiset niihin kirjoittavat? Jos Martin tosiaankin olisi hukkunut, eikö _hän_ olisi sitä tiennyt -- hän, joka oli kantanut hänet kohdussaan ("aika kova synnytys se olikin"), ja ensimäisenä kuullut hänen äänensä maailmassa?

Niinpä, kun ihmiset ajattelivat, että hänen järkensä "alkoi pehmetä", hän pysyi lujana uskossaan, että hänen armas poikansa oli palaava hänen luoksensa. Ja katso! eräänä pimeänä talvi-iltana hänen istuessaan yksin uunin ääressä tuulen kohistessa puitten latvoissa ja tohtorin yläkerrasta kehottaessa häntä tulemaan levolle ("sinä näännytät itsesi pilalle, vaimo"), kuuli hän napsahduksen puutarhan veräjältä ja askeleita hiekkakäytävältä, ja siinä oli vanha Tommy toveri, joka malttamatta odottaa, että hän avaisi oven, kajahutti kautta ikkunan, että "telekraahvi" oli tullut ilmoittamaan, että hänen poikansa oli tallella.

Isä Dan pistäysi messun jälkeen, baretta ja haalistunut kauhtana yllään (sama, vakuutan, jota hän käytti lapsuudessani), ja sitten Martin itse tulla hulmahti sisään ja hänen miehekäs äänensä kajahti kuin huuto peräkannelta:

"Halloo! Mainio aamu, eikö totta?" Oli ihastuttavaa katsella miten hän kohteli äitiään, vaikkeivät hänen kujeilemisensa osoittaneet varsin suurta kunnioitusta häntä kohtaan.

Kun Christian Ann pyysi häntä istumaan, kysyen oliko hän unohtanut talon tavat, ja sanoi toivovansa, että Martin oli heittänyt sikseen kaikki Etelänapa-retket ja tyytyisi rauhassa asettumaan kotiin, ja Martin siihen oli vastannut: "Ei", sillä hänen täytyi pian palata Lontooseen, huusi Christian Ann:

"Siinä kuulit, tohtori? Mitä sinulle sanoin? Kun he kerran ovat päässeet liikkeelle, niin he ovat noidutut -- himoitsevat ja aina vain himoitsevat päästä takaisin taas. Kuka häntä Lontoossa tarvitsee?"

Johonka tohtori (ajatellen aateloimista) ylpeästi kohotti vanhaa päätään ja iski silmää isä Danille, sanoen:

"Kukapa tietää? Ehkäpä kuningas tarvitsee häntä, vaimo."

"Kuningas?" huudahti Christian Ann. "Hänellähän on oma pulska poika, olen kuullut kerrottavan, niin mitäpä hän minun pojallani?"

"Mary", sanoi Martin, kun hän sai naurultaan puhutuksi, "oletko äidin tarpeessa? Minulla on yksi kaupaksi."

"Kurittakaa häntä, rouva Conrad", huusi isä Dan. "Kurittakaa sitä nuorta veitikkaa. Olkoonpahan vain suuri mies kaukana suuressa maailmassa, mutta ei hänen silti pidä tulla tänne kuvittelemaan, että hänen äitinsä ja vanha pappinsa häntä jumaloivat!"

Kuinka me nauroimmekaan! Nauroin, kunnes itkin, enkä tiedä, kumpaako tein enemmän, mutta tuntui kuin ei minulla koko elämässäni olisi milloinkaan ollut kipua ja huolta.

Kun aamiainen oli syöty ja miehet menivät puutarhaan polttamaan ja Mildred tahtoi väkisin korjata pöydän, tarttui Christian Ann kutimeensa, istuutui viereeni ja kertoi minulle uutisia kodista -- synkkiä uutisia, enimmäkseen isästäni, Jumala häntä auttakoon! Hän kertoi, mitenkä hänen suuret suunnitelmansa "loihtia vanhaan saareen uutta elämää" olivat menneet myttyyn Ja epäonnistuneet; mitenkä jotkut olivat joutuneet mielisairaalaan, jotkut hautausmaahan, sekä muutamat yhdistysten ja pankkien johtomiehet vankeuteen.

Isäni oli omasta puolestaan välttänyt oikeudenkäyntiä; mutta otaksuttiin hänen menettäneen omaisuutensa, hän oli syöpään kuolemaisillaan ja oli asettunut asumaan äitinsä vanhaan turvemajaan Nessy MacLeod ainoana seuranaan. Hovin hän oli jättänyt Bridget tädille ja Betsy serkulle, jotka olivat julistaneet (niin arvasin, tai päätin hänen puheestaan) että olin häväissyt heidän nimeään enkä enää koskaan saisi tulla heidän kasvojensa eteen.

"Mutta, siunatkoon, se ei suuria merkitse, vai mitä?" sanoi Christian Ann.

Kun päivemmällä olin kahdenkesken vanhan tohtorin kanssa, kuulin hiukan uutisia miehestänikin -- että hän haki avioeroa ja että saaremme korkein tuomioistuin todennäköisesti oli sen myöntävä.

Kun sitten myöhemmällä olin vaeltanut puutarhaan, jossa sinikellot kukkivat, kuulin veräjän linkun napsahtavan, ja siinä oli itse vanha Tommy, joka (käytyänsä "Aurassa" näkemässä Martinia itseään) tuli myös minua tervetulleeksi sanomaan -- hän oli entistä hiukan vanhempi, hiukan heikompi, "vähän ravistumassa", kuten hän itse sanoi, mutta "hiton reippaalla mielellä".

Hänen takintaskunsa olivat "pullollaan" hummereita ja rapuja minulle ("erinomaiset sairaille, missie") ja hänen suunsa täynnä kuulumisia Raa-linnasta, jonka hän oli jättänyt heti minun lähdettyäni samoinkuin Price, ei kumpikaan tahtonut jäädä isännän luo, joka puhui vihaisesti kaikille, eikä palvella emäntää, jota "painoi niin musta kirous", että se vielä oli saattava hänen alastoman sielunsa helvettiin.

"En tahtonut jäädä sinne puutarhuriksi sen jälkeen kuin pikku missie oli lähtenyt... en Ellanin pankin enkä kaiken sen kullan hinnasta."

Mikä suuri onnen päivä! Ja monta samankaltaista suloista päivää seurasi tätä päivää, jolloin kevät taas hymyili maalle ja ihmiselle ja jolloin omassa ruumiissani ja sielussani tapahtui ihmeellinen uudestisyntyminen.

Kolmen, neljän viikon kuluttua olin niin toipunut, että kykenin kävelyretkille Martinin seurassa -- pitkin lehväisiä kyläteitä, joiden varsilla hohti kultainen pelto-ohdake korkeilla ruohoturvepenkereillä ja joissa ilma huokui pähkinäntuoksua. Väliin kävelimme aina rannalle asti, jossa keskustelimme "tutkimusmatkasta", tahi (ihan äänettöminä) katselimme toistemme silmiin ja nauroimme.

Onneni mitta olisi ollut kukkurallaan, ellei ero lapsestani olisi mieltäni painanut, ja vaikka tunsin, että asemani oli arkaluontoinen ja että lapseni läsnäolo olisi vieläkin kärjistävä sitä ja paneva pahat kielet liikkeelle, en voinut sille mitään, että voimien lisääntyessä aloin ikävöidä pientä aarrettani.

Lopulta, monen arastelevan kokeen jälkeen, rohkaisin mieleni ja kysyin Martinilta, kävisikö päinsä, että saisin armaan lemmittyni takaisin.