Part 44

"Minä vain uskon, että hän on Southamptonissa vastassa päässä uusi hattu ja sulka! Niin että ole varuillasi, päällikkö."

Seitsemän korvissa illalla laivamme lähestyi Southampton lahden pohjukassa olevaa suurta kivisiltaa. Silloin oli jo pimeä, ja koska en kyennyt näkemään muuta kuin meitä odottavan väkijoukon mustat muodot ja liehuttavat kädet, niin tein sopimuksen O'Sullivanin kanssa, että hän pujahtaisi maihin, niin pian kuin laiva laskisi rantaan, ja katsoisi näkyisikö omaa armastani.

"Muistatko hänen kasvojansa?" kysyin.

"Minäkö en muistaisi? Kautta Jumalan tähtien, hänenlaisia kasvoja ei ole muilla tässä maailmassa", vastasi hän.

Ne tervetuliaiset, jotka meille suotiin, riittivät tekemään turhamaisen miehen ylpeäksi ja saattamaan vaatimattoman miehen häpeämään, ja luulenpa, että minä olisin sekä ylpeillyt että hävennyt, jos "se oikea" olisi ollut siellä tunteitani jakamassa.

Hyttini oli kävelykannella ja minä seisoin sen ovella niin kauan kuin uskalsin nostaen lakkiani monille tervehtijöille, mutta yhtäkaikki tuntien olevani yksinäisin ihminen maailmassa, Jumala minua armahtakoon!

O'Sullivan ei ollut palannut, kun Siirappi tuli sanomaan, että kaikki oli valmiina ja oli aika lähteä maihin.

En tahdo sanoa, etten olisi ollut onnellinen ollessani jälleen kotona, en tahdo uskotella, ettei sydämellinen vastaanotto liikuttanut minua, mutta Jumala tietää, että kun en väkijoukossa voinut nähdä kaipaamiani kasvoja, olisin sinä hetkenä saattanut kääntyä ja muitta mutkitta palata Etelänavalle hetkeäkään epäröimättä.

Maihin tullessani oli minulla täysi työ pysytellä pystyssä siinä kättenravistamis-myrskyssä, joka suhahti ylitseni. Ja jos olisin ollut paremmassa romussa, niin olisin luultavasti pitänyt aika hauskaa nähdessäni toverieni poikamaisesti riemuitsevan kotiintulostaan. Vanha Siirappi ravisti jokaisen kättä aina kaupungin pormestarista juoksupoikiin asti ja tieteellisen osaston jäsenet toivat luokseni vaimonsa esitettäviksi kuten alaluokkalaiset ennen koulussa esittivät suuria sisariaan.

Viimein O'Sullivan palasi takaisin nolon näköisenä kertomaan, ettei hän ollut nähnyt vilahdustakaan armaastani, ja silloin minä karkaisin mieleni ja sanoin:

"Älä huoli! Ehkäpä hän odottaa meitä Lontoossa."

Kesti harmillisen kauan ennenkuin irtaannuimme tullista, mutta lopulta pääsimme lähtemään puheenjohtajamme tilaamassa ylimääräisessä junassa -- ja puolet seuruettamme vaimoineen sekä hyvä joukko sanomalehtien kirjeenvaihtajia ahtautui siihen suureen salonkivaunuun, joka oli minulle varattu.

Viime hetkellä joku viskasi pinkan iltalehtiä ikkunasta sisään, ja niin pian kuin juna oli päässyt hyvään vauhtiin, otin niistä yhden ja koetin lukea, mutta silmäni kiitivät ohi palstojen, sillä aatokseni harhailivat muualla.

Eipä keskustelu vaunussa minua liioin huvittanut. Siinä puhuttiin suuresta, puuhaavasta, kajahtavasta maailmasta, yleisistä vaaleista, ministeristön kukistumisesta, parlamentti-esityksistä ja Herra tietää mistä kaikesta -- asioista, jotka talvimajoissa ollessamme olivat tuntuneet tärkeiltä, mutta nyt eivät olleet minkään arvoisia, kun janosin aivan muuta.

Viimein minun onnistui saada muuan hiljainen sanomalehtimies syrjäiseen soppeen kanssani ja rupesin kyselemään häneltä Ellanista.

"Se on syntymäsaareni, nähkääs -- kuuluuko sieltä mitään uutta?"

Sanomalehtimies vastasi myöntävästi. Siellä oli ollut jonkun verran hämmennystä pankkihäviöiden kautta ja koko saari oli yhä vielä pysähdystilassa ja sen mahtavin rahamies oli tehnyt vararikon.

"Onko hänen nimensä O'Neill?" kysyin.

"O'Neill on."

"Onko siellä mitään muuta tapahtunut minun poissa ollessani?"

"Ei... on... kyllä tosiaan, nyt muistuu mieleeni, että toista vuotta sitten siellä oli suuri hätä eräästä nuoresta päärittärestä, joka katosi salaperäisesti."

"Oliko... oliko hän lady Raa?"

"Oli", vastasi sanomalehtimies ja sitten (malttaen mieleni niin hyvin kuin taisin) kuuntelin nopeata kertomusta siitä, mitä oli tapahtunut omalle armaalleni siihen hetkeen asti kun hän katosi niin tyyten kuin hän olisi pudonnut keskelle Irlannin merta.

Tarpeetonta on kertoa, miltä minusta tuntui tämän jälkeen. En voinut puhua enkä uskaltanut ajatella ja niinpä huusin laulua, ja toverini, jotka olivat olleet hiukan allapäin nähdessään minut niin hiljaisena, hypähtivät pystyyn tämän ehdotuksen kuullessaan kuten koulupenkiltä rientävät koulupojat.

O'Sullivan tietysti lauloi "Laulajapoikaa" ja Siirappi veisasi "Sä vihamies jos oot" ja sitten minä, niin juuri minä (Oi Jumala!) lauloin "Sally tyttö, oma tyttö" ja koko seurueeni yhtyi sen hullunkuriseen loppukuoroon.

Kymmenen ajoissa junamme suhahti Charing Crossin asemalle, missä jälleen tapasimme suuren ja sydämellisen ihmisjoukon aidakkeen takana meitä odottamassa. Ryhmä komitean jäseniä, entisiä naparetkeilijöitä ja maantieteilijöitä seisoi odottamassa junasillalla.

En voinut sille mitään, että laimeasti vastasin heidän lämpimiin onnentoivotuksiinsa, sillä silmäni etsivät jälleen kasvoja, joita en nähnyt. Olinpa senvuoksi mielissäni, kun kuulin yli-intendentin sanovan, että auto, jonka tuli viedä minut hotelliin, oli valmis lähtemään.

Mutta juuri silloin tuli O'Sullivan luokseni ja kuiskasi korvaani, että muuan pappi ja nunna pyysivät saada puhutella minua, ja hän luuli heidän tuovan uutisia Marystä.

Pappi oli rakas vanha isä Dan ja nunna oli sisar Veronica, jota oma armaani sanoo Mildrediksi. Jo pikainen silmäys heidän surullisesti hymyileviin kasvoihinsa pani kurkkuni kouristumaan, sillä tiesin, mitä he olivat tulleet sanomaan ennenkuin he olivat sanoneetkaan -- että rakkaimpani oli hukassa, ja että isä Dan (voitettuaan papilliset epäilynsä) oli tullut siihen päätökseen, että minä olin lähin mies saamaan siitä tiedon.

Vaikka olinkin juuri tätä odottanut, niin se iski minuun kuin ukkosen tärähdys ja luulenpa, kautta sieluni, että sinä hetkenä maanmiesteni sydämellisestä vastaanotosta huolimatta olin ihmisistä masentunein.

Siitä huolimatta hoputin isä Danin ja sisaren ja O'Sullivanin autovaunuun ja hypähtäen itse viimeisenä sisään käskin kuljettajan ajaa hotelliin lemmon kyytiä.

Mutta sitä hän ei voinut tehdä, sillä asemapihalla oleva ihmisjoukko tungeskeli auton ympärillä huutaen puhetta. Minä pidin puheeni ja taivas ties mitä muuta löpisin paitsi että heidän vastaanottonsa saattoi minut häpeämään, etten ollut päässyt Navalle saakka, mutta että Jumalan avulla ensi kerralla olin sinne menevä tahi jättävä luuni tielle.

Viimeinkin tulimme hotelliin (samaan, missä kiusattu lemmikki raukkani oli asunut lempiviikkojensa jälkeen) ja niin pian kuin olimme astuneet huoneeseeni, lukitsin oven sanoen:

"Nyt suoraan asiaan. Ja kertokaa minulle kaikki, olkaa hyvä."

Isä Dan avasi suunsa, mutta tunteeni ja ajatukseni olivat niin kovassa jännityksessä, etten jaksanut kestää hänen hidasta saarnastuoliesitystään. Hän oli parahiksi ennättänyt kertomuksessaan tottelemattomuuteensa piispaansa kohtaan ja kuinka hän oli vannonut valan Hänen kauttansa, joka on kuollut puolestamme, tulevansa Lontooseen ja viipyvänsä siellä kunnes löytäisi rakkaimpani, kun minä kouristin hänen vanhaa kättänsä ja katsahdin sisaren puoleen.

Hän oli koko lailla sukkelampi ja parin minuutin kuluttua olin saanut kuulla pääasiat oman armaani tarinasta -- kuinka hän oli paennut kotoa minun tähteni ja tullut köyhäksi minun tähteni, kuinka hän jonkun aikaa oli asunut Bloomsburyssa, kuinka kovasti häneen oli iskenyt tieto laivani häviöstä ja kuinka (Oi kärsivää, uljasta pikku tyttö raukkaani!) hän oli kadonnut vielä vakavamman tapauksen lähestyessä.

Häveliäisyyteen ei nyt ollut aikaa, ei ainakaan minulla, niinpä isä Danin painaessa päänsä alas kysyin kursailematta, oliko syntynyt lapsi, ja minulle vastattiin myöntävästi ja että lemmikki raukkani oli piiloutunut arvatenkin siitä syystä, että hän pelkäsi kadottavansa hänet.

"Entä kuka on hänet viimeksi nähnyt ja koska ja missä?"

"Viime viikolla ja taas tänään, tänä iltana näki hänet West Endissä muuan langennut nainen", vastasi sisar.

"Ja mitä johtopäätöksiä teette sen johdosta?"

Sisar epäröi silmänräpäyksen ja sanoi sitten:

"Että hänen lapsensa on kuollut; ettei hän tiedä teidän olevan hengissä; ja että hän on heittäytynyt huonoille teille, koskei elämä enää ole hänelle minkään arvoinen."

"Mitä?" huudahdin. "Uskotteko sitä? Siksi että hän jätti roistomaisen miehensä... ja tuli minun luokseni te uskotte hänen voivan... Ei ikinä! Ei ikinä Mary O'Neill! Ennemmin hän kerjäisi leipänsä tahi kuolisi kadulle."

Ääneni kävi käheäksi ja petti minut, mutta vilkaistessani Mildrediin ja nähdessäni kyynelten vierivän hänen poskillaan ja kuullessani hänen puolustuksensa (siihen olivat sadat onnettomat naiset joka päivä pakotetut) olin häpeissäni ja lausuinkin sen, ja hän ojensi minulle kiltin kätensä anteeksiantamuksen merkiksi.

"Mutta mitä on meidän nyt tehtävä?" kysyi hän.

O'Sullivan ehdotti, että noudettaisiin poliisi, mutta minä en siihen suostunut. Ajatukseni alkoivat kulkea samaan suuntaan kuin kaukana etelässä ollessani, kun joku toveri oli eksynyt lumipyryssä, jolloin (milloin ei ollut mitään osviittaa tahi jälkeä ohjaamaan minua) lähetin kaksikymmentä miestä leiristä leveässä ympyrässä häntä etsimään tahi palaamaan takaisin samoja jälkiä.

Meitä oli vain neljä, mutta minä määräsin meidän suuntamme, minne meidän oli mentävä, milloin meidän oli palattava ja mitä meidän olisi tehtävä, jos joku meistä saavuttaisi kadonneen armaani. Sovittiin, että hänet vietäisiin sisaren asuntoon, jonka osoitteen hän antoi meille.

Kello oli puoli kaksitoista, kun läksimme löytöretkellemme. Luulenpa, että hyvä vanha isä Danimme arveli etsintäämme toivottomaksi, harhailtuaan itse niin kauan turhaan Lontoon kaduilla. Mutta minä olin viimeinkin taas oma itseni. Henkinen joustavuuteni, joka oli laskeutunut nollaan, oli äkkiä taas kimmahtanut ylös poukahtaen. Enkä totta tosiaan silmänräpäyksenkään verran epäillyt, että minut olisi kutsuttu kotiin 88:nnelta leveysasteelta tyhjän vuoksi.

Sanottakoon sitä aivojensekaannukseksi, jos haluttaa -- yhdentekevä on minulle miksi ihmiset sitä sanovat. Mutta minä olin niin varma kuin koskaan elämässä saattaa olla varma, että oman, rakkaan marttyyrini kärsimykset olivat päättyneet ja että minä jo tunnin kuluttua olin pitelevä häntä sylissäni.

M. C.

Sadasviides luku.

Hurjalla mielenliikutuksella mahtaa olla ruumiillinen kyky ryöstää meiltä kuulo- ja näkövoima, sillä koettaessani muistella mitä minulle tapahtui juutalaisen talosta lähdettyäni, tapaan muistissani tyhjiä aukkoja.

Muistan astuneeni länteenpäin kulkevaan raitiovaunuun ja sivuuttaneeni Whitechapel Roadin ja sen kihisevät jalkamiesjoukot, sen kapakat, elävien kuvien teatterit ja juutalais-teatterit.

Muistan poistuneeni raitiovaunusta Aldgate-suihkun luona ja vaeltaneeni läpi tuon kuolleen City-vyön, joka yhdistää Lontoon itä- ja länsiosan ja joka päivällä kuhisee kuin mehiläispesä, mutta yöllä on ääneti ja hyljätty.

Muistan Pyhän Paavalin kirkolle tullessani, että sen lähiseutu oli tyhjä ja että sen suuri kello löi yhdeksän. Mutta Ludgate Hillissä oli sakea ihmistulva ja tullessani Fleet Streetille seisoi sanomalehtitoimistojen edustalla taajoja ihmisparvia lukien suuria, ikkunoihin liisteröityjä käsinkirjoitettuja ilmoituksia.

Muistan, etten vilkaissutkaan näihin ilmoituksiin. Mitä merkitsivät sanomalehtiuutiset minulle, joka en ollut nähnyt lehtiä kuukausimääriin, ja joka nyt olin kuollut maailmalle. Mutta kiertäessäni erästä ihmisryhmää, joka ulettui keskelle katua, kuulin jonkun sanovan:

"Hän näyttää nousseen maihin Southamptonissa."

Muistan, että Charing Crossissa jouduin toiseen, vielä suurempaan väkijoukkoon ja kuulin äänekkäästi juttelevain ihmisten sanovan:

"Hänen junansa on myöhästynyt viisikymmentä minuuttia, niin että kestää vielä puoli tuntia odottaa."

Muistan sitten astuneeni umpimähkään sivu Pyhän Martinin kirkon Leicester Squarelle ja kohdanneeni kolme "yleistä naista", jotka ääneen nauraen sipsuttivat eteenpäin. Heistä oli yksi Angela ja minut nähdessään hän pysähtyi huudahtaen:

"Halloo! Tässä minä jälleen olen! _Giovanni on kuollut ja kaikki on minulle hemmetin yhdentekevää!_"

Muistan hänen virkkaneen vielä jotain muutakin -- jotain sisar Mildredistä, vaikken kyennyt sitä tajuamaan -- ja samassa tuokiossa hän jätti minut ja kuulin vielä kerran hänen onton naurunsa, kun hän pyörähti ohi kadun kulmauksessa.

Mitä sitten tapahtui on haihtunut tietoisuudestani. Muistan vain hämärästi vaeltaneeni katuja pitkin ja poikki ilman mitään päämäärää, kunnes taas tapasin itseni Charing Crossilta.

Odottava väkijoukko oli nyt entistä vieläkin taajempi ja kiihtyneempi ja liike molemmin puolin asemaa oli pysäytetty.

"Hän tulee! Hän tulee! Siinä hän on!" huusivat ihmiset, ja sitten seurasi korviasärkeviä tervehdys- ja hyvähuutoja.

Saatan muistutella mieleeni rivin poliiseja, jotka työnsivät ihmisiä peräytymään (minuakin työnnettiin); saatan muistutella mieleeni suuren autovaunun, jossa istui kolme miestä ja yksi nainen, hiljakseen jyskyttävän tungoksen läpi; saatan muistutella mieleeni, että yksi miehistä kohotti lakkiansa väkijoukon rientäessä ravistamaan hänen kättänsä, ja että auto kiiti tiehensä ja ihmiset ryntäsivät sen jäljestä vallattomasti kuohuvan virran tavalla.

En kertaakaan tullut itseltäni kysyneeksi mitä kaikki tämä hälinä merkitsi, ja hetken kuluttua -- ehkäpä runsas tunti sen jälkeen -- tuntui minusta kuin olisin kulkenut unessa, kuin olisi ruumiini harhaillut Lontoon West Endin kaduilla, mutta sieluni aivan jossain muualla.

Niinpä kerran astuessani sivu Kansallisgallerian ja kuullessani Martinin nimeä mainittavan, olin mielestäni jälleen Glen Raassa, kutsuen Martinia nimeltä.

Ja taas, tuiman äänen sanottua: "Siirtykää eteenpäin, olkaa hyvä", seurasin jalkamiesten virtaa alas pitkin Piccadillyä ja näin "yleisten naisten" -- pääasiallisesti ranskalaisten ja belgialaisten -- joukottain mittailevan katua, ja kuulin miesten sutkaisevan kevytmielisiä sanoja heille ohikulkiessaan, ja tulin ajatelleeksi määkivää lammasta ja haukkuvaa koiraa.

Mutta noin keskiyön seutuvilla kääntyessäni Oxford Streetiltä Regent Streetille tuntui sieluni palaavan harhailuiltaan ja minä aloin nähdä ja kuulla selvästi ja terävästi.

Liike kaduilla oli silloin jo nopeasti hupenemassa, kadut olivat käyneet pimeämmiksi, kahviloita suljettiin, paperossia polttavia miehiä ja naisia tulvaili ulos ravintoloista, ajaen tiehensä autoissa. Lontoon päivä oli taas muuttumassa yöksi.

Ihmiset puhuttelivat minua. En vastannut. Kerran joku vanhanpuoleinen nainen sanoi minulle jotain, johon minä vastasin "Ei, ei", Toisen kerran puhutteli minua ulkomaalaiselta näyttävä mies, mutta minä pyyhkäisin ohitse vastaamatta. Sitten tuli rivi suuräänisiä nuoria miehiä astuen käsi kädessä leveällä katuvierustalla ja minut nähdessään he piirittivät minut huutaen:

"Tässä olemme, kultaseni. Antakaapa meille suukkonen!"

Mutta vihaisin sanoin ja elein minä pakotin heidät jättämään minut rauhaan, jolloin muuan ohi tipsuttava ulkomaalainen nainen virkahti pilkallisesti:

"Mitähän varten tuo oikein täällä kuljeskelee?"

Lopulta tapasin itseni seisomasta jonkinlaisen loggian alla Piccadilly Circuksessa, joka nyt oli puolittain pimeä, teattereita ja varieteita kun jo oli suljettu.

Nyt oli enää vain harvoja ihmisiä näkyvissä siellä, missä hetkinen sitten oli liikkunut taajoja ihmisjoukkoja. Poliisit astelivat joutilaina eteenpäin, ajurit ajoivat käyntijalkaa ja autot liikkuivat hiljakseen; mutta tuon tuostakin kulki ohitseni joitakin, nähtävästi klubeistaan kotiinpalaavia herrasmiehiä, jotka usein katsahtivat minuun ja joskus puhuttelivatkin eteenpäin astuessaan.

Silloin ulkomaalaisen naisen iva palasi mieleeni -- mitä varten täällä kuljeskelin?

Tiesinhän sen, ja sittenkin oivalsin, etten ainoastaan ollut tekemättä mitä olin tullut tekemään, vaan päälle päätteeksi olin kieltäytynyt vastaanottamasta jokaista tarjottua tilaisuutta. Oli ikäänkuin perinnöllinen luotaantyöntämisvoima olisi ollut estämässä minua tahi jokin vahva, näkymätön käsivarsi siepannut minut pois.

Silloin -- enkelikö ajatuksiani johti? -- mieleeni muistui jälleen Martin ja ihana ja pyhä eromme Raa-linnassa.

"Tapahtuipa mitä hyvänsä jommallekummalle, yhteen me kuulumme ikuisesti", oli hän sanonut, ja minä olin vastannut "Ikuisesti."

Kammottavalta tuntui nyt sitä ajatella. Käsitin, että jos tekisin mitä olin tullut tekemään, niin kuolettaisin en vain Mary O'Neillin, vaan myöskin Martin Conradin.

Tätä ajatellessani minulle selvesi, että vaikka muitta mutkitta olin uskonut sanomalehtikertomukset Martinin kuolemasta, niin en siitä huolimatta ollut tähän asti koskaan pitänyt häntä kuolleena. Hän oli elänyt siitä alkaen kanssani elämäni joka hetkellä, tukien, kannattaen ja elähyttäen minua. Niinpä jos olisin uskonut hänen olevan elossa ja ollut aivan varma hänen palaamisestaan, niin en missään -- en pienimmässäkään asiassa olisi toiminut ja menetellyt toisin kuin tähän asti.

Mutta nyt olin tappamaisillani Martin Conradin samoin kuin Mary O'Neillin rikkomalla liiton (joka oli yhtä pyhä kuin mikään sakramentti), jonka he olivat solmineet ajaksi ja iankaikkisuudeksi.

Voisinko sen tehdä? Ja vieläpä tällä kammottavalla tavalla? Ei ikinä! Ei ikinä! Ennemmin kuolen kadulle.

Muistan liikahtaneeni ikäänkuin Ilfordiin palatakseni (Jumala tietää miten), kun uljaitten ajatusteni harjalle taas sukelsi muisto kurjasta pienokaisestani. Poloinen, avuton pikku lapseni, joka ei ollut tehnyt mitään liittoa eikä lupausta. Hän kaipasi ravintoa ja raitista ilmaa ja päivänpaistetta, ja ellei hän sitä saisi -- jos rahatonna palaisin hänen luokseen -- niin hän olisi kuoleva.

Suloinen lemmikkini! Oma Isabelini, ainoa aarteeni! Martinin ja minun lapsi!

Tämä teki pikaisen lopun kaikesta epäröimisestä. Puraisin huuleni verille ja sanelin itselleni, että puhuttelisin ensimäistä miestä, joka sattuisi tulemaan.

"Niin, ihan ensimäistä, joka sattuu tulemaan", vakuuttelin.

Seisoin tällä hetkellä loggian pylvään alla melkein siihen nojaten ja kadulla vallitsevasta äänettömyydestä kuulin selvästi jyrkkäin, pontevain askelien tulevan minua kohti.

Se oli mies. Tullessaan lähelle minua hiljensi hän kulkuaan ja pysähtyi. Hän oli silloin aivan takanani. Kuulin hänen huohottavan hengityksensä. Tunsin, että hänen silmänsä olivat minuun kiinnitetyt. Vilahdukselta huomasin, että hänellä oli yllä pitkä ulsterikappa ja lakki, että hän oli nuori, pitkä, vartaloltaan voimakas, että hänen kasvonsa olivat päättävät, lujat, sileiksi ajellut ja että häntä ympäröi selittämätön tuoksu raitista ilmaa.

"Nyt, nyt!" ajattelin ja estääkseni itseäni juoksemasta tieheni käännyin nopeasti häntä kohti ja yritin puhua.

Mutta en puhunut mitään. En tietänyt mitä naisten on tapana sanoa miehille tällaisissa olosuhteissa. Tapasin itseni hurjasti vapisemasta ja ennenkuin minulle selvisi mitä oli tapahtumassa, puhkesin kyyneliin.

Sitten seurasi huumaava hetki, ristiriitaisten tunteiden myrsky.

Tunsin, että mies oli tarttunut kiinni minuun, että hänen vahvat kätensä kouristivat käsivarsiani ja että hän katseli minua kasvoihin. Kuulin hänen äänensä. Se tuli kuin unimaailmasta.

"Mary! Mary!"

Katsahdin häneen, mutta ennenkuin silmäni kykenivät lennättämään uutisen aivoihini, tiesin kuka hän oli -- tiesin, tiesin, tiesin!

"Älä pelkää! Minä se olen!"

Silloin -- Jumala tietää miksi -- ponnistelin irti hänestä huutaen:

"Päästäkää minut!"

Mutta silloinkin kun riuhtaisin vastaan -- koettaen paeta suurinta onneani -- rukoilin kaikella voimallani, että nuo vahvat kädet pitelisivät minua hellittämättä, voittaisivat minut, lannistaisivat minut.

Niin kävi. Ja silloin päässäni tuntui jotain ratkeavan ja aivoissani kohisevan pauhinan läpi kuulin äänen jälleen puhuvan:

"Ajuri, sisar, nopeasti! Avaa ovi, O'Sullivan. Ei, jätä hänet minulle. Minä olen löytänyt hänet, kiitos Jumalan!"

Ja sitten yllätti minut sokaiseva pimeys ja kaikki haihtui mielestäni.

Mutta tuokion kuluttua (minusta se tuntui tuokiolta) muisti palasi takaisin suurena ilonvirtana. Vaikka en silmiäni avannut, tiesin olevani turvassa, tiesin että lapsi oli turvassa ja että kaikki oli hyvin. Ja ääni -- tuo sama, rakastettu ääni -- puhui jälleen:

"Mally! Oma Mallyni! Paljon kärsinyt lemmikki raukkani! Omani jälleen! Jumala siunatkoon häntä!"

Hän se oli, Martin, minun Martinini. Ja oi, Herrani Äiti, hän kantoi minua sylissään portaita ylös.

NELJÄS OSA

NAINEN JA HÄNEN JUMALANSA

PELASTUNUT.

Sadaskuudes luku.

Tietoisuuteen herätessäni olin omituisessa, tuskaisessa ja yhtäkaikki iloisessa tunnetilassa. Tuntui kuin olisi minut heikossa venheessä istuen myrskyisältä ulapalta äkisti survaistu rauhaisaan satamaan.

Olin kuulevinani itseni sanovan: "Lapseni ei saa kuolla. Köyhyys ei saa tappaa häntä... Minä vien hänet maalle... hän on paraneva... Ei, Martin se ei ole. Martin on kuollut... Mutta hänen silmänsä... ettekö näe hänen silmiänsä... Päästäkää minut menemään."

Sitten jokin mahtava virta tuntui pyyhkäisevän tiehensä kaikki sekavat, painajaisen tapaiset tunteet, ja seurasi suuri rauha, aamuhetken suloinen lepo. Aurinko paistoi silmilleni eikä korviini kuulunut muita ääniä kuin linnun ohut viserrys.

Avatessani silmäni näin olevani aivan vieraassa huoneessa. Se muistutti hiukan arvoisan äidin huonetta Roomassa, siinä kun oli pyhimysten kuvia seinillä ja uunin yläpuolella suuri Pyhän Sydämen kuva, mutta siellä paloi pieni kaasuvalkea ja ikkunan eteen ripustetussa kullatussa häkissä lauleli kanarialintu.

Yritin selvittää tajuntani päästäkseni selville missä olin, kun Mildredin ystävälliset kasvot valkean hunnun ja kauluksen ympäröiminä kallistuivat puoleeni ja hän virkkoi hellästi hymyillen: "Oletko hereillä nyt, lapseni?"

Silloin syöksähti muisti takaisin, ja vaikka lähin menneisyys oli yhä kuin myrskyinen uni, palasi kaikki mieleeni.

"Onko totta, että näin...?"

"On", virkkoi Mildred.

"Hän ei siis joutunutkaan haaksirikkoon?"

"Sanomalehdissä oli väärä tieto. Se peruutettiin kuukauden tahi kahden kuluttua."

"Missä hän on?" kysäisin kohottautuen tyynyltäni.

"Hiljaa! Makaa rauhassa! Sinä et saa kiihoittua. Minun täytyy kutsua tohtori."

Mildred teki lähtöä, mutta minä en voinut päästää häntä menemään.

"Odota! Minun täytyy vielä jotain kysyä."

"Ei nyt, lapseni. Pane maata."

"Mutta minun täytyy. Sisar kulta, minun täytyy. Minulla on jotain kysyttävää."

"Sinä tarkoitat lasta", sanoi Mildred matalalla äänellä.

"Niin."

"Hänet on löydetty ja viety maalle ja hän on jo koko joukon virkeämpi. Pane siis maata ja ole rauhallinen", virkkoi Mildred, ja huoahtaen pitkään onnesta minä tottelin.

Seuraavassa tuokiossa kuulin hänen juttelevan puhelimesta minun vironneen tajuttomuudestani ja olevan melkein entiselläni, ja sitten kuului paksu puhelinääni haudantakaisten naurahdusten säestämänä puhuvan muutamia epäselviä sanoja, jotka kajahtivat kuin mykän huudot syvässä tunnelissa.

"Tohtori saapuu piakkoin", sanoi Mildred palaten luokseni säteilevin kasvoin.

"Entä hän?"

"Niin, ehkäpä hänenkin sallitaan tulla."

Hän oli juuri kertomassa minulle miten he olivat saaneet pienokaisesta selvää -- löytämällä taskustani rouva Oliverin kirjeen -- kun ulkokäytävästä kuului sähkökellon pärinä, jolloin Mildred lähti avaamaan.

Se oli tohtori O'Sullivan ja samassa hän seisoi vuoteeni vieressä kasvot yhtenä mielihyvän hymynä.

"Kautta taivaan pyhien, tämähän on kerrassaan mainiota", lausui hän. "Kuka uskoisi häntä samaksi naiseksi, jonka äsken toimme tänne."

"Eilisiltanako se oli?" kysäisin.