Part 43

Herra Jumala, mitä minä kärsinkään, kun tämä kuvittelu alkoi saada valtaa mielessäni! Minä astelin edestakaisin kävelykannella yömyöhään, kuulustellen ja tuomiten itseäni kuin olisin ollut oma tuomarini ja valamiehistöni.

"Hän on kuollut. Olen tappanut hänet", ajattelin.

Jumalan kiitos, kuvittelun haihdutti iloisin näky, minkä milloinkaan elämässäni olen nähnyt tai odottanut näkeväni, eikä nyt kannattaisi siitä puhua, ellei se olisi tuottanut minulle niin suurenmoista luottamusta.

Olimme poikenneet Gibraltariin (missä O'Sullivan oli saanut kirjeen äidiltään, joka ilmoitti olevansa erinomaisessa voinnissa) ja laskimme pitkin Portugalin rannikkoa.

Muistan, että yö oli rähjäinen ja pimeä, ja että sadekuurot tuontuostakin pieksivät laivan kylkiä. Kumppanieni viettäessä hauskasti aikaansa tupakkahuoneessa ja O'Sullivanin laulaessa sydämensä pohjasta meluavan kuoron säestyksellä "Laulajapoikaa", mittaelin minä laivankantta askelillani vähäisen toivonkipinäni huvetessa yhä pienemmäksi, sillä käännyinpä vaikka minne, aina oli pimeätä, pimeätä, pimeätä. Mutta juuri Finisterren valojen alkaessa tuikkia edessämme, puheli ääni sisässäni yhtä selvästi kuin sanoin lausuttuna:

"Tuhat tulimmaista, mitä sinä siinä mietit? Arveletko tulleesi käännytetyksi paluumatkalle 88:lta leveysasteelta ja hetkeäkään kadottamatta kiiruhtavasi kotiin tavataksesi perille tullessasi kaikki päättyneenä? Ei! Ei! Ei! Poloinen, sankarimainen, kallis pikku naisesi on elossa! Hän saattaa olla vaarassa ja kaikkien perkeleen voimien ahdistamana, mutta juuri pelastaaksesi hänet sinut onkin palautettu kotiin, ja sinä _olet hänet pelastava_ yhtä varmasti kuin aurinko kohoaa huomisaamuna."

On olemassa ajatuksia, jotka samoin kuin suuret sävelet musiikissa kouristavat sieluamme ja nostattavat meidät maailmaan, johon emme luonnollisesti kuulu. Tämä oli sellainen ajatus.

Tämän jälkeen en hetkeäkään tuntenut todellista levottomuutta. Olin jälleen oma itseni, ja vaikka yhä astelin kannella kelpo laivamme jyskyttäessä eteenpäin yön pimeässä, niin johtui se vain siitä, että meren vyöryväin aaltojen mahtava ääni oli jonkinlaisessa sopusoinnussa sen kuulumattoman hymnin kanssa, jota rajaton toivo povessani lauleli.

Jumala ohjatkoon armastani hänen yksinäisellä tiellänsä! Englanti! Englanti! Englanti! Vajaa viikko, ja minä olisin siellä.

Tämä tapahtui lauantai-aamun varhaisimpina hetkinä -- samana lauantai-aamuna, jolloin poloinen pikku naiseni saatuaan lähtöpassit noilta kerskaavilta ihmisystäviltä, löysi turvaa prostituoidun naisen luota.

Selittäköön tämän ken voi. Minä en voi.

M. C.

Sadaskolmas luku.

Hyvän tunnin ajan olin varmaankin istunut vuoteeni jalkapäässä -- lamautuneena, tylsistyneenä, kykenemättä ajattelemaan -- kun synagoogasta palaava Miriam pistäysi salavihkaa ylös luokseni kertomaan, että minua oli käyty noutamassa edellisenä iltana kello kuuden seutuvilla.

"Hän sanoi nimensä olevan Oliver, ja isä puhutteli häntä ja sen kautta hän sai tietää. 'Sanokaa hänelle, että hänen lapsensa on sairas ja että hänen on heti tultava', virkkoi hän."

Mitä sitten tapahtui -- kuinka minä kiidin katujen poikki Ilfordiin -- sitä tuskin muistan. Sieluni kaikella voimalla huusin Jumalaa säästämään lapseni elämän kunnes saapuisin hänen luokseen.

Oliverin luo tullessani pahin pelkoni asettui. Rouva Oliver istui takkatulen ääressä lapsi helmassaan.

Minut nähdessään vaimo alkoi mutista jotain viipymisestä ja ettei häntä voitu pitää syyllisenä, jos jotain tapahtui. Mutta minä vähät syyllisyydestä, hänen tahi minun, ja sanaakaan sanomatta otin pienokaisen syliini.

Lapseni oli sitkeässä uneliaisuuden tilassa, eikä minun onnistunut häntä siitä nostattaa. Sain kuulla, että tätä horrosunta oli kestänyt kokonaisen vuorokauden; sinä aikana hän ei ollut nauttinut mitään ravintoa, joten hän nyt oli hyvin laiha.

Lasten sairauksista en tietänyt paljon mitään, mutta äidillinen vaisto varmaankin minua auttoi, sillä tilasin kylvyn ja kylvetin lasta, jolloin hän heräsi ja nautti hiukan ruokaa.

Mutta hän vajosi uudelleen horrostilaansa, ja säikähtynyt rouva Oliver pyysi muutamia naapureita häntä katsomaan.

Näiden kelpo vaimojen tehtävä oli nähtävästi lohduttaa rouva Oliveria, ei minua, mutta he sanoivat: "Ei uni milloinkaan ole haitaksi", ja se minua hiukan lohdutti.

Tunnit vierivät. Minä olin tiedoton kaikelle muulle paitsi sille mikä tapahtui helmani ahtaassa piirissä, mutta kerran kuulin kadulta ohi kulkevan torvisoittokunnan soittavan marssia jäljessä astuvan väkijoukon jalkain töminän säestämänä.

"Se on lakko", huudahti rouva Oliver juosten ikkunalle. "Siinä kulkee Tedykin lippua kantaen."

Mutta lasta ei herättänyt mikään, ja kolmen seutuvilla iltapuolella tiedustelin missä lähin tohtori olisi tavattavissa, ja saatuani tietää, läksin häntä etsimään.

Tohtori oli sairaskäynneillään; kirjoitin siis parisen riviä hänelle annettavaksi ja ilmoitin lapsen oireet ja pyysin häntä heti tulemaan hänen luokseen.

Olin parahiksi palannut takaisin ja riisunut yltäni kappani, sekä lämmitellyt käteni ja pukuni, ottaakseni lapsen syliini, kun tohtorin ajoneuvot pysähtyivät oven eteen.

Hän oli nuori mies, mutta hän näytti jo samassa tuokiossa oivaltavan asianlaidan. Minä olin äiti. Niinhän? Niin. Ja tuo nainen oli pienokaisen hoitaja? Niin.

Sitten hän veti tuolin kohdalleen ja katseli kiinteästi lasta, ja minun oli kestettävä tuo jännittävä hetki, jonka kaikki tunnemme odottaessamme tohtorin ensimäistä sanaa.

"Nähtävästi jokin akuuttinen vatsavamma", sanoi hän ja lisäsi jotain ottavansa selvää sen syystä.

Mutta tuskin oli hän laskenut kätensä sylissäni lepäävän lapsen päälle, kun tämän suusta tuli lievästi ruskeahkoa oksennusta.

"Mitä te olette hänelle antanut?" virkkoi hän katsahtaen rouva Oliveriin.

Rouva Oliver kielsi antaneensa lapselle muuta kuin maitoa, mutta tohtori sanoi tuikeasti:

"Älkää puhuko loruja, vaimo. Näyttäkää minulle, mitä olette antanut hänelle."

Silloin rouva Oliver näytti peljästyneeltä, hävisi yläkertaan ja toi sieltä pullon lääkettä, sanoen sen olevan lieventävää siirappia, jonka minä itse olin ostanut lapselleni.

"Kuten arvelin!" sanoi tohtori ja mennen ovelle ja avaten sen, viskasi hän pullon vastapäätä olevalle rikkakasalle sanoen:

"Jos minä vielä kuulen teidän antavan hoidettavillenne lieventävää siirappia, niin kuulustelen tarkastajan mieltä siitä."

Tämän jälkeen, huolimatta rouva Oliverista sen enempää, teki hän minulle muutamia tutkivia ja arkaluontoisia kysymyksiä -- oliko minua kohdannut suuri suru tahi peljästys raskaana ollessani ja olinko häntä imettänyt ja kuinka kauan?

Vastasin niin todenmukaisesti kuin saatoin, vaikka näin mihin hän tähtäsi ja odotin vavistuksella mitä hän vielä sanoisi.

Mutta sen enempää ei hän lausunut, antoi vain määräyksiään. Ja muistaessani kadottaneeni työansioni, kutistui sydämeni kokoon, kun hän mainitsi ne -- tuoretta, sitruunavedellä sekoitettua maitoa, pieniä annoksia lihamehua ja kaksikymmentä tahi kolmekymmentä tippaa parasta konjakkia kahdesti tahi kolmasti päivässä.

Kun hän nousi lähteäkseen, maksoin hänen palkkionsa. Se oli vain kaksi shillingiä, mutta hän ei varmaankaan tietänyt kuinka paljon se merkitsi minulle, sillä keittiöstä poistuessaan käski hän minun noutaa hänet uudelleen aamulla, jos oireissa näkyisi jotain muutosta.

Oivalsin, ettei minulle oltu sanottu koko totuutta (vaikka vapisin kauhusta saada kuulla sen) ja ojennettuani pienokaisen rouva Oliverille seurasin tohtoria ovelle.

"Tohtori", sanoin, "onko lapseni hyvin sairas?"

Hän epäröi silmänräpäyksen ja vastasi sitten: "On."

"Pahasti sairas."

Hän epäröi jälleen ja virkkoi sitten kiinteästi minua silmäillen (tunsin alahuuleni vavahtavan):

"Sitä en tahdo sanoa. Hän potee hivutautia, nautittuaan ylen suuria annoksia tuota turmiollista moskaa, jota tietämättömät ja tunnottomat ihmiset ovat antaneet rauhattomalle lapsellenne, saadakseen hänet pysymään hiljaa. Mutta hänen varsinainen tautinsa johtuu äidin heikkoudesta ja sen ainoa parannuskeino on hyvä ravinto ja ennen kaikkea raitis ilma ja päivänpaiste."

"Tuleeko hän paremmaksi?"

"Jos voitte viedä hänet maalle, niin silloin kyllä."

"Ja ellen... ellen... voi", kysäisin vavahtavin huulin, "_kuoleeko_... hän?"

Tohtori silmäili minua jälleen lujasti ja lausui:

"Ehkäpä."

Palatessani keittiöön tiesin, että olin joutunut kohtaamaan naisen elämän toista suurta mysteriaa -- Kuolemaa -- lapseni kuolemaa, ja vieläpä oman rakkauteni ja hellyyteni seurauksesta.

Sillä välin rouva Oliver, joka oli kalpea kuin valkeaksi kalkittu seinä, puolusteli vinkuvalla äänellä käytöstään. Hän ei olisi kaiken hyvän nimessä tahtonut vahingoittaa sitä rakasta kulta-raukkaa, ja ellei Ted olisi ollut niin väsyksissä iltasella, astuttuaan kaiken päivää lakkokulkueessa...

Osittain vapautuakseni vaimosta lähetin hänet noutamaan hiukan sitä ravintoa, mitä tohtori oli määrännyt lapselle (melkein viimeisillä penneilläni). Hänen poissa ollessaan ja istuessani katselemassa pieniä, äänettömiä kasvoja helmassani rukoillen yhtä ainokaista katsetta Martinin merensinisistä silmistä, astui muurari kolisten sisään.

"Missä on Lizer?" kysyi hän.

Vastasin hänelle ja hän huudahti:

"Taas lapsi! Aina vain se lapsi!"

Hän veti taskustaan kostean tupakkamöhkäleen ja leikkeli ja pyöritteli sitä kämmenellään. Sitten hän mätti sitä piippuunsa ja sytytti sen -- täyttäen ilman löyhkäävillä savupilvillä, jotka saattoivat lapsen rykimään nostattamatta häntä valveille.

Huomautin hänelle tämän ja pyysin ettei hän tupakoitsisi.

"Häh?" sanoi hän, ja silloin kerroin hänelle, että tohtoria oli haetettu ja mitä hän oli sanonut raittiista ilmasta.

"Vai sillä tavallako?" virkahti hän. "Hyvä! Juuri nyt johtuukin mieleeni jotain, jota sopii tämän yhteydessä sanoa. Eilisiltana piti minun lähteä Mile Endiin teitä hakemaan ja nyt on Lizer taas kaupungilla teidän asioillanne. Ken käyttää ihmisiä sairaanhoitajiksi sairastavalle lapselle, maksakoon siitä. Me olemme köyhää väkeä, eikä vatsa siitä täyty, että kuljetaan lakkokulkueessa, vaikka se onkin pyhä velvollisuus."

Vihasta tutisten minä huudahdin:

"Pankaa pois piippunne, olkaa hyvä."

"_Teidänkö_ käskyllä, rouva?"

"Pankaa se pois heti paikalla, tahi pidän huolen siitä, että joku toinen saa teidät tottelemaan."

Muurari naurahti ja viittasi piippunsa varrella uuninreunalla olevaa kahta valokuvaa sanoen:

"Tunnettekos niitä? Minä siinä olen. Ja jos joku ystävistänne haluaa lapsen puolta pitää ja tulee tänne minua neuvomaan, niin nähdäänpäs, enkös vielä osaa kouriani käyttää."

Veret valahtivat kasvoiltani ja asettaen pienokaisen kehtoon, käännyin miehen puoleen huutaen:

"Te lurjus! Tohtori on sanonut minulle mikä on ollut suoranaisena syynä lapseni sairauteen ja vaimonne on tunnustanut antaneensa hänelle teidän neuvostanne ylen runsaat annokset rohtoa. Ellette lähde tiehenne tästä talosta heti paikalla, niin menen suoraan poliisiasemalle ja syytän teitä lapseni myrkyttämisestä."

Hänen röyhkeytensä väistyi siinä tuokiossa pelon tieltä.

"Älkää sentään loukkaantuko, rouva", sanoi hän. "Minä olen rauhallisin mies East Endissä ja mitä teille virkoin ystävästä, oli vain sanottu kiivaalla hetkellä, nähkääs."

"Menkää ulos! Menkää! Menkää!" huusin ja vaikka se kuulostaa uskomattomalta, niin mies karkasi huoneesta pelästyen kasvojani kuin olisivat ne olleet raivottaren.

Kävisi pitkäksi kertoa mitä tapahtui seuraavana päivänä, seuraavana ja seuraavana ja seuraavana -- kuinka lapsi kävi vähemmän uniseksi, mutta rauhattomammaksi, kuinka hän ollen kykenemätön pysyttämään ravintoa vatsassaan laihtui laihtumistaan, kuinka minä halusin noutaa lääkäriä, mutta en uskaltanut, koska pelkäsin hänen palkkiotansa, kuinka vähäinen, jäljellä oleva rahani tuskin riitti niihin ostoksiin, jotka lapselle olivat välttämättömät tohtorin määräyksen mukaan, kuinka minä tuntikausia istuin pieni karitsani sylissäni tuijottaen kuivilla silmilläni hänen kasvoihinsa ja kuinka minä huusin Jumalan puoleen, rukoillen lapseni elämää, joka oli kaikki, mitä minulla oli tahi mitä halusin.

Koko tämän ajan minä yhä asuin juutalaisen talossa; myöhään illalla minä sinne palasin ja aikaisin aamulla sieltä läksin. Eräänä päivänä virkkoi Miriam katsellen minua suurilla mustilla silmillään:

"Teidän täytyy levätä enemmän, tahi sairastutte täydellä todella."

"Ei, ei, en minä ole sairas", vastasin ja muistaen kuinka välttämätön oma elämäni oli lapseni elämälle, lisäsin: "En saa tulla sairaaksi."

Viimein lauantai-aamuna -- nyt tiedän, että se oli lauantai-aamu, vaikkei aika silloin merkinnyt minulle mitään -- kuulin rouva Abramovitschin puhelevan puolestani miehelleen sanoen tietävänsä, että minulla oli suuri suru ja senpätähden pitäisi suoda minulle enemmän aikaa asunnon hakemiseen, vielä toinen viikko -- kolme päivää ainakin. Mutta juutalainen oli järkkymätön uskonnollisessa vakaumuksessaan. Jumalan tahto oli, että tulisin rangaistuksi, ja kuka hän oli astuakseen Kaikkivoivan ja Hänen vanhurskaan kostonsa väliin. Ellen tänä iltana kello yhdeksän illalla olisi muuttanut, nostattaisi hän kaikki tavarani kadulle.

Muistan, ettei juutalaisen uhkaus tehnyt minkäänlaista vaikutusta mieleeni. Vähät siitä missä asuisin ensi viikon tahi minkälainen katto tulisi päätäni suojaamaan.

Tullessani sinä aamuna Oliverin luo tapasin pienokaisen tuntuvasti huonompana. Ei konjakki ottanut pysyäkseen hänen vatsassaan ja hänen voimansa vähenivät selvästi. Istuin kotvan aikaa hievahtamatta katselemassa lapseni kasvoja ja sitten kyselin itseltäni, mitä miljoonat äidit ennen minua ovat mahtaneet kysyä, miksi pitää minun lapseni kärsiä niin paljon? Miksi? Miksi? Miksi?

Tähän kysymykseen löytyi vain yksi vastaus. Pienokainen kitui syystä, että olin köyhä. Ja miksi olin köyhä. Olin köyhä koska olin kieltäytynyt taipumasta isäni ylivallan alle, kun sitä käytettiin väärin ja turhamaisiin pyyteisiin, ja mieheni ylivallan alle, kun sitä käytettiin raa'asti ja julmasti, ja koska olin totellut tunteista ylevintä -- rakkauden kutsua.

Ja nyt Jumala katseli lapseni kärsimyksiä, lapseni, jonka täytyi kuolla minun käytökseni -- minun köyhyyteni tähden.

Minua värisyttää kertoa mitä hurjia mielijohteita iski minuun tätä ajatellessani. Tunsin, että jos lapseni kuolisi ja minut joskus asetettaisiin Jumalan eteen tuomittavaksi, niin minä vuorostani tuomitsisin Häntä. Kysyisin Häneltä miksi hän Kaikkivaltiaana salli pahan maailmassa saavuttaa voiton hyvästä ja miksi Hän, jos oli taivaallinen isämme, salli viattomain lastensa kärsiä. Oliko olemassa yhtään _inhimillistä_ isää, joka voisi olla niin tunnoton, niin välinpitämätön, niin julma kuin Hän.

Ajattelin avioliittoni sakramenttia, jonka paavi oli sanonut Lunastajani pyhittäneen maallisen lain nimessä, jotta ne, jotka siinä ovat osallisina, eläisivät yhdessä rauhassa ja rakkaudessa -- ja sitten miestäni ja hänen karkeata uskottomuuttaan.

Ajattelin lapseni kastesakramenttia, jonka tuli pitää loitolla kaikki pahat henget lapsestani -- ja sitten pahinta pirua maailmassa, köyhyyttä, joka vaati minulta hänen henkensä.

Pimeä varjo peitti sieluni ja sanelin itselleni, että koskapa Jumala ei tehnyt mitään, koskapa hän salli, että ainoa aarteeni riistetään minulta, niin minä itse olin taisteleva lapseni elämän puolesta, kuten eläin taistelee pentunsa puolesta.

"Lapseni ei ole kuoleva", ajattelin, "ei ainakaan köyhyys ole häntä tappava."

Monesti tämän päivän kuluessa rouva Oliver yritti lohdutella minua omalla tavallaan. Lapset ovat suuri koettelemus, heitä seuraa aina köyhyys, ja joskus on parempi heille itselleenkin päästä taivaallisen isän helmaan.

Tuskin kuuntelin. Tuntui kuin olisin kuullut jonkun puhuttelevan minua unessa. Mutta illemmällä sattui kuuroihin korviini parisen sanaa itsestäni -- että "se" (tiesin mitä sillä tarkoitettiin) olisi minullekin parasta, sillä silloinhan olisin vapaa kaikista siteistä ja voisin mennä uusiin naimisiin.

"Voisitte tietenkin -- vielähän te olette nuori ja niin sievännäköinen. Tässä hiljan eräs henkilö numero viidessä sanoi, että olette kaunein nainen näillä seuduin ja että pastorin rouva ei kelpaisi teille kynttilääkään pitelemään. 'Ollappa sillä teidän nuorella ladyllänne vain hieno leninki ja hiukan punaa poskilla', sanoi hän, 'niin ei West Endissäkään ole monta, jotka pystyvät hänen kanssaan kilpailemaan'."

Vaimon puhuessa saivat pimeät ajatukset valtaa minussa. Rupesin ajattelemaan Angelaa. Koetin olla sitä tekemättä, mutta en voinut.

Ja sitten seurasi kaikista koetuksistani hurjin ja repivin. Kuoleman kallistuessa lapseni puoleen, sanelin itselleni, että ainoa keino karkoittaa se pois, olisi _jonkun suuren uhrauksen_ tekeminen.

Tähän asti olin arvellut, että kaikki mitä omistin kuului lapselleni, mutta nyt tunsin, että _minä itsekin_ kuuluin hänelle. Minä olin saattanut hänet maailmaan ja velvollisuuteni oli pitää huolta siitä, ettei hän kärsisi.

Kaiken tämän ajan uskontoni peritty vaisto oli kovassa kapinassa ja sanelin monta "Terve Mariaa" estääkseni itseäni tekemästä, mitä aioin tehdä.

_"Terve Maria, armoitettu, Herra on sinun kanssasi..."_

Tuntui kuin olisi järkeni ollut katoamassa. Mutta hyödytöntä oli kamppailla sitä kammottavaa tunnesysäystä vastaan, joka itseuhrautumisen nimessä oli saanut valtaa minussa ja lopulta kukisti vastustukseni.

"Minun täytyy saada rahaa", ajattelin. "Ellen saa rahaa, niin lapseni kuolee. Minun -- täytyy -- saada rahaa."

Seitsemän seutuvilla nousin ylös, annoin lapsen rouva Oliverille, puin ylleni kappani ja kiinnitin hermostuneilla sormillani hattuneulat hattuuni.

"Minne olette menossa, poloinen?" kysäisi rouva Oliver.

"Minä menen ulos. Tulen takaisin aamulla", vastasin.

Ja sitten, käytyäni polvilleni ja suudeltuani vielä kerran lastani -- suloista pikku Isabeliani -- kiskaisin katuoven auki ja paiskasin sen kiinni jälkeeni.

Sadasneljäs luku.

Kadulle tultuani minä varmaankin astuin raitiovaunuun, sillä vaikka minusta tuntui, että olin sokea ja kuuro, on minulla vielä hämärä muistelma siitä, että valot välähtivät ohitseni ja että sähkövaunut kilisivät.

Bow-kirkolla minä arvatenkin astuin vaunusta (luultavasti säästääkseni), sillä muistan astelleeni pitkin Bow Roadia, puotien valaistujen ikkunain ja katukäytävän syrjään pystytettyjen myyntikojujen välissä, missä työläisnaiset vasut käsivarrellaan toimittivat lauantai-ostoksensa.

Sydämeni oli yhä luja (olipa teroittunut purevaksikin) ja tiedän, etten itkenyt, sillä sivuuttaessani peililasin erään rohdoskaupan ikkunassa näin vilahdukselta kasvoni ja ne olivat hehkuvat kuin tulenliekki.

Ilta oli kylmä ja tuima. Lähestyessäni sivukatua, missä asuin, näin katulampun valossa pienen ryhmän ihmisiä, viluisina ja hartiat pystyssä, kehnosti vaatetettuja ja nälkiintyneitä olentoja seisovan tylsän äänettöminä kadunkulmassa, missä mies ja nuori nainen, kumpikin Pelastusarmeijan sinisessä puvussa, lauloivat Pelastusarmeijan virttä, jonka loppusäe oli "Kohti taivasta sieluni käy."

Juutalaisen ovi oli lukossa (ensimäisen kerran siellä oloni aikana) ja niinpä minun oli koputettava ja odotettava, ja odottaessani en voinut olla kuuntelematta mitä nuori pelastusarmeijalainen nainen rukoili.

Hän rukoili East Endin juomarein ja porttojen puolesta, että heistäkin tulisi "etsijöitä" ja "sielunsaluovuttajia" ja "Kuningasten Kuninkaan vankeja".

Oven avasi itse juutalainen, joka ankaran muotoisena virkkoi minulle jotain kurkkuäänellään, mutta minä en sitä kuunnellut, työnsin vain hänet syrjään ja astuin lujin askelin portaita ylös.

Tultuani huoneeseeni ja sytytettyäni kaasun, suljin ja lukitsin oven ikäänkuin olisin tekemäisilläni jonkun rikoksen -- ja kenties olinkin.

En sallinut ajatusteni viipyä siinä mitä aioin tehdä tänä iltana, mutta tiesin hyvin mitä se oli, ja milloin omatuntoni kovasti kiristi minua, huusi ääni sydämessäni:

"Kuka voi minua soimata, kun lapseni elämä on vaarassa?"

Avasin matkalaukkuni ja otin sieltä vaatteita -- jätteitä niistä puvuista, jotka olin tuonut Ellanista. Niitä ei ollut monta ja vanhanaikaisia ne olivat, mutta joukossa oli muuan iloinen ja tyylikäs -- vaaleansininen, korkeakauluksinen puku, jonka etumus oli valkeata pitsiä.

Muistan ihmetelleeni miksen ollut huomannut pantata sitä sinä viikkona jolloin olin ollut niin kovassa rahapulassa, ja olleeni sitten hyvilläni, etten ollut sitä tehnyt.

Se oli ohut ja vaalea, sama puku, joka oli ollut minulla yllä sinä päivänä, kun tulin Ilfordiin kantaen lasta sylissäni. Ilma oli silloin ollut lämmin, nyt se oli kylmä, mutta minä vähät siitä, olihan se paras pukuni ja sievin.

Kun olin pukeutunut siihen, silmäilin pieneen, heilahtavaan peiliini ja olin tyytyväinen, mutta samassa huomasin, että kasvoni olivat kalman kalpeat ja se johdatti mieleeni muutamia matka-arkkuni taskuosastoissa olevia pulloja ja pahvikoteloita.

Tiesin mitä ne sisälsivät -- jätteitä niistä kaunistuskeinoista, jotka Kairossa olin ostanut, kun hupakko raukka koetin rakastuttaa miestäni itseeni. Siitä päivin en ollut koskaan katsonutkaan niihin, mutta nyt kaivoin ne esille ja aloin maalata kalpeita kasvojani, punaten kuivia ja verettömiä huuliani ja peittäen puuterilla tummat renkaat silmäini alla.

Sitten panin päähäni hattuni, joka ei ollut liian korea, ja ottaen viimeksi arkustani parin pitkiä, vaaleita hansikkaita, joita en ollut koskaan käyttänyt Ellanista lähdettyäni, aloin vetää niitä käsiini.

Seisoin peilin edessä tätä tekemässä ja yritin (Jumala minua armahtakoon!) hymyillä itselleni, kun uusi ajatus äkisti välähti mieleeni.

Minä olin itsemurhan tekemäisilläni -- en sitä itsemurhaa, jota seuraa unhotus, vaan sen, jota seuraa elämä maan päällä kuoleman jälkeen!

Tämän jälkeen ei Mary O'Neilliä enää olisi olemassa! En voisi enää koskaan ajatella häntä! Minä olin tappava hänet ja hautaava hänet ja työntävä hänet maan poveen ja hän oli lähtevä luotani ikuisiksi ajoiksi!

Sydäntäni kouristi -- siinä heräsi muistelmia lapsuuteni onnellisista päivistä, suuren rakkauteni lyhyestä ja hurjasta onnenautuudesta, vieläpä elämästäni Roomassakin synnintunnustuksineen ja messuineen, sekä sen kirkonkellojen sulosävelistä.

Minä olin sanomassa jäähyväisiä Mary O'Neillille! Ja hirvittävältä tuntui erota itsestään, sillä kun sitä ajattelin, oli sydämeni puhjeta.

"Mutta kuka voi minua soimata, kun lapseni elämä on vaarassa?" puhelin jälleen itsekseni yhä kiskoen pitkiä hansikkaitani käsiini.

Kun olin päättänyt pukeutumiseni, poistuivat pelastusarmeijalaiset laulaen kasanneihinsa saattojoukko kintereillään. Minä kuuntelin ja yritin nauraa, mutta se ei onnistunut. Vielä viimeinen suonenvedontapainen tempaus julmasti jyskyttävässä sydämessäni ja minä kätkin kasvot käsiini huutaen:

"Lapseni takia! Lapseni takia!"

Ja sitten avasin huoneeni oven, astuin topakasti portaita alas ja kiskasin katuoven auki.

Martin Conradin memorandum.

En pidä sitä sattumana, että tämä tapahtui juuri samana päivänä kun minä tulin Englantiin.

Jos minun olisi se uskottava, niin pitäisi minun olla uskomatta paljon siitä, mikä on parasta ihmiselämässä, ja kaikkea sitä, mitä meille on opetettu opastavasta Kaitselmuksesta ja henkisistä vaikutuksista, joita emme voi järkemme avulla selitellä emmekä todistaa.

Me myöhästyimme kaksi päivää matkallamme syystä, että Biscayan lahdella meidät saavutti katala ilma, joka vahingoitti laivamme potkuria ja pakotti meidät olemaan ankkurissa, enkä tahdo kieltää, ettei se luottamuksen tunne, joka Finisterressä oli tullut minuun, olisi siitä hiukan järkkynyt.

Epävarmuuden tuskat alkoivat itse asiassa niin tuimasti pidellä minua kotia lähestyessämme, että matkamme viimeisen yön puolivälissä menin O'Sullivanin hyttiin ja istuin tuntikausia hänen vuoteensa laidalla jutellen pelostani, että rakkaimpani olisi joutunut hukkaan ja mahdollisuudesta löytää hänet.

O'Sullivan, Jumala häntä siunatkoon, oli "totisesti varma", että kaikki kävisi hyvin, ja hän koetti nähdä asiat valoisalta kannalta.