Part 42

Ja sitten äkkiä tuokioksi piristyen, kuten usein käy tämän julman taudin uhrien, antoi hän minulle kiireisen selostuksen heidän vaiheistaan siitä lähtien kun he olivat Roomasta lähteneet -- kuinka hän ensin oli ansainnut heidän elatuksensa opettamalla kieliä; kuinka tuli tunnetuksi, että hän oli virkaheitto ja pannaan julistettu pappi, joka oli rikkonut valansa, jolloin hänen oppilaansa olivat jättäneet hänet; kuinka he olivat ponnistelleet eteenpäin muutamia vuosia, vaikka tämä tuhoisa kirous oli heitä vainonnut; ja kuinka hänen terveytensä lopullisesti oli murtunut ja hän olisi kuollut nälkään, ellei olisi ollut Agnesta (Angela oli ollut nunna -- nimi), joka oli pysynyt hänelle uskollisena läpi kaikkien vaiheitten.

Sairaan miehen kaikkea tätä käreällä äänellään jutellessa istui Angela hänen vieressään vuoteella pidellen käsivarttaan hänen vyötäisillään. Hän kuunteli hänen puhettaan jonkinlaisella ylpeydellä, silmäillen minua melkein voitonriemuisasti.

"Kenties ihmettelet, miksen koettanut saada työtä", sanoi hän. "Olisin _voinut_ saada työtä, jos olisin halunnut. Olisin voinut saada sitä italialaisessa pesulaitoksessa. Mutta mitä merkitsee kaksi shillingiä päivässä miehelle, jolle on määrätty kuorimatonta maitoa ja tuoreita munia viidesti vuorokaudessa, puhumattakaan huoneiden vuokrasta."

"Hänen olisi pitänyt antaa minun kuolla ennemmin", lausui isä Giovanni ja uudelleen kiinnittäen minuun suuret, kimaltelevat, rajut silmänsä lisäsi hän:

"_Teidän_ mielestänne hänen olisi ennemmin pitänyt antaa minun kuolla, vai mitä?"

"Ei, ei, ei", sanoin -- muuta en saanut suustani, sillä heidän väärä käsityksensä asemastani oli tukahuttaa minut.

Ehkäpä mielenliikutukseni rauhoitti heitä, sillä kotvan kuluttua Angela pöyhisteli Giovannin tyynyä ja suoristi hänen peitettänsä, ja käskien hänen pysymään alallansa ja olemaan ääneti toi hän minulle tuolin ja läksi sitten omaan makuuhuoneeseensa vaatteita vaihtamaan.

Mutta tuskin oli hän kadonnut viereiseen huoneeseen, kun sairas mies kohottautui uudelleen vuoteellaan ja kumartuen puoleeni kertoi minulle kähein kuiskauksin Angelan nykyisen elämänlaadun ensimäisestä yöstä -- kuinka lääkäri oli sanonut, että hänet oli muutettava sairashuoneeseen, kuinka Agnes ei tahtonut erota hänestä, kuinka talonisäntä oli uhannut ajaa heidät ulos, ja lopulta kuinka Agnes, istuttuaan kaiken iltaa pää käsien varassa, oli noussut pystyyn ja lähtenyt ulos, ja tullessaan kotiin puoliyön aikana heittänyt kaksi kultakolikkoa pöydälle sanoen "Kas siinä, Giovanni -- siinä on vuokramme, ja munasi ja maitosi viikon ajaksi ainakin."

Samassa palasi Angelakin huoneeseen (pestyään kasvonsa puhtaiksi maalista ja vaihdettuaan koreat vaatteensa yksinkertaiseen villapukuun) ja hän ryhtyi puuhaamaan Giovannille ruokaa, särki munan, pani maitoa kiehumaan, kaatoi hänelle lääkettä ja toimitti hyvän naisen hienotunteisuudella, hyvän naisen hellyydellä kaikki pikku palvelukset, joita sairas kaipaa.

Oi taivas, kuinka ihanata se oli -- hirvittävän, kammottavan, traagillisen ihanata!

Olin syvästi liikutettu seuratessani hiljaisuudessa hänen liikkeitään, ja kun Giovanni, joka oli pidellyt hänen kättään omissa, luisevissa käsissään painaen sen toisinaan huulilleen, viimein nukahti (arvatenkin väsyneenä paljosta puhumisesta), niin hän siirtyi istumaan vuoteen jalkapäähän, missä minä istuin, ja alkoi kuiskaamalla jälleen puolustella itseään, vakuuttaen ettei minun asemassani oleva nainen tietenkään voinut, käsittää mitä kaikkea nainen voi pakottaa itseään tekemään, kun hänen rakastettunsa elämä on vaarassa. Mutta silloin en kauempaa voinut sietää tätä väärinkäsitystä, vaan kerroin hänelle tarinani -- etten enää ollut lady, että olin karannut mieheni luota, että minulla oli lapsi ja että elin köyhänä ompelijattarena East Endissä.

Angela kuunteli hämmästyneenä ja lopetettuani hän piteli kättäni ja katsoi minua silmiin juuri samalla tavalla kuin sinä iltana, jolloin hän ensimäisen kerran pani minut maata koulussa ja hyvin matalalla äänellä neuvoi minua olemaan Jeesuslapsen kiltti tyttö.

"Kello on lähes yksi. Et voi palata East Endiin enää tänä iltana", kuiskasi hän.

"Oh, minun täytyy, minun täytyy", huudahdin nousten pystyyn ja lähestyen ovea. Mutta ennenkuin sinne pääsin herpaantuivat jäseneni joko mielenliikutuksesta tahi ruumiillisesta heikkoudesta ja ellei Angela olisi tarttunut kiinni minuun, olisin kaatunut lattialle.

Tämän jälkeen hän ei enää tahtonut kuulla estelyjäni. Minun oli jääminen huomisaamuun. Saisin nukkua hänen omassa vuoteessaan viereisessä huoneessa ja hän saattaisi nukkua aluspatjalla lattialla Giovannin vieressä. Se ei olisi mikään uhraus. Yö uhkasi tulla levottomaksi Giovannille ja hänen oli joka tapauksessa oltava pystyssä ja liikkeellä kaiken aikaa.

Puoli tuntia myöhemmin makasin pienessä huoneessa, jonka erotti poloisen keuhkotautisen huoneesta ohut paperoitu laudoitus, ja Angela, joka oli tuonut minulle kupillisen kuumaa maitoa, virkkoi kuiskaamalla:

"Hän on hyvin huono. Tohtori sanoo, ettei hän voi kestää viikkoa kauempaa. Sisar Veronica (muistathan entisen Mildred Bankesin) koetti hankkia hänelle sijaa eräässä kodissa kuolevia varten. Kaikki olikin jo valmiiksi järjestetty, mutta viime hetkellä Giovanni ei tahtonut lähteä. Hän sanoi heille, että jos aikoivat erottaa hänet Agnesista, niin tuokoot samassa ruumisarkun, sillä kyllä hän ruumis olisi ennenkuin he hänet ovelle saisivat."

Hänen poistuttuaan makasin hyvän aikaa valveilla kuunnellen ääniä seinän toiselta puolelta.

Giovanni heräsi pelottavaan yskäkohtaukseen ja pitkällisten sairaiden riitaisalla, vaikeroivalla, äreällä, joskus vihaisellakin äänellä hän ensin toruskeli Angelaa ja sitten itki hänen tähtensä, sanoen olevansa raskas kuorma hänelle, Angelan kulkiessa huoneessa paljain jaloin viihdytellen ja hyväillen häntä ja houkutellen häntä ottamaan maitoa ja lääkkeitä.

Kaiken tämän lisäksi kuului alhaalta aika ajoin yhä enemmän päihtyväin laulajain meluava rallatus, joka kuulosti korviini kuin ivallinen sielumessu kuolevalle miehelle ennen hänen kuolemaansa:

"Oh bella Napoli, Oh suol beato Onde sorridere volle il creato."

Ajatukseni harhailivat takaisin niihin kristittyihin laitoksiin, jotka olivat sulkeneet ovensa minulta, ja sitten ajattelin tätä "katutyttöä", joka oli luovuttanut minulle oman vuoteensa maaten nyt itse lattialla.

Omaksi peljästyksekseni en voinut olla ihailematta Angelaa jonkinlaisena suojelevana enkelinä, joka on uskollinen kuolemaan asti, ja muistan, että uneen vaipuessani vakuuttelin itselleni, että me kaikki tarvitsemme Jumalan armahtavaisuutta, Jumalan pitkämielisyyttä, ja että Jumala oli antava hänelle anteeksi, koska hän oli paljon rakastanut.

Uneksin, että Angela kuoli ja että hänen saapuessaan taivaan portille kaikki Jumalan pyhät tulivat häntä kohtaamaan ja kun he olivat vaatettaneet hänet valkeisiin vaatteisiin, niin yksi heistä -- siunattu Maria Magdalena se oli -- tarttui hänen käteensä sanoen:

"Tässä on taas yksi niitä pyhiä marttyyrejä."

Heräsin tästä unesta otsa kosteana hiestä. Kun jälleen nukahdin ja näin unta, olin itse kuollut ja armas äitini tuli minua vastaanottamaan ja vei minut siunatun Neitsyen jalkain juureen sanoen:

"Kaikkien äitien Äiti, joka tiedät kaiken, mikä liikkuu äidin sydämessä, tämä on pieni tyttäreni. Hän ei aikonut rikkoa. Kaikki tapahtui hänen lapsensa tähden."

Aamulla herätessäni, kun pimeys hiljakseen oli poistumassa kaamean hämäryyden tieltä, puistatti tämä viimeinen uni minua kuin painajainen. Se hirvitti minua. Minusta tuntui kuin olisin seisonut ammottavan kuilun partaalla, johon jotkut kammottavat voimat koettivat minut suistaa.

Tahtomattanikin (minua inhotti kiittämättömyyteni siitä hellyydestä, jota minulle oli osoitettu) en voinut olla tuntematta häpeätä siitä, että tapasin itseni makaamasta tässä vuoteessa, ja nousin ylös kiirehtiäkseni tieheni, jotta voisin puhdistaa sieluni niistä pahoista ajatuksista, jotka olivat minua kiusanneet siellä ollessani.

Pukeutuessani kuuntelin kuuluisiko viereisestä huoneesta mitään ääntä. Kaikki oli nyt hiljaista. Kurjat rauhattomat olivat viimeinkin saaneet hiukan lepoa.

Kotvan kuluttua hiivin varpaillani heidän huoneensa läpi luomatta katsetta vuoteeseen ja päästyäni ovelle avasin sen niin kuulumattomasti kuin saatoin.

Sitten suljin sen hiljaa ja poistuin huoneesta, jossa olin nähnyt niin paljon kärsimystä ja niin paljon rakkautta.

Sadaskahdes luku.

Aurinko paistoi kadulla. Aamu oli kirkas, puhdas, huurteinen; yksi noita Lontoon aamuja, jolloin auringonvalo, kurjimmissakin paikoissa, näyttää huuhtovan ilman puhtaaksi edellisen yön synnistä ja juopottelemisesta.

Olin matkalla siihen Mayfairissä olevaan kirkkoon, jossa niin usein kävin avioliittoni ensi aikoina kamppaillessani raskasta syntiäni vastaan (joksi silloin rakkauttani arvelin).

Juuri samassa kun saavuin kirkolle, vierähtivät portaitten eteen muhkeat, kenokaulaisten hevosten vetämät vaunut puuteroituine lakeijoineen.

Vaunujen ovessa oli kruunu, ja sisässä istuivat pitkiin turkiksiin verhottu nainen, rusoposkinen pikku tyttö oravannahkakapassa, suuri nukke käsivarrellaan, ja hoitajatar.

Huomasin, että nainen (nuori äiti) oli tullut ripille kuten minäkin, sillä astuessaan vaunuista alas neuvoi hän lasta pysymään alallaan ja olemaan kiltti, sillä hänen ei tarvitsisi kauan odottaa.

Seisoin hetken aikaa portaitten yläpäässä katsellen vaunuja, hevosia, lakeijaa, hoitajatarta ja ennen kaikkea pikkutyttöä nukkeineen, ja sitten seurasin naista kirkkoon.

Messu oli nähtävästi juuri loppunut. Turkiksiin verhottu nainen oli jo polvistunut erääseen rippituoliin ja koskei pappia näkynyt minkään muun rippituolin luona, niin kävin minä polvilleni pääkäytävällä olevan tuolin eteen ja koetin kiinnittää mieleni rukouksiin valmistuakseni ripittämiseen.

_"Oi Herra Jeesus Kristus, haihduta pimeys sydämestäni että voisin itkeä syntejäni ja vilpittömästi ne tunnustaa."_

Mutta vaikka vakaasti ponnistelin estääkseni ajatuksiani harhailemasta syrjään, en voinut sitä estää. Yhä uudelleen ne palasivat turkkipukuiseen naiseen. Hän oli jotenkin minun ikäiseni, ja tiukasti ummistettujen silmieni edessä alkoi häämöittää kuva itsestäni sellaisena, kuin olisin voinut olla, ellen olisi luopunut kaikesta rakkauden tähden -- rikkaudesta, arvosta, kunniasta, loistosta.

Jumala olkoon todistajani, että tähän hetkeen asti en ollut milloinkaan edes ajatellut uhranneeni mitään, mutta nyt, ikäänkuin julman salaman välähdyksessä näin mikä minä olin -- päärin puoliso, joka oli karannut luonnollisista olosuhteistaan eläen slummeissa ja ahertaen leipänsä edestä kuin mikäkin työläisnainen.

Ei tämäkään minua paljoa liikuttanut, mutta ajatellessani rusoposkista lasta vaunuissa ja sitten omaa armastani rouva Oliverin luona siinä tilassa, jossa olin hänet viimeksi nähnyt, niin ohuena ja kalpeana ja pikku etunen kuivettuneen maidon töhrimänä, niin viilteli sydäntäni aivan uusi tunnelma.

Silloin jotain kovaa alkoi muodostua sydämeeni. Sanelin itselleni, että kaikki oli valhetta ja petosta, mitä minua oli opetettu Jumalasta uskomaan -- että minun ja lapseni täytyi näin kärsiä, koska olin totellut luontoni puhtainta vaistoa, rakkautta.

_"Auta minua armollasi, että olisin kykenevä paljastamaan syntini papille, sinun palvelijallesi."_

Ei auttanut. Sydämeni kovettui hetki hetkeltä ja mitä olin ajatellut tunnustaa papille edellisen yön syntisistä ajatuksista, haihtui tiehensä. Viimein nousin pystyyn ja kohottaen pääni ylös katselin pelottomana kohti alttaria.

Samalla hetkellä nuori päärin puoliso oli lopettanut tunnustuksensa ja poistui kirkosta kepein askelin sekä tyytyväisen näköisenä. Silloin pappi avasi esiripun ja viitasi minulle, ja minä lähestyin rippituolia ja jäin jäykkänä seisomaan messinkiristikon eteen.

"Isä", sanoin niin lujasti kuin saatoin, sillä kurkkuani kouristi, "tulin tänne ripittääkseni itseni, mutta nyt en voi, sillä jokin on muuttanut mieleni."

"Mikä on muuttanut mielesi, lapseni?" virkkoi pappi.

"Tunnen että mitä tällaisessa paikassa sanotaan Jumalasta, että Hän on hyvä ja laupias Isä, että hän on oikeuttarakastava ja armahtava ja säälii lastensa kärsimyksiä, ei ole totta. Se on kaikki tyhjää uskottelua ja valetta. Jumala ei minusta välitä."

Pappi ei heti vastannut, mutta oltuaan tuokion ääneti, lausui hän vavahtavalla äänellä:

"Lapseni, niin minustakin toisinaan tuntuu. Perkele se sinua kiusaa. Tällä hetkellä seisoo hän vieressäsi kuiskaten korvaasi."

Minua värisytti, ja pappi jatkoi: "Ymmärrän miten on laitasi, tyttäreni. Sinä kärsit, ja ne, joita rakastat, kärsivät myös. Mutta tuleeko sinun sen perusteella luopua uskostasi? Luo silmäsi kuviin, jotka riippuvat näillä seinillä. Ajattele Suurta Kärsijää, Suurta Marttyyriä, joka kuolemansa hetkellä huusi, '_Eeli, Eeli, lama sabaktani_: Jumalani, Jumalani, miksi minut ylönannoit?'"

Olin langennut polvilleni nyt, pääni oli painuksissa ja käteni olivat yhteenliitetyt.

"Olet väärässä, lapseni, jos luulet, ettei Jumala välitä sinusta, koska sallii sinun kärsiä. Oletko rikas? Käykö sinun hyvin? Onko sinulla paljon maallista siunausta? Ole silloin varuillasi, sillä saatana väijyy sieluasi. Mutta oletko köyhä? Onko sinun kestettävä suruja, joita et katso ansainneesi? Oletko kadottanut jonkun, joka oli sinulle rakkaista rakkain. Silloin rohkaise sielusi, sillä pyhä ja siunattu Vapahtajamme on merkinnyt sinut omakseen."

Tästä papista en tunne muuta kuin hänen kuiskaavan äänensä, joka rippituolin ristikon takaa vaikutti minuun yliluonnollisella voimalla, mutta arvelin silloin ja arvelen vieläkin, että hän oli suuri mies ja hyvä mies.

Muistan aivan selvästi, että poistuessani kirkosta ja kulkiessani kaduilla, minusta tuntui kuin olisi hänen henkensä seurannut minua ja sieluuni muodostanut päätöksen, joka hohti taivaallisia kyyneleitä ja päivänpaistetta.

Työtä! Työtä! Työtä! Tästä puoleen minä ahertaisin vieläkin uuraammin. Vähät siitä, että työni oli halpaa, huonopalkkaista ja sopimatonta, minä yhtäkaikki työskentelen yötä päivää, jos on tarpeellista. Ja koska minun ei onnistunut saada lastani orpokotiin, niin varmaan oli tarkoitus, että pitäisin hänet luonani omalla vastuullani, omassa hoidossani ja omaksi ilokseni.

Tässä mielentilassa palasin juutalaisen taloon.

Oli lauantai-aamu ja vaikka East Endin pääkadut kuhisivat ihmisiä ja syrjäkaduillakin oli vilkasta liikettä, niin oli juutalaisen talossa hiljaista, sillä oli sabatti.

Kiirehtiessäni portaita ylös kuulin talon isännän hiljakseen veisaavan sabattivirttä sillävälin! kun hän pukeutui synagoogaan mennäkseen: _Lerho dau dee likras kollo_ -- "Tule, oi ystävä, menkäämme Morsianta kohtaamaan, vastaanottakaamme sabatti ilolla!"

Sitten seurasi isku.

Huoneeseen tullessani huomasin mielipahakseni, että joku oli käynyt siirtämässä liiviläjää, jonka olin jättänyt vuoteelleni edellisenä päivänä, ja samassa kuulin portaissa kompuroivia askelia ja tiesin, että juutalainen oli tulossa luokseni.

Tuokiota myöhemmin hän seisoi ovella. Ensimäinen ajatukseni oli, että hän oli tullut minua nuhtelemaan työni laiminlyömisestä ja päätin luvata korvata sen vahingon, jonka poissaoloni oli aikaansaanut. Mutta tarkemmin häntä silmäillessäni huomasin, että jotain oli tapahtunut, että jotain oli tullut tunnetuksi ja että hän seisoi siinä minua syyttämässä ja tuomitsemassa.

"Olette ollut poissa kaiken yötä", sanoi hän. "Voitteko sanoa minulle missä olette ollut?"

Tiesin etten voinut, ja vaikka mieleeni juolahti sanoa nukkuneeni ystävän luona, oivalsin, että jos hän kysyisi kuka ja mikä ystäväni oli, jäisin sanattomaksi.

Juutalainen odotti vastaustani ja virkkoi sitten:

"Olette ilmoittanut meille nimen -- voitteko vakuuttaa, että se on oikea ja todellinen nimenne?"

Olin yhä sanaton, ja kotvan kuluttua juutalainen jatkoi:

"Voitteko kieltää, että teillä on lapsi, jonka olette salannut meiltä?"

Minä huohotin raskaasti, mutta en vieläkään puhunut mitään.

"Voitteko sanoa, että se on laillisesti syntynyt teidän kristillisessä avioliitossanne?"

Veret karahtivat poskilleni, mutta olin yhä ääneti; ja hetken kuluttua, jonka aikana huomasin järkkymättömän juutalaisen tulevan siihen johtopäätökseen, että olin huono, kaksinaista elämää viettävä nainen, sanoi hän:

"Se on siis totta?... Hyvä, te käsitätte, että tästä päivästä alkaen lakkaatte minun palkassani olemasta."

Silmäni olivat maahan luodut kaiken aikaa, mutta yhtäkaikki olin tietoinen siitä, että vielä joku muukin oli tullut huoneeseen. Se oli Miriam ja hän yritti rukoilla puolestani.

"Isä..." alkoi hän, mutta tulistuneena hänen puoleensa kääntyen juutalainen huusi kiihkeästi:

"Mene tiehesi! Totinen Israelin tytär tietää arvonsa eikä puhu sellaisen vaimon puolesta."

Kuulin tytön hiljakseen astuvan portaita alas, ja silloin juutalainen astuen minun eteeni ja puhuen entistä äänekkäämmin, sanoi:

"Vaimo, lähde talostani heti paikalla, ennenkuin saastutat lapseni omantunnon."

Huomasin jälleen, että joku oli tullut huoneeseen. Se oli rouva Abramovitsch ja hänkin pyyteli puolestani.

"Israel! Ole rauhallinen. Älä anna vääryyden ja vihan vallata itseäsi. Ja vieläpä sabbatti-aamuna!"

"Hannah", virkkoi juutalainen, "sinä puhut suullasi, et sydämelläsi. Kristitty ei kiellä ilmoittaneensa sinulle väärää nimeä ja olevansa äpärälapsen haureellinen äiti. Jos hän olisi juutalaisnainen, niin hän kutsuttaisiin Beth Dinin eteen ja entisinä hyvinä aikoina hänet olisi kivitetty Mooseksen lain mukaan. Pitääkö hänen häväistä hyvän juutalaisen talo syystä, että hän on kristitty? Ei! Herran käsi olisi silloin minua vastaan."

"Mutta hän on koditon ja hän on ollut sinulle uskollinen palvelija, Israel. Suo hänelle aikaa hakea itselleen toinen turvapaikka."

Hetkisen vaitiolo seurasi tätä ja sitten juutalainen sanoi:

"Hyvä! Älköön Israel Abramovitschista sanottako, ettei hän ymmärrä sovittaa armoa oikeuteen."

Pääni oli yhä painuksissa, mutta kuulin hänen sanovan:

"Saat viipyä täällä vielä yhden viikon. Sen jälkeen pesen käteni sinusta."

Nämä kovat sanat lausuttuaan hän pyörähti ympäri, ja kuulin hänen raskaasti astuvan portaita alas. Hänen vaimonsa viipyi vielä hetkisen puhellen jotain ystävällisellä äänellä, vaikka en ymmärtänyt mitä, ja sitten hän seurasi miestänsä.

Luulenpa etten ollut lausunut yhtään sanaa. Minä seisoin yhä samalla paikalla, johon juutalainen oli minut jättänyt. Sydämeni jyskytti ja huohotti. Kaikki papin sanat olivat menneet menojaan. Niiden sijaan oli tullut lamauttava epätoivo ja minusta tuntui kuin olisivat elämän pyörät vierähtäneet ylitseni.

Martin Conradin memorandum.

Kallis, uljas, kurjia kärsinyt marttyyrini!

Vereni joutuu kuohuksiin nähdessäni kuinka pimeyden voimat uskonnon, siveellisyyden, hyväntekeväisyyden ja Jumalan tuomion nimessä vainosivat pientä lemmitty raukkaani.

Mutta miksi ensinkään puhua minusta tahi keskeyttää armaani kertomusta, ellen puhuakseni mitä minulle tapahtui koettaessani saavuttaa häntä. Viiltäessämme suuressa postilaivassamme Välimeren aaltoja, kalvoi minua yötä päivää epämääräinen tunnelma siitä, että hän oli vaarassa.

Tuo vanha uni jäätiköstä ja äkkisyvänteistä yhä jatkuvasti vaivasi untani. Se kidutti minua niin Maltaa lähestyessämme (jossa odotin saavani vastauksen sähkösanomaani, jonka olin lähettänyt Port Saidista Daniel O'Neillin taloon) että tunsin ruumiillista heikkoutta ajatellessani niitä ilon tahi surun sanomia, jotka olivat tulossa.

Vaikken Maltassa saanut mitään sähkösanomaa rakkaimmaltani, sain kuitenkin ilmoituksen komiteani puheenjohtajalta, että hän aikoo tulla Marseilleen vastaanottamaan laivaamme ja palata meidän seurassamme kotiin.

Tavallaan tämä minua hiukan lohdutti. Se johdatti mieleen sen kirjeen, jonka olin kirjoittanut oman armaani puolesta, Raa-linnassa lähtöpäivänäni. Kuusitoista kuukautta oli siitä aikaa, paljon oli tällä välin tapahtunut, enkä koskaan ennen ollut ajatellut tätä kirjettä.

Hänen isälleen se ei ollut kirjoitettu, kuten hän otaksui, eikä liioin hänen miehelleen. Se oli pyyntö puheenjohtajalleni tehdä voitavansa suojellakseen rakkaintani poissa ollessani siinä tapauksessa, että hän lähettäisi kirjeen.

Jos puheenjohtajani ei ollut saanut kirjettäni, tietäisi se, ettei pikku naiseni ollutkaan joutunut niin kovaan ahdinkotilaan, että vierasten apu olisi ollut tarpeen. Jos hän taas oli sen saanut, oli hänen täytynyt tehdä mitä olin toivonut, ja niinpä olisi kaikki hyvin.

Ennenkuin iso laivamme hiljensi vauhtia Marseillessa, seisoin kannella tähystellen puheenjohtajaa laivasillalle odottavain ihmisten joukosta.

Näin hänet heti paikalla matkalakkiansa heiluttamassa ilonsa riemastuksessa, ja siitä minä hiukan rohkaistuin.

Niin pian kuin laiva oli laskenut siltaan, oli hän ensimäisenä kannella, ja tutkistelin tarkasti hänen kasvojaan hänen kiiruhtaessaan laskuportaita ylös. Ne säteilivät.

"Kaikki on hyvin", ajattelin; "ihminen ei voisi näyttää noin onnelliselta, jos hänellä olisi matkassaan huonoja uutisia."

Samassa hän jo ravisti kättäni, taputteli minua hartioille ja puheli:

"Mainiota! Suurellista! Loistavat tulokset! Olet oikein näyttänyt mihin kelpaat, poikani!"

Ja kun yritin lausua jotain, etten ollut päässyt matkani päähän, huudahti hän:

"Vähät siitä. Sen sinä teet ensi kerralla", jolloin jotkut ympärillämme seisovat toverini välkkyvin silmin lisäsivät: "Kyllä, varmasti, sir", ja silloin vanha kunnon O'Sullivan huutaa karahutti:

"Taivaan tähtien kautta, se on totta, mylord! Ja jos ken käy sanomaan, että päällikön on palauttanut kotimatkalle mikään muu kuin raivoavan Luonnon kaikkivaltias voima, niin voitte kertoa hänelle, että meitä on täällä neljäkymmentäkahdeksan sanomassa häntä valehtelijaksi."

"Sen uskon", virkkoi puheenjohtaja, ja sitten seurasi onnentoivotuksia ja tervehdyksiä komitean jäseniltä, mutta ei niin sanaakaan omalta armaaltani.

Koska arvelin puheenjohtajani häikäilevän puhua yksityisestä asiasta ennenkuin olisimme kahden, vein hänet alas omaan hyttiini. Mutta sielläkään hänellä ei ollut muuta juteltavaa kuin kirjoituksista ja kertomuksista, joita oli sanomalehtiin kyhättävä, ja kutsuista, joihin oli mentävä.

Näin kului useita tunteja. Olimme jälleen ulapalla ja palava haluni tietää mitä oli tapahtunut oli tyyten kuluttaa minut, mutta en uskaltanut kysellä pahaa vastausta peläten.

Ennen illan tuloa olin keksinyt kiertotien. Otin O'Sullivanin uskotukseni ja kerroin hänelle, ettei levottomuuteni ollutkaan koskenut vanhempiani (Jumala antakoon minulle anteeksi!) vaan erästä toista, jonka hänkin tunsi.

"Tarkoitatko Mal... Ajattelin sanoa lady..."

"Tarkoitan."

"Kautta hurskasten pyhimysten, minä kun luulin, että Port Saidissa saamasi kirje oli häneltä ja haihduttaisi kaikki pilvet päältäsi."

Sain tietää, että kunnon ystävääni kaiveli samanlainen huoli (hän ei vielä ollut kuullut mitään äidistään) ja niinpä hän alttiisti suostui suunnitelmaani. Ehdotin näet, että hän urkkisi puheenjohtajalta tietoja armaastani ja minä puolestani hänen äidistään ja sitten kertoisimme toisillemme salaisesti ja totuudenmukaisesti, mitä olimme kuulleet.

Puheenjohtajamme ei olut kuullut mitään. Ja kun viimein rohkaisin mieleni ja kysyin häneltä muitta mutkitta oliko hänelle lähetetty mitään minun puolestani, ja hän vastasi "Ei", niin olisi minun tullut rauhoittua, mutta niin ei käynyt. Vaikken silloin tietänyt, että rakkaani oli polttanut kirjeeni, niin aioin käsittää, että hän olisi viimeinen henkilö maailmassa sitä käyttämään, hän kun kuului (Jumala häntä siunatkoon!) niihin naisiin, jotka haluavat taistella taistelunsa loppuun pyytämättä kenenkään apua.

Mieleni murtui tykkänään tästä, sillä koskapa sähkösanomaani ei ollut tullut vastausta, en voinut olla tekemättä sitä johtopäätöstä, että hän oli siellä, mistä ei mitään sanomia lähetetä muille -- hän oli kuollut!