Part 41

"Voin sen teille suoraan sanoa, rouva, kaikki on Tedin syytä. Hän on lakkopalkalla, mutta tuhlaa kaiken rahansa 'Auringossa'. Hän ei ole koskaan pitänyt minusta huolta -- ei koskaan koko avioliittomme aikana. Minä voisin tehdä työtä ja pitää talon kunnossa ilman häntä, mutta hän ei jätä minua rauhaan, sillä hän tietää, että minä rakastan häntä. Niin, niin, kyllä minä sitä raukkaa rakastankin", jatkoi hän puhjeten rajuihin nyyhkytyksiin, "ja jos hän tulisi kotiin ja tappaisi minut, niin suutelisin häntä viimeisellä henkäykselläni."

Olin syvästi liikutettu. Ensimäisen kerran tunsin myötätuntoa tätä vaimo-raukkaa kohtaan, jonka oli pakko rakastaa miestään, vaikka tiesi hänet niin kelvottomaksi, ja ajattelin (kauhulla muistellen omaa avioliittoani) niitä monia miljoonia naisia maailmassa, jotka elivät surkeammissa oloissa kuin minä.

Tullessani huoneeseeni sinä iltana rupesin etsimään, löytyisikö tavaroitteni joukossa jotain myytävää, jolla voisin auttaa rouva Oliveria, ettei lapseni tarvitsisi enää olla vankina huoneessaan.

Minulla ei ollut mitään tahi melkein ei mitään. Arvoisan äidin rukousnauhaa lukuunottamatta (siitä en olisi saanut enempää kuin kolme tahi neljä shillingiä) oli minulla vain äitini pienoiskuva, joka oli kulta- ja helmikehyksessä ja lapseni jälkeen kallein maallinen omaisuuteni.

Useasti katsellessani sitä elämäni synkimpinä hetkinä olin ammentanut siitä voimaa ja rohkeutta. Se oli ollut minulle mitä Pyhän Neitsyen kuva onneni päivinä, ja ajatellessani mitä kaikkea armas äitini oli tehnyt, kärsinyt ja uhrannut tähteni, tunsin ettei mikään pakko voisi koskaan erottaa minua hänen kuvastaan.

"Ei koskaan", ajattelin, "ei koskaan, kävi miten kävi."

Noin viikko tämän jälkeen läksin Ilfordiin ja kulkiessani villatavarainkaupan ohi pistäysin sisään ostamaan parin sieviä, lämpimiä sukkia ja pienen villaisen nutun.

Oliverille tullessani näin hämmästyksekseni kaksi vierasta miestä istuvan keittiössä, toisen sohvalla, toisen keinutuolissa. He polttivat kumpikin väkevää tupakkaa ja pienokainen yski pahasti.

Ennenkuin olin oivaltanut mitä oli tapahtunut, kutsui rouva Oliver minut ruokakomeroon ja suljettuaan oven jälkeemme, selitteli hän minulle asiantilan nyyhkytysten katkaisemin kuiskauksin.

Vuokra se oli. Miehet olivat isännän lähettämät oikeudenpalvelijat ja ellei hänellä ennen huomisaamun kello yhdeksää olisi maksaa heille kaksi ja puoli puntaa, niin joutuisivat he kadulle ja tavarat kaikki myytäviksi.

"Ja niinkuin minä olen raatanut ja hommannut pitääkseni tätä kotia pystyssä!" itki hän. "Ja vaivaisen kahden ja puolen punnan takia päälle päätteeksi!... Ette kai te voisi lainata meille sen verran, vai mitä?"

Sanoin, etten voinut, mutta hän uudisti pyyntönsä, kysyen eikö minulla olisi jotain pantattavaa ja vakuuttaen, että Ted ja hän katsoisivat pyhäksi velvollisuudekseen maksaa velan takaisin.

Toistin ettei minulla ollut mitään -- koetin olla ajattelematta pienoiskuvaa -- mutta juuri tällä hetkellä osui hänen silmänsä lapsen nuttuun, jota yhä pitelin kädessäni, ja hän rupesi minua katkerasti soimaamaan.

"Kyllä teillä sentään näyttää rahaa olevan lapseenne tuhlata. Se on julmasti tehty. Hänen pitää elää komeudessa ja saada nuorta maitoa yöllä ja päivällä, ja yhtenään hänelle ostetaan hienoja vaatteita ja minun Ted raukallani kun ei ole edes kattoa, jonka alle kallistaa päänsä tässä ilmassa. Sydämeni on haljeta. Niin on. Viekää pois lapsenne, rouva. Viekää jo tänä iltana ennenkuin meidät ajetaan ulos kadulle talosta ja kodista."

Ennenkuin rouva Oliverin hysteeriset huudahdukset olivat vielä päättynetkään, olin jo kadulla matkalla kotiini. Ajattelin pienokaista ja miten mahdotonta olisi viedä hänet ulos tähän kylmään, nihkeään yöilmaan (vaikkapa olisikin paikka, johon hänet viedä, jota minulla ei ollut) panematta alttiiksi hänen terveytensä ja kenties hänen elämänsäkin.

Tutisevin sormin ja repivä tuska rinnassani irroitin äitini pienoiskuvan seinältä ja käärin sen silkkipaperiin.

Parisen minuutin kuluttua olin jälleen kostealla kadulla kiireisesti ja innokkaasti astuen. Tiesin minne tie kulki -- Mile End Wastella olevaan panttilaitokseen, jonka olin nähnyt West Endin matkoillani. Sinne tullessani pujahdin sisään sivuovesta silmät puoliummessa noudattaen tuota outoa vaistoa itsessämme, ettemme tahdo nähdä mitään, ellemme itse tahdo joutua nähtäväksi.

En milloinkaan unohda kohtausta panttilaitoksessa. Luulenpa melkein sen jättäneen arven aivoihini, sillä näen sen vielä nytkin -- pienintä yksityisseikkaa myöten: pieni, pimeä huoneisto, korkea tiski, hyllyt perällä myttyineen muistuttaen rautatieaseman pakettiosastoa, kömpelö, pöhönaamainen mies paitahihaisillaan, pitkä sikari vaahtoisassa suunpielessään ja sitten oma kiireinen hengitykseni, ohuet sormeni silkkipaperia avaten ja ottaen esiin kuvan, miehen pulleat kädet sitä sormeillen; hänen välinpitämätön katseensa, kun hän sen avasi ja tarkasteli sitä, ikäänkuin se olisi ollut aivan tavallinen esine, tuskin minkään arvoinen.

"Mikäs vanhanaikuinen kapine tämä on? Jonkun esiäitinne muotokuva, häh? Eipä hullumman näköinen totta tosiaan."

Silmäni leimusivat luullakseni kuin kuumat hiilet. Puraisin huuliani (tunsin niiden olevan kosteat ja tiesin, että ne olivat verissä) estääkseni kiukkuni purkaantumasta mieheen. Mutta tein voitavani hillitäkseni vavahtavia huuliani, ja kun hän kysyi minulta paljonko tahdoin kuvastani, vastasin käheällä äänellä:

"Kaksi ja puoli puntaa, sir."

"Ei käy", sanoi panttilainaaja.

Tuokion seisoin sanatonna, tietämättä mitä tehdä, ja sitten virkkoi panttilainaaja näennäisen välinpitämättömästi:

"Annan teille kaksi ja puoli puntaa kerrassaan."

"Tarkoitatteko, että möisin..."

"Niin, tehkää sitten mitä haluatte."

On tarpeetonta kertoa mitä tällä hetkellä kärsin. Luulenpa, että kävin kymmenen vuotta vanhemmaksi niiden parin minuutin aikana, jotka seisoin tiskin ääressä.

Mutta loppu tuli niillekin, enkä sitten muista muuta kuin että olin matkalla takaisin Ilfordiin, että kostea ilma oli muuttunut sateiseksi ja että vakuuttelin itselleni värähtävin sydämin kauniin äitini suojaavain siipien tulleen alas taivaasta peittämään lastani.

Saapuessani Oliverille kuumana ja hengästyneenä panin kolme kultakappaletta pöydälle maksaakseni oikeudenpalvelijat.

He olivat asettuneet majailemaan yöksi ja näyttivät hämmästyneiltä, ja mielestäni harmistuneiltakin, mutta ottivat rahat ja läksivät tiehensä.

Poistuessaan kutsui toinen minut ovelle, ja kynnyksellä hän sanoi viitaten kehtoon:

"Jos tuo on teidän lapsenne, neiti, niin neuvoisin teitä korjaamaan hänet pois tästä talosta -- ja joutuun."

Viivyin vielä parisen tuntia, sillä olin huolissani lapsen yskästä ja ennen lähtöäni, kun yhä olin levoton -- tein mitä en koskaan ennen ollut tehnyt -- kirjoitin rouva Oliverille osoitteeni, jotta hän voisi lähettää noutamaan minua tarvittaessa.

Sadas luku.

Seuraavana aamuna herätessäni soivat oikeudenpalvelijan viimeiset sanat jälleen korvissani.

Tiesin hänen puhuneen totta, tiesin, että minun pitäisi muuttaa pienokainen Oliveriltä päivääkään viivyttelemättä, mutta olin pulassa minne viedä hänet.

Mahdotonta oli tuoda hänet juutalaisen taloon, omaan huoneeseeni ja ilmoituksilla en uskaltanut hakea hänelle hoitajaa, koskapa en tietänyt kenen käsiin hän silloin olisi voinut joutua.

Levottomain ajatusteni lentäessä sinne tänne muistui mieleeni ravintolan tarjoilijatar, jonka lapsi oli muutettu maalla olevaan Kotiin, ja hetken aikaa ajattelin, kuinka paljon parempi olisi lapsen olla siellä kukoistavana ja sievänä, kuin Oliverilla kalpeana ja laihana. Mutta kun mietin, että saisin nähdä hänet vain kerran kuukaudessa, jos veisin hänet johonkin yleiseen laitokseen, niin vakuuttelin itselleni, etten voisi enkä tahtoisi sitä tehdä.

"Ennen minä ompelen sormeni luille", ajattelin.

Mutta elämä pitelee kovin julmin kourin naista iskettyään kerran kiinni häneen.

Samaan aikaan kun muutin talon perällä olevaan huoneeseen, teetti työnantajani jonkinlaisen lehtimajan oksista ja murateista erään takapihalla olevan ulkohuoneensa lakealle katolle -- Succahin, joksi Miriam sitä sanoi. Se pystytettiin Tabernaakelijuhlan kunniaksi, vertauskuvana siitä ajasta, jolloin Israelin lapset asuskelivat lehväkojuissa.

Tässä Succahissa juutalaisperhe söi kaikki ateriansa juhlansa seitsemänä tahi kahdeksana päivänä, ja eräänä aamuna istuessani ompelemassa avonaisen ikkunan ääressä, kuulin Miriamin aamiaisen jäljestä lukevan jotain Mooseksen kirjasta.

Hän luki tuota kaunista kertomusta Jaakobista ja Benjaminista nälän aikana, kun vain Egyptissä oli viljaa -- kuinka vanha isä raukka ei voinut taipua lähettämään rakastettua poikaansa, vaikka kuolema häntä uhkasi, kuinka Juuda hartaasti pyysi Jaakobia päästämään pojan lähtemään heidän kanssansa, etteivät kaikki kuolisi, "sekä me, että sinä ja meidän lapsemme", ja kuinka Jaakob lopulta sanoi "jos nyt kumminkin niin pitää oleman, niin tehkää se", mutta "jos minun on tultava lapsettomaksi, niin tapahtukoon niin."

Olin syvästi liikutettu kuunnellessani tätä kertomusta huoneessani. Ja nyt kun ajatukseni uudelleen palasivat asiaan, huomasin uhraavani lapseni itsekkäälle rakkaudelleni ja siksipä velvollisuuteni todellisena äitinä olisi viedä hänet johonkin Kotiin.

Kauan ei hänen tarvitsisi siellä olla. Osasin minä muutakin työtä tehdä kuin tätä napinreikäin ompelemista. Kun olisin vapautunut Oliverien jokapäiväisistä kiskomisista, niin olisi minulla tilaisuutta kuulustella sopivampaa ja tuottavampaa työtä; ja silloin pienokainen ja minä piankin saisimme elää yhdessä siinä suloisessa pikku majassa maalla (kuvailin sitä aina jonkinlaiseksi Suvimajaksi, missä ruusut kurkistaisivat sisään Mary O'Neillin pieneen huoneeseen), joka yhä väikkyi unelmissani.

Eräänä päivänä matkatessani tapani mukaan West Endiin, istui raitiovaunussa vieressäni nainen, joka yhtenään pyyhkieli silmiään (vaikka kyynelten takaa pilkisti hymyäkin) ja lopulta hän poloisen sydämensä tulvivassa tuskassa alkoi minulle jutella, mitä hänelle oli tapahtunut.

Hän oli leski ja oli jättänyt pienen, kolmivuotisen tyttönsä orpokotiin, ja vaikka oli ollut kovaa erota hänestä ja hänen pieni lemmikkinsä oli näyttänyt niin surkealta hänen poistuessaan, niin oli se kumminkin parasta heille kummallekin ajan pitkään.

Tiedustelin häneltä orpokotia ja hän mainitsi sen nimen ja kertoi samassa jotain sen perustajastakin -- eräästä hyvästä tohtorista, joka oli ollut isättömien isä tuhansille hänen kaltaisilleen naisille.

Tämä kypsytti minussa pikaisen päätöksen, ja jo seuraavana aamuna puin ylleni hattuni ja nuttuni ja läksin kulkemaan Kotiin, jonne helposti löysin, sillä palatessani West Endistä olin kävellyt siitä sivu ja kuullut onnellisten lasten iloisia ääniä heidän leikkiessään muurien sisäpuolella.

En tiedä nauraako vai itkeä ajatellessani minkälaisessa mielentilassa astuin orpokotiin. Huolimatta kaikista elämäni kovista iskuista, tuntui minusta täydellä todella kuin osoittaisin suunnatonta suosiota tohtorille sallimalla hänen ottaa pikku tyttöseni huostaansa.

Oh, kuinka hyvin minä muistan tuon pienen käänteen tapausteni kulussa.

Ensimäinen pettymykseni oli se, että kuulin hyvän tohtorin kuolleen, ja kun minut oli neuvottu hänen seuraajansa virastohuoneeseen, tapasin siellä vanhahkon, pitkäkaulaisen, kolkosti myhäilevän miehen, joka, työntäen silmälasit otsalleen kysäisi jäätävällä äänellä: "No niin, rouva, mikä on teidän pyyntönne?" Voitin pian hämmennykseni ja aloin kertoa hänelle tarinani -- että minulla oli lapsi eikä hänen hoitajansa pitänyt hänestä tarpeellista huolta, että minulla nyt oli sopimatonta työtä, mutta että toivoin pian saavani parempaa, että pienokaiseni oli minulle hyvin rakas ja että toivoin piakkoin kykeneväni pitämään huolta hänestä ja siksipä tahtoisin jättää hänet tänne vähäksi aikaa, vain hyvin vähäksi aikaa sillä selvällä ja nimenomaisella välipuheella, että saisin ottaa hänet pois niin pian kuin haluaisin...

Voi poloista minua!

En tiedä oliko ulkomuodossani tahi puheessani jotain, joka paljasti minut, mutta kun näin pitkälle olin päässyt, virkkoi vanha herrasmies terävästi:

"Voitteko näyttää jäljennöksen lapsenne syntymätodistuksesta nähdäksemme onko hän avioliitossa syntynyt?"

En muista mitä vastasin, paitsi että sanoin hänelle totuuden värähtelevällä äänellä.

Sanojeni seuraus oli silmänräpäyksellinen. Vanha herrasmies kosketti soitinkelloa, veti silmälasit takaisin nenälleen ja lausui hyytävällä tavallaan:

"Emme ota vastaan aviottomia lapsia, jos voimme sitä välttää."

Kului useita päiviä ennenkuin toivuin tämän tapauksen tuottamasta nöyryytyksestä. Sitten muistui mieleeni, että olin kuullut vanhan näyttelijättären jutelleen Bloomsburyssä olevasta turvakodista onnettomia lapsia varten -- ja kuinka se hyvä, vanha mies, joka sen oli perustanut, oli niin lujasti päättänyt, ettei yhdenkään äiti raukan surussaan tarvitsisi sen enempää hävetä viattoman lapsensa tähden, että hän oli yöksi ripustanut vasun portin kohdalle, johon äiti saattaisi panna lapsensa ja sitten soittaa kelloa ja itse piiloutua.

Ei ollut helppo turvautua tällaiseen hyväntekeväisyyteen, mutta unettoman yön vietettyäni, toivon ja pelon tunteiden repiessä rintaani, suuntasin kulkuni turvakotiin.

Perille tultuani kysyin sihteeriä ja minut osoitettiin hänen huoneeseensa.

Uskon kyllä, että hän oli hyvä mies, mutta voi! miksi niin monet hyvät ihmiset kantavat sellaista hyistä hallaa kasvoillaan, että jo pelkkä heidän näkemisensäkin värisyttää poloista naista sielun syvimpään.

Kerroin uudelleen tarinani (pääni hiukan painuksissa) ja sanoin saaneeni sen käsityksen, ettei tässä turvakodissa katsottaisi esteeksi sitä, että lapsi oli syntynyt ulkopuolella avioliiton rajoja.

"Päinvastoin", sanoi sihteeri, "juuri sellaisia lapsia varten tämä koti on aiottu."

Mutta kun edelleen tiedustelin oliko se perustajan toivomus yhä voimassa, ettei lapsen vanhemmista ja syntymästä tarvittu antaa minkäänlaisia tietoja, vastasi hän kieltävästi, sanoen heidän muuttaneen kaiken sen. Sitten hän lisäsi, että ennenkuin lapsi saattoi tulla turvakotiin otetuksi, äidin oli erään miehisen komitean edessä annettava tyydyttävä todistus entisestä hyvästä käytöksestä ja siitä, että lapsen isä oli hyljännyt heidät kummankin.

Eikä siinä kyllä. Hän sanoi minulle, että laitokseen tullessaan lapsi oli paikalla uudelleen kirjoihin merkittävä ja saava toisen nimen, jotta hän tulisi tykkänään eristetyksi vanhempain synnistä ja heidän häpeänsä tahrasta.

"Miehisen komitean edessäkö?" kysyin.

"Niin on määräys."

"Joiden kaikkiin kysymyksiin hänen pitää vastata?"

"Niin."

"Ja sitten heidän on annettava lapselle toinen nimi?"

"Niin."

"Sanotaanko äidille, mikä on lapsen uusi nimi?"

"Ei, mutta hänelle annetaan pergamenttiliuska, joka sisältää meidän kirjoissamme lapsen nimeä vastaavan numeron."

Nousin pystyyn leimuavin silmin, vavisten päästä kantapäähän, ja unohtaen kuka ja mikä minä olin ja miksi olin tänne tullut -- kurja, avuton, rahaton olento, joka etsi turvapaikkaa lapselleen -- purin sisuni mieheen solvatun äiteyteni hurjassa raivossa.

"Ja tätä te sanotte kristilliseksi laitokseksi!" huudahdin. "Te otatte vaimo raukan hänen murheensa hetkellä ja panette toimeen kiduttavan inkvisitionitutkinnon saadaksenne tietää hänen elämänsä salaisimmat asiat, ja julkisesti, miehisen komitean edessä päälle päätteeksi. Ja sitten otatte hänen lapsensa ja hautaatte sen äidiltä ja annatte hänelle pääsylipun hänen haudalleen. Turvakoti! Ei tämä mikään turvakoti ole. Kirkkomaa tämä on! Ja yhtäkaikki uskallatte kirjoittaa porttinne yläpuolelle Herramme sanat -- pyhän, rakastetun, siunatun Herramme sanat 'Antakaa lasten...'"

Mutta mitä hyödyttää toistaa mitä silloin sanoin (ehkäpä ilman syytä) tahi jälkeenpäin omassa hiljaisessa huoneessani raivoni päihtymyksessä.

Mutta pian se minusta hävisi.

Kului vielä viikko, ja sen lopulla olivat Oliverien jatkuvat kiskomiset saattaneet minut sellaiseen epätoivoon, että nähdessäni maanalaisella rautatiellä ilmoituksen maalla olevasta lastenkodista (ilmoituksessa pyydettiin raha-avustusta ja sitä valaisi kuva, missä nähtiin joukon iloista pikku väkeä leikkimässä kastanjapuun alla) päätin tehdä viimeisen yrityksen.

Oli perjantaipäivä, jolloin juutalaiselta kertyi kiireellisiä töitä ja rouva Abramovitsch oli tuonut huoneeseeni sellaisen läjän liivejä, että vuoteeni oli tykkänään niiden peitossa, mutta siitä huolimatta puin ylleni hattuni ja kappani ja läksin menemään turvakotiin.

Se oli viisitoista englannin peninkulmaa pohjoisessa Lontoosta, niin että maksoi hyvät rahat päästä sinne. Mutta perille tullessani minua ilahutti sen palatsimainen ulkonäkö ja se seikka, että johtajina oli naisia, sillä, arvelin, naisen sydämessä olen viimeinkin löytävä ymmärtämystä.

Mutta tuskin olin tarinani kertonut ja toistanut pyyntöni (tällä kertaa hyvin arasti ja hyvin nöyrtyneellä sydämellä) että minun sallittaisiin noutaa pois lapseni niin pian kuin itse voisin pitää huolta hänestä, ennenkuin hän keskeytti minut sanoen:

"Lapsi kulta, teidän ehdoillanne saisimme puolet Lontoon orvoista tänne. Ennenkuin vastaanotamme sellaisen lapsen kuin teidän, vaadimme äidiltä laillisen sitoumuksen, että hän luopuu kaikista oikeuksista lapseen kunnes tämä on täyttänyt kuusitoista vuotta."

"Kuusitoista? Mutta eikö se ole liian kovaa äidille?" huudahdin.

"Ankaran oikeudenmukaista", sanoi johtajatar. "Sellaisia naisia tulee totuttaa pitämään huolta lapsistaan, jotta he oppisivat käsittämään, että rikkojain tie on kova."

En tiedä miten palasin takaisin Lontooseen, rautateitse, raitiovaunussa vai jalanko enkä myöskään mitä minulle tapahtui tiellä (paitsi että pimeys laskeutui ylitseni sekä sisällisesti että ulkonaisesti). Tiedän vain, että hyvin myöhään sinä iltana, yhden ajoissa, pyörähdin Park Lanen kulmasta Piccadillyyn, missä "yleiset naiset" maalattuina ja pientä käsilaukkuansa ranteillaan heilutellen astuskelivat klubein sivu luoden hymyileviä silmäyksiä ikkunoita kohti.

Tämä näky oli aina ennen minua kammottanut, mutta nyt minä äkkiä hämmästyksekseni huomasin tunteeni muuttuneen, ja tapasin itseni ajattelemasta, että näiden naisellisuuttaan polkevain naisten joukossakin saattoi olla joitakin onnettomia, jotka möivät itsensä leivästä pitääkseen hengissä rakkaitaan.

Tämä ajatus väikkyi mielessäni, kun korvaani sattui ontosti kumajava nauru, ja katsahtaessani ylös näin naisen seisovan eräiden portaitten alapäässä ja juttelevan kolmen herran kanssa, joiden valkoiset, päällystakkien alta näkyvät paidanrinnukset osoittivat heidän olevan iltapuvussa.

Naisen nauru oli luonnoton. Siinä ei ollut iloa, mutta sittenkin hän nauroi nauramistaan ja minusta tuntui kuin olisin häntä _ymmärtänyt_ (sillä sinä päivänä oli elämä kovasti polkenut minuakin).

"Tuon naisen sydän on kuollut", ajattelin.

Vilkaisin häneen ohikulkiessani ja nähdessäni vilahduksen hänen kasvoistaan, kiiti mieleeni muistelma, jota en voinut selvittää.

"Missä ja milloin olen ennen nähnyt tuon naisen kasvot?" mietin.

Tuntui mahdottomalta, että olisin nähnyt ne missään ennen. Mutta hänen tutut kasvonsa ja iloton naurunsa vaikuttivat sen, että pysähdyin kadunkulmauksessa ja katsahdin taakseni.

Samassa erosivat hänestä herrat, jotka olivat hyvin kevyesti käyttäytyneet häntä kohtaan (Oi Jumala, millä tavalla miehet kohtelevat sellaisia naisia!) ja astuivat nyt käsikoukkua minua kohti silkkihatut hiukan takaraivolle työnnettyinä ja puhellen:

"Vanha Aggie rukka! Hän on mennyttä kalua!" "Kerrassaan." "Juominenkohan sen on vaikuttanut?"

Ja sitten huomatessaan minut he sanoivat:

"Jumala, siinä on sievä pikku tyttö." "Eikä edes maalattu." "Ei ole, kautta Jupiterin! Hänen kasvonsa ovat valkoiset kuin ulpukka!"

Nähdessäni, että he pyörähtivät ympäri, ja peläten heidän ryhtyvän puheisiin kanssani astuin eteenpäin ja jouduin silloin vastatusten naisen kanssa, joka yhä seisoi samalla paikalla katsellen miesten jälkeen hurjin silmäyksin vaalean, otsalla kihartuvan tukkansa takaa.

Siinä samassa iski muistelma kaukaisesta menneisyydestä mieleeni, ja huusin, ikäänkuin nimi olisi väkivalloin työnnetty suustani:

"Sisar Angela!"

Nainen hätkähti ja näytti ensi hetkellä haluavan juosta tiehensä. Sitten hän laski kätensä käsivarrelleni, katsoi tutkivasti kasvoihini ja sanoi:

"Ken olette?... Tiedän. Olette Mary O'Neill, ettekö ole?"

"Olen."

"Tiesin sen. Olen lukenut että olette mennyt naimisiin tuon... tuon miehen kanssa. Ja nyt ihmettelette nähdessänne minut täällä. No niin, tulkaa kotiin luokseni, niin saatte nähdä."

Vasta myöhemmin kävi minulle selväksi minkä erehdyttävän käsityksen Angela oli saanut olostani tällä paikalla Ja minkä vuoksi hän arveli täytyvänsä puolustautua minun silmissäni (minun!); mutta tarttuen käteeni juuri kuten lapsena ollessani talutti tahi paremmin veti hän minut eteenpäin pitkin Piccadillyä, ja tahtoni oli niin murtunut, etten yrittänytkään vastustella.

Me kuljimme poikki Piccadilly Circuksen, sen valkean sähkövalon läpi ja suuntasimme kulkumme pimeämmälle syrjäkadulle sen pohjoispuolella ja astuimme eteenpäin kunnes tulimme kapealle, Sohon italialaisessa kaupunginosassa olevalle kadulle, missä pysähdyimme kahvilan edustalla, jonka ikkunassa oli italialainen nimi.

"Tässä me asumme. Tule sisään", ja seurasin häntä pitkän, tyhjän etuhuoneen läpi ja ylös alastomia kiviportaita kolmanteen kerrokseen.

Astuessamme ylös portaita kuului korviini, kahvilasta arvatenkin, värähteleviä miesääniä, jotka mandoliinin ja kitaran säestyksellä lauloivat yhtä noita italialaisia lauluja, joita muistelin kuulleeni luostarin edustalla olevalta piazzalta sinä yönä kun Angela jätti minut vuoteeseeni mennessään itse kappalaista tervehtimään.

"Oh bella Napoli, Oh suol beato, Onde sorridere volleil creato."

"Italialainen klubi", sanoi Angela. "Vielä yksi kerros. Tule!"

Sadasyhdes luku.

Viimeinkin tulimme ylimpään kerrokseen ja ottaen laukustaan avaimen Angela avasi oven ja me astuimme huoneeseen, joka oli puoleksi katossa.

Sisältä kuului tiheää hengitystä, josta päätin olevamme sairaan huoneessa, ja sitten lausui käheä, heikko miehen ääni:

"Sinäkö se olet, Agnes?"

"Minä vain, armas", vastasi Angela.

Tuokion kuluttua hän väänsi palamaan pienen kaasu liekin, joka oli kitunut matalalla, ja näin haamuntapaisen miehen makaavan nurkassa olevassa vuoteessa. Hän oli keuhkotaudin runtelema, hänen pitkät, luisevat kätensä lepäsivät peitteellä, hänen tummat hiuksensa olivat vanuksissa otsalla kuten hiestä, mutta en voinut erehtyä suurista, elävistä, harmaista silmistä, jotka hohtivat hänen pitkissä, laihoissa kasvoissaan. Se oli isä Giovanni.

Angela meni hänen luokseen ja suuteli häntä ja näin sairaan silmissä hymyn välähdyksen, kun hän katsoi Angelaan.

"Joku tuli kanssasi huoneeseen, eikö tullut?" virkkoi hän.

"Tuli. Arvaapas kuka se on?"

"Kuka?"

"Etkö muista pientä Margaret Maryä Pyhässä Sydämessä?"

"Hänkö tämä on?"

"Hän", vastasi Angela, ja sitten mies virkkoi korisevalla, vihaisella äänellä:

"Mitä hän täällä toimittaa?"

Angela kertoi hänelle minun nähneeni hänet Piccadillyssä ja koska nyt olin ylhäinen lady (Oi taivas!) niin kuuluin niihin ihmisiin, jotka keskiyöllä lähtevät kaduille pelastamaan kadotettuja.

"Hän näytti ihmettelevän mikä minut oli raastanut tähän elämään, ja siksipä toin hänet tänne katsomaan."

Minua kauhistutti Angelan erehdys, mutta ennenkuin olin saanut voimaa tahi rohkeutta oikaistakseni häntä, Giovanni kohottihe vuoteellaan ja virkkoi uhmaavan näköisenä silmät vartiotulen tavalla leimuten:

"Minun tähteni hän sen tekee, jos tahdotte tietää. Olen ollut yksitoista kuukautta sairaana -- minun tähteni hän sen kaiken tekee."