Part 37

Tässä mielialassa läksin menemään rekisterivirastoon. Se oli hyvän matkan päässä asunnostani, ja koska kannoin lasta sylissäni, olin jotenkin väsyksissä perille tultuani.

Virasto näytti olevan jonkinlainen yksityisasunto avonaisine etehisineen ja mustaksi ja valkeaksi emaljoituine ovikilpineen, johon oli painettu: "Syntyneiden ja Kuolleiden rekisteröimistoimisto."

Vastaanottohuoneessa (joka muistutti minulle herra Curphyn virastoa Holmtownissa) oli oven kohdalla tiski ja peremmällä huonetta suuri, paperein peittämä pöytä.

Pöydän ääressä istui kaksi miestä, vanhempi ja nuorempi. Vanhempi mies oli varmaankin juuri lukenut jotain sanomalehdestä, joka oli levitettynä hänen kädessään, sillä astuessani sisään, nuorempi virkahti:

"Merkillistä! Peräti merkillistä! Kun jo oltiin niin varmat heidän perikadostaan."

Oven ja tiskin välissä seisoi kaksi naista odottamassa. Köyhiä olivat kumpikin ja nähtävästi kiihtyneitä. Toisella oli pienokainen sylissään, ja kun se alkoi uikuttaa ruokaa, avasi hän nuttunsa ja alkoi sitä syöttää. Toisella naisella, jonka silmät olivat punaiset ikäänkuin pitkällisestä itkusta, oli päässä värillinen olkihattu, jonka poloinen oli koettanut muuttaa mustaksi levittämällä muutamia siekaleita halpaa, mustaa suruharsoa sen peitteeksi.

Nuori mies nousi verkkaisesti istualtaan kuunnellakseen heidän asiaansa. Hän oli varsin jokapäiväinen nuori konttoristi, yllä ruudukas puku, ja hänen käytöksensä ilmaisi peittelemättä kuinka kyllästynyt hän oli jokapäiväisen työnsä ikävään yksitoikkoisuuteen. Se tosiasia, että hän joka päivä ja hetki elämässään seisoi ihmissielun myrskyisimpäin paikkain kohdalla, ei nähtävästi vähääkään liikuttanut häntä.

Avaten toisen, tiskillä olevan rekisterikirjan (Syntyneiden rekisterin) kääntyi hän ensin lasta kantavan naisen puoleen. Hänen pienokaisensa, poikanen, oli aviottomasti syntynyt, ja kun hän hermostuneena änkytti ja sopersi vastatessaan, oikaisi toinen häntä tuikeasti.

Sitten hän avaten toisen rekisterin (Kuolleiden rekisterin) kääntyi suruharsossa olevan naisen puoleen. Hän oli kadottanut pienen kaksivuotiaan tyttärensä ja toi näytteeksi lääkärintodistuksen. Vastatessaan kysymyksiin piteli hän kaiken aikaa tahraista nenäliinaa suunsa edessä ikäänkuin tukahuttaakseen nyyhkytyksiään, mutta nuoren konttoristin mielenrauha pysyi järkkymättömänä.

En tiedä lieneekö näiden kahden naisen mielenliikutus ollut syynä hermostuneisuuteeni, mutta kun he olivat poistuneet ja minun vuoroni tuli, olin kuuma ja värisevä.

Mutta nuori kirjanpitäjä, joka nyt katsahti minuun ensimäisen kerran, muuttui äkkiä kunnioittavaksi käytökseltään. Hän kumarsi minulle hymyillen kysyen halusinko lapseni kirjoihin merkittäväksi, ja vastattuani myöntävästi pyysi hän minua olemaan hyvä ja astumaan tiskin luo.

"Ja mikä on pienokaisenne nimi?" kysyi hän.

Mainitsin hänen nimensä. Hän kastoi kynänsä metalliseen musteastiaan, tiputti parisen pisaraa takaisin pulloon ja tehtyään useita koukeroita kirjansa yli, kirjoitti:

"Mary Isabel."

"Ja nyt", lisäsi hän jälleen hymähtäen, "täydellinen nimi ja isän virka ja asuinpaikka."

Epäröin silmänräpäyksen verran ja sitten virkoin nopeasti:

"Martin Conrad, merimies, hukkunut."

Nuori kirjanpitäjä katsahti äkisti ylös.

"Sanoitteko Martin Conrad, rouva?" kysäisi hän, ja vastasin niin hyvin kuin polttavasta kurkustani sain sanotuksi.

"Niin."

Hän viivähti ikäänkuin miettiäkseen, sitten hän teki saman koukeron kuin äskenkin ja kirjoitti tämänkin nimen; sen tehtyään käänsi hän kasvonsa vanhempaa miestä kohti, joka istui hänen takanaan, sanoen äänellä, joka ei ollut tarkoitettu minun kuultavakseni:

"Todella eriskummainen yhteensattuma."

"Eriskummainen todella", lausui vanha mies paljastaen kasvonsa sanomalehden takaa ja katsahtaen minuun silmälasiensa alta.

"Ja nyt", sanoi nuori kirjanpitäjä, "oma nimenne ja tyttönimenne, olkaa hyvä."

"Mary O'Neill."

Nuori kirjanpitäjä katsahti minuun jälleen. Pitelin pienokaista vasemmalla käsivarrellani ja huomasin hänen tarkastavan vihkisormustani.

"Mary Conrad, tyttönimi O'Neill, arvatenkin?" virkkoi hän.

Minä epäröin taas. Vanha kiusaus kuristi uudelleen minua. Mutta irtaannuin kovalla ponnistuksella siitä ja päätin puhua totta (tai mitä luulin todeksi): "Ei, vain Mary O'Neill."

"Ooh", virkahti nuori kirjanpitäjä, ja minusta hänen käytöksensä muuttui heti paikalla.

Seurasi kotvanen äänettömyyttä, jolla aikaa nuori kirjanpitäjä täytti kaavakkeensa ja kirjoitti minulle tulevan lipun.

Sitten kirjoitus luettiin minulle ja minun käskettiin merkitä nimeni siihen.

"Tähän, olkaa hyvä", sanoi nuori kirjanpitäjä peräti toisella äänellä, viitaten tyhjään riviin kirjan alapäässä, ja minä kirjoitin nimeni siihen vapisevin käsin ja puolittain tiedotonna.

Tuskin tiedän mitä sen jälkeen tapahtui ennenkuin taas tapasin itseni seisomassa avonaisessa etehisessä, kohentelemassa lasta sylissäni paluumatkaa varten, ja sanelin itselleni, että olin painanut lapseni otsalle häpeämerkin, joka oli jäävä siihen koko hänen elinajakseen.

Muistan että kävelyä kesti mielestäni kauan, loppumattoman kauan, ja kun lopultakin saavuin kotiin (luomatta katsettani oikealle tahi vasemmalle, mihinkään tahi kehenkään, vaikka minusta tuntui, että kaikki katselivat minua) olivat silmäni himmeät ja kivistävät.

Sinä päivänä en laulanut paljoa ja pienokainen oli mielestäni aika levoton.

Illan tullessa minä pahasti säikähdin. Olin juuri puuhaamassa Isabelia vuoteeseen, kun äkkäsin hänen kasvojensa vasemmalla sivulla punaisen läiskän.

Ensi alussa arvelin sen katoavan, mutta kun ei niin käynyt, kutsuin emäntäni katsomaan sitä.

"Näettekö lapsen kasvoilla jotain punaisen juovan tapaista?" kyselin ja odotin sitten hengähtämättä hänen vastaustaan.

"Enkä... Kyllä... Kyllä niinkin... nyt kun sanotte... se mahtaa olla syntymämerkki."

"Syntymämerkki?"

"Ettekö ole satuttanut kasvojanne johonkin ennenkuin lapsi syntyi?"

Sopersin jotain vastaukseksi, tiedän tuskin mitä, mutta asian todellinen laita välähti samassa tuokiossa mieleeni.

Muistin viimeisen iltani Raa-linnassa ja silloisen rajun kohtauksen ja käsitin, että punainen juova lapseni kasvoilla oli mieheni käden merkki, joka oli siirtynyt lapseeni, ja oli pysyvä hänessä hänen elämänsä loppuun asti äidin häpeän julistajana, sen hetken muistona jolloin hän oli saanut äpärän nimen.

Viimein palautin mieleeni lapsen kasteen ja vakuuttelin itselleni tämän merkin varmaankin merkitsevän, että se vanhempain synti (jos sitä synniksi saattaa sanoa), jossa lapseni oli syntynyt, oli karkoitettu hänen sielustaan pahain henkien kera.

"Äläkä sinä kirottu perkele koskaan uskalla lähestyä Pyhää Ristinmerkkiä, jonka me teemme hänen otsalleen."

Jumalan laki oli pessyt lemmittyni valkeaksi! Saattoiko ihmisen laki -- tuo ylpeä ja pikkumainen -- sitä vahingoittaa. Se ei voinut tehdä mitään!

Tämä lohdutti minua. Kun taas katselin pienokaista, oli punertava juova kadonnut, ja minä panin maata varsin tyytyväisenä.

Yhdeksäskymmenesyhdes luku.

Seuraavan päivän aamuna kätilö, joka oli minua hoitanut lapsivuoteeni aikana, tuli tiedustelemaan vointiani.

Kerroin hänelle, että silmiäni himmensi ja silmäteriäni kivisti, jolloin hän kohotti kätensä pystyyn huutaen:

"Siinä se nyt on! Enkös sitä ennustanut! Sanoinhan, että _jälestä_ sen rouva vasta tuntee."

Hänen päivittelyjensä lopputuloksena oli, että koska minä olin niin huonossa voinnissa syystä, että olin laiminlyönyt syödä kunnolleen ennen lapsen syntymistä, niin oli velvollisuuteni vieroittaa hänet heti paikalla.

Sitä en voinut tehdä.

Vaikka walesilainen emäntänikin tuli varoituksillaan ja kehoituksillaan kannattamaan kätilöni neuvoa, en voinut ensi alussa luopua lapseni imettämisen hurjasta, rajusta, taivaallisesta ilosta.

Mutta pakko oli ankara käskijä. Huomasin, että rahani olivat nyt huvenneet niin vähiin, ettei ollut jäljellä kuin vähän päälle kaksi puntaa, ja että oli nyt välttämätöntä etsiä tointa itselleni.

En voinut etsiä työtä ennenkuin olisin saanut hoitajan lapselleni, enkä voinut hankkia hoitajaa ennenkuin pienokaiseni voisi tulla toimeen ilman minua, niinpä siis aloin vieroittaa Isabelia hänen ollessaan kolmen viikon vanha.

Ensi alussa supistin vieroittamisen yöhetkiin, ja pidin vuoteessani maitopullon lämmittäen sitä omalla ruumiillani. Mutta kun lapsi päivällä huusi rintaa, en hennonut kieltää.

Näin ollen kävi vieroittamisaika hiukan pitemmäksi kuin oli tarkoitus, mutta sovittelin omaatuntoani vähentämällä niukat menoni vieläkin pienemmiksi.

Onko minun kerrottava miten se tapahtui? On.

Vaikka oltiin heinäkuussa, oli ilma käynyt kolean kylmäksi, kuten joskus Englannissa keskikesällä tapahtuu; sittenkin lakkasin pitämästä takkavalkeaa huoneessani ja ostin ruokani valmistamista varten pienen spriilampun, josta maksoin shillingin.

Tämä vietteli minut tekoon, josta sittemmin olen saanut kantaa seurauksia, ja minua puolittain hävettää ja pelottaa siitä puhua. Koska lapsellani oli vähänlaisesti liinavaatteita, täytyi minun useasti pestä ne ja kun ei ollut tulta huoneessa... kuivasin ne ruumiini päällä.

Oh, nyt kyllä älyän että se oli mieletöntä, melkein tahallista hulluutta, mutta silloin ei se mielestäni kannattanut mainitsemista. Olin köyhä, ehkäpä myös ylpeä, ja takkatuleen ei minulta riittänyt varoja. Ja onhan äidin rakkaus syvä kuin meri, eikä koko avarassa maailmassa ollut mitään, jota en olisi ilomielin tehnyt pitääkseni lemmikkini hiukan kauemmin luonani.

Mutta ei äidin uhraantuvaisuuskaan voinut ajanpitkään pysyttää surun hetkeä loitolla. Niinpä minä seurasin emäntäni neuvoa ja panin rinnoilleni malia ja muita katkeria voiteita, ja kärsin sitten niin kovia tuskia kuin olisi veitsi viiltänyt sydäntäni nähdessäni ihastuttavan pikku kultani vääntävän kasvonsa pahaan irvistykseen ja kääntävän suuttuneena päänsä pois.

Kun pienokainen viimeinkin oli saatu vieroitetuksi, oli ensi työni hankkia hänelle hoitaja. Se oli minulle vieläkin raskaampi koettelemus. Mieleni oli melkein murtua ajatellessani, että minun oli luovutettava lapseni toiselle naiselle, joka oli oleva hänelle melkein toinen äiti.

Minun _oli_ se tehtävä. Mutta olin päättänyt sijoittaa lapseni ainakin sellaiseen hoitoon, että voisin nähdä hänet joka aamu ja ilta ja aina kun vain toimeni sen sallisi.

Tämä ajatus osittain lievensi uhrini kovuutta ja olin juuri laatimassa sanomalehti-ilmoitusta, jossa mainitsin nämä ehdot, kun emäntäni astui sisään kertomaan, että kätilöni tunsi jonkun, joka olisi minulle erittäin sopiva.

Samana iltana tuli kätilö minua tervehtimään ja jutteli minulle pitkän tarinan ystävästään.

Hänen nimensä oli rouva Oliver ja hän asui Ilfordissa, toisessa päässä Lontoota, melkein maalla. Vaimo raukka, jolla oli avioliitossaan paljonkin kärsittävää, oli hiljakkoin kadottanut oman lapsensa ja ollen lapsiin hyvin ihastunut, oli hän nyt kovin ikävissään.

Minua tämä suuresti miellytti, varsinkin (antakoon Jumala minulle sen anteeksi) se tosiseikka, että rouva Oliver oli lapsensa kadottanut äiti ja asui ulkopuolella kaupunkia.

Mielikuvituksessani näin jo hänen päivänpaisteisina päivinä istuvan puun alla (ehkäpä hedelmäpuutarhassa) hellästi kiikutellen Isabella käsivarsillaan ja vienosti hänelle laulellen, kuten omalle lapsukaiselleen, vaikka se samalla viilsi sydäntäni kuten kaksiteräinen miekka, sillä hurjan iloni takana väijyskeli kyyneleitä.

Niinpä siis otin rouva Oliverin osoitteen (10 Lennard Row, Lennard Green) ja kirjoitin hänelle samana iltana kysellen hänen ehtojansa ja esittäen hänelle omat vaatimukseni.

Seuraavana päivänä tuli vastaus. Se oli huonosti kirjoitettu ja oikeinkirjoitukseltaan virheellinen kirje, josta päätin rouva Oliverin olevan työtä tekevän naisen (ehkäpä puutarhurin tahi maanviljelijän vaimon, mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut, koska näihin aikoihin tiesin kuinka köyhät rakastavat lapsiansa).

"Maksu olis neljä shilingiä viikossa", kirjoitti hän, "mutta olen niin suruissani, kun lapseni jätti minut yksin, että pitäisin herttaisen pikku kultanne ilmaiseksi, jos minulla olis varoja ja rouva voi tulla katsomaan lasta niin usein kun haluttaa."

Kokematon ja ymmärtämätön kun olin, ihastuin tästä peräti, ja vastasin heti tuovani huomisaamuna Isabelin Ilfordiin.

Tämän kaiken touhusin kiireisesti, mutta viimeisellä hetkellä, kun minun oli pantava kirjeeni postiin, lannistui rohkeuteni ja muistan astuneeni kolmen postilaatikon sivu pääkadulla, ennenkuin sain sen sisään pujahdetuksi.

Arvatenkin olivat silmäni punaiset kotiin palatessani, sillä emäntäni (jolle olin uskonut taloudelliset huoleni) alkoi minua nuhdella ja kielsi itkemästä, koskapa minun pitäisi olla kiitollinen Jumalalle siitä mitä oli tapahtunut, se kun oli ikäänkuin taivaasta lähetelty tervehdys ja hyvän Kaitselmuksen lahja.

Koetin katsella asioita tässä valossa, vaikka vaikeata oli.

"Mutta eihän tämä sentään ole mikään varsinainen ero, eihän?" sanoin.

"Vielä mitä, ja parasta se vain on teille kummallekin", virkkoi emäntäni.

"Vaikka Ilford on niin kaukana, voin lähteä sinne joka päivä, voinhan?"

"Totta kai, jollette välitä siitä, että sinne on matkaa puolitoista peninkulmaa, tai ehkäpä enemmänkin."

"Ja jos minun onnistuu saada hyvä toimi ja ansaita hiukan rahaa, niin voin ottaa pienokaisen jälleen luokseni ja palkata jonkun hoitamaan hänet, ja silloin saan pitää hänet aina itselleni."

"Ja vissisti saattekin työtä", sanoi emäntäni. "Niinhän te luette painettua kuin nuori pappi ja kirjoitatte kirjeitä kuin mikäkin koulumestari!"

Niinpä minä äidinrakkauteni uljuudessa kuivasin kyyneleeni ja tukahutin nyyhkytykseni ja aloin pakata lapsen vaatteet myttyyn vakuutellen itselleni, ettei ollut mitään hätää.

Kukkaroni oli hyvin laiha näihin aikoihin. Maksettuani vuokrani ja muutamia toisia menoja, minulla ei ollut rahaa enemmän kuin punta ja muutamia shillingejä.

Yhdeksäskymmeneskahdes luku.

Puoli kahdeksan seuraavana aamuna olin matkalle lähdössä.

Vilkaisin peiliin ennen lähtöäni ja mielestäni silmäni muistuttivat taivasta aamunkoitteessa -- kaikki iloiset säteet olivat sumuverhon takana.

Mutta uskottelin itselleni etten lapseni synnyttyä ollut koskaan ollut niin onnellinen. Olin vakuutettu siitä, että tämä oli hänelle parasta, olin myös vakuutettu siitä, että se oli minulle hyvä, sillä suloistahan äidin on pitää huolta lapsensa elatuksesta.

Emäntäni oli kertonut, että Ilfordiin oli puolentoista peninkulman matka, ja olin päässyt selville siitä, että vaihtamalla omnibussia voisin ajaa perille asti täyttä shillingiä maksamatta. Mutta shillingini olivat tiukalla ja päätin kävellä kaiken matkaa.

Emmerjane omasta hartaasta vaatimuksestaan kantoi pienokaista Bayswater Roadin kulmaan asti ja siellä tuo ennen aikojaan kypsynyt pikku nainen jätti minut, likisteltyään lapsen melkein kuoliaaksi suuteloillaan.

"Kulkekaa suoraan kuin pyssynluoti, niin ette eksy", virkkoi hän.

Oli ihana aamu heinäkuun lopulla; ilma oli raitis, aurinko hyväilevä eikä kesä ollut, ei edes Lontoossa, ennättänyt vielä käydä väsyttäväksi ja tomuiseksi.

Minäkin olin kepeällä mielellä. Lapseni maitopullon olin pistänyt taskuuni ja hänen liinavaatteensa olin pakettina ripustanut ranteelleni, joten minulla ei ollut sylissäni muuta kannettavaa kuin pienokainen, joka ensi alussa tuntui varsin köykäiseltä.

Ei ollut monta ihmistä West Endin kaduilla tällä varhaisella hetkellä, vaikka Hyde Parkissa näkyi muutamia ratsastajia, ja tullessani komeitten talojen kohdalle Lancaster Gaten kohdalla, huomasin, että akuttimet olivat vielä alhaalla, vaikka aurinko paistoi ikkunoille.

Varmaankin olin astunut hyvin hiljakseen, sillä kello oli puoli yhdeksän Marble Archiin saapuessani. Siellä minä jouduin ensimäisen liiketulvan pyörteisiin, mutta joku pienokaisen nähdessään tarttui käsivarteeni ja talutti minut turvallisesti kadun poikki.

"Oxford Streetin suuri Välimeri" oli tähän aikaan jo täydessä nousuvedessä. Maanalaisista katukäytävistä ja maanalaisilta rautatieasemilta tulvaili väkeä yläilmoihin kiirehtien autobusseihin. Mutta väenvilinässä ei kukaan työntänyt minua syrjään eikä tuupannut minua. Lasta kantava nainen oli kuin kuningatar -- kaikki väistyivät hänen tieltään.

Kerran tai kahdesti pysähdyin puoteja katsomaan. Toiset ikkunat olivat täynnänsä kauniita pukuja. Minä en himoinnut yhtäkään niistä. Muistelin kuinka kalliita pukuja olin ostanut Kairossa ja kuinka vähän ne olivat kartuttaneet onneani. Ja silloin minusta tuntui kuin olisin kantanut maailman rikkauksia käsivarsillani.

Ennen Chancery Laneen tultuani lapsi alkoi itkeä ruokaa, ja olin mielissäni, kun kapeata lehtokujaa myöten pääsin pujahtamaan Lincoln Inn Fieldsiin, jossa kävin istumaan puutarhapenkille ja annoin lapselle pulloa. Kello oli silloin kymmenen, aurinko oli korkealla ja päivä oli tulemassa kuumaksi.

Puutarhan uneksiva hiljaisuus katujen melun ja hyörinän jälkeen houkutteli minua jäämään sinne kauemmin kuin olin aikonut, ja virkistynein voimin rupesin jälleen astumaan, mutta ennenkuin olin saapunut Holborn Viaductiin, alkoi väsymys minua painaa.

Huomasin lähestyväni suurta sairashuonetta, sillä sairaanhoitajattaria kulki nyt lakkaamatta ohitseni, ja heistä eräs, joka kulki samaa tietä kuin minä, pysäytti minut ja pyysi saada kantaa lasta. Hän näytti niin herttaiselta ja äidilliseltä, että mielelläni suostuin siihen, ja me astuimme yhtä matkaa puhellen.

Hän tiedusteli olinko pitkälle menossa, ja vastasin kieltävästi, Lontoon toiseen päähän vain, kaupungin rajalle, Ilfordiin.

"Ilfordiin!" huudahti hän. "No, sinnehän on vielä hirveä matka. Teidän täytyy ajaa omnibussissa Algateen, siellä vaihtaa Bow kadulle ja kulkea sitten raitiovaunulla Stratford Marketiin."

Sanoin olevani rivakka astuja ja mieluummin käveleväni, ja hän loi minuun tutkistelevan katseen, mutta ei puhunut asiasta sen enempää.

Sitten hän kysyi kuinka vanha lapsi oli ja syötinkö sitä itse, ja vastasin, että lapsi oli kuuden viikon vanha ja että minun oli täytynyt vieroittaa hänet, koska arveltiin minun olevan heikon ja koska...

"Oh, te ehkä viette hänet vierasten hoidettavaksi", johonka minä vastasin myöntävästi ja ilmoitin juuri siitä syystä Ilfordiin meneväni.

"Vai niin", virkkoi hän vilkaisten minuun jälleen tutkivasti, ja mieleeni iski, että hän muodosti omat johtopäätöksensä siitä mitä oli tapahtunut minulle.

Saavuttuamme eräällä syrjäkadulla olevan sairashuoneen kohdalle, missä sairasvaunujen nähtiin kulkevan suuresta portista sisään ja ulos, sanoi hän täytyvänsä jättää lapsen takaisin minulle, koska hänen oli oltava sairashuoneessa, lääkäri kun jo odotti häntä.

"Mutta toivoakseni on lapsen hoitaja oleva kelpo nainen. Kaikki eivät ole sitä, nähkääs", sanoi hän.

Erotessani sairaanhoitajattaresta en enää ollut hyvällä päällä. Ranteellani riippuva paketti tuntui raskaammalta kuin ennen ja jalkojani alkoi uuvuttaa. Mutta koetin pysyä reippaalla mielellä samotessani tungospaikkain läpi -- ohi Newgaten ja sen julman, vanhan vankilan, Pyhän Paavalin kirkon kulmauksen, Pyhän Martinle-Grandin nurkan ja niin edespäin, kunnes tulin Cheapsideen.

Ihmiset olivat yhä hyvin hyväntahtoisia minua kohtaan, ja ken minua hipaisi ohikulkiessaan, nosti hattuaan, ja ken minua tuuppasi vahingossa, pysähtyi pyytämään anteeksi.

Pienokainen oli tietenkin talismani, joka minua suojeli kaikesta kiusasta, ja Mansion Housen kohdalle tullessani en tiedä mihin olisin joutunut ilman häntä, sillä se näytti olevan kaiken Lontoon liikkeen keskussydän, siinä kun lukemattomat auto-omnibussit ja auto-mobiilit hurisivat eri haaroille loppumattoman ihmisvirran valuessa niiden välitse.

Mutta seisoessani pyöräpäisenä ja huumaantuneena kolmen kadun yhtymäpaikalla ja tuijottaessani suureen rakennukseen, joka seisoi siinä pauhaavan meren sylistä kohoavan kallion tavalla, otsikossaan seuraavat hämmästyttävät sanat: "Herran on maa ja sen yltäkylläisyys", näki pitkä poliisi minun seisovan siinä lapsi käsivarsillani, jolloin hän kohotti kätensä ajureille ja huusi jalkamiehille: "Seisahtukaa toisella puolella, olkaa hyvä", taluttaen minut sitten kainalosta turvallisesti kadun yli ikäänkuin olisi Punainen meri jakaantunut antaakseen meidän kulkea.

Kello oli silloin kaksitoista ja lapsi itki taas ruokaa; etsin niinmuodoin paikkaa, jossa voisin levätä antaessani hänelle pulloa.

Äkkiä tapasin mitä toivoin. Ensi silmäyksellä se näytti puutarhalta, mutta se olikin kirkkomaa -- yksi noita vanhan Lontoon kirkkotarhoja, joita nykyisin ympäröivät korkeat liike- ja virastorakennukset.

Kuinka rauhallinen paikka, niin vihanta, niin hiljainen, niin ihana! Siinä meluavan Lontoon liikkeen keskellä se muistutti minulle Ellanin rotkojen pieniä saaria, joissa verenpisarat ja metsäruusut rehoittavat, vuolaan virran hyppiessä ja kuohuessa niiden ympärillä.

Olin istuutunut murtuneen ja pahkaisen vanhan tammen kohdalla olevalle penkille ja syötin paraillaan lasta, kun samassa huomasin nuoren tytön istuvan vieressäni.

Hän oli yhdeksäntoistavuoden korvissa, ja lukiessaan paperilla peitettyä romaania haukkasi hän tuontuostakin vehnästä helmassa olevasta pussista. Äkkiä hän silmäili lasta pienillä silmillään, jotka muistuttivat kiiltäviä kengännappeja, ja virkkoi:

"Teidänkö tuo lapsi?"

Vastattuani hänelle kysyi hän:

"Pidättekö lapsista?"

Vastasin uudelleen myöntävästi ja kysyin sitten eikö hänkin heistä pitänyt.

"Enpä juuri osaa kehua", sanoi hän, ja siihen minä virkoin, että se johtui varmaankin siitä, ettei hän ollut vielä ollut paljon tekemisissä heidän kanssaan.

"Vai en ole ollut? En kai", naurahti hän ja lisäsi sitten kova sävy äänessään: "On niitä sentään äidillä ollut yhdeksän."

Kysyin oliko hän puotilainen, ja päätään keikahuttaen vastasi hän olevansa konekirjoittaja.

"Parempi maksu ja illat vapaat", sanoi hän ja rupesi sitten uudelleen puhumaan lapsista.

Muutamalle hänen tovereistaan, jonka kanssa hänen oli tapana joka ilta lähteä varieteehen, sattui vahinko noin vuosi tai pari sitten. Ei auttanut muu kuin mennä naimisiin. Ja mikä oli seurauksena? Nenä kiinni pesupunkassa aamusta iltaan!

"Mutta eikö hän olisi voinut antaa lapsensa muiden hoidettavaksi ja hankkia itselleen jossain muualla työtä?"

"Riippuu onnesta", sanoi tyttö. "Toisten onnistuu saada työtä, toisten ei. Liikkeet eivät siitä pidä. Jos pääsevät selville siitä, että on olemassa lapsi, niin saat lähtöpassit."

Olin hiukan allapäin, kun taas nousin jatkaakseni matkaani. Paketti tuntui leikkaavan rannettani ja jalkani kävivät raskaammiksi joka askeleelta.

Oliko Maggie Jonesin tarina aivan yleinen?

Jos lapsi syntyy ulkopuolella laillisten rajojen, onko hänet silloin kätkettävä ja hänen takiaan hävettävä?

Ja oliko sittenkin mahdollista että ihmisen laki oli vahvempi kuin Jumalan?

Yhdeksäskymmeneskolmas luku.

Minä olin astunut niin hitaasti ja pysähtynyt niin usein, että kello oli jo kaksi iltapuolella, kun kuljin Algaten läpi.

Olin jo aivan voimaton ravinnon puutteesta ja silmäilin ympärilleni löytääkseni jostain teepuotia tai ravintolaa.

Viimein pysähdyin talon eteen, joka näytti kyllin vaatimattomalta minulle. Sitten astuin sisään jotenkin hermostuneena ja kävin istumaan oven vieressä olevalle tuolille.

Huone oli pitkä, ja rivissä olevien marmorilaattapöytien takana oli punaisella plyyshillä verhottuja tuoleja. Ravintolan vieraat olivat kaikki miehiä, pääasiallisesti konttoristeja ja makasiinininhoitajia, ja tarjoilijoina oli nuoria tyttöjä, yllä mustat puvut ja valkeat esiliinat.

Heidän välillään näkyi liekehtivän yhtämittainen vapaapuheinen ja naurunsekainen flirttituli ja sain odottaa hetken aikaa ennenkuin kukaan tuli pöytäni luo, mutta lopulta huoneen toisesta päästä tuli tyttö, joka ei ollut ottanut minkäänlaista osaa näihin keimailuihin.

Tilasin lasillisen kylmää maitoa ja vehnäsen itselleni ja lapselle neljänneslitran kuumaa maitoa.

Tyttö toimitti heti tilaukseni, ja huuhdottuaan ja täytettyään pullon seisoi hän katsomassa pienokaisen syöntiä.

Silmät hänellä oli levolliset ja kasvojen ilme hellän ikävöivä, kuten joskus näkee herttaisilla vanhoilla neidoilla, joilta äiteys on kielletty.