Part 36

Minun sekaantumistani ei tässä ehkä kaivata, mutta jotta rakkaani tarinan loppuosa tulisi ymmärretyksi, täytyy minun kertoa mitä minulle tapahtui sillä välin.

Jumala tietää, ettei kulunut yhtäkään päivää, etten olisi ajatellut kotona olevaa armastani ja mielessäni huolehtinut hänen kohtaloaan, sillä ajatusteni taustalla väikkyi aina uhkaava seikka, joka mahdollisesti saattaisi tapahtua.

Mutta hän oli oleva uljas -- sen tiesin aivan hyvin -- ja älysin selvästi, että jos minun mieli kestää se tuima leikki, joka oli edessäni, niin oli minun työnnettävä syrjään hämärät pelkoni ja käännettävä huomioni vain niihin vaaroihin, joista olin varma.

Näistä oli ensimäinen se, että hän saattoi otaksua laivamme joutuneen haaksirikkoon. Niin pian kuin olimme pystyttäneet vanhan Erebuksen huipulle puiset ristikkotornimme, jotka sisälsivät kauko-sähkölennätinkoneemme, koetin siis lähettää hänelle ensimäisen tervehdyksen Etelänapamaalta ilmoittaen, ettemme olleetkaan joutuneet haaksirikkoon.

Se oli vavahuttava hetki. Juuri keskiyön lyönnillä tammikuun 21 päivänä, kun puoliyön aurinko paistoi kolkolla, nyreällä hohteellaan, kokoontui koko seurueemme katsomaan kuinka langaton kone pantiin toimimaan.

Koska emme olleet varmat koneestamme, niin olin sovittanut sanat sellaiseen muotoon, että ne ymmärrettäisiin kaikkialla siinä tapauksessa, että eivät joutuisi tarkoitettuun määräpaikkaansa.

"Etelänapa-retkikunta turvassa. Kaikki hyvin. Lähettäkää terveisiä rakkaillemme kotiin."

Noin neljänkymmenen sekunnin ajan kipinät räiskyen lähettivät kuuleaan ilmaan merkkejään, ja sitten eetteri asettui, rauha palasi ja me seisoimme kuuntelemassa hengähtämättä ja äänettöminä kuten maailman rajalla olevat olennot, jotka odottavat vastausta toisesta planeetista.

Se tuli. Parisen minuutin kuluttua kuulimme vastaanottokojeesta S-merkkien heikkoa ääntä ja silloin puhkesimme äänekkäisiin riemuhuutoihin. Heikkoa se oli, mutta yhtäkaikki riittävää, ja tieteellisen osastomme onnitellessa itseään siitä ettei pitkä välimatka eikä maan kaarevuuskaan tällä pitkällä matkalla olleet estäneet sanomaamme perille saapumasta -- ajattelin rakkaintani, että tervehdykseni saapuisi hänelle jotain tietä ja hän rauhoittuisi.

Sitten me kaikki -- koirat, hevoset ja miehet -- loistavalla päällä ja mitä oivallisimmissa voimissa läksimme matkalle suoraa tietä Napaa kohti.

Raskaitten kuormatavaroittemme vuoksi, jotka meidän oli kuletettava mukanamme, etenimme hitaasti, mutta matkamme sujui hyvin ja tasaisesti, ja vaikka keskipäivä oli kuuma (oli keskikesä) ja meidän oli matkattava hyvät matkat yöllä valkoisessa napaseudun kuutamossa, niin saavuimme Mount Darweniin (jonka minä olin määrännyt toiseksi lennätinasemaksemme) vajaassa kahdessa kuukaudessa.

Talvi oli tulossa, päivät alkoivat tulla pimeiksi ja kylmiksi, ja kun olimme 8000 jalkaa merenpintaa ylempänä, niin meistä muutamat jo alkoivat siitä kärsiä.

Yhtäkaikki saimme toisen asemamme pystytetyksi toukokuun ensimäisellä viikolla ja jälleen kokoonnuimme (eipä juuri enää niin reippaalla mielellä kuin ennen) langattoman ympärille sen puhuessa Erebukselle jättämäämme vastaanottajaan.

Jälleen räiskyivät sähkökipinät avaruuteen ja jälleen puhkesimme ilohuutoihin, kun vastaus tuli -- kaikki kunnossa ja koneet parhaassa järjestyksessä.

Sitten läksimme matkamme viimeiselle taipaleelle ja tiesimme, että se olisi oleva aika vaivaloinen. Edessä kolmesataa maantieteellistä peninkulmaa, lämpömäärä -40 asteessa, aurinko kateessa ollut jo useita viikkoja eikä muuta odotettavissa kuin taajenevaa hämäryyttä, kylmiä tuulia, lunta, joskus revontulia ja usein kuuvaloa.

Mutta pahinta oli että olimme allapäin ja vaikka kuinkakin yrittelin rohkaista ja reipastuttua uljaita poikia, jotka olivat minua matkalle seuranneet, niin en voinut olla itsekin tuntematta tämän auringottoman hämäryyden painostavaa vaikutusta.

Siitä huolimatta purimme leirimme toukokuun 10 päivänä ja suuntasimme suoraan Etelää kohti.

Ponnistelimme tuimasti 85:nnellä leveysasteella olevan jäätikköharjanteen yli, joka oli täynnä lumenpeittämiä äkkisyvänteitä, ja kolme päivää astuttuamme putosi kaksi parasta miestämme yhteen vaarallisempaan niistä.

Minä näin tapaturman kymmenkunnan metrin päästä ja juosten paikalle heittäydyin vatsalleni ja huusin alas syvyyteen, mutta vastassa oli vain musta, pohjaton kuilu, eikä takaisin tullut ainoatakaan äännähdystä tai merkkiä.

Tästä kävi mieliala seurueessamme vieläkin kolkommaksi, eikä se siitä päässyt pirteytymään, vaikka minä tuontuostakin toistin, että pian Jumalan avulla olisimme suurella ylätasangolla, josta meillä olisi selvä tie navalle.

Mutta jäätikön harjalle päästyämme ei asiat paljoa parantuneet, sillä pinta oli aika tavalla halkeillut, eikä tässä tuulien yhtymäpaikassa näyttänyt olevan paljon muuta kuin kuohuva meri keräpilviä ja vyöryviä lumiaaltoja.

Marssimisen jäljet alkoivat meissä tuntua. Me emme enää päässeet etenemään kuin seitsemän maantieteellistä peninkulmaa yhteen menoon. Niinpä minun tovereitteni mieltä rohkaistakseni (ja ehkäpä hiukan omaa mieltäni virkistääkseni) täytyi lauleskella kaiken päivää, vaikka oikeassa rakkaimpani oli väittäessään ettei minulla ollut ääntä enempää kuin peltovariksella.

Mutta ihminen ei pysty tekemään enempää kuin voitavansa, ja kuten isä Danin oli tapana sanoa (Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntänsä), eivät enkelitkään voi sen enempää tehdä. Meillä oli ankara työ kestettävänä 88:nnella leveysasteella, lämpömäärän aletessa 50 asteeseen, kun vinha, sokaiseva lumituisku pyyhkäisi ylitsemme etelästä.

Arvelin sen piankin talttuvan, mutta petyin, ja niin me pystytimme leirimme leveään puoliympyrään ja rakensimme lumimajoja takaseinä tuulta vastaan.

Siellä makasimme yhdeksän päivää -- eikä nyt kannata puhua siitä, kuinka paljon miehistömme siinä kärsi sormien paleltuessa ja mielialan muuttuessa yhä synkemmäksi.

Toisinaan kuulin heidän puhelevan (äänellä, joka oli aiottu minun kuultavakseni) että olisi ollut parasta rakentaa talvimajat Darwenin pohjoispuolelle ja viipyä siellä kesän tuloon. Ja joskus toiste kuulin heidän laskevan matkan pituutta navalle -- sata maantieteellistä peninkulmaa, joka merkitsi kahdenkymmenen päivän marssimista tällä vuodenajalla raskaine kantokuorminemme ja hupenevine koirinemme ja poneinemme, sillä olimme jo tappaneet niistä joukon ravinnoksi.

Mutta minä en tahtonut peräytyä, sillä tunsin, että jos palaisin kotiin suorittamatta loppuun tehtävääni, niin sydämeni murtuisi; ja eräänä päivänä, kun vanha Siirappi tokaisi: "Hullusti käy asiat, kuvernööri, käännytään kotiin", raivostuin hänelle kuin takaa-ajettu tiikeri.

Yhtäkaikki oli mieli painuksissa itsellänikin, sillä oli päiviä, jolloin kuolema oli hyvin lähellä, ja muuanna yönä olin melkein peräti masentunut kuullessani erään rotevan, reiman toverin sanovan miehelle, joka makasi hänen kanssaan samassa säkissä: "En minä omasta puolestani välitä niin rahtuakaan, mutta vaimo ja lapsethan ne mieltäni vaivaavat."

Jumala tietää, että minullakin oli ankkurini kotona, ja toisinaan minä tunsin sen pirullisella voimalla kiskovan minua puoleensa. Mutta minä kamppailin kovasti vastaan ja lopulta haluni samota eteenpäin ja rakkaimpani ikävöiminen joutuivat niin kovaan ristiriitaan, että tuskissani tein kauhistuttavan ehdotuksen, sellaisen, jota ei mielellään enää tahdo muistaa sen jälkeen kun on vaarasta pelastunut.

"Toverit", lausuin, "minä kuljen eteenpäin, ja ne, jotka haluavat minua seurata, seuratkoot. Mutta ne, jotka eivät halua seurata, saattavat jäädä tänne, ja jottei kenenkään omatunto soimaisi häntä siitä, että hän on tahallisesti tai heikkoudessaan pidättänyt tovereitaan lähtemästä, niin olen käskenyt tohtorin jakaa varastostaan annoksen muuanta lääkettä joka miehelle, että hän saattaa tehdä siitä lopun milloin vain haluaa."

Hämmästyksekseni vastaanotettiin tämä kamala ehdotus iloisesti, ja vaikka eläisin kuinka kauan, en milloinkaan voi unohtaa O'Sullivania, kun hän liikkui leveään puoliympyrään asettuneiden tovereitten! parissa keskipäivän hämärän sinervässä kolkkoudessa jaellen jotain kullekin heistä, syvässä hiljaisuudessa ja Kuoleman puhaltaessa meitä kasvoihin.

Ja nyt tulen siihen tapaukseen, jonka vuoksi olen kertonut tämän jutun.

Minä en saanut hitustakaan unta silmiini sinä yönä, sillä ajattelin niitä kelpo miehiä, jotka olin tuominnut kuolemaan oman käden kautta (sillä siihen se oli johtava), koska heidän sielunsa näki nälkää ja he ajattelivat kotia.

Minunkin sieluni näki nälkää, enkä voi sanoa, matala ilmanpaineko (olimme nyt 11,000 jalkaa merenpintaa korkeammalla) se päähäni koski vaikuttaen aivoihini tuon vedon, jonka vain jäävyöhykkeessä matkustavat saattavat tuntea, vai tuo Luontoa korkeampi voimako, joka puhuu ihmiselle suuressa yksinäisyydessä, kun elämä hiipaisee kuoleman rajaa, mutta Jumala on todistajani, että kuulin taas etäällä olevien rakkaitteni äänet.

Joskus nämä äänet olivat Ellanin vanhusten, mutta useimmin ja hartaimmin Maryn ääni minua kutsui, huutaen apua ikäänkuin hän olisi ollut jonkun uhkaavan vaaran painossa.

"Martin! Martin! Martin!"

Kun tämä ajatus oli saanut minut tykkänään valtaansa -- kello oli silloin noin kolme aamusella ja hirmumyrsky ulvoi kuten haavoitettu koira -- tuli vastauskin samalla hetkellä ajatuksiini. Minun täytyi lähteä takaisin. Vähät siitä, mitä se maksoi ja mitä siinä uhrattiin -- minun täytyi lähteä takaisin.

Turhaan minä vakuuttelin itselleni, että vaara, joka uhkasi rakkaintani (ja arvelin tietäväni mikä se oli), ehkäpä oli jo ollutta ja mennyttä silloin, kun minä ennättäisin hänen sivulleen -- minun täytyi lähteä takaisin.

Ja silloinkin kun muistuttelin itselleni, että minulla oli marssittavana vain kaksikymmentä päivämatkaa siihen retkeni viimeiseen kohtaan, joka olisi päättänyt ja kruunannut kaikki ponnistukseni, muistin sen ohessa, että rakkaimpani kutsui minua eikä minulla ollut muuta tehtävänä kuin totella.

Himmeän napaseutuaamun ensi koitteen sarastaessa kömmin ulos lumimajastani ja suuntasin kaukoputkeni etelää kohti tullakseni vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut syytä muuttaa mieltäni.

Eikä ollut. Vaikka lumentulo oli lakannut, niin puhalteli myrsky sata peninkulmaa tunnissa kirpeinä puuskina, ja niinpä minä verta vuotavin sydämin (ja yhtäkaikki hehkuvana) käskin Siirapin kutsua seuramme kokoon, ja kun he seisoivat ympärilläni majani suojassa, sanoin:

"Toverit, yöllä olen paljon tuuminut asemaamme, ja nyt arvostelen sitä toiselta kannalta. Luonto on vahvempi kuin ihminen ja sisässämme oleva luonto iskee toisinaan syvemmin kuin ulkonainen luonto. Näin on luullakseni käynyt meidän, ja uskon, ettei joukossamme ole yhtäkään miestä, joka ei kulkisi eteenpäin kanssani, ellei hänellä olisi muita ajateltavana kuin itseään... No niin, saattaa minullakin olla joku ajateltavana, ja siksipä, toverit, pitäkäämme yhtä, ja katumuksista, pettymyksistä ja sydänsuruista viisi -- palatkaamme kotiin."

Miesteni huulilta ei kuulunut yhtäkään hyvä-huutoa, ja se todisti mielestäni tarpeeksi mistä metallista he olivat muovaillut, sillä he saattoivat nähdä kuinka kovalle otti ennenkuin sain sen sanotuksi. Mutta kautta Jumalan, heidän kurkuistaan kohosi voimakas ääni, kun minä lisäsin:

"Tällä kertaa olemme joutuneet tappiolle, pojat, mutta vielä me pääsemme voitolle, ja minä pyydän teitä vannomaan, että palaatte kanssani ensi vuonna päättämään työmme, joka jää keskeneräiseksi."

Sitten me tartuimme toistemme käsiin ja teimme juhlallisen valan, ja Jumala tietää, että tarkoituksemme oli pitää se.

Ei totta tosiaan kestänyt kauan purkaa leiriämme. Miehet hääräilivät kuin pojat eikä meillä nyt ollut muusta huolehdittavaa kuin pakata ruoka ja satuloida koirat ja hevoset, sillä kaiken muun jätimme sinne.

Viimeisellä hetkellä ennenkuin käännyimme pohjoista kohti, pystytin Englannin lipun korkeimmalle lumikummulle, ja astuttuamme satasen metriä eteenpäin katsahdin taakseni ja näin sen vinhasti läpättävän tuulessa.

Minua ei haluta kertoa kuinka syvästi tämä näky viilsi sydäntäni, sen vain voin mainita että jos elämä on varannut minulle toisen samanlaisen hetken, niin toivon kuolevani ennenkuin se tulee -- joka kuulostaa irlantilaiselta, mutta on yhtäkaikki hiton totta.

Tämä tapahtui kahdentoista aikaan päivällä kesäkuun kahdeksantena päivänä, ja arvelkoot muut mitä arvelevat siitä, jota nyt kerron, mutta mikäli minä voin laskea aikaeron Lontoon ja sen paikan välillä, missä me olimme 88:nnella leveysasteella, niin oli tämä sama hetki juuri rakkahimpani vaaran ja hädän hetki.

M. C.

Kahdeksaskymmenesyhdeksäs luku.

Kului kaksi viikkoa, ja vaikka terveyteni kärsi siitä, että liian aikaisin jätin vuoteeni, niin en itse siitä tietänyt.

Ensi alussa minua kerran tai kahdesti huimasi ja minun oli käytävä kiinni vuoteeni rautanojaan etten kaatuisi, mutta äiteyden hellät ilot valtasivat minut niin tykkänään, etten kerinnyt paljoa itseäni ajattelemaan.

Pienokaiseni kylpeminen, vaatettaminen, riisuminen ja ruokkiminen olivat alinomainen ihastukseni.

Mitä iloa se minulle tuotti!

Äidin rakkaudessa mahtaa olla jotain miltei eläimellistä, melkeinpä himokasta, sillä mikään ei mielestäni ollut mieluisempaa kuin pidellä pienokaistani paljaana polvellani ja ahmia hänen herttaista pikku ruumistansa suuteloillani ja pistää hänen lihavat kätösensä, jopa hänen pienet lihavat jalkansakin suuhuni.

Jotain miltei lapsekasta siinä myös mahtaa olla, sillä joskus lörpöteltyäni ja juteltuani lemmittyni kanssa. Tapasin itseni äkkiä toruskelemasta häntä ja uhkailemasta mitä tekisin, ellei hän olisi "kiltti".

Oi äiteyden salaperäisiä lakeja! Vain Jumala pystyy niiden syvyyksiä mittaamaan.

Minusta tuntui kuin olisi kuusitoista vuotta elämästäni vierähtänyt takaisin, kuin olisin jälleen leikkinyt nukkeini kanssa pöydän alla äitini huoneessa. Mutta niissä suloisissa silmissä, jotka katsoivat minuun, oli nyt jotain niin ihmeellistä, että toisin hetkin vaivuin syviin unelmiin ja sydämeni täyttyi ihailulla.

Kuinka minä säälin rikkaita äitejä -- äitejä, jotka karkoittavat lapsensa lastenkamariin palvelijain hoidettavaksi! Kuinka paljon onnellisempi on köyhien äitien asema, he kun saavat pitää kaiken sulouden itselleen.

Minä olin onnellinen. Ei yksikään suuren rikkauden perijäksi tullut nainen olisi voinut olla minua onnellisempi. Päivät pitkät minä lauleskelin. Toisinaan luostarin uskonnollisia lauluja, toisinaan "Ramseyn kaupunkia", tai "Sally tyttö, soma tyttö", jotka itsessään olivat vain tyhjänpäiväisiä rallatuksia, mutta minulle kalliit niihin liittyvien muistojen tähden.

Naapureini oli tapana pysähtyä ovelle kuuntelemaan, ja kun lakkasin laulamasta, kuulin heidän sanovan:

"Sillä meidän rouvallamme on onnellinen luonto, eikös ole?"

Onni vaikutti ulkomuotoonikin, joka alkoi uudelleen kukoistaa, vaikka minulla ei ollut siitä aavistustakaan, ennenkuin eräänä aamuna kuulin jonkun sanovan:

"Rouvamme on käynyt entistä paljon kauniimmaksi lapsen synnyttyä."

En olisi ollut nainen, ellen olisi kiirehtinyt peilin eteen katsomaan oliko se totta, ja totta se oli.

Rumat vaot olivat kadonneet poskiltani, hiuksiini oli tullut entinen mustan sinervä kiilto ja silmäni olivat äkkiä käyneet loistaviksi kuten pimeä huone ikkunaluukkuja avattaessa ja auringon virtaillessa sisään.

Mutta lapsen syntyminen vaikutti minuun jotain vielä parempaa. Se johti minut takaisin Jumalan luo, jota nyt lähestyin nöyränä ja iloisena, koska hän oli muuttanut maailmani minulle rakkaaksi.

Jokainen katolilainen käsittää miksen voinut pyytää Kirkon siunausta lapsen synnyttyä, mutta hän käsittää myös miksi olin kuumeisen hätäinen kastamaan pienokaiseni ensimäisellä otollisella hetkellä. En pelännyt hänen kuolemaansa (sitä en milloinkaan ajatellut niinä päivinä), mutta elelin niiden vaarojen pelossa, jotka olivat pimentäneet ajatukseni ennen hänen syntymistään.

Lapseni ollessa kahden viikon vanha kirjoitin siis läheisen katolisen kirkon pastorille saadakseni tietää milloin voisin viedä hänet kastettavaksi, ja hän lähetti minulle painetun vastauksen, jota seurasi kortti, johon minun oli merkittävä pienokaiseni nimi ja muut yksityisseikat.

Mikä ilon ja riemun päivä tuo lapseni kastamispäivä oli! Minä nousin vuoteeltani jo päivän koitteessa ja vietin tuntikausia hänen pukemisessaan.

Kuinka kultaiselta hän näytti valmiiksi puettuna. Minusta hän oli viehättävin mitä maailmassa saattaa nähdä, vielä viehättävämpi kuin ruusunnuppu kimaltelevan kastekudoksen alla, nousevan auringon säteillessä sen lehdillä.

Puettuani hänet kaikkiin niihin sieviin vaatteisiin, jotka olin hänelle valmistanut ennen syntymistä -- ristiäishameeseen, silkkiseen päällysvaippaan, kudottuun päähineeseen vaaleanpunaisine nauharuusuineen ja ohueen villaharsoon -- nostin hänet peilin eteen itsensä nähtäväksi. Sellainen lapsi minä itsekin olin hurjan mielettömässä onnessani.

"Toista tämänkaltaista ei vanha pastori ole näkevä, ei ainakaan _tänä_ kesäaamuna", arvelin.

Entä matka kirkkoon!

Olen kuullut, että naimattomat äidit, liikkuessaan ulkona ensimäisen kerran synnytyksensä jälestä, ovat häpeissään ja hämillään, ikäänkuin jokainen ohikulkija olisi heidän häpeänsä perillä. Minäkin olin tavallani naimaton äiti, Jumala minua auttakoon, mutta ei minulla ollut mitään sellaista tunnetta. Olinpa itse asiassa ylpeä ja iloinen, ja purjehtiessani ulos pienokainen sylissäni arvelin kaikkein ihmisten kadullamme katselevan minua, ja melkeinpä minua halutti tokaista "Hyvää huomenta" jokaiselle vastaantulijalle.

Kirkko ei ollut hauskalla paikalla. Se oli köyhän ja hyvin väkirikkaan seudun kupeella, ja aivan vastapäätä sitä oli hehkuva kapakka. Tullessani perille tapasin joukon muita äitejä (kaikki työläisnaisia) odottamassa kirkon ulkopuolella pienokaisilleen ja kummeilleen.

Tämä näky sai minut äimistymään, sillä olin ajatellut niin paljon muita asioita (vieläpä kaikennäköistä turhaa), että olin unohtanut kummien hankkimisen, enkä tiedä miten minun olisi viime hetkellä käynyt, ellei lukkari olisi tullut avukseni ja toimittanut paikalle kaksi vanhusta, jotka shillingin palkasta suostuivat rupeamaan lemmittyni kummisedäksi ja kummitädiksi.

Sitten astui pappi ulos kirkosta valkeaan messupaitaansa ja stolaansa puettuna ja me kokoonnuimme kaikki kirkon eteishuoneeseen sakramentin valmistavaa toimitusta varten.

Mikä järisyttävä hetki. Vihkiäistoimitukseni jälkeen en ollut koskaan ollut sellaisessa henkisessä kiihoitustilassa.

Lukkari, joka osoitti minulle hiukan enemmän huomaavaisuutta kuin muille, asetti minut joukon keskelle suoraan papin eteen, joten en tiedä mitä tehtiin muille lapsille, minulla kun ei ollut silmiä eikä korvia muuhun kuin oman lapseni kasteelle.

Tapahtui joitakin erehdyksiä, mutta ne eivät minua liikuttaneet, vaikka niistä oli yksi hiukan tärkeäkin.

Kun pappi sanoi: "Minkä nimen annatte tälle lapselle?" niin ojensin pastorin kortin lukkarille ja kuiskasin "Isabel Mary" kummitädille, mutta avatessaan jälleen suunsa pappi virkkoikin:

"Mary Isabel, mitä sinä anot Jumalan Kirkolta?"

Mutta vähät siitä. Minä en välittänyt mistään muusta kuin yhdestä asiasta -- että lemmikkini pelastuisi Pyhän Sakramentin Voimalla niistä pimeistä valloista, jotka häntä uhkasivat.

Oh, lapsen kastaminen on pelottava ja kammottava seikka, jos siihen todella uskoo. Ja minä uskoin -- sydämeni täydellä vakaumuksella minä siihen uskoin ja luotin.

Minä arvatenkin itkin kaiken aikaa pyhässä ilossani, sillä muistan, että pidellessäni kädessäni pienokaisen päähinettä, jonka olin riisunut hänen päästään, huomasin hetken kuluttua, että kastelin sitä kyynelilläni.

Kun siunaus oli päättynyt, sovitti pappi stolansa pään lapsen olkapäälle ja kantoi hänet kirkkoon, ja me seurasimme kaikki heitä kastekappeliin, missä minä heti vaivuin polvilleni kastemaljan eteen. Vanha kummitäti seisoi edessäni, toiset äidit kummallakin puolella ja joukko kuiskaavia lapsia oli asettunut taakse.

Kirkko oli tyhjä, kahta apuvaimoa lukuunottamatta, jotka lakaisivat pääkäytävää pimeän ja hiljaisen alttarin kohdalta, ja kun lukkari sulki ulko-oven, seurasi juhlallinen äänettömyys, jota katkaisi vain papin ääni ja kummien mutisevat vastaukset.

"Mary Isabel, luovutko saatanasta?"

"Minä luovun hänestä."

"Ja kaikista hänen töistään?"

"Minä luovun niistä."

"Ja kaikesta hänen loistostaan?"

"Minä luovun siitä."

Varsinainen kastetoimitus vaikutti minuun kuin rukous. Minä vajosin siihen kaikella sielullani. Olkoonpa, että olin syntinen nainen ja arvoton Kirkkoon otettavaksi, tiedän yhtäkaikki ja Jumala tietää, ettei yksikään siveä ja pyhä nunna ole milloinkaan rukoillut puhtaammalla sydämellä kuin minä, maatessani polvillani pienokaisen päähine huulilleni painettuna.

"Mary Isabel, minä kastan sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen."

Tämän jälkeen en muista muuta kuin että lapsi hiukan itkeskeli, kun sen päähän valettiin vettä (kuten se oli itkenyt pantaessa suolaa sen kielelle), ja heräsin huumauksestani vasta nähdessäni kummisedän pitelevän kynttilää kädessään (joka merkitsi, että lapseni oli tehty Valon Lapseksi) ja kuullessani papin sanovan:

"Mene rauhaan ja Herra olkoon kanssasi."

Sitten kuului jalkainkopsetta. Pappi poistui. Juhlallinen toimitus oli päättynyt.

Nousin pystyyn, panin hiukan rahaa lautaselle, jonka lukkari minulle ojensi, annoin shillingin kummallekin kummille, otin pienokaisen jälleen syliini ja istahdin kirkonpenkkiin sitomaan pienokaisen päähän päähineen ja harson.

Olin yhä uskonnollisessa innostustilassa kadulle tullessani, missä muut äidit ystävineen naureskelivat ja laskivat leikkiä korottaen äänensä yli katuhälinän kimakaksi kirkumiseksi. Kuulin että neuvoteltiin kapakkaan menosta muka "lasten päätä kastamaan".

Mutta luullakseni oli minussa sakramentin taivaallisesta valosta vielä jotain jäljellä kotiin tullessani, sillä muistan, että odottaessani oven ulkopuolella keittiönoven aukenemista kuulin jonkun naapureistamme sanovan:

"Meidän rouvan elämä on pyörähtänyt vallan uudelle tolalle, eikös olekin?"

Arvelin, että hän oli oikeassa -- elämäni oli ruumiillisesti ja henkisesti kääntynyt uusille urille.

Mutta vähän minä tiesin mitä Kohtalo oli minulle varannut.

Yhdeksäskymmenes luku.

Minä olin juuri riisumassa lapselta vaatteita, kun walesilainen emäntäni pistäysi sisään tiedustelemaan miten olin suoriutunut ristiäisissä, ja kerrottuani hänelle virkkoi hän:

"Ja nyt se kultamuru on vietävä kirjoihin merkittäväksi."

"Kirjoihin merkittäväksi?"

"Kolmen viikon kuluessa. Laki sen määrää, nähkääs."

Tämä oli ensimäinen seikka, joka minua säikähytti. Olin kylläkin rehellisesti täyttänyt pastorin lähettämän kortin, koska tiesin, että Kirkkoni luetteloa oli pidettävä yhtä pyhänä kuin sen rippituolia.

Mutta peräti toista oli minusta ilmoittaa pienokaiseni syntymä ja vanhemmat julkiseen luetteloon -- tähän toimitukseen kun sisältyivät kaikki nuo samat minua, Martinia ja ennen kaikkea lasta uhkaavat vaarat, jotka olivat pimittäneet elämäni ennen hänen syntymistään.

Toisinaan valtasi minut kiusaus valehdella, antaa väärät tiedot, sanoa, että Martin oli ollut mieheni ja että Isabel oli laillinen lapseni.

Mutta lopulta päätin puhua totta, selvää totuutta, sillä vakuuttelin itselleni että Jumalan laki oli yläpuolella ihmisten lakia ja ettei minulla ollut minkäänlaista syytä hävetä.