Part 35

Lopulta tulikin kirje, ja Maggie Jones vapisi niin kovasti, ettei hän uskaltanut avata sitä, mutta viimein hän pujahti huoneeseensa ollaksensa aivan "yksikseen", ja silloin... silloin kuului "hurja parahdus" ja kun Emmerjane juoksi ylös, niin hän tapasi Maggien lattialta pitkällään ihan tainnoksissa, kouristaen lujasti kädessään Owen Owensin valokuvaa, jonka tämä oli palauttanut kirjoitettuaan ensin karkealla käsialallaan poikki lapsen kasvojen -- Maggie Jonesin äpärä.

Olisi mahdotonta selittää miten tämä tapaus vaikutti minuun. Minusta tuntui kuin olisi moraalinen maanjäristys avautunut eteeni.

Mitä olin minä tehnyt? Odottaessani ikävöiden lasta, joka oli minulle tulossa, olin ajatellut vain omaa onneani -- omaa lohdutustani.

Mutta miten oli käyvä lapsen?

Jos tulisi tunnetuksi kuka olin -- ja milloin tahansa saatoin sattumalta kohdata kadulla jonkun, joka minut tuntisi -- missä suhteessa lapseni silloin olisi paremmassa asemassa kuin tämän tyttö raukan lapsi?

Syntyneenä lain rajojen ulkopuolella, jota mieheni tietenkin tulisi julistamaan, hylkyläisenä, häpeän merkitsemänä, ilman isää, joka hänet tunnustaisi, ja alati äitinsä synnin painamana -- siinä hänen kohtalonsa.

Hartaasti olin ikävöinyt lasta, joka olisi elämäni yhdyssiteenä Martinin ja minun välillä, mutta nyt kyselin itselläni, oliko minulla oikeutta sitä toivoa.

Tunsin, ettei minulla ollut oikeutta ja että avuttomassa asemassani osoittaisin äidin rakkauttani parhaiten rukoilemalla lastani kuolleena syntyväksi.

Mutta se oli liian kovaa. Liian hirveätä. Oli kuin olisi minulta toisen kerran riistetty elämäni toivo. En voinut enkä tahtonut sitä tehdä.

"Ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä!" toisiin itsekseni.

Kahdeksaskymmeneskuudes luku.

Kun rupesin ajattelemaan asioita Maggie Jonesin tarinan valossa, niin huomasin, että köyhyys oli kaiken juurena. Jos kykenisin pysyttämään köyhyyttä etäällä, ei lapselleni voisi tapahtua mitään todellista pahaa.

Päätin sen tehdä. Mutta nykyisin oli minulla vain yksi neuvo edessä -- supistaa menojani.

Ja supistinkin ne. Vakuutellen itselleni, etten oikeastaan tarvinnut sitä enkä tätä, vähensin viikko-ostoksiani.

Se tuotti minulle suurta mielihyvää, ja vaikka huomasin käyväni kalpeaksi ja laihaksi, en tuntenut minkäänlaista sääliä itseäni kohtaan, sillä nyt ei ollut olemassa ketään, jota olisin halunnut miellyttää kauneudellani.

Vakuutin myös itselleni, että muuttunut ulkonäköni oli tilaani kuuluva ja etten muuta kaivannut kuin raitista ilmaa ja liikuntoa. Päätin senvuoksi joka päivä kävellä Hyde Parkiin.

Mutta tein sen vain kerran.

Ihanana aamuna aikaisin keväällä minä olin astellut pitkin erästä leveätä lehtokujaa ja käynyt sitten istumaan kastanjapuun alle, jonka paisuvat lehtitupet olivat juuri avautumaisillaan, kun näin joukon herroja ja naisia hevosenselässä ratsastaen tulevan minua kohti.

Yhden niistä tunsin paikalla. Se oli herra Vivian ja hänen vieressään ratsasti kaunis tyttö. Sydämeni lakkasi sykkimästä, sillä arvelin hänen näkevän minut. Mutta hänen huomionsa oli niin hartaasti kiintynyt kumppaniinsa, ettei hän sitä tehnyt.

"Niin kyllä, kautta Jupiterin, se on repäisevää, eikö ole?" naurahti hän kimeällä äänellään ratsastaessaan ohitseni monokkeli myyräntapaisessa silmässään.

Tämän jälkeen supistin kävelyni Bayswaterin takana oleviin köyhempiin katuihin, mutta siellä tuo vanha pulma uudelleen alkoi minua ahdistaa, sillä minusta näytti, että jouduin aina vastatusten lasten kärsimysten kanssa.

Jumalan kiitos, lapset ovat yleensä onnellisia. He näyttävät elävän yksinomaan sydämissään, ja luulenpa todenteolla, että jos Lontoon West Endin rikkaiden talojen ovet avattaisiin East Endin köyhälistön lapsille, niin he mieluummin jäisivät kujiinsa ja käytäviinsä.

Silmäillessäni nyt taakseni noihin aikoihin, en voi olla ihmettelemättä etten milloinkaan yrittänyt hakea itselleni mitään tointa. Mutta olihan minulla estekin tilani, joka alkoi käydä näkyväksi ja aiheutti, arvelin, kadulla liikkuessani ihmisiä, varsinkin naisia, kääntymään taakseen minua katsomaan. Kun tämä alkoi käydä kiusalliseksi, niin lopetin kävelyni ja lähetin Emmerjanen toimittamaan harvat asiani.

Silloin muuttui huoneeni maailmakseni.

Luulenpa, etten koskaan nähnyt sanomalehteä. Ja koska en tietänyt mitään siitä, mikä tapahtui ulkopuolella niitä Lontoon elämän kuohuja ja hyrskyjä, joiden yhteyteen minä tulin avatessani ikkunani, tunsin nyt selvemmin kuin koskaan ennen olevani kuin vanki meren keskellä olevalla kalliolla.

Kun en enää ollut liikkeessä, aloin syödä yhä vähemmän. Mutta olin siitä tavallani hyvilläni, sillä olin tulemassa saidaksi lapseni tähden, ja ainoa murheeni näihin aikoihin oli rahakukkaroni nopea kutistuminen.

Eräänä päivänä tuli walesilainen emäntäni huoneeseeni kyselemään olinko ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tohtoriin nähden. Vastattuani kieltävästi, kohotti hän pystyyn kätensä huudahtaen:

"Herranen aika sentään! Sitähän minä ajattelinkin. Mutta se on nyt paikalla tehtävä."

Onneksi kävi muuan tohtori kadullamme joka päivä, ja jos minua halutti, niin hän kutsuisi hänet minun luonani käymään. Suostuin, ja seuraavana aamuna tohtori tulikin.

Hän oli pitkä, vanhanpuoleinen, happamelta näyttävä mies, eikä hänen käytöksensä sen enempää kuin hänen puheensakaan mitenkään osoittanut hänen olevan tietoinen siitä, (jota mielestäni jokaisen tosi tohtorin tulee tietää) että hän minun tilassani olevan naisen luo tullessaan astuu inhimillisen elämän pyhimpiin suojiin.

Minun piti vastata muutamiin lyhyihin, jyrkkiin kysymyksiin, sitten hän ilmoitti milloin aikoi uudelleen käydä luonani ja lopulta hän puhui maksustaan.

"Palkkioni on guinea, ja tavallisesti se maksetaan minulle etukäteen", virkkoi hän, jolloin minä vedin piironkilaatikkoni auki ja otin sieltä kultarahan ja shillingin, suuresti huolissani nähdessäni näin suuren summan katoavan yhdellä haavaa.

Tohtori pisti rahani liivinsä taskuun noin vain sivumennen ja pyörähti sitten lähteäkseen, kun walesilainen emäntäni virkkoi:

"Mutta eihän se pistä suuhunsa paljon mitään, tohtori."

"No, mitä varten ette syö?" kysyi tohtori, ja selitin hänelle niin hyvin kuin kuivasta, polttavasta kurkustani sain irti.

"Lorua! Lorua! Ei se kelpaa", sanoi hän. "Velvollisuutenne lastanne kohtaan on syödä paremmin. Jotain kevyttä ja ravitsevaa joka päivä, kuten kananlihaa, kalaa, soppaa, pihviteetä ja yleensä kasviksia."

Minä hengitin raskaasti. Mitä se tohtori oikein ajatteli?

"Muistakaa", jatkoi hän sormi pystyssä. "Lapsen terveys riippuu läheisesti äidin terveydestä. Kun äiti on sairaaloinen, niin se vaikuttaa veren laatuun ja vahingoittaa suuresti sikiön terveyttä sekä ennen että jälkeen syntymisen. Älkää unohtako sitä. Hyvästi!"

Olin pahasti säikähtynyt. Suuressa tietämättömyydessäni ja suuressa rakkaudessani olin paastonnut lapseni takia, ja nyt minulle kerrottiin, että olinkin tuottanut sille huolestuttavaa, ehkäpä elinaikaistakin vahinkoa!

Koettaen parannella ajattelemattomuuttani lähetin noutamaan hiukan sitä kallista ravintoa, jota tohtori oli minulle määrännyt, mutta valmistettuani sen huomasin mielipahakseni, etten voinut sitä sulattaa.

Tämän huomion aiheuttama mielipaha ei vähentynyt seuraavana päivänä, kun emäntäni toi luokseni kätilön, jonka hän pyynnöstäni oli tilannut minulle.

Hän muistutti pyöreätä lihamöykkyä ja puhui kimeällä äänellä, ja hänen ensimäinen huolensa, kuten tohtorin, tuntui kohdistuvan hänen palkkioonsa.

Hän ilmoitti minulle, että hänen tavallinen maksunsa oli guinea kahden viikon ajasta, mutta nähdessään kuinka surkeannäköisiksi kasvoni kävivät (sillä en voinut olla ajattelematta vähäistä kassaani) lisäsi hän:

"Ei sentään kaikki rouvat tarvitse kahta viikkoa. Rouva Wagstaffe, esimerkiksi, ei huoli koskaan enempää kuin viisi päivää ja kuudentena hän taas on mankelinsa ääressä. Niin että, jos määrätään viisi päivää, niin ehkäpä kymmenen shillingiä kuusi penceä riittää."

Suostuin, ja kätilö oli vierimäisillään ulos ovesta, kun emäntäni tokaisi:

"Mutta se ei syö edes sen vertaa kun olisi linnulle tarpeen, nähkääs."

Silloin kätilöltä pääsi pitkä puhetulva rouvista, jotka hutiloituaan terveytensä pilalle olivat kuolleet joko lapsivuoteeseen tahi heti jälkeenpäin.

"Silloin sen rouva tulee tuntemaan, jos pitää pikku lasta syöttää", sanoi hän, "enkä minä voi vastata teidän enkä liioin lapsen hengestä, ellei syödä kunnolleen."

Tässä oli vieläkin kauhistuttavampi mahdollisuus -- se mahdollisuus, että voisin kuolla ja jättää lapseni elämään. Tämä ajatus kummitteli mielessäni kaiken päivää ja seuraavana yönä, mutta pelkoni kohosi huippuunsa, kun Emmerjane mustatessaan uunini ristikkoa kertoi minulle viimeiset uutisensa Maggie Jonesista.

Maggien äiti oli "kärttänyt" häntä etsimään työtä, kysyen eikö hänellä muka ollut monta suuta ruokittavana ilman hänen lisiään.

Maggie oli ensin pelännyt hakea tointa, koska hän arveli jokaisen tuntevan hänen häpeänsä. Mutta sen jälkeen kun hänen äitinsä oli lähettänyt nuoren "Sionin" papin hänen luokseen neuvomaan hänelle tottelevaisuutta, oli hän joka päivä mennyt ulos, niin huonolla kuin hyvällä säällä.

Tätä oli kestänyt kolmen kuukauden ajan (jolloin Maggie tavallisesti viipyi ulkona myöhään, koska pelkäsi nähdä äitiänsä), kunnes hän eräänä sateisena yönä, vajaa viikko sitten, oli tullut kotiin likomärkänä, oli joutunut vuoteen omaksi ja "sairastanut jotain" ja kuollut.

Koko päivänä en voinut ajatella muuta kuin Maggien lasta ja mihin se oli joutuva, ja parin päivän kuluttua Emmerjane kertoi minulle, että nuori pappi oli hankkinut sille paikan "talossa".

Luulen, että tämä oli viimeinen korsi kuormassani, sillä ajatukseni kimmahtivat kiireellisen voimakkaina Maggie Jonesin lapsesta omaan lapseeni.

Ajatus, että lapseni jäisi orvoksi, kauhistutti ja värisytti minua. En voinut lohduttaa itseäni sillä, että vaikka itse olin köyhä, niin oli isäni kumminkin rikas, sillä tiesin, että jos hän milloin saisi tietää lapseni olemassaolosta, niin hän sitä vihaisi ja kieltäisi sen, se kun oli ollut pääsyynä hänen toiveittensa kukistumiseen.

Martininko lapsi hyljättynä ja maailman armoille heitettynä! Sellaista ei voinut eikä saanut tapahtua!

Sitten minut valtasi hirvittävä ajatus. Taistelin sitä vastaan. Sanelin monta "Terve Mariaa" suojellakseni itseni siltä. Mutta en voinut päästä siitä eroon.

Ehkäpä ruumiillinen tilani osaksi oli siihen syynä. Ratkaiskoot sen muut. Minä vain kerron rehellisesti ja totuudenmukaisesti mitä tunsin ja ajattelin (kuten jokainen äidiksi tuloaan odottava nainen tekee) seisoessani sen hämäryyden ovella, joka on elämän suurin ja salaperäisin arvoitus.

Ajattelin kuinka Martin oli minulta viety, kuten Kohtalo (kenties minun hyväkseni, vaikken vielä voinut sitä käsittää) oli uskotellut minulle.

Ajattelin kuinka olin lohduttanut suruani sillä toivolla että odotettu lapsi oli oleva elävänä yhdyssiteenä välillämme.

Ajattelin mitä suloisia hetkiä olin viettänyt valmistaessani pienokaiseni vaatteita, keksiessäni hänelle nimeä, kuiskatessani sitä itselleni, niin, ja Jumalalle, joka ilta ja joka aamu.

Ajattelin kuinka päivä päivältä olin hoitanut pientä lamppua, jonka pidin palamassa pyhätössä, missä pienokaiseni ja minä elimme yhdessä.

Ajattelin kuinka tämä oli ottanut kuolemalta sen okaan ja haudalta sen voiton. Ja tämän jälkeen sanelin itselleni, että joskin se oli ollut herttaista ja ihanaa, niin _oli se ollut itsekkäisyyttä, ja siitä oli luovuttava_.

Sitten ajattelin lasta itseänsä, joka synnissä siinneenä, kuten Kirkkoni oli sanova, perinnöttömäksi tehtynä, yhteiskunnan hylkäämänä, ruumiillisen heikkouteni perinneenä, kadotettuaan isänsä ja ehkäpä vielä äitinsäkin, oli vaarassa joutua maailman armoille, ja joka köyhänä, suojatonna, jo syntymästään kirottuna tulisi muiden työorjaksi ja hylkyläiseksi, ehkäpä vielä varkaaksi, pelaajaksi tahi portoksi.

Tätä kaikkea ajattelin ja tunsin.

Ja lopulta kun tiesin synnytysaikani lähestyvän, lankesin polvilleni köyhässä huoneessani, ja kiihkeämpiä, hartaampia huokauksia ei ollut koskaan kohonnut povestani Jumalan istuimen eteen kuin silloin, rukoillessani, että lapsi, jota olin ikävöinyt ja odottanut olemaan elävänä yhdyssiteenä rakastetun vainajani kansa, _syntyisi kuolleena_.

"Oi Jumala, tapahtukoon minulle mitä tahansa, mutta salli lapseni syntyä kuolleena --. minä rukoilen, minä vannotan Sinua!"

Ehkäpä rukoukseni oli syntinen. Jumala tietää. Hän on tuomitseva oikein.

Kahdeksaskymmenesseitsemäs luku.

Oli lauantai, seitsemäs päivä kesäkuuta. Kesä oli tähän saakka ollut kylmähkö; yö oli kolea ja rankkasade pieksi ikkunoita.

Huoneessani loimusi lämmin takkatuli ensimäisen kerran moneen kuukauteen. Ikkunan kohdalla oleva kaasuliekki oli kierretty matalalle, ja tohveleissa liikkuva kätilö otti piirongin laatikkoni varastosta pieniä flanelli- ja liinavaatteita asetellen niitä teräsristikolle lämpiämään.

Luullakseni olin aika ajoin ollut tajutonna, sillä tietoisuuteni hetket tulivat ja menivät kuten merilinnun sukellus ja nousu keskellä laineiden kuohua.

Eräänä sellaisena hetkenä käsitin, että tohtori ja emäntäni ja kätilö olivat huoneessa, että he odottivat ratkaisevaa hetkeä ja pelkäsivät henkeäni.

Kuulin heidän juttelevan, ja heidän matalat äänensä humisivat korvissani meren tavalla, sen vyöryessä kalliorotkoihin.

"Hän on, raukka, pitänyt itseään niin huonolla ruualla, ettei kukaan voi tietää miten hänen käy."

"Voi herrajesta sentään, jos tietäisitte, en ole koskaan nähnyt kenenkään elävän niin vähällä."

"En minä äitiä pelkää, lapsi se tässä on vaarassa, jos tahdotte tietää."

Sitten äänten humina taas häipyi ja kuulin sisässäni kuiskauksen:

"Oh Jumala, oh Jumala, salli lapseni syntyä kuolleena." Toisen kerran kuulin sateen räiskynnän ohessa mankelin narisemista kadun toisella puolella olevasta kellarikeittiöstä.

Taas toisen kerran -- puoliyönaikaan, kun kapakat suljettiin -- kuulin toraa ja riitaa vastapäätä olevasta talosta. Kirkuvan vaimon ja huutavain lasten ääniin sekaantuivat miehen karkeaääniset kiroukset.

Yö eteni raskaasti. Kuulin itseni (kuten ennenkin) hurjan kiihkeästi pyytelevän:

"Martin! Martin!"

Sitten muistaessani, että hän oli mennyt, rupesin uudelleen rukoilemaan:

"Oh, Jumalan äiti, salli lapseni..."

Mutta ääni, joka tuntui tulevan jostain kaukaa, keskeytti minut:

"Hiljaa! Hiljaa! Se tekee sen vain raskaammaksi sinulle."

Viimein tuli rauha. Minusta tuntui, että minut kuljetettiin myrskyisen meren avaruuksista ja syvyyksistä tyyneen satamaan.

Seurasi taivaallinen lepo, jonka aikana saatoin kuulla tohtorin ja kätilön ja emäntäni juttelevan keskenään iloisin kuiskauksin.

Tiesin, että kaikki oli päättynyt, ja äskeisen myrskyn mainingit yhä mielessäni, kysäisin: "Onko se kuollut?"

"Kuollutko?" kirkasi kätilö. "Vai kuollut, mitä vielä, elävä se on ja terve. Kaunis pikku tyttö."

"Lastanne ei vaivaa mikään, rouva", virkkoi tohtori, ja emäntäni huudahti:

"Miksi sen sitten pitäisi olla kuollut, häh? Niin totta kuin minä olen kristitty vaimo, on se kaunein lapsi, joka koskaan on maailmassa hengittänyt."

En kestänyt enempää. Viimeisten päiväin synkät ajatukset varjostivat vielä mieltäni ja tuskasta ähkien käännyin seinää vasten. Sitten kaikki häipyi mielestäni ikäänkuin enkelin siiven pyyhkäisemänä ja minä vaivuin sikeään uneen.

Herätessäni synkät ajatukseni haihtuivat hiljakseen kuten paha uni aamulla. Sade oli lakannut, kaasuliekki oli sammutettu ja hohteesta seinäpaperien pionikukissa saatoin huomata, että aurinko paistoi pehmeällä, punaisella valolla ikkunaverhoni läpi.

Kuulin varpusten visertelevän räystäillä, kuulin maitomiehen kalistelevan kannujaan; kuulin lähikirkon kellojen soittavan aikaiseen jumalanpalvelukseen.

Suljin silmäni ja pidätin hengitystäni ja kuuntelin ääniä omassa huoneessani. Kuulin kattilan porisevan tulella; kuulin jonkun hiljaa hyräilevän ja polkevan jalkaansa nuotin tahdissa ja sitten kuulin matalan äänen (se oli Emmerjanen) sanovan jostain vuoteeni ääreltä:

"Minusta se näyttää jo olevan hereillä. Hengityskin on jo aivan kuuluva."

Silloin käännähdin ja näin kätilön istuvan takkatulen ääressä ja pitelevän sylissään jotain. Minä tiesin mitä se oli. Se oli minun lapseni ja se nukkui. Sydämeni ikävöi sitä synkistä ajatuksistani huolimatta.

Ja silloin tapahtui se suuri ihme.

Lapseni heräsi ja alkoi itkeä. Se oli heikko itku, ohut ja ruikuttava, mutta se järisytti koko olentoani kuin ukkosentärähdys. Seurasi hetkinen kauheata kamppailua, ja sitten pyyhkäisi mahtava rakkaudenvirta ylitseni.

Se oli Äiteys.

Lapseni! Minun! Liha minun lihaani! Oi Jumala! Oi Jumala!

Harras toivoni, että lapseni olisi kuollut ja pelastunut elämän kärsimyksistä oli kerrassaan hävinnyt, ja nälkiintynyttä sydäntäni vavahutti suuri hellyys. Minä kohottauduin vuoteessani kätilön vastustelemisista välittämättä ja huusin häntä antamaan minulle pienokaisen.

"Antakaa hänet minulle. Antakaa hänet minulle!"

"No, vielähän sitä keritään", virkkoi kätilö.

"Nyt, nyt! En voi enää odottaa."

"Mutta teidän pitää ensin vähän syödä. Emmerjane, vie hänelle tuo lasi maitoa ja vettä."

Join maidon heidän mielikseen ja levitin sitten sylini lapselleni.

"Ahtakaa hänet minulle -- joutuin, joutuin!"

"Tässä se nyt sitten on, se kultapala."

Oh sitä ilon hetkeä, kun minä en simaisen kerran suljin lapseni helmaani ja katselin sitä kasvoihin ja näin omat piirteeni ja Martinin merensiniset silmät! Oh ensimäisen kiihkeän suuteloni riemastusta!

Arvatenkin olin rakkauteni huimauksessa hyvin kovakätinen pienelle kerubilleni, sillä hän alkoi uudelleen itkeä.

"Noh! noh!" toruskeli kätilö. "Olkaapa nyt kauniisti, taikka minä korjaan pienokaisen."

Mutta taivas oli opettanut minulle toisen läksyn, ja samassa asetin vaistomaisesti pienokaiseni rinnalleni, ja vaistomaisesti pienokaisenikin kääntyi siihen pieni suu avoinna ja tunnusteli pienille sormilleen sijaa.

"Oi Jumala! Jumalani! Oi Jumalan Pyhä Äiti!"

Ja silloin minä onneni yltäkylläisyydessä -- sen onnen, jonka tuntee äiti painaessaan ensimäisen kerran vastasyntyneen lapsensa rinnoilleen, -- rupesin itkemään.

En ollut itkenyt kuukausiin -- en siitä päivin kun Ellanista läksin -- mutta nyt avautuivat kyyneltulvat ja vedet valuivat silmistäni kuin virkistävä sade.

Itkin Martinia vielä kerran -- sille en voinut mitään. Ja katsellessani lapseni ummistuneita silmiä väreili sieluni kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli lähettänyt minulle kaiken tämän siitä, mitä olin kärsinyt.

"Soh, soh! Teette itsellenne pahaa ja vahingoittaa se maitoakin", sanoi kätilö.

Tämän jälkeen koetin hillitä itseäni. Mutta lapseni imettäminen tuotti minulle hurjaa, kuumeista iloa. Tuntuipa siltä kuin olisi pienokaiseni joka pisaralla, minkä hän veti, antanut minulle yhtä paljon henkistä kuin ruumiillistakin iloa -- jäähdyttänyt vereni ja aivoni ja pyyhkäissyt tiehensä kaikki murheeni.

Oi käsittämättömistä salaisuuksista suurinta! Oi ihmeitten ihmettä!

Pienokaiseni lepäsi rinnoillani, ja kärsimykseni olivat lopussa.

Kahdeksaskymmeneskahdeksas luku.

Se päivä oli pitkä, pitkä onnen päivä.

Se oli sekä hyvin pitkä että hyvin lyhyt, sillä se häipyi kuin unelma.

Mitä kaikkia ihmeellisiä tapahtumia siihen sisältyikään!

Ensin kätilö kokemuksiensa ja etevämmyytensä huimaavista korkeuksista suvaitsi rauhoittaa lapsekasta uteliaisuuttani sallimalla minun katsella kuinka lasta kylvetettiin ja palkitsi minua siitä, että olin "kiltti", kiittämällä pienokaiseni kauneutta.

"Olen hoidellut niitä jos jonkinlaisia", sanoi hän, "mutta kehumatta uskallan sanoa etten ole koskaan pidellyt sievoisempaa lapsukaista polvellani. Katsokaapas minkälaiset sillä on sääret, niin valkoiset ja pulleat ja kuoppaiset. Oletteko koskaan moista nähnyt?"

Myönsin etten koskaan ollut nähnyt, ja kun kätilö opetti miten sidenauha oli kiinnitettävä ja lasta kapaloitava häiritsemättä sen unta, oli hän mielestäni aivan ihmeellinen nainen.

Emmerjane, jota eilisiltana vain vaivoin oli saatu liidätetyksi huoneeseen tulemasta ja joka nyt hengästyneenä lensi ylös alas portaita, halusi pidellä pienokaista hetken aikaa, ja lopulta minä jalomielisyyden puuskassa sallin hänen tehdä sen varoittaen häntä pudottamasta sitä, jos rakasti henkeänsä.

"Mitäs te oikein tarkoitatte?" huudahti tuo ennen aikaansa kypsynyt pikku äiti. "Minäkö muka pudottaisin? Johan nyt!"

Tohtorin määräyksen mukaisesti minä aina tunnin kuluttua imetin lasta. Suuri iloni oli silloin katsella häntä hänen imiessään ja nähdä hänen pienen päänsä retkahtavan taaksepäin, kun hän oli saanut kylläkseen, tahi tarkata häntä, kun hän oikaisihe ja nikotti, ja sitten tarttui pienin sormineen lujasti peukalooni.

Oi hurjaa, selittämätöntä riemastusta! Jokainen tunti toi mukanaan jonkun yllätyksen. Joka viiden minuutin kuluttua oli uutta ihmettelemisen aihetta.

Minuun koski kipeästi kuulla pienokaiseni huutavan, ja luulenpa todella, että omat suupieleni alkoivat vavahdella sellaisina hetkinä, mutta nähdessäni, ettei hänen silmissään ollutkaan kyyneliä ja että hän vain halusi ruokaa, rukoilin kätilöä sallimaan minun jälleen antaa hänelle rintaa.

Aurinko paistoi kaiken aikaa, ja vaikka akuttimet olivat lasketut alas valon himmentämiseksi, oli huoneeni mielestäni kaunis ja loistava. Köyhä se oli ja halpa näöltään, mutta vaikkapa enkelit olisivat siinä lentäneet, ei se olisi voinut silmissäni muuttua sen taivaallisemmaksi.

Iltapuolella kätilö käski minun nukkua, mutta en tahtonut ummistaa silmiäni ennenkuin pienokaiseni oli nukahtanut, ja niinpä hänen täytyi jälleen antaa minulle keruubini, ja minä kohosin istualleni ja tuudittelin häntä käsivarsillani laulaessani -- niin hiljaa kuin saatoin -- pienen kehtolaulun.

Luulenpa, että ääneni kaikui suloiselta sinä päivänä -- äidin ääni on aina suloinen -- sillä kun Emmerjane palasi alakerrasta huoneeseen, virkkoi hän juhlallisen kunnioituksen ilme silmissään:

"No johan nyt vallan! Minä ihan luulin, että oli enkeli tullut tähän huoneeseen."

"Niinpä onkin ja tässä hän on", sanoin ja kumarruin säteilevänä nukkuvan lapseni yli.

Mutta tuo pitkä, lyhyt, siunattu päivä läheni viimein loppuansa, ja kun yö joutui ja vaivuin uneen, väreili huulillani kaksi rakasta nimeä, hänen, joka nyt oli taivaassa (kuten luulin), ja sylissäni uinuvan lapsen nimi.

Vaikka olinkin köyhä, niin olin omasta mielestäni kuin kuningatar ja koko elämäni rikkaus sisältyi pieneen huoneeseeni.

Olin ehkä rikkonut maailmaa ja Kirkkoa vastaan, mutta minusta tuntui kuin olisi Jumala sovittanut rikokseni omalla, voitokkaalla laillaan.

Naisellisuuteni kaikki voima paisui ja sykähteli miilussa, ja kun pitelin lastani rinnoillani, ei taivaassa eikä maassa ollut mitään, jota olisin halunnut.

Sydämeni vuoti vielä verta Kohtalon iskuista, mutta kaikki haavani olivat lääkityt, tunsin olevani yltäkylläisesti siunattu, palkittu.

Neljä päivää kului tällä tapaa, ja tuontuostakin kävivät tohtori ja walesilainen emäntäni minua katsomassa. Sitten alkoi kätilö puhua poislähdöstä.

Siitä minä en paljoa välittänyt. Kokemattomuudessani ja äidillisen rakkauteni kiihkossa en ymmärtänyt olla pahoillani siitä, että hän niin pian aikoi lähteä. Olinpa oikeastaan mustasukkainen hänelle ja odotin kärsimättömänä saada vallita lastani aivan yksin.

Mutta kätilö muistaakseni oli hiukan hämillään ja yritti puolustautua.

"Ellen olisi luvannut mennä toista rouvaa hoitamaan, en jättäisi teitä, maksettiinpa siitä tai ei", sanoi hän. "Mutta onhan se tyttö" (tarkoittaen Emmerjanea) "aina täällä, ja kyllä hän on yhtä hyvä kuin mikään kätilö."

"Kyllä, kyllä minä tulen hyvin toimeen", vastasin.

Viidentenä päivänä kätilöni jätti minut, ja vaikka se nyt tuntuu minusta kauhealta, en silloin ollut millänikään.

Olin täydellisesti onnellinen. Minulla ei ollut maailmassa ketään muita kuin pienokaiseni eikä pienokaisellani ollut ketään muita maailmassa kuin minä. Olin yhä siinä vankityrmässä, joka ennen oli tuntunut minusta niin hirvittävältä -- Lontoon köyhien ja kodittomien suuressa vankityrmässä.

Mutta vähät siitä! En ollut enää yksinäni, sillä vankilassani oli uusi toveri -- lapseni.

JOUDUN KADOKSIIN.

MARTIN CONRADIN MEMORANDUM.