Part 34

Totta puhuen siitä lähtien kun Englannista läksin en ole koskaan voinut vapautua siitä ajatuksesta, että minun ei olisi pitänyt jättää rakkaintani oman onnensa nojaan. Työssä ollessani taisin unohtaa missä vaarassa hän mahdollisesti saattoi olla, mutta nyt kun minulla ei ollut muuta tehtävää kuin maata säkissäni kuin pölkky, olin kovassa tuskassa muistaessani hänen uhrautuvaisuuttansa ja pelätessäni siitä johtuvia seurauksia.

Päivänaikaan ei ollut niinkään sietämätöntä, sillä jos hurjasti tupruavan lumen ja ärjyvän vihurin keskessäkin vain ummistin silmäni, niin saatoin nähdä hänen astuvan tietä pitkin sinä sunnuntaiaamuna, jolloin hän palasi kirkosta, päässä riippuva hattu ja liehuva harso, tai seisovan budoaarissaan katsellen minua suurin, syvin silmin, kun hän pakotti minut lähtemään.

Mutta yöllä olin helisemässä. Olin tuskin saanut unesta kiinni, kun havahduin hätkähtäen kuullessani hänen äänensä minua kutsuvan.

"Martin! Martin!"

Se oli todella hätähuuto, ja vaikken ole haaveilija enkä liioin taikauskoinen, niin en voinut tukahuttaa ajatusta, että hän huusi minua tulemaan takaisin.

Tämä jos mikään oli minulle nyt mahdotonta, ja sittenkin tunsin, että ellen voisi jostain saada vakuutusta siitä, että omasta armaastani pidetään huolta, niin en pystyisi tyynellä mielellä ryhtymään edessäni olevaan tehtävään.

Tämä ajatukseni saattanee tuntua naurettavalta, mutta ken joskus on ollut yksin Luonnon mahtavassa yksinäisyydessä erillään elämän kuohuista, tietää kuinka ihmissielu on siellä vastaanottavainen merkeille, jotka maailman hälinässä ja touhussa tuntuisivat naurettavilta.

Niin oli minun laitani. Makasin samassa teltassa tieteellisen osastomme päällikön, O'Sullivanin ja Siirapin kanssa, joka arveli olevansa velvollinen pitämään huolta minusta, vaikka tavallisesti kävi päinvastoin.

Vanha merikarhu oli pahasti lamassa, eikä minua ensinkään miellyttänyt hänen alituinen mutinansa "äidistä", se kun on aina paha merkki reimassa miehessä, kun hänen rohkeutensa alkaa huveta.

Niinmuodoin kun joulupäivän jälkeisenä yönä olin teltanaukkoa yöksi sulkemassa, mieleni pehmeni hiukan nähdessäni vanhan Siirapin, joka on elänyt oikeata velikullan elämää, kopeloivan rintaansa ja suurella vaivalla kaivelevan jotakin näkyville.

Se oli punainen, kullalla ja sinisellä maalilla sivelty Pyhän Neitsyen kuva (minun kämmeneni kokoa), ja kun hän sovitti sen kasvojensa eteen makuusäkissään loikoen, tiesin että hän arveli loppunsa tulevan ennen aamua ja että hän halusi sen olevan viimeisen esineen, jota hänen vanhat silmänsä katselisivat.

Minä en itse paljonkaan luota pyhimyksiin (sillä olen huomannut, että pulasta suoriutuu aika hyvin ilman heitäkin), mutta ehkäpä Siirapin usko löysi vastakaikua jossain sieluni syvyydessä, sillä mennessäni nukkumaan olin levollisempi ja tällä kertaa en herännyt rakkaani ääneen, vaan luonnon suureen hiljaisuuteen.

Tuulen ulvonta oli vaiennut; tuisku oli tauonnut; telttariu'ussa riippuva lamppu oli palanut tyhjiin ja teltan aukosta valahti sisään heikko, sinertävä valojuova.

Oli kuutamo, ja kun kohotin päätäni, näin sen kirkkaasti valaisevan Pyhän Neitsyen pientä, kullattua kuvaa. Naurakoon, jos haluaa, se, joka ei koskaan ole ollut minun tilassani, mutta minulle tämä oli tarpeeksi. Kaikki hyvin! Joku piti huolta omasta armaastani.

Huusin toverini hereille ja käskin heidän laittautua valmiiksi, ja päivän koittaessa läksimme jälleen matkaan. Tummia pilviä kyllä leijaili päämme päällä, mutta aurinko paistoi sisässämme.

M. C.

Kahdeksaskymmenesneljäs luku.

Sisar Mildred oli oikeassa. Siunattu Neitsyt oli varmaankin puhunut puolestani, koska apu tuli paikalla.

Tapaninpäivän aamuna heräsin tuohon vavahtavaan liikuntoon, jonka jokainen nainen tietää olevan Äitiyden ensimäisen todellisen ja varman merkin.

Minun asiani ei ole kuvailla tämän muutoksen ruumiillisia vaikutuksia. Mutta henkinen vaikutus on toista. Se oli kuin ihmeen aikaansaama. Jumala suuressa armossaan oli syvän murheeni nähdessään lähettänyt yhden palvelevista enkeleistään lohduttamaan minua.

Se tuntui sanovan:

"Älä pelkää. Hän, joka läksi pois, ei ole kadonnut sinulta. Osa hänestä itsestään on palaava."

Nyt en enää tuntenut jääväni yksinäiseksi vangiksi Lontooseen, sillä Martinin lapsi oli oleva seuranani yhdyssiteenä välillämme, ikuisena siteenä, niin että hän ja minä olisimme sittenkin yhdessä loppuun asti.

Tuskin uskallan kertoa kuinka minä tämän tulkitsin -- kuinka se minusta tuntui oikeuttavan sen, mitä olin tehnyt yönä ennen Martinin lähtöä Ellanista, ikäänkuin Jumala, tietäen, ettei hän ollut palaava, olisi ohjannut minut siihen, että minulla pimeän hetkeni tullessa olisi suuri toivo lohdutuksenani.

Ja miten ihmeellistä se oli, miten omituista, miten salaperäistä, miten riemullista!

Joka päivä, koko päivät, syntymätön lapseni oli mielessäni. Tulossa olevan elämän salaperäisyys ja ilo lievensivät suruani, ja jos olisin kyennyt kyyneleitä vuodattamaan, niin olisivat ne samassa kuivuneet.

Entä tulevaisuus!

Jo alun pitäen minulla näytti olevan selvänä että se oli oleva tyttö, ja taisin jo nähdä hänen kasvonsa ja katsella hänen merensinisiin silmiinsä. Kun hän kasvaisi suuremmaksi, puhuisin hänelle hänen isästään -- suuresta naparetkeilijästä, kohtalon miehestä, joka uhrasi elämänsä suureen työhön maailman hyväksi. Me juttelisimme aina hänestä -- me kaksi yhdessä, koska hän kuului meille eikä kellekään muulle maan päällä. Kertoisin hänelle kaikki mitä olen kirjoittanut tähän -- ainakin sen ihanan osan, rakkautemme osan, jota ei mikään maailmassa eikä kuolemassakaan voinut tukahuttaa.

Oi noita ilon päiviä! Saattanee tuntua oudolta, että minä olin onnellinen niin pian onnettomuuteni jälkeen, mutta en mahtanut sille mitään.

Ehkäpä se oli jonkinlaista ruumiillisen tilani muutoksesta aiheutuvaa hysteriaa. En tiedä. Enkä tahdokaan tietää. Mutta varma vain on -- että toivo ja rukouksen ja elämän halu heräsivät minussa uudelleen ikäänkuin Jumalan oman käden kosketuksesta, ja minusta tuli toisenlainen ja onnellisempi nainen.

Oltiin tammikuun alussa, ja säädetty aikani oli oleva kesäkuussa. Rahaa minulla oli enää jäljellä vain kuusitoista puntaa, niin että oli selvä, etten voisi kauemmin asua täysihoitolassamme.

Onneksi Mildred tunsi koteja, missä naiset saattoivat elää halvalla odotustilansa aikana. Ne olivat osaksi hyväntekeväisyyslaitoksia ja siitä syystä määrättyjen säännösten alaisia, joten järkkymätön päätökseni olla mainitsematta Martinin nimeä saattaisi olla minulle esteenä, mutta Mildred toivoi löytävänsä paikan, joka ottaisi minut vastaan hänen suositukseensa luottaen kyselemättä sen enempää.

Tässä toivossa läksimme etsimään jotakin Äitien kotia. Mikä koettelemuksen päivä! En ole koskaan unohtava sitä.

Ensimäinen koti, jossa kävimme, oli katolilainen ja lähellä täysihoitolaamme.

Se muistutti ulkonaisesti luostaria ja miellytti minua suuresti. Astuttuamme sisään leveästä katuovesta, missä oli suuri messinkinen nimikilpi, johdatettiin meidät odotushuoneeseen, jossa oli tiilinen lattia, vesivärillä maalailit ja värillisillä pyhimysten kuvilla peitetyt seinät.

Ovenvartija kertoi meille äidin olevan rukouksessa hoitolaisten kanssa, mutta tulevan kohdakkoin alakertaan, ja sillävälin kun odotimme, kuulimme urkujen soittoa ja veisaavain äänten hymisevän niitä suloisia lauluja, jotka niin hyvin tunsin.

Sulkien silmäni kuvailin olevani jälleen Roomassa ja rupesin rukoilemaan, että minun sallittaisiin jäädä sinne. Mutta tämä halu jäähtyi, kun äiti astui sisään.

Hän oli lihava nainen ja kasvot hänellä olivat niin valkeat ja ilmeettömät kuin olisivat olleet kipsistä valetut. Kätensä piti hän kätkettyinä pukunsa avaroihin hihoihin.

Hiukan hermostuneella äänellä selitteli Mildred asiatansa.

"Äiti", virkkoi hän, "en voi kertoa teille mitään tästä nuoresta naisesta, ja tulin kysymään voisitteko ottaa hänet minun suositukseeni luottaen."

"Rakas lapsi", sanoi äiti, "se olisi tykkänään sääntöjä vastaan. Tietämättä kuka tämä nuori nainen on, mistä hän tulee, miksi hän on täällä ja onko hän naimisissa vai naimaton vai leski -- kerrassaan mahdotonta."

Mildred näytti olevan hämillään ja häpeissään.

"Hänellä on varoja maksaa hiukan."

"Se ei muuta asiaa."

"Mutta arvelin, että poikkeustapauksissa..."

"Poikkeustapaukset eivät voi tulla kysymykseen, sisar. Jos pyrkijä on naimisissa ja voi todistaa miehensä suostuvan, tai naimaton ja voi vakuuttaa isänsä tai holhoojansa suostuvan, tai leski ja voi näyttää riittäviä suosituksia..."

Mildred katsahti minuun, mutta minä pudistin päätäni.

"Siinä tapauksessa ei ole enää mitään sanottavaa", virkkoi äiti ja nousten kursailematta pystyyn astui hän kanssamme ovelle.

Seuraava paikka, johon menimme, ei ollut katolinen eikä protestanttinen, vaan kuului jonkinlaiseen yleiskirkkoon ja siihen otettiin kaikenuskoisia hoitolaisia.

Se oli vilkasliikenteisellä kadulla ja muistutti ulkonaisesti kauppaliiketoimistoa. Mildredin kirjoitettua nimensä ja käyntimme tarkoituksen paperilipulle, vietiin meidät hississä toiseen toimistohuoneeseen, missä jonkinlaiseen virkapukuun vaatetettu mies (jota sanottiin asiamieheksi) istui merkitsemässä nimeänsä kirjeiden ja shekkien alle.

Asiamies oli ensin hyvin kohtelias, varsinkin minulle, ja minulla oli epämiellyttävä tunne, että hän otaksui minua aivan toiseksi kuin mitä olin, kunnes Mildred selitteli asiamme, ja silloin hänen käytöksensä muuttui kiusallisesti.

"Pyyntönne sotii sääntöjämme vastaan", sanoi hän. "Salaperäisyys edellyttää jotain kätkettävää, mutta me emme itse kätke mitään emmekä suvaitse mitään kätkettävän. Meidän järjestelmämme vaatii meitä auttamaan naista, mutta itse asiassa se vaatii meitä myös rankaisemaan syyllistä miestä saattamalla hänet käsittämään laillisen, siveellisen ja uskonnollisen vastuunalaisuutensa pahasta teostaan. Sen tietenkin voimme tehdä vain tytön avulla, ja ellei hän jo heti alusta kerro meille kuka on ollut osallisena hänen synnissään ja missä hänet voi löytää..."

Suuttumus ja häpeä olivat tukahuttaa minut, ja nousten pystyyn sanoin Mildredille:

"Lähtekäämme pois."

"Niin, niin, kyllä ymmärrän", lausui asiamies ylimielisesti hymähtäen. "Kaikki tuo on minulle tuttua. Tyttö koettaa melkein aina suojella syyllistä miestä. Mutta mitä hyvää siitä on? Se saattaa tuntua jalomieliseltä, mutta oikeastaan se on hyvin synnillistä. Se on suoranainen keino edistää siveettömyyttä. Tyttö, joka auttaa viettelijäänsä pysymään salassa, on itse asiassa syyllinen toisen naisen lankeemukseen, ja jos..."

Ajatellessani Martinia halutti minua lyödä tuota sievistelevää farisealaista, ja kukistaakseni tämän epänaisellisen mielijohteen syöksyin ulos toimistosta ja kiirehdin kadulle, jättäen poloisen Mildredin tulemaan jäljestä.

Viimeisen yrityksen teimme pienessä tiilirakennuksessa olevassa yksityisessä kodissa, joka oli rakennettu suuren sairashuoneen kylkeen Lontoon West Endissä.

Talossa tuntui lievä karboolin haju ja lattiat olivat matottomat. Meidät vietiin pieneen odotushuoneeseen, ja hetken kuluttua kuului hameiden kahinaa kattamattomilta portailta, sitten kuulimme pääovea avattavan ja suljettavan ja viimein astui johtajatar sisään.

Hän oli hyvin pitkä, pyöreäpovinen nainen, yllä yksinkertainen musta puku, ja hän näytti paikalla oivaltavan millä asialla olimme. Odottamatta Mildredin selityksiä, alkoi hän kysellä nimeäni, ikääni ja mistä olin.

Mildred vastasi hänen kysymyksiinsä kykynsä mukaan ja esitti sitten pyyntönsä entistä hermostuneempana.

Johtajatar näytti kauhistuneelta.

"Ei mitenkään", huudahti hän. "Yhdistyksemme ei voisi koskaan suostua siihen. Niiden onnettomien tyttöjen parasta katsoen, jotka ovat hyveen tieltä poikenneet, ja myöskin heidän kurjain lastensa tähden, me aina panemme toimeen perin tarkkoja kyselyjä. Totta puhuen me pidämme kirjaa pienimmästäkin yksityisseikasta. Kuunnelkaapa tätä esimerkiksi", lisäsi hän ja avaten suuren, nahkakantisen pääkirjaa muistuttavan kirjan hän alkoi lukea siitä:

H. J. kahdeksantoista vuotias, arvossapidettyjen vanhempain lapsi. Hänet vietteli yksinäisellä tiellä muuan merimies, josta ei sittemmin ole mitään kuultu.

Mutta minä en voinut kuunnella enempää ja kavahtaen pystyyn, pakenin huoneesta ja talosta meluavalle kadulle.

Kaiken päivää oli sieluni ollut kovassa kapinassa. Minusta näytti siltä, että vaikka Jumala suuressa laupeudessaan lähetti minulle lapseni lohduttamaan ja tukemaan, jalostuttamaan ja puhdistamaan minua, niin ihminen väärillä ja julmilla siveyskäsitteillään ja keinotekoisella hyväntekeväisyydellään koetti käyttää sitä ruoskana rangaistakseen minua ja Martinia.

Mutta se ei saanut tapahtua! Ei milloinkaan minun eläessäni! Ennen vaikka kuolen ulkona kadulla!

Ehkäpä olin väärässä enkä käsittänyt itseäni, ei ainakaan Mildred minua käsittänyt. Kun hän tapasi minut kadulla, niin käännyimme astumaan kotia kohti ja olimme jo puolitiessä, kun hän avasi suunsa.

"Pelkään, että muissakin laitoksissa on samat vaatimukset", sanoi hän. "Ne pyytävät kaikki tarkkoja tietoja."

Vastasin, etteivät voineet ikinä niitä minulta saada.

"Mutta sinun rahasi ovat pian lopussa, rakas lapsi, ja mihin sinä sitten joudut?"

"Älä huolehdi", vastasin, sillä olin jo päättänyt taistella maailmaa vastaan yksinäni pyytämättä keneltäkään apua.

Olimme jälleen ääneti kunnes saavuimme täysihoitolani ovelle, ja silloin Mildred lausui:

"Mary, isäsi on rikas mies, ja oli hän vaikka kuinka suuttunut sinuun, niin ei hän voi heittää sinua maailman armoille -- varsinkin nyt ja kun aikasi tulee. Salli minun kirjoittaa hänelle..."

Minua kauhistutti, sillä minulla oli heti selvillä seuraus -- julkinen riita isäni ja mieheni välillä lapseni laillisesta syntyperästä, ja arvatenkin se riistettäisiin minulta niin pian kuin olisi syntynyt.

Niinpä kouristin Mildrediä käsivarresta ja huolimatta ohikulkijain katseista pyysin, rukoilin ja vannotin häntä, ettei hän kirjoittaisi isälleni.

Hän lupasi olla sitä tekemättä ja erosimme sovussa, mutta minä en ollut tyytyväinen, ja päivän juoksujen ainoana seurauksena oli minua ahdistava päähänpisto, että koko maailma vehkeili minua vastaan ryöstääkseen minulta syntymättömän lapseni.

Parin päivän kuluttua Mildred tuli jälleen minua tervehtimään ja silloin hän sanoi:

"Sain taas kirjeen isä Donovanilta tänä aamuna, Mary. Poloinen pappisi on aivan murtunut tähtesi. Hän on varma siitä, että olet Lontoossa ja avun tarpeessa ja sanoo tulevansa Lontooseen joko piispansa suostumuksella tahi ilman etsimään sinua ja lupaa jäävänsä tänne kunnes löytää sinut."

Minä rupesin epäilemään Mildrediä. Kuumeisen pelokkaana, että kadottaisin lapseni, vakuuttelin itselleni, että hän hyväntahtoisuudessaan, pelkästä rakkaudesta ja säälistä minuun luovuttaisi minut omaisilleni -- kenties juuri vaarani hetkellä.

Tehdäkseni sen mahdottomaksi päätin katkaista kaiken yhteyden hänen ja muidenkin kanssa lähtemällä tieheni täysihoitolasta ja vuokraamalla itselleni toisen, halvemman asunnon pitkän matkan päästä.

Niinpä eräänä aamuna menin Oxford Streetin kulmaan, joka näyttää olevan kaikkien auto-omnibussien lähtö- ja tulopaikka.

Pohjoinen, etelä, itä, länsi oli kaikki yhtä minulle, kaikki kadut olivat minulle yhtä sokkeloiset ja loppumattomat, mutta sattuma tuntuu näyttelevän suurta osaa elämässämme, ja niin ainakin tällä hetkellä mitä minuun tuli.

Minä seisoin katukäytävän reunalla, kun Bayswater Road nimellä merkitty auto seisahtui aivan eteeni, ja minä astuin siihen tietämättä vähääkään miksi sen tein.

Myöhään samana iltana löydettyäni, mitä halusin, palasin sumussa ja pimeässä täysihoitolaani, missä heti aloin pakata tavaroitani. Se oli pian toimitettu, ja maksettuani laskuni ja lähetettyäni Johnin ajuria noutamaan seisoin ovella odottamassa, kun emäntäni lähestyi minua.

"Ettekö tahdo jättää minulle osoitteenne sille varalle, että joku käy teitä kysymässä", sanoi hän. "Ei kukaan tule minua kysymään", vastasin. "Mutta jos sattuisi tulemaan kirjeitä." "Ei tule mitään kirjeitä", virkoin ja kuiskaten ajurille ajamaan Oxford Streetille, katosin vaunuihin.

Oli jo aivan pimeä. Kadut ja puodit säteilivät valoa ja muistan että Charing Cross Roadin päähän tullessamme vilkaisin kohti sitä upeata rakennusta, missä Mildredin ikkunan oli tapa loistaa Piccadillyn yli majakan tavalla.

Rakas, huonosti palkittu Mildred rukka! Hän on aikoja sitten antanut minulle anteeksi. Hän tietää nyt että pakenin ainoata Lontoossa olevaa ystävääni, koska en voinut olla sitä tekemättä.

Hän tietää myöskin, etten ajatellut itseäni, ja että sukeltaessani yhä syvemmälle suuren kaupungin vankiluolaan, en pyytänyt Jumalalta muuta kuin että hän sallisi minun elää loput elämääni -- vähät siitä kuinka köyhänä ja hyljättynä -- lapseni kanssa, jonka Hän oli antava minulle olemaan elävänä yhdyssiteenä kadotetun rakastettuni ja itseni välillä.

Kahdeksaskymmenesviides luku.

Uusi asuntoni oli Bayswaterin takana sen köyhemmässä piirissä.

Ensimäisessä kerroksessa oleva huoneeni oli kohtalaisen iso ja siinä oli kaksi kadulle antavaa ikkunaa valkeine musliiniuutimineen ja keltaisine akuttimineen.

Huonekaluja oli iso vuode, jouhisohva, kolme rottinkituolia, ikkunain välissä oleva piironki ja uunin yläpuolella upeileva peili, jonka kullattuja puitteita eriskummallisiin kuvioihin leikelty vaaleanpunainen paperi suojasi kärpäsiä vastaan.

Huoneestani maksoin viisi shillingiä viikossa (oikeus käyttää vesikattilaa, keittiötarpeita ja porsliiniastioita siihen luettuna) ja huomasin mielihyväkseni ensimäisen viikon lopulla, että kun itse ostin ruokani -- pääasiallisesti teetä, leipää, voita ja munia, -- ei elämäni kaiken kaikkiaan maksanut kymmentä shillingiä enempää, joten rahani riittäisivät odotusaikani loppuun ja siitä vielä joitakin viikkoja eteenpäinkin.

Joka aamu menin pieni laukku kädessäni pääkadulle ruokatarpeita ostamaan ja joka iltapuoli läksin kävelylle Bayswaterin varakkaampaan osaan, vieläpä Hyde Parkiinkin, joka ei ollut kaukana, mutta Piccadillyyn en mennyt koskaan enkä niin kauas itään kuin Bloomsburyyn, sillä pelkäsin tapaavani sisar Mildredin tai jonkun entisistä asuinkumppaneistani.

Esiinnyin täällä kuten täysihoitolassakin tyttönimelläni, mutta sanoin olevani hiljakkoin hukkuneen merikapteenin leski, mikä kyllä hipaisi totuutta hyvin läheltä.

En myöskään salannut sitä tosiasiaa, että odotin pienokaista, seikka, joka herätti harrasta osanottoa minua kohtaan niiden hyväsydämisten ihmisten puolelta, jotka nyt olivat naapureitani.

He olivat kaikki kunnon naisia, enimmäkseen samalla kadulla olevassa suuressa meijerissä työskenteleväin miesten vaimoja, ja siksipä elämä kadullamme oli varsin säännöllistä.

Nämä hyvät sielut olivat hyvin ystävällisiä minua kohtaan. Kun olivat mielihyväkseen tavoistani tulleet siihen johtopäätökseen, että olin "kunniallinen", sanoivat he minua "meidän rouvaksi" ja kuulin heidän kertovan toisilleen, että olin "miellyttävä, nuori olento". Hiukan paheksumista herätti kumminkin se seikka, etten käynyt kirkossa enkä kappelissa, ja olin tunnustanut olevani katolilainen -- sillä useimmat perheet, minunkin isäntäväkeni, kuuluivat lähellä olevaan walesilaiseen Sionin kappeliin.

Elämäni pienessä ihmishäkissäni, johon olin tuominnut itseni, ei ollut ikävää, sillä minulla oli sisäinen elämä, joka oli hyvin suloinen.

Päivän pitkät tunnit vietin ompelemalla vaatteita lapselleni -- ostin liinakangasta, flanellia ja villalankaa ja lainasin walesilaiselta emännältäni malleja.

Jo aikaa ennen lapsen syntymistä olin antanut sille nimen. Ensin ajattelin Maryä, ei siltä, että olisin itse ollut ihastunut siihen nimeen, vaan koska Martin oli sanonut sen olevan maailman kauneimman nimen. Mutta ajan mennen aloin nimittää häntä Isabel Maryksi (Isabel kun oli ollut äitini nimi ja hän oli ollut parempi nainen kuin minä), ja saatuani lapseni vaatteita yksitellen valmiiksi pistin ne talteen piironginlaatikkoon sanellen itselleni: "Tämä on Isabel Maryn kapalo" tai "Isabel Maryn ristikoltti."

Ehkäpä tämä kaikki tuntuu mielettömältä. Kun nyt ajattelen sitä, kirpoavat kyyneleet silmiini, mutta silloin en itkenyt, sillä vaikkakin hetkinä, jolloin muistelin Martinia, elämä tuntui minusta kolkolta ja kuolleelta, niin olin sittenkin onnellinen köyhässä ympäristössäni.

"Kun Isabel Mary tulee, niin on kaikki hyvin", oli minun tapana ajatella.

Näin kului useita viikkoja rauhallisesti, mutta sitten tapahtui naapuristossa jotain, joka saattoi minut vapisemaan pelosta, että nykyinen elämäni ja se toivo, joka minua ylläpiti, ehkä sittenkin olivat väärät ja itsekkäät.

Emäntääni, rouva Williamsia en nähnyt paljon. Hän oli jotenkin tuikea, aina kovassa työssä puuhaava nainen, jonka paitsi lapsilaumaansa oli lisäksi pidettävä huolta kahdesta nuoresta miesvuokralaisesta, jotka asuivat keittiössä ja nukkuivat minun huoneeni takaisessa suojassa. Hänen miehensä, meijerissä palveleva ajuri, oli hiljainen mies, jota en nähnyt muulloin kuin kymmenen aikaan iltasella portaissa, jolloin hän, vedettyään suuren, käytävässä olevan kellon, meni sukkasillaan yläkertaan nukkumaan.

Mutta se perheenjäsen, jonka kanssa minä pääasiallisesti jouduin tekemisiin, oli neljäntoista korvissa oleva pörröpäinen tyttö, Emmerjane nimeltään.

Sain tietää, että Emmerjane oli rouva Williamsin sisarvainajan avioton lapsi ja että hän oli syntynyt Carnarvonissa, joka vielä häämöitti hänen muistossaan kullassa ja purppurassa.

Emmerjane oli perheen kuormajuhta ja hänestä tuli minunkin kuormajuhtani, sillä hän toimitti kaikki karkeammat askareet minulle -- pesi lattiani, toi hiiliä ja puhdisti uuninristikkoni -- kuudesta pencestä viikossa ja varusti minut sen ohessa ilmaiseksi tuoreilla uutisilla naapureistani.

Tämän ketterän, monessa asiassa ennen aikojaan viisastuneen pikku naisen hartain mielenkiinto oli kohdistunut kadun keskivälissä olevaan taloon vastapäätä meitä, josta höyryä aina tuprusi katukeittiön avoimesta ovesta.

Siellä asui Jonesin perhe. Rouva Jones oli pesijä ja hänellä oli vuoteeseen kytketty vanha äiti (josta köyhäinhoito maksoi kaksi shillingiä) ja Maggie niminen tytär.

Maggie Jones, joka oli kahdeksantoistavuotias ja hyvin sievä, oli ollut työssä meijerissä, mutta esimies oli "narrannut häntä" ja hän oli juuri saanut pienokaisen.

Esimiehen nimi oli Owen Owens ja hän asui viimeisessä numerossa meidän puolellamme kahden naimattoman sisaren kanssa, jotka hoitivat hänen talouttaan ja istuivat Sionin kappelin kuoropenkillä.

Maggie arveli sisarten syyksi, ettei Owen Owens nainut häntä, ja niinpä hän keksi ovelan juonen millä nolata heidät, ja tämä oli se murhenäytelmä, joka Emmerjanen vikkeläin, pikku silmäin ja kerkeän kielen avulla kerrottiin minulle joka päivä sitä myöten kuin se kehittyi.

Kun Maggien lapsi oli kuukauden vanha, vaatetettiin se "hienoksi" ja vietiin valokuvaajalle. Viipyi kauan ennenkuin valokuvat saapuivat, mutta kun ne tulivat, niin ne olivat "taivaallisen nättejä" ja Maggie itki niitä vain katsellessaankin.

Sitten hän pisti yhden kirjekuoreen ja osoitti sen Owen Owensille, ja vaikka sen oli vain kadun poikki kuljettava, niin hän käveli pimeässä pitkän matkan päässä olevan kirjelaatikon luo, ettei kukaan näkisi hänen panevan sitä postiin.

Seuraavana päivänä hän sanoi: "Nyt hän sen saa, sillä hän tulee aina kotiin päivälliseksi. Hän vie sen matkassaan makuuhuoneeseensa ja asettaa sen pesutelineille, ja jos sisarista jompi kumpi uskaltaa siihen kajota, niin kyllä hän niille näyttää."

Tämän jälkeen odotti hän kärsimättömästi tunnustusta, ja milloin vain postimies astui pitkin katuamme, niin silloin heti näyttäytyivät Maggien sievät, kalpeat kasvot ovessa ja hän kysyi: "Onko minulle mitään tänään?" tahi "Oletteko varma, postimies, ettei minulle ole mitään?"