Part 33
Vilkaistessani eräänä aamuna naarmuiseen peiliini, huomasin mieliharmikseni, että yksinäinen elämäni ja nuo ikävät, väsyttävät retkeilyt vaikuttivat ulkomuotoonikin, sillä poskeni olivat käyneet kuoppaisiksi, nenäni teräväksi, ja sameitten silmieni alla oli suuret mustat renkaat. Näin rumana ei Martin ollut koskaan minua nähnyt.
Se säikähytti minua.
Olisi naurettavaa kertoa mihin kaikkiin mielettömiin tekoihin minä ryhdyin ulkomuotoni kaunistukseksi ja varjelemiseksi Martinin takia, sillä jokainen tyttö, jonka rakastettu on poissa, tuntee ne aivan hyvin, eikä muiden ole tarpeellista niitä tietää.
Southampton Rowssa oli kukkakauppa, ja joka aamu kävin sieltä ostamassa pienen kukan puserossani kannettavaksi ja uskottelin itselleni, että Martin oli sen antanut minulle.
Siellä oli myöskin jalokivikauppa ja minä myin vihkisormukseni (se oli jo kauan polttanut sormeani) ja ostin toisen, jonka sisäpuolelle oli kaiverrettu sanat _"Martinilta Marylle"_.
Vähän ajan kuluttua huomasin suureksi ilokseni, että huolenpitoni auttoi ja että ulkomuotoni alkoi jälleen kukoistaa, ja eräänä päivänä mennessäni asuntomme vierashuoneeseen vavahdin mielihyvästä -- mieletöntä kyllä --, kun vanha näyttelijätär sanoi minua "Kaunottareksi" puhutellessaan minua.
Toinen apu, jonka Jumala lähetti minulle pelastaaksensa minut yksinäisyyden tunteestani, lähti nykyisestä tilastani.
Minut valtasi äkisti kiihkeä rakkaus kaikkiin lapsiin. Oli ikäänkuin taikavoiman avulla kokonainen uusi ihmismaailma olisi herähtänyt eloon edessäni. Liikkuessani ulkona kaduilla hävisivät miesten ja naisten kasvot näkyvistäni ja minusta tuntui kuin olisi Lontoossa asustanut tätä nykyä yksinomaan lapsia.
En nähnyt ihmisjoukkoja, joista kukin kulki omia teitään kuten muurahaiset kekoansa kohti, mutta lapsenvaunua en voinut päästää kulkemaan ohitseni tirkistämättä päähineen pitsin alle nähdäkseni vilauksen pikku enkelistä, joka suurin silmin katseli minua.
Näin kului kuusi viikkoa. Joulu lähestyi, ja vanha, kolkko kaupunki alkoi näyttää iloiselta ja nuorelta ja hilpeältä.
Tuon yhden yön jälkeen Raa-linnassa minuun oli piintynyt hämärä tunnelma, että olin luopunut Kirkon helmasta, ja niinpä en ollut Lontooseen tultuani kertaakaan käynyt kirkossa; olinpa jo melkein unohtanut kuinka suloiselta tunnustus ja messu olivat aina minusta tuntuneet.
Mutta eräänä iltana mennessäni kotiin Lontoon sakenevassa sumussa (sillä ilma alkoi jo käydä huurteiseksi) näin erään katolisen kirkon avoimesta ovesta koko joukon kynttilöitä sivukappelissa ja huomasin niiden valaisevan kuvaelmaa Jeesuksen syntymisestä, jossa nähtiin Pyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi oljilla makaamassa. Ryhmä siistimättömiä lapsia seisoi sitä katselemassa kiiluvin silmin ja kuiskaamalla jutellen, mustahameisen ovenvartijan kalistellessa heille avaimiaan varoitukseksi käyttäytymään siivosti.
Tämä muistutti mieleeni Rooman ja sisar Angelan. Mutta se saattoi minut myös ajattelemaan Martinia ja mitä hän oli sanonut juhlapäivällispuheessaan, että hän oli lukenut päivän rukoukset tovereilleen, jott'eivät tuntisi olevansa aivan peräti pois suljetut kristittyjen ihmisten maailmasta.
Sanellen itselleni, että hän näihin aikoihin lienee palannut sille jylhälle ylätasangolle, joka ympäröi Napaa, päätin (ajattelematta erotusta ajassa) mennä messuun jouluaamuna, jotta me Martinin kanssa samana hetkenä tekisimme samaa.
Tätä miettien palasin täysihoitolaamme ja tapasin joulutunnelmaa sielläkin, sillä kurkistaessani vierashuoneeseen yläkertaan mennessäni, näin vanhan näyttelijättären tuolilla seisoen ripustelevan rautatammenoksia, joita vanha eversti vanhanaikuisella kohteliaisuudella ojenteli hänelle.
He kaakottivat keskenään kahden vanhan kanan tavalla, kun sattuivat näkemään minut, ja silloin vanha näyttelijätär huudahti:
"Kas, tässähän tulee Kaunotar."
Sitten hän kysyi haluttaisiko minua mennä katsomaan joulupantomiimin pukuharjoitusta jouluaattona.
"Yleisö tulee olemaan pääasiallisesti kujilta ja kaduilta koottuja lapsia, mutta ette kai te siitä pidä väliä", virkkoi? hän.
Vastasin olevani suuresti mielissäni, ja seuraavana päivänä istuin kahden ajoissa suuren teatterin aitiossa, josta saatoin nähdä sekä näyttämön että yleisön.
Avara teatteri oli aina katonrajasta lattiaan saakka sullottu täyteen lapsia, ja taisin nähdä tuhansien äitien näkymättömien käsien pukevan tyttönsä puhtaisiin esiliinoihin ja harjaavan ja öljyävän poikainsa sotkeutuneita hiuksia.
Kuinka heidän innokkaat kasvonsa säteilivät! Kuinka murheellisilta he näyttivät, kun ilkeät sisaret jättivät Tuhkimuksen yksin keittiöön! Kuinka riemastuneilta, kun häikäisevä haltijatar-kummi tuli häntä tervehtimään. Kuinka he pienillä levottomilla jaloillaan jymistivät lattiaa, kun kaunis neito läksi tanssiaisiin loihtuisassa kuutamossa ja lumihiutalesateessa kuuden pienen, tanssivan ponin vetämänä.
Mutta miksi, miksi, miksi ei Kaitselmus varoita meitä, kun lähestymme kohtalokkaita tapahtumia.
Pantomiimiharjoituksen loputtua kiirehdin kotiin (sillä ilta oli kylmä, vaikka minulla sisällisesti oli niin lämmin), kun huomasin joukon sanomalehtimyyjiä, jotka kiireesti hajaantuivat Strandilta eri haaroille kirkuen suuriäänisesti uutisiaan.
Minulla ei yleensä ollut tapana kuunnella mitä he huusivat, mutta nyt oli pakko kuulla, sillä he olivat kaikki kintereilläni.
_"Lehti -- kolmas painos -- Scotia hukkunut."_
Huuto iski minuun kuin salamanlyönti. Selittämätön kauhu valtasi minut. Minä olin kuin halvaantunut ja seisoin jäykistyneenä paikallani. Ihmiset ostivat lehtiä, ja ensin minäkin heikosti yritin tehdä samoin. Mutta ääneni oli voimaton; myyjä ei kuullut minua, vaan juoksi huutaen eteenpäin.
_"Lehti -- kolmas painos -- Scotian huhutaan hukkuneen."_
Tämän jälkeen en uskaltanut pyytää lehteä. Minä suorastaan en uskaltanut. En uskaltanut ottaa selvää totuudesta. En uskaltanut nähdä tuota hirvittävää uutista painettuna.
Niinpä aloin kiirehtiä kotiin. Mutta rientäessäni katuja pitkin kangistuneena, huumaantuneena, hikoilevana kuin ilkeän painajaisen kourissa, sanomalehtien myyjät tuntuivat minua vainoovan, sillä joka kadulta heitä tupsahti eteeni.
_"Lehti -- kolmas painos -- Scotia hukkunut."_
Yhä nopeammin minä kiirehdin eteenpäin. Mutta tuo kammottava huuto yhä tunkeutui korviini takaa, edestä, sivulta.
Asuntomme ovelle tullessani jäseneni tuskin kannattivat minua. Tuskin sain kellon vedetyksi. Ja ennenkuin palveluspoikamme oli avannut oven, harppasi kaksi sanomalehtimyyjää torin poikki huutaen:
_"Lehti -- kolmas painos -- huhutaan Scotian hukkuneen."_
Kahdeksaskymmeneskolmas luku.
Kulkiessani hallin läpi vanha eversti ja vanha pappi seisoivat ruokasalin ovella. He juttelivat kiihkeästi, ja astuessani portaita ylös läähättäen ja käsipuusta pidellen kuulin osan heidän keskustelustaan.
"Scotia oli Etelänapa-laivan nimi, niinhän."
"Niin oli. Pitää lähettää John noutamaan lehti."
Huoneeseeni tultuani vaivuin tuoliini. Ajatukseni olivat niin lamassa, etten hetkeen kyennyt mitään tajuamaan. Äkisti uupuneet aivoni palauttivat mieleeni sanan "huhutaan" ja tähän kiinnitin viimeisen toivoni kuten hukkuva tarttuu ajelehtivaan riukuun.
Hetken kuluttua kuulin muutamain asuinkumppanieni juttelevan alakerrassa. Avasin oven ja kuuntelin hengähtämättä, jolloin korviini sattuivat sanat:
"Onpa se surkea -- tuo Etelänapa-juttu?"
"On kyllä, jos se on tosi."
"Siitä ei näy paljon epäilystä olevan -- ellei ole kaksi samannimistä laivaa."
Sydämeni sykähti rajusti. Nyt minä saatoin tarttua kahteen pelastusriukuun. Juuri silloin kello soi, ja levottomuuteni pakotti minut menemään alas teelle.
Vierashuoneeseen astuessani vanha eversti avasi sanomalehden.
"Tässähän se on", sanoi hän, "_Scotian_ huhutaan hukkuneen. -- Kammottava onnettomuustapaus Eteläisellä jäämerellä."
Yritin hiipiä oven viereiselle tuolille, mutta vanha näyttelijätär valmisti tilaa minulle viereensä sohvalle lähellä teepöytää.
"Oliko hauska harjoituksessa? Vai oli?" kuiskasi hän.
"Hss!" sanoi emäntämme ojentaen minulle teekupin, ja sitten vanha eversti asettuen takkavalkean eteen alkoi lukea.
'Uudesta Seelannista sähkötetään, että siellä on korjattu talteen Eteläisellä jäämerellä ajelehtivia suuria laivankappaleita. Niiden joukossa tavattiin laivanvarustuksia, joitakuita osia kansilastista sekä Scotia nimisen venheen peräpuoli.
On syytä pelätä, että nämä kappaleet kuuluvat siihen Etelänapa-retkikunnan kuunariin, joka lähti Akaroasta pari viikkoa sitten; muutamain jäännöskappalten laatu johtaa siihen otaksumaan, että alus itse lienee haaksirikkoutunut.'
"Niin kyllä, niin kyllä", virkkoi vanha pappi suu täynnä paahdettua voileipää.
Huoneen seinät tuntuivat huojuvan. Tuskin näin mitään, tuskin kuulin mitään.
'Ei tietenkään voida olla tykkänään varmat siitä, ettei Scotia voisi vielä olla merikelpoinen tahi etteivät retkikunnan osanottajat olisi voineet saavuttaa jonkun turvapaikan, mutta koska toisista laivankappaleista on tavattu suuria jäälohkareita, niin näyttävät parhaat asiantuntijat otaksuvan, että onneton laiva on joutunut suunnattoman suurten jäävuorten alle, joiden on hiljakkoin nähty ajelehtivan Amiraalin vuorilta ylöspäin, ja siinä tapauksessa lienee sen kohtalo sama kuin monen muun valtameren salaisuuden.'
"Kas tätä sitten sopii sanoa kohtalon ivaksi", sanoi vanha pappi, "kun ajattelee, että retkikunnan tarkoitus oli..."
'Yleisön myötätunto kohdistuu luonnollisesti kaikkien näiden naparetkeläisten perheisiin, miesten, jotka nähtävästi ovat saaneet surmansa koettaessaan suojella ihmiskuntaa yhdestä suuren syvyyden pahimmista vaaroista, mutta koko maailma on sureva sankarillisen, nuoren päällikön tohtori Martin Conradin kuolemaa (josta on hyvin vähän epäilyä). Hän, jos kukaan kuului tuohon yhä harvenevaan pelkäämättömien ja lannistumattomien sielujen rotuun, jotka näyttävät syntyneen maailmaan rinnassaan se pyhä rohkeus, joka saattaa heidät uskaltamaan elämänsä Tuntemattoman houkutukselle ja suuren ihanteen kutsulle.'
Minusta tuntui kuin olisin hukkunut. Toisena hetkenä tunsin aaltojen pauhaavan kasvoillani, toisena laineiden vierivän pääni yli.
'Vaikka ei näy paljonkaan toivoa olevan... tämä pyhä rohkeus tukahtunut... älkäämme ajatelko, että tällainen elämä on turhaan eletty... vain hukkaan eletty elämä... kunniaton joutilaisuus ... tyhjien huvien ajoa... Siksipä jälelle jääneet hellät omaiset ... lohdutusta... elähyttävässä ajatuksessa... joskin hukkunut ... turhaan kuollut... Kuolema yksin... se lumous, joka kiehtoo jaloja sydämiä...'
Enempää en kuullut. Vanhan everstin ääni, joka oli takonut aivojani kuin vasara, tuntui hälvenevän johonkin kaukaisuuteen.
"Kuinka raskaasti te hengitätte. Mikäs on hätänä?" huudahti emäntämme.
En vastannut. Nousten pystyyn aloin huojua ja pitelin kiinni pöydästä molemmin käsin, jotten kaatuisi.
Emäntämme kavahti seisaalleen pelastaakseen astioitaan, ja samassa vanha näyttelijätär talutti minut ulos huoneesta. Syytin heikkoutta ja huoneessa vallitsevaa kuumuutta ja nopeata kävelyäni kotiin teatterista.
Huoneeseeni tultuani jäseneni pettivät minut ja minä vaivuin lattialle ja kätkin pääni tuoliini. Minä en enää ollut epävarma mistään. Kaikki oli lopussa. Se suuri rakkaus, joka oli vallannut elämäni, oli päättynyt.
Hetken järisyttävässä tuskassa en voinut ajatella mitä maailma oli menettänyt. Enpä edes voinut ajatella mitä Martin oli menettänyt. Saatoin vain ajatella omaa onnettomuuttani, ja jälleen tuntui minusta kuin olisi kappale kiskaistu irti rinnastani.
"Miksi? Miksi?" huusin sydämeni syvyyksistä vaatien itse Jumalaa vastaamaan miksi niin peräti yksinäiseltä, avuttomalta ja hyljätyltä olennolta oli sammutettu tuli, josta hän eli.
Tuokion kuluttua soi päivälliskello. Nousin pystyyn ja panin maata. Palveluspoika toi minulle hiukan ruokaa tarjottimella. Minä lähetin sen takaisin. Aika eteni, ja kuulin jälleen vierashuoneessa juteltavan.
"Surkea kohtalo sillä nuorella päärin puolisolla, jos Conrad on hukkunut."
"Millä päärin puolisolla?"
"Ettekö muista -- sillä, joka karkasi tuon kelvottoman Raan luota?"
"Niin, tosiaan. Nyt muistan."
"Conrad oli tietenkin se mies, johon viitattiin, ja jos luin olisi elänyt ja palannut retkeltään, niin hän kaiketi olisi ottanut turviinsa poloisen..."
"Niin, niin, se on maailman meno, nähkääs..."
Pitkä yö kului.
Toisinaan se tuntui etenevän lyijynpainoisin askelin, toisinaan laukkaamalla. Muistan, että ulkopuolella oleva kello löi mielestäni joka viiden minuutin kuluttua ja sitten se taas ei ensinkään lyönyt. Äkkiä kuulin lähikirkosta iloisesti kelloja soitettavan ja silloin tiesin, että oli Jouluaamu.
Aamu valkeni tummana ja sumuisena. Huoneeni sakeassa ilmassa näytti ikkunani katsovan minuun kuin ihmissilmän valkuainen. Nyt näin ensimäisen kerran todellista Lontoon sumua ja olin hyvilläni siitä. Jos sinä aamuna aurinko olisi lähettänyt vaikka vain yhden ainoan säteen huoneeseeni, luulen, että sydämeni olisi pakahtunut.
Sisäkkö toi minulle kannun kuumaa vettä ja toivotti minulle "hauskaa joulua". Ponnistelin jonkinlaista vastausta hänelle.
Palveluspoika toi minulle aamiaista. Käskin hänen asettaa sen pöydälle, mutta en koskenut siihen.
Sitten tuli sisäkkö uudelleen huoneeseeni, ja tavatessaan minut vielä vuoteessa kysyi hän haluaisinko tulta takkaan. Vastasin myöntävästi, ja sytyttäessään kourallisen hiiliä pienen takkani ristikkojen väliin jutteli hän sanomalehtiuutisista.
"Ei minua haluta kuolleita moittia, mutta kun ajattelen niitä miehiä, jotka törmäsivät jäävuorta vastaan siellä Australian merellä, niin en voi olla sanomatta, se oli heille parahiksi. Mitä he sinne menivätkään tyhjän vuoksi elämänsä antamaan, kun olisi pitänyt muistaa vaimoa ja lapsia. Minunkin Tomini tahtoi ruveta merimieheksi, mutta minäpäs en päästänyt häntä. En niinkään!"
Annoin hänen laverrella, vaikka hänen puheensa koski minuun kipeämmin kuin hän arvasikaan. Kotvan kuluttua nousin vuoteeltani ja puin ylleni sekä istuin sitten tuntikausia takan ääressä.
Koetin ajatella muita, jotka samoin kuin minä olivat joutuneet kärsimään tästä onnettomuudentapauksesta -- varsinkin Martinin äitiä ja hyvää, vanhaa tohtoria. Kuvailin mielessäni herttaista keittiö-arkihuonetta Suvimajassa, jossa kirkkaat hopeatuopit välkkyivät uuninreunalla. Mutta uuni oli kylmillä. Talon valo oli sammunut, ja kaksi murtunutta vanhusta istui kylmän takan ääressä.
Palautin mieleeni tyttövuoteni, avioliittoni ja rakkauteni ja sanelin itselleni, että yksinäisyyteni pimeimpiä päiviä Lontoossa oli tähän asti huojentanut kirkas toivo. Minun oli vain elettävä eteenpäin, ja Martin oli tuleva takaisin luokseni. Mutta nyt olin tykkänään hyljätty. Olin työnnetty tyhjyyteen. Pyhättö sisässäni, missä Martin oli elänyt, oli nyt vain sielun kirkkotarha.
"Miksi? Miksi? Miksi?" huusin uudelleen, mutta vastausta ei kuulunut.
Näin kului joulupäivä (jonka viettämistä olin suunnitellut aivan toisenlaiseksi) ja viimein oli minun pakko -- rangaistukseksiko vai varoitukseksi, tuskin itsekään tiesin -- ajatella muutakin kuin omaa tappiotani.
Syntymätön lapseni!
Ei yksikään mies maan päällä voi tietää mitään tästä kohtalokkaasta tulevaisuudenkuvasta, vaikka miljoonien naisten on se kohdattava. Odottaa lasta, joka on tuomittu isättömäksi jo ennen syntymää -- ei ole mitään maailmassa, jota siihen voisi verrata.
Luulenpa, että katkerin osa tuskassani oli, ettei kukaan saisi koskaan tietää. Jos Martin olisi elänyt, niin hän olisi kiirehtinyt tunnustamaan jälkeläisensä omakseen huolimatta kaikista laeista ja elämän muodollisuuksista. Mutta kuolleena ei hänellä ollut minkäänlaisia velvollisuuksia. Senpä vuoksi syntymättömän lapseni isän nimi ei saanut milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan tulla tunnetuksi.
Sakeneva sumu ilmoitti minulle, että päivä oli kulumassa loppuun.
Paitsi palvelijapoikaa ja sisäkköä ei kukaan käynyt luonani ennen päivällisaikaa. Silloin vanha näyttelijätär astui huoneeseeni jotenkin eriskummallisesti puettuna (päässä hänellä oli jonkinlainen laakerikruunu) kertomaan, että täysihoitolaiset aikoivat pitää tanssit ja halusivat minua mukaan. Syytin päänsärkyä, ja hän vastasi:
"Nuoret naiset potevat usein sitä. Sääli teitä! Ja vieläpä jouluiltana!"
Tuokion kuluttua kuulin vanhanaikuista valssia soitettavan pianolla ja sitten kumeata, naurunsekaista jyskettä alhaalta, josta päätin vanhain asuintoverieni tanssivan.
Muistan, että minussa kohosi epäselvänä tunteena halu kuolla. Itsemurhaa en tahtonut -- uskontoni pelasti minut siitä -- mutta tahdoin kuolla voimattomuudesta, kieltäytymällä yhä edelleenkin nauttimasta mitään, minua kun ei haluttanutkaan syödä.
Martin oli poissa -- minkä arvoinen oli enää elämä? Eikö olisi parempi kuolla ennenkuin lapseni tulisi maailmaan? Ja jos voisin mennä Martinin luo, niin saisin olla hänen kanssaan iankaikkisesti.
En itkenyt, mutta -- ääneen tahi sieluni tiedottomista syvyyksistä -- huusin kerta kerralta Martinia nimeltä.
"Martin! Martin! Tulen luoksesi!"
Tässä mielentilassa olin (istuen yhä tuolillani takan ääressä tuijottamassa sammuvaan hiilokseen), kun kuulin keveitä askeleita käytävästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä avattiin oveni hiljaa ja joku astui huoneeseen.
Se oli Mildred, ja hän polvistui viereeni sanoen matalalla äänellä:
"Sinä olet suuressa tuskassa, Mary -- kerro minulle." Yritin avata hänelle sydämeni kuten äidilleni, mutta en voinut, eikä se ollut tarpeellistakaan. Näin omain ajatusteni kuvastuvan hänen silmissään.
"Hän se on, eikö ole?" kuiskasi hän, ja minä vain nyökähytin päätäni.
"Arvasin sen jo heti alussa", sanoi hän. "Ja nyt sinä ajattelet... mitä on tulossa?"
Nytkin oli ainoa vastaukseni päännyökähdys, mutta Mildred sulki minut syliinsä ja sanoi:
"Älä masennu, rakkaani, Siunattu Neitsyemme lähetti minut pitämään sinusta huolta. Ja sen teen -- sen teen."
MARTIN CONRADIN MEMORANDUM.
Sattuma on varmaankin kirottu vehkeilijä ihmisonnea vastaan, sillä muuten ei armaani olisi sallittu kärsiä niin paljon siitä huhusta, että laivani oli joutunut häviöön.
Mitä todella tapahtui on pian kerrottu.
Kaksi päivää Akaroasta U. S. lähdettyämme, joka oli viimeistä, minkä maailmasta näimme ennenkuin ohjasimme tuntemattomia kohtaloita kohti, yllätti meidät myrskysää, joka meitä kiusasi kahden vuorokauden ajan.
Mutta hyvällä nopeudella kulkien me etenimme etelään 179:nnen itäisen pituusasteen kohdalla 38:nnelle leveysasteelle, kun (tullessamme Amiraalin vuorten näkyviin, joka on ensimäinen kajastus Etelänapamaasta) meidät saavutti lounaasta tuleva vihuri, joka haitallisen kansilastimme takia vaikeutti laivan ohjausta.
Siitä huolimatta Scotia raivasi itselleen uljaasti tietä vuorenkorkuisten aaltojen halki, vaikka se toisinaan kallistelihe viisikymmentä astetta kohtisuorasta asemastaan sivulle.
Iltaa vasten laiva alkoi ottaa vettä sisäänsä, hyrsky löi kappaleiksi osan ylihangan varustuksia, hävitti yläkannen, pyyhkäsi pois soutuvenheen ja kaksi pelastusvenettämme ja sieppasi mukanaan muitakin suuria kappaleita aluksestamme suojanpuolelle ajelehtimaan.
Lopulta pumput tukkeutuivat ja vesi alkoi virrata konehuoneeseen. Niinpä me enempää vahinkoa välttääksemme sammutimme tulen kattiloista ja rupesimme sitten joka mies ammentamaan ulos vettä sangoilla.
Kelpasipa katsella sitä näkyä, kun joka kynsi ponnisteli otsansa hiessä tässä hommassa (tieteellinen osasto siihen luettuna), ja reippaalla mielellä sitä oltiin -- vaikka kaikki olivat likomärjät, toiset kainaloita myöten vedessä -- jotta kun minä huusin: "Oletteko allapäin, toverit?" niin kuului viidestäkymmenestä kurkusta raikas huuto:
"Emme."
Kovalle otti keskiyöhön asti, mutta me pidimme puoliamme, ja ennenkuin kömmimme makuulavalle oli taistelumme merta vastaan päättynyt ja me olimme voittaneet.
Seuraava aamu koitti kirkkaana ja ihanana. Ilma oli Antarktiksen raitis, kuultava ilma, joka naparetkeilijälle tuntuu samalta kuin taistelunhaju sotahevoselle; myrskystä ei enää ollut muita jälkiä kuin joitakin valkeita jäävuoria, jotka olivat kiskoutuneet lounaassa olevilta saarilta.
Aamiaisella oli joka mies loistavalla tuulella, ja kun tovereista joku pani alulle "Kullat ja Vaimot" niin kaikki yhtyivät kuoroon (oli ääntä tai ei) ja se oli minunkin tehtävä.
En saata kehua, että tämä oli perin juhlallista musiikkia, mutta luulenpa, ettei yksikään tuomiokirkoissa laulettu kiitosvirsi ole kohonnut taivasta kohti hartaammista kiitollisuudentunteista kuin se.
Mutta mennessäni kantta tarkastamaan huomasin, että "puuseinämme" olivat menneet menojaan ja luultavasti (jos ne tavattaisiin, jota en epäillyt, koska pakoveden suunta kulki koilliseen) ne saattaisivat ihmiset siihen uskoon, että olimme haaksirikkoutuneet, ja silloin ajattelin omaa armastani.
Meillä ei ollut laivassa langatonta sähkölennätintä ja laiva oli palaava Uuteen Seelantiin vasta helmikuussa, joten olin kykenemätön oikaisemaan erehdyksen, mutta päätin, että ensimäinen tiedonanto ensimäiseltä Antarktiksen mannermaan asemalta lähetettäisiin hänelle sanomaan, että olin turvassa ja että kaikki menestyi mainiosti.
Joulupäivän tapahtumista on vähän enemmän kerrottavaa.
Joulukuun kahdeksantenatoista päivänä, kun olimme tuoneet maihin osan kansilastia ja muonaa ja lähettäneet laivamme talvimajoihin, olin matkalla Mount Erebuksen matalammalle kukkulalle mukanani ponit, koirat, reet ja suuri joukko miehiä, kaikki parhaissa voimissa. Aioin pystyttää ensimäisen sähkötysaseman sinne -- se kun arvelumme mukaan oli tarpeeksi korkea lähettämään tietoja Napamaan ylätasangolle ja tarpeeksi matala saavuttaakseen maanpinnan kaarevuuden salliman etäisimmän paikan pohjoisessa suunnassa.
Meillä oli hyvä kappale kuljettavana, mutta matkasimme pitkin kallioisia harjanteita ja vierinsoraa, koettaen välttää äkkijyrkkiä vuorijäätiköitä, ja kaikki onnistui hyvin kahteenkymmenenteen päivään saakka, jolloin juuri jyrkemmille nousupaikoille saapuessamme vahva tuuli alkoi puhaltaa suoraan vastaamme.
Kaiken päivää kamppailimme sitä vastaan, mutta ilma kävi yhä huonommaksi tupruttaen lunta ja räntää silmiimme, kunnes se yltyi vihuriksi ja ilmanlämpö aleni 28 asteeseen nollan alapuolelle.
Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa tuiskun päättymistä, niinpä pystytimme telttamme rotkotien kalliopuolen suojaan, jonka takana oli suunnaton lumikenttä.
Ensimäinen yö oli aika paha, sillä yhden teltan vaate repeili riekaleiksi ja niiden poloisten, jotka olivat siinä nukkuneet, oli maattava puolijäätyneissä makuusäkeissään aamuun asti.
Myrskyä kesti yhä kahdentenakymmenentenä ensimäisenä, -toisena ja -kolmantena päivänä, pyyhkäisten hirvittävällä voimalla pitkin rotkotietä ja tupruttaen matkassaan sakeita lumipilviä yläpuolella olevalta lumikentältä.
Jouluaatto oli pahin. Lämpömäärä aleni kolmeenkymmeneenkahdeksaan asteeseen ja puuskapäinen tuuli puhalsi kahdeksankymmentä peninkulmaa tunnissa, ja suurimman osan joulupäivää vietimme kukin makuusäkeissämme puolittain lumeen haudattuina.
Eipä siis jumalanpalveluksesta tullut mitään, ja jos joku saneli De Profundiksen, niin tapahtui se kalisevin hampain jäätyneen parran alitse. Ei ollut meillä joulupäivällistäkään, muutamia Plasmonin biskittejä vain ja siemaus konjakkia ja vettä, jotka retkikunnan tohtori, kelpo O'Sullivan jakeli meille.
Tapaninpäivänä kiersin leiriämme tarkastamassa ja huomasimme ponien ja koirien olevan kurjassa tilassa. Paha sää kouristeli miehiäkin, sillä toiset sairastivat keripukkia ja erään poloisen varpaat olivat paleltuneet mustiksi.
Itse olin aika reipas, Jumalan kiitos, mutta uneton, minua kun vaivasi rauhaton tunnelma, joka seurasi katkonaista unta.