Part 32

Useampia kuin yksi ei milloinkaan tullut. Se tuli kello kahdeksan aamulla ja pantiin ruokasalin uuninreunalle, ja se henkilö (niin vaati talon tapa), joka oli ensin lopettanut aamiaisensa, piti velvollisuutenaan ja kunnianaan lukea siitä ääneen tärkeimmät uutiset pöytäseuralle.

Niinpä tapahtui, että kolmantena aamuna tuloni jälkeen vanha eversti, joka seisoi selin takkatuleen, säikähytti minua huudahtamalla:

"Päärin puolison salaperäinen katoaminen."

"Lukekaa se", sanoi vanha pappismies.

Teekuppi, jonka olin viemäisilläni suuhuni, vapisi kädessäni, ja laskiessani sen alas, kilahti se teevatia vasten. Tiesin mitä oli tulossa.

Vanha eversti luki:

Blackwaterista saapunut sähkösanoma kertoo lordi Raan nuoren vaimon salaperäisesti kadonneen torstai-iltana tahi aikaisin perjantai-aamuna.

Kadonnut lady on ollut naimisissa hiukan toista vuotta ja hänen katoamisensa on selittämätön syystä, että hän on viimeisen kuukauden aikana innokkaasti ottanut osaa juhlan valmistuksiin, joka oli vietettävä hänen kotiintulonsa kunniaksi pitkältä ja onnelliselta häämatkalta.

Paviljonki, missä juhlaa piti vietettämän, oli pystytetty Raa-linnan ja merta kohti jyrkästi viertävän niemekkeen välille, ja ainoa mahdollinen otaksuma on, että onneton lady, mennessään torstai-iltana tarkastamaan lopullisia valmistuksia, on eksynyt pimeässä ja pudonnut alas kallioilta.

Emännän poissaolosta ei tiedetty Ellanissa mitään ennenkuin perjantai-iltana juhlassa, jolloin lukuisat kutsuvieraat hajosivat kauhun valtaamina.

Hänen surun murtama miehensä on luonnollisesti yleisen säälin esineenä.

Everstin lopetettua lukemisensa minulla oli melkein vastustamaton halu kirkaista, sillä olin varma siitä, että niin pian kuin asuintoverini katsoisivat minuun, heidän täytyisi nähdä, että minä olin puheenalainen henkilö.

He eivät katsoneet minuun ja kun he olivat kuorossa huudahtaneet: "Kuinka salaperäistä!" "Mihin hän on mahtanut joutua?" "Ja vieläpä suuren juhlansa aattona!" niin he alkoivat yleisen keskustelun katoamisista.

"Merkillistä todella miten ihmiset katoavat nykyisin", lausui muuan.

"Merkillistäkö, sir?" sanoi vanha eversti katsahtaen ylös silmälasiensa takaa, "mitä merkillistä se on, jos yksi henkilö katoaa, kun kokonaiset kansat -- nuo kymmenen heimoa esimerkiksi..."

"Mutta sehän on aivan toinen asia", vastasi vanha pappi. "Jos otamme esimerkkejä Raamatusta -- Elisa tai Joonas..."

Kun keskustelu oli vielä hyvän aikaa jatkunut tähän suuntaan, nousin paikaltani tutisevin säärin ja pujahdin ulos huoneesta.

Kävisi liian pitkäksi kuvata kaikki ne kuumeiset päivät, jotka nyt seurasivat -- kuinka sanomalehtikirjeenvaihtajia lähetettiin Lontoosta Ellaniin tiedustelemaan katoamiseeni yhtyneitä asianhaaroja; kuinka tultiin siihen päätökseen, etten ollut joutunutkaan tapaturman uhriksi, vaan tehnyt itsemurhan, kuinka itsemurhakin huomattiin mahdottomaksi ja sen sijasta epäiltiin pakoa; kuinka Blackwaterin laivasillan kantaja oli kantanut arkkuni laivaan ja luullut minua joksikin linnan kamarineidiksi, kunnes olin antanut hänelle puolikruunua (kolme penceä oli hänen varsinainen määränsä); kuinka kaksi naismatkustajaa oli kertonut minun kuvaustani vastaavan henkilön matkustaneen heidän kanssaan Liverpooliin ja kuinka näitä jälkiä oli seurattu, mutta ne eivät olleet johtaneet mihinkään.

Mutta sitten asia sai toisen käänteen.

Isäni kerrottiin vastaanottaneen uutisen paostani tavalla, joka antoi aihetta epäillä hänen järkensä tilaa (raivoten ja sadatellen miehelleni kuin riivattu mies); mutta tultuaan nyt selville, että minua nykyisessä varottavassa tilassani oli niin vakavasti säikähytetty, että muistini oli kadonnut, hän tarjosi viidensadan punnan palkinnon sille, joka voisi johtaa hänet varmoille jäljille. Löytymiseni oli perin toivottava ja tarpeellinen, ei vain surun murtaman perheeni tähden, vaan myös tärkeiden perintö- ja arvonimikysymysten ratkaisuun nähden.

Tätä palkinnontarjousta seurasi kuvaus minun ulkomuodostani.

"Ikä 20 vuotta, hiukan alle keskikoon; hento; hyvin mustat hiukset; loistavat, tummat silmät; säännölliset piirteet; kalpeat kasvot; vakava ilme; tavattoman loistava hymy."

Olisi mahdotonta kuvailla mikä tuska ja levottomuus valtasi minut kuullessani vanhan everstin tahi vanhan papin lukevan näitä ilmoituksia. Ihmettelinpä, etteivät pöytäkumppanini älynneet asian oikeata laitaa jo siitä, että niin hermostuneesti liikuttelin lusikkaani ja kiihtyneesti kolistin veistäni ja haarukkaani.

Mutta he olivat niin tykkänään vajonneet omiin teoriioihinsa, etteivät mitään huomanneet. Siitä huolimatta tuntui minusta toisinaan kuin olisivat asuinkumppanini tässä likaisessa Bloomsburyn talossa olleet tuomareitani ja valamiehistöni, ja usein kun sanomalehti-ilmoituksia luettiin, oli totuus mielestäni niin silmiinpistävä, että minua halutti huutaa: "Lakatkaa jo, lakatkaa jo, ettekö näe, että minä se olen?"

Sitä en kumminkaan tehnyt, syystä, että minua yötä päivää kouristi painajaisen tavoin kauhu, että jos joutuisin julkisen riidan aiheeksi isäni ja mieheni välillä, niin syntymättömän lapseni laillisuudesta ruvettaisiin väittelemään, ja häpeä ja häväistys peittäisi ei vain minun nimeni, vaan Martininkin.

Minulla oli jonkin verran syytä tähän pelkoon.

Isäni palkinnonlupauksen jälkeen oli lehdissä luettavana useita pilkallisia kirjoituksia (arvatenkin Alman keksimiä ja mieheni karkean käden kirjoittamia), missä sanottiin Ellanissa huhuttavan, että jos jokin "säikähdys" oli aiheuttanut pakoni, niin tähän "säikähdykseen" lienee ollut syynä kipeä omatuntoni, huhu kun jonkun aikaa oli yhdistänyt nimeni henkilöön, joka ei ollut tuntematon Etelänaparetkikunnan kertomuksissa.

Se oli hirveätä.

Täysihoitolassamme kasvoi mielenkiinto tähän aineeseen päivä päivältä ja lopulta siitä koitui pöytäseuran ainoa varsinainen keskusteluaihe. Emäntäni hankki luullakseni sekä aamulehden että iltalehden, sillä iltapuoliteetä juodessamme vierashuoneessa keskusteltiin aina tuoreimmista uutisista.

Aikaa voittaen huomasin, etteivät ainoastaan asuintoverini jutelleet häviämisestäni, vaan koko Lontoo.

Meidän täysihoitolassamme oli tapana, että määrättynä päivän hetkenä kukin läksi ulos kaupungille muka asioilleen, ja koska minulla ei ollut muuta tehtävää, niin kuljeskelin pitkin katuja. Sitä tehdessäni täytyi minun usein astua sanomalehtimyyjäin sivu, ja huomasin monta päivää peräkkäin, että melkein jokainen ilmoituslippu sisälsi jotain "kadonneesta päärin puolisosta." Tällöin minä kiireesti astuin eteenpäin rinnassani hurja tunne, että minua ajettiin takaa.

Mutta ei kukaan minua kaduilla ahdistanut ja ainoa henkilö täysihoitolassamme, joka näytti minua epäilevän, oli emäntäni. Hän ei virkkanut mitään, mutta kun huuleni vapisivat vanhan everstin lukiessa nuo julmat sanat Martinista, äkkäsin hänen harmaitten silmäinsä salavihkaa tarkastavan minua.

Eräänä iltapäivänä hänen sisarensa, muotikauppias, tuli tervehtimään minua kuten oli luvannutkin, ja vaikkei hänkään puhunut mitään, huomasin että vanhan everstin ja vanhan papin uuninmatolla seisoen keskustellessa jonkun katoamisesta tuhat vuotta sitten, hän katseli kiinteästi sormiani, joilla hermostuneena nypiskelin tuolin haalistunutta päällistä.

Silloin samassa silmänräpäyksessä -- en tiedä miksi -- välähti mieleeni, että matkakumppanini oli kirjeenvaihdossa isäni kanssa.

Tämä ajatus kävi niin hellittömäksi päivällisen aikaan, että syytin sairautta (mikä ei ollut vaikeata) ja vetäydyin huoneeseeni, missä sisäkkö kostutti nenäliinoja etikkaan ja asetti ne otsalleni lieventääkseen päänkivistystäni -- vaikka hän, poloinen, vain kartutti sitä lörpötyksellään.

Seuraavana aamuna tuli emäntäni kysymään tahtoisinko -- koska hän nimestäni päättäen otaksui että olin irlantilainen ja katolilainen -- vastaanottaa laupeudensisaren, joka toisinaan kävi talossa sairaita hoitamassa.

Epäilin heti tätä tekosyyksi, mutta koska tunsin, että minua vakoiltiin, niin en uskaltanut vahvistaa tätä epäluuloa, vaan pakotin itseni suostumaan.

Pari minuuttia myöhemmin ylös noustuani ja pukeuduttuani seisoin selin ikkunaan kiihtyneenä kuten se, joka tietää hyökkäystä odottavansa, kun kuulin kepeätä jalanastuntaa käytävältä ja jonkun hiljaa koputtavan ovelleni.

"Sisään", huusin vavisten kuin viimeinen lehti huojuvan oksan päässä.

Ja silloin tapahtui hämmästyttävä seikka.

Nuori nainen astui tyynesti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Hän oli vaatetettu Köyhäin Pikku Sisarten siniseen ja valkeaan pukuun, ja minä tunsin paikalla hänen pitkät, kalpeat, rumapiirteiset kasvonsa.

Häpeän ja yhtäkaikki ilon virta pyyhkäisi ylitseni nähdessäni hänet.

Se oli Mildred Bankes.

Kahdeksaskymmenesyhdes luku.

"Mary", sanoi Mildred, "puhu hiljaa ja kerro minulle kaikki."

Hän kävi istumaan tuoliin, minä polvistuin hänen viereensä, tartuin molemmin käsin hänen käteensä ja kerroin hänelle.

Kerroin paenneeni mieheni talosta, koska en voinut kauemmin sietää siellä oloa.

Kerroin isäni naittaneen minut vasten tahtoani, vastustuksestani huolimatta, kun olin pelkkä lapsi enkä tietänyt, että minulla oli oikeus vastustaa häntä.

Kerroin, ettei isäni -- Jumala antakoon minulle anteeksi, jos tuomitsin häntä väärin -- rakastanut minua, että hän oli uhrannut onneni vallanhimolleen ja että hän nyt etsi minua vain siksi, että poissaoloni järkytti hänen suunnitelmansa ja loukkasi hänen ylpeyttään.

Kerroin, ettei miehenikään rakastanut minua ja että hän oli nainut minut pelkästään maksaakseen velkansa ja hankkiakseen itselleen varmoja tuloja.

Kerroin hänelle senkin, että mieheni rakasti toista naista, että hän oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, ja että minä senvuoksi en voinut palata hänen luokseen, en millään ehdoilla.

Puhuessani tunsin Mildredin käden nytkähtävän omissani, ja lopetettuani virkkoi hän:

"Mutta, rakas lapseni, minulle sanottiin, että omaisesi olisivat aivan murtuneet sinun tähtesi, että olit kadottanut muistisi ja ehkäpä järkesikin ja että niinmuodoin olisi hyvä työ auttaa heitä toimittamaan sinut kotiin."

"Se ei ole totta, se ei ole totta", huudahdin.

Ja sitten hän alkoi kertoa matalalla äänellä ikäänkuin peläten kuulijoita -- että nainen, joka oli ollut matkakumppanini Liverpoolista, nähdessään isäni palkinnontarjouksen oli kirjoittanut hänelle sanoen tietävänsä missä olin ja tarvitsevansa vain jonkun, joka todistaisi minut kadonneeksi lady Raaksi, että isäni oli tahtonut tulla Lontooseen sitä tarkoitusta varten, mutta että hänen tohtorinsa oli sen kieltänyt; että pitäjämme pappi, isä Donovan, oli silloin tarjoutunut tulemaan, mutta hänen piispansa oli kieltänyt, ja lopullisesti että isäni oli kirjoittanut asianajajilleen Lontooseen ja isä Dan hänelle, koska hän tiesi, että me molemmat olimme olleet samaan aikaan Pyhän Sydämen luostarissa Roomassa ja että hänen työnsä oli tätä nykyä etsiä kadonneita ja lähettää heidät turvallisesti kotiin.

"Ja nyt ovat asianajaja ja tohtorit alhaalla", virkkoi hän kuiskaamalla, "ja he odottavat vain minun vahvistustani hankkiakseen käskyn lähettää sinut kotiin."

Kauhistuneena iskin kiinni Mildrediin.

"Oi, Mildred, pelasta minut, pelasta minut", huusin tuskani kiivaudessa.

"Mutta mitenkä? Mitenkä?" kysyi hän.

Huomasin mitä hän tarkoitti, ja liikuttaakseni häntä vielä enemmän kerroin hänelle lopun tarinastani.

Kerroin, että mieheni talosta en ollut paennut vain siksi, että mieheni oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, vaan syystä, että minäkin rakastin erästä toista -- erästä, joka nyt oli kaukana, mutta oli tuleva takaisin, eikä ollut olemassa mitään, jota en jaksaisi kestää hänen tähtensä sillävälin, kipua, kärsimyksiä, yksinäisyyttä -- kaikkea, ja kun hän palaisi, niin hän oli suojeleva minut kaikista vaaroista, ja me rakastaisimme toisiamme ikuisesti.

Ellen olisi ollut niin hurjan kiihtynyt, niin olisin oivaltanut, että tämä oli aivan nurinkurinen keino liikuttaa Mildrediä, ja vasta sitten kun olin hätäisesti kuiskannut sanottavani, huomasin hänen silmäinsä tuijottavan minuun kuin olisivat kuopistaan lähdössä.

"Mutta rakas lapsi kulta", virkkoi hän, "tämähän on yhä pahempaa. Isäsi ja miehesi ovat saattaneet menetellä pahoin, mutta sinä olet myös tehnyt väärin. Etkö itse huomaa sitä?"

En kertonut hänelle, että olin tätä kaikkea jo ajatellut ja etten enää uskonut Jumalan rankaisevan minua siteen katkaisemisesta, jonka solmimiseen olin ollut pakotettu. Mutta kun hän aikoi nousta sanoen, että oli sittenkin hyvä työ lähettää minut kotiin ennenkuin ennättäisin yhdistää elämäni sen toisen kanssa -- oli hän kuka oli -- joka oli vietellyt minut unohtamaan vaimon velvollisuuteni, niin kouristin lujasti hänen vapisevia käsiään kuiskaten:

"Odota, Mildred. En ole sinulle vielä kaikkea kertonut."

"Mitä sitten?" kysyi hän, mutta saatoin jo nähdä, että hän tiesi mitä oli tulossa.

"Mildred", sanoin, "kun karkasin mieheni luota, ei se ollut vain siksi, että rakastin toista, vaan siksi, että..."

Minä en saanut sitä sanotuksi. Yritin uudelleen, mutta en voinut. Mutta Mildredin kaltaiset pyhät naiset, jotka viettävät elämänsä kadotettujen parissa, osaavat lukea hädässä olevan naisen sydäntä, ja Mildred luki minun salaisuuteni.

"Tarkoitatko... että seurauksia... on tulossa?" kuiskasi hän.

"Tarkoitan."

"Tietääkö miehesi?"

"Tietää."

"Entä isäsi?"

"Ei."

Mildred veti kätensä minun käsistäni ja risti itsensä mutisten tuskin kuuluvasti:

"Oi Jumalani Äiti!"

En ollut koskaan ennen tuntenut olevani niin nöyryytetty, mutta änkytin:

"Nyt ymmärrät, miksen voi koskaan enää mennä takaisin."

Kotvan aikaa vallitsi syvä hiljaisuus. Mildred oli vetäytynyt tuolinsa soppeen kuin olisi paha henki ollut välillämme. Mutta viimein hän virkkoi:

"Minun asiani ei ole tuomita sinua, Mary. Mutta alakerrassa olevat herrat tulevat pian tänne kuulemaan oletko se Mary O'Neill, jonka tunsin Pyhässä Sydämessä, ja mitä on minun vastattava heille?"

"Sano ei", huudahdin. "Mikset sanoisi? He eivät saa koskaan tietää asian oikeata laitaa. Ei kukaan saa tietää."

"Eikö kukaan?"

Tiesin mitä Mildred tarkoitti ja häpeissäni ja hämilläni yritin puolustautua kertomalla hänelle kuka se toinen nainen oli.

"Se on Alma", sanoin.

"Alma? Alma Lierkö."

"Niin."

Ja sitten kerroin hänelle kuinka Alma oli palannut takaisin elämääni, kuinka hän oli kiduttanut ja kiusannut minua ja kuinka hän nyt taivutti miestäni, joka oli protestantti, eroamaan minusta, jotta hän saisi tulla minun sijalleni.

Ja sitten puhelin uudelleen Martinista --. en voinut olla sitä tekemättä -- ja sanoin, että häpeä, jonka Alma tahtoi tuottaa hänelle, olisi suurin suru mikä minulle voisi maailmassa sattua.

"Jos vain tietäisit kuka hän on", lisäsin, "ja kuinka suuressa kunniassa häntä pidetään, niin kyllä ymmärtäisit, että mieluummin kuolisin tuhat kertaa kuin sallisin hänen nimensä joutuvan häpeään minun tähteni."

Taisin nähdä, että Mildred oli syvästi liikutettu, ja vaikkakaan en tahtonut hyötyä hänen tunteistaan, en sittenkään rakkauteni itsekkäisyydessä voinut olla sitä tekemättä.

"Sinä olit ensimäinen tyttö-ystäväni, Mildred -- ihan ensimäinen. Etkö muista ensimäistä aamua kun olin koulussa? Minut oli riistetty pois äidistäni ja olin niin pieni ja yksinäinen, mutta sinä olit niin herttainen ja kiltti. Sinä veit minut kirkkoon ensimäisen kerran ja sitten puutarhaan rukousnauha-kävelylle -- etkö muista?"

Mildred oli ummistanut silmänsä. Hänen kasvonsa olivat tuntuvasti kalvenneet.

"Ja etkö vielä muista päivää, kun saapui tieto, että äitini oli kovin sairas ja että minun oli mentävä kotiin?

"Sinä tulit minua saattamaan asemalle, ja etkö muista mitä sanoit junassa istuessamme. Sanoit että ehkä emme enää tapaisi toisiamme elämässä, koska elämme niin erilaisissa olosuhteissa. Sinä et silloin arvannut, että tapaisimme toisemme tällä tapaa, ethän?"

Mildredin kasvot olivat käyneet kalman kalpeiksi.

"Armas äitini kuoli. Minulla ei ollut muuta maailmassa kuin hän, eikä hänelläkään muuta kuin minä, ja kun hän oli poissa, ei isäni talossa ollut enää sijaa minulle, ja niinpä minut lähetettiin takaisin kouluun. Mutta arvoisa äiti oli niin hyvä minulle, ja kaiken loppu oli, että tahdoin tulla nunnaksi. Niin juuri, nunnaksi, ja hartaimmin juuri sinä päivänä, jolloin sinä annoit nunnalupauksesi."

Mildredin silmät olivat yhä ummessa, mutta hänen silmäluomensa vavahtivat ja hän hengitti kuuluvasti.

"Kuinka hyvin sen muistan! Suloisen kesäaamun ja lumivalkoisen auringonpaisteen ja valkeat kukat ja Pikku Sisarten valkean kappelin, ja sitten sinä morsiameksi puettuna, valkoinen hame ja pitkä, valkoinen huntu ylläsi. Minä itkin koko ajan juhlamenojen kestäessä. Ja ellei isäni silloin olisi tullut minua noutamaan, olisin ehkä tullut nunnaksi, kuten sinäkin."

Mildredin huulet liikahtivat. Olin vakuutettu siitä, että hän rukoili Pyhältä Neitsyeltä voimaa vastustamaan minun hartaita rukouksiani, mutta intoni siitä vain kiihtyi.

"Mutta Jumala tietää parhaiten, mihin sydämemme on luotu", jatkoin. "Hän tietää, että minun sydämeni luotiin rakastamaan. Ja vaikkapa sinä ehkä et niin ajattele, niin Jumala tietää, että hän, joka on poissa, on minun todellinen mieheni -- ei se, jolle minut naitettiin. Sinä et tahdo meitä erottaa, ethän? Onnemme -- hänen ja minun -- on sinun käsissäsi. Sinä tahdot pelastaa meidät, tahdotko?"

Kesti kotvan aikaa ennenkuin Mildred puhui. Ehkäpä vain parisen minuuttia, mutta minusta se oli ijäisyys. En tietänyt silloin, että Mildred epäröi sammuttaa viimeistä toivonkipinää minussa. Lopulta hän sanoi:

"Et tiedä, Mary, mitä pyydät minun tekemään. Tehdessäni nunnalupaukseni, lupasin puhua totta kaikissa olosuhteissa seurauksista huolimatta yhtä varmasti kuin seisoisin Jumalan edessä suurena Tuomiopäivänä. Mutta sittenkin vaadit minua valehtelemaan. Kuinka sitä voisin? Kuinka sitä voisin? Muista valaani, velvollisuuttani?"

Seuraavat pari minuuttia olivat luullakseni elämäni mustin hetki. Kun huomasin tahi kun otaksuin huomaavani, että Mildred aikoi luovuttaa minut noille alakerrassa oleville miehille, vaikka yksi sana, yksi pieni sana olisi voinut pelastaa minut, niin hypähdin pystyyn ja puhkesin katkeriin syytöksiin.

"Te jumaliset naiset ajattelette aina vain velvollisuuttanne", huudahdin. "Te ette milloinkaan ajattele rakkautta. Rakkaus on laupias ja kärsivällinen; mutta ei, velvollisuus, aina velvollisuus! Rakkaus tosiaan! Mitä te kylmät luostari-olennot risteinenne ja rukousnauhoillenne tiedätte rakkaudesta -- todellisesta rakkaudesta -- tuosta hehkuvasta lieskasta naisen sydämessä, kun hän rakastaa jotakuta niin palavasti, että antaisi sydänverensä hänen puolestaan -- niin, vaikkapa sielunsa uutuuden, jos siksi tulee."

En muista mitä vielä lisäsin, sillä en tietänyt mitä tein, ennenkuin tapasin itseni läähättävänä katsomassa ulos ikkunasta.

Silloin huomasin, ettei Mildred vastannut mitään soimauksiin, ja vilkaistessani häneen olkapääni yli näin hänen yhä istuvan tuolissani kasvot käsien peitossa kyynelten tipahtaessa hänen sormiensa välitse hänen pukunsa liinareunuksille.

Samassa hetkessä olin kukistunut.

Minut valtasi niin kivistävä omantunnontuska, että halutti heittäytyä hänen syliinsä ja suudella häntä. En uskaltanut nyt sitä tehdä, mutta minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja pyysin häntä antamaan minulle anteeksi.

"Suo anteeksi, sisar", kuiskasin. "Käsitän nyt, että Jumala on johtanut meidät tähän kohtaan, eikä ole mitään tietä, joka johtaisi meidät ulos siitä. Sinun täytyy tehdä mikä sinusta on oikeata. Minä olen aina ymmärtävä ettet voinut tehdä toisin. _Hän_ sen myös ymmärtää. Ja jos niin pitää olla, että hän joutuu häväistyksi minun tähteni... ja että hän kotiin tullessaan huomaa..."

Mutta en voinut sen enempää puhua siitä, niinpä upotin pääni Mildredin helmaan.

Äänettömyyden aikana, joka nyt seurasi, kuulimme askeleitten lähestyvän portaissa.

"Kuuntele! He ovat täällä", sanoi Mildred. "Nouse ylös. Älä sano mitään. Jätä kaikki minun tehtäväkseni."

Nousin kiireesti pystyyn ja palasin ikkunan luo. En tiedä kumpi meistä vastasi koputukseen, mutta emäntäni tuli huoneeseen kolmen herrasmiehen seurassa, joilla oli korkeat silkkihatut päässä.

"Anteeksi, kultaseni", virkkoi hän teeskennellyllä äänellä. "Nämä herrat tarkastavat taloa ja he haluavat nähdä teidänkin huoneenne."

Luultavasti en vastannut mitään. Pidätin hengitystäni ja kuuntelin jännittyneenä. Miehet olivat silmäilevinään huonetta, mutta saatoin nähdä heidän katselevan Mildrediä. Heidän katseensa puhuivat yhtä selvästi kuin sanat:

"Onko se hän?"

Mildred epäröi silmänräpäyksen, seurasi hirvittävä hiljaisuus, ja sitten -- Pyhä Neitsyt siunatkoon häntä! -- hän ravisti päätänsä.

En voinut kestää enempää. Minä menin jälleen ikkunan luo. Herrasmiehet, jotka olivat silmäilleet toisiansa hämmästyneen näköisinä, yrittivät jutella keskenään ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

"Täällä ei siis nähtävästi ole mitään tehtävää."

"Nähtävästi ei."

"Silloin voimme lähteä. Hyvästi, sisar. Ikävä, että häiritsimme teitä."

Kuulin ovea sulettavan heidän jälkeensä. Kuulin heidän puhelevan matalalla äänellä käytävää pitkin astuessaan. Kuulin heidän verkkaiset askeleensa heidän portaita alas astuessaan. Ja silloin tuntien kuin sydämeni pakahtuisi pyörähdin ympäri ja heittäydyin sisar Mildredin jalkoihin.

Mutta sisar Mildred makasi polvillaan kasvot vuoteeseeni kätkettyinä ja rukoili palavasti.

Kahdeksaskymmeneskahdes luku.

Minkä vuoksi isäni jätti kesken etsiskelynsä Lontoossa en silloin tietänyt, ja minusta on tarpeetonta nyt siitä mainita. Mutta hän teki sen, ja siitä lähtien kun muotikauppiaan jäljet pettivät, liikuin vapaasti kaikkialla.

Nyt en enää tuntenut olevani vartioitu, mutta sen sijaan valtasi minut kolkko yksinäisyyden tunne.

Sisar Mildred oli ainoa ystäväni Lontoossa, mutta hän oli melkein tykkänään minusta eristetty. Pikku Sisaret olivat majoittaneet hänet vähäiseen huoneustoon lähellä Piccadillyä olevan uhkean rakennuksen viimeisessä kerroksessa, missä hänen valaistu ikkunansa aina muistutti minulle majakkaa vaarallisen hietasärkän kohdalla. Mutta antaessaan minulle osoitteensa, varoitti hän minua tulemasta hänen luokseen, ellei kova hätä sattuisi, osaksi koska jatkuva kanssakäyminen voisi paljastaa hänen valheensa ja osaksi koska ei olisi hyvä minulle tulla mainituksi "sisar Veronican tytöksi" -- se oli Mildredin nunnanimi.

Oi tuota Lontoon kammottavaa yksinäisyyttä!

On ollut muita, jotka ovat astuskelleet tuon suuren kaupungin kaduilla aivan yhtä hyljättyinä kuin minä. Tiesin, etten ollut ensimäinen, ja varmaan en ole ollut viimeinenkään, joka on huomannut Lontoon maailman yksinäisimmäksi paikaksi. Mutta luulenpa täydellä todella, että viikossa oli olemassa yksi päivä, jolloin asemani erikoiset olosuhteet aiheuttivat minun tuntemaan yksinäisyyteni kipeämmin kuin jos olisin ollut maailman hyljätyin pakolainen.

Täysihoitolassamme sai melkein jokainen asukas kerran viikossa tai kerran kuukaudessa rahalähetyksen sisältävän kirjeen jostain tuntemattomasta lähteestä, ja näillä rahoilla maksoi hän emäntämme ja suoritti muutkin velkansa.

Minulle ei tullut yhtään sellaisia kirjeitä, mutta voidakseni käydä kapteenin vaimosta (arvo, jonka pysytin itselläni, vaikken ollut itse sitä keksinyt), oli minun tapana lähteä kaupungille vaeltamaan kerran viikossa, jolloin olin menevinäni laivakonttoriin nostamaan mieheni tililtä rahoja.

Oi noita väsyttäviä lauvantai-iltapuolen kävelyjä, oli ilma kaunis tahi sateinen! Lapsellisessa tietämättömyydessäni liikemaailman tavoista olin nimittäin valinnut lauvantai-iltapuolen tähän tarkoitukseen ja peläten tapaavani mieheni tahi mieheni ystäviä West Endin kaduilla, samoelin virran toisella puolella olevilla seuduilla, missä liike ei ole niin vilkas.

Olisin tuntenut olevani liian yksinäinen ja hyljätty, ellei Jumala armossaan olisi pelastanut minua näistä tunteista -- ja pelastanut tavalla, josta vain nainen voi löytää pelastusta.

Ensinnäkin tuli turhamaisuuteni avukseni.