Part 31

Onneksi oli torstai, jolloin matkustajalaiva, joka samalla kuljetti lastia, oli lähtevä Liverpooliin. Automobiilia en tietenkään voinut ottaa laivasillalle, mutta Tommy toverin, jolla oli vankat torirattaat puutarhatuotteitaan varten, oli määrä odottaa minua maantien portin kohdalla kello yksitoista.

Alakerran ihmiset, se on mieheni, Alma ja hänen äitinsä, olivat lähdössä paviljongille (missä sadat koristelijat vielä tekivät työtä ja missä orkesterilla ja baletilla oli oleva kenraaliharjoitus) ja he kuuluivat sanoneen, etteivät palaisi ennenkuin puoliyöstä.

"Entä palvelijat?" kysyin.

"Hekin ovat menossa, Jumalan kiitos", sanoi Price. "Syökää siis vain päivällinen rauhassa, armollinen rouva, ja älkää hätäilkö mistään, ennenkuin minä tulen noutamaan."

Kului taas tunti. Minä kuuntelin kuumeisesti jännitetyn odotuksen tuskassa pienintäkin liikettä talossa. Olin kuin vanki, joka on pakenemaisillaan tyrmästään.

Tuima tuuli puhalteli mereltä ja vinkui talon nurkissa. Saatoin kuulla työmiesten vasaroimisen paviljongilta sekä orkesterin harjoittamisen.

Price saapui parisen minuuttia ennen yhtätoista kantaen pientä matkakirstua, joka minulla oli ollut mukanani Kairossa. Huomasin, ettei siinä ollut nimeä eikä minkäänlaisia nimikirjaimia.

"Kaikki hyvin", virkkoi hän. "He ovat menneet tiehensä joka sorkka -- kaikki paitsi taloudenhoitajatar, ja siitä kissasta minä olen pitänyt huolta."

Se teräväsilmäinen olento oli alkanut epäillä. Hän oli nähnyt Tommyn valjastavan hevostansa eikä ollut tyytynyt hänen selitykseensä -- että hän oli menossa viemään tomaatteja Blackwateriin laivassa Liverpooliin lähetettäviksi.

Niinpä hän, taloudenhoitajatar, voidakseen itse huomaamattomana pitää silmällä tapausten kulkua, oli hiipinyt läntisessä tornissa olevaan huoneeseen, josta saattoi nähdä pihamaalle.

Mutta Price oli ollut häntä ovelampi. Hän oli hiipinyt hänen jäljestänsä ja lukinnut yläportaitten oven, ja pistipä nyt vaikka kuinka kauas päänsä ulos ikkunasta ja kirkuipa vaikka äänensä käheäksi, ei sitä "pikku kissaa" kumminkaan kukaan voinut kuulla.

"Mutta kiirettä meidän täytyy pitää", lisäsi Price sulloen matka-arkkuuni niin paljon vaatteita kuin siihen mahtui.

Kun se oli täynnä ja lukittu ja köytetty, hän sanoi:

"Odottakaa", ja pistäytyi samassa portaille kuuntelemaan.

Kotvan kuluttua hän palasi sanoen:

"Ei hiiskaustakaan! Nyt matkaan, armollinen rouva." Sitoen nenäliinan päähänsä suojaamaan hiuksia tuulelta, sieppasi hän matka-arkun käsivarsilleen ja hiipi ulos huoneesta varpaillaan.

Lähdön hetki oli tullut, mutta vaikka kaiken iltaa olin ollut niin hätäinen pakenemaan mieheni talosta, saatoin nyt tuskin jättää huonettani, sillä minut valtasi tuo sama ahdistus, jonka kaikki tunnemme tehdessämme jotain viimeisen kerran.

Budoarin läpi kulkiessani tämä tunne sai minut tykkänään valtoihinsa. Vain pari tuntia sitten se oli ollut syvimmän häväistykseni näyttämönä, mutta usein ennen se oli ollut suurimman onneni todistajana.

_"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Vähät siitä missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."_

Jättäen oven puolittain auki heitin viimeisen katseen huoneeseeni -- pianolle, kirjoituspöydälle, pöydälle, takkaan, kaikkiin noihin yksinkertaisiin esineihin, joihin liittyivät kalleimmat muistoni. Niin voimakas oli sieluni kaipuu, että minusta tuntui kuin olisi Martinin sielu ollut tällä hetkellä kanssani huoneessa.

Ja luulenpa, että se olikin.

"Joutuin nyt, armollinen rouva, tai myöhästytte laivasta", kuiskasi Price, ja sitten me riensimme poikki narisevan porraskäytävän takaportaille, joita kuulumattomin askelin hiivimme alas.

Olimme jo saapuneet melkein portaitten alapäähän, kun minua säikähytti kova jyskytys, joka tuntui tulevan jostain talon etäisestä osasta. Sydämeni lakkasi tykyttämästä, mutta Price vain naurahti ja kuiskasi:

"Kas, siinä hän on! Hyväpä oli, että teimme hänet vahingoittamattomaksi, senkin kissan."

Samassa Price avasi ulko-oven ja tultuamme ulos sulki ja lukitsi hän sen uudelleen.

Me olimme talon takapuolella olevalla pihalla ja kompuroimme eteenpäin pilkkopimeässä nuppakivien yli.

"Pysytelkää lähellä minua, armollinen rouva", virkkoi Price.

Hetken kuluttua saavuimme ajotielle. Luulen, etten milloinkaan ennen ole ollut niin hermostunut kuin nyt. Kuulin lakastuneiden lehtien rapisevan maassa merituulen puhaltaessa niihin ja luulin niitä takaa-ajavain ihmisten askeliksi. Kuulin työmiesten vasaroimista ja orkesterin soittoa ja luulin niitä ääniksi, jotka huusivat meitä palaamaan.

Pidellen arkkua sylissään kuin pientä lasta Price astua läähätti edellä, mutta tuontuostakin pysähtyi hän minua odottamaan ja rohkaisemaan, kun kompuroin pimeässä.

"Nyt vain vielä vähän matkaa", kehotti hän, ja minä ponnistelin eteenpäin.

Viimeinkin pääsimme maantien veräjälle, ja ajatellessani kuinka uskollinen ja kiintynyt hän oli aina ollut minua kohtaan, tuskin tiesin mitä virkkaa. Sanoin, että olin jättänyt hänen palkkansa pukupöydälläni olevaan kirjekuoreen, ja sitten änkytin jotain siitä, että olin liian köyhä antaakseni hänelle mitään muistolahjaa.

"Kyllä minä hyvää emäntää muistan ilman muistolahjojakin, armollinen rouva", vastasi hän.

"Jumala siunatkoon sinua hyvyydestäsi minua kohtaan", kuiskasin ja suutelin häntä.

"Kyllä minä armollista rouvaa muistan jo tämänkin tähden", virkkoi hän ja alkoi itkeä.

Kiipesin pyörän päällitse kuormarattaille ja kävin istumaan arkkuni päälle, ja silloin Tommy läimähytti hevostansa ja me läksimme matkaan. Tommy ei kertaakaan katsonut taakseen tai puhunut muuta kuin hevoselleen, mutta minä käsitin täydelleen vanhan ystäväni äänettömyyden.

Minä olin kuumeisen levoton, että meidät saavutettaisiin ja minut vietäisiin takaisin. Vähän väliä vilkaisin taakseni. Kerran kun suuri automobiili hehkuvin lyhdyin ajoi jyskien takanamme, lakkasi sydämeni tykyttämästä. Mutta se ei ollut mieheni auto, ja tuokiossa sen punainen takalyhty katosi pimeyteen edessämme.

Saavuimme Blackwateriin niin ajoissa, että ennätimme keskiyönlaivaan ja pysähdyimme satamasillan alapäähän. Oli kylmä; mereltä puhaltava suolainen tuuli oli hyvin kolea. Kauppamatkustajani näköisiä miehiä päällysnutunkaulus pystyssä kiirehti laivalle, ja kantajat, raskaat matka-arkut hartioillaan, ponnistelivat pysyäkseen heidän rinnallaan.

Annoin oman arkkuni kantajalle, joka tuli rattaitten luo, ja käännyin sitten Tommyn puoleen hyvästiä sanomaan. Vanhus oli astunut alas istuimeltaan ja silitteli nyt höyryävää hevostansa kurkkuansa karistellen kuin olisi vilustunut.

"Hyvästi", lausuin -- ja lisäsin vielä jotain, jota en halua kirjoittaa tähän.

"Hyvästi, pikku missy", vastasi hän (se koski minuun syvästi), "enpä toki olisi uskonut, että vanha Tom Dug eläisi niin kauan, että pitäisi nähdä teidän lähtevän kotoanne tällä tapaa... Mutta älkäähän huoliko! Lyönpä vaikka vetoa, että jahka hän itse tulee sieltä takaisin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa."

Seitsemäskymmeneskahdeksas luku.

Oli hyvin pimeä. Sillalla paloi vain kolme tai neljä lamppua, mutta sittenkin pelkäsin, että satamamestari tuntisi minut.

Luulin, että olin keksitty, sillä salonkia lähestyessäni hän kysyi:

"Yläkannen yksityishyttikö?"

Minulla oli siksi paljon mielenmalttia, että sain sanotuksi "Välikannen hytti, olkaa hyvä", jolloin hän nähtävästi arveli erehtyneensä ja huusi aivan muuttuneella äänellä:

"Välikannen matkustajat keulapuolelle."

Menin heti välikannelle ja välttääkseni niiden harvain ihmisten huomiota, jotka olivat sillalla, pujahdin hyttiin, joka oli pieni kolmionmuotoinen paikka keulassa. Keskellä lattiaa oli avonainen takka ja orressa häilyi sumea öljylamppu.

Sieltä minut löysi kantaja, ja mielettömän tietämätön kun olin rahan arvosta, annoin hänelle puolikruunua vaivanpalkkioksi. Hän silmäili ensin kolikkoa, tunnusteli sitä sitten hampaillaan, sylkäisi sitten siihen ja poistui viimein hihittäen.

Laivan kello soi ensimäisen ja toisen kerran. Minusta tuntui yhä kuin olisin ollut karkausretkellä oleva vanki, joka vieläkin minä hetkenä tahansa saattaisi joutua kiinni.

Kävin istumaan hytin pimeimpään soppeen ja siellä minä odotin ja kuuntelin. Välikannella oli vain kaksi muuta matkustajaa, naisia hekin. Heidän keskustelustaan päättäen olivat he olleet Blackwaterissa keittäjinä jossain täysihoitolassa ja palasivat nyt pitkän huvikauden päätyttyä Liverpooliin koteihinsa. Väsyksissä olivat molemmat ja levittelivät paraikaa huopapeitteitä koville makuulavoille käydäkseen levolle.

Viimeinkin kilahti kello kolmannen kerran. Kuulin koneen viheltävän, savutorven tupruttavan savua kidastansa, köysiä irroitettavan, laivaportaat vedettävän sisään, ja katsoessani ulos hyttini ikkunasta näin harmaan laivasillan hupenevan takanamme.

Jonkun ajan kuluttua tunsin jo olevani turvassa ja keventynein mielin kuten ainakin se, joka on välttänyt vaaran, läksin kannelle. Mutta katkera oli tuska, jonka alaiseksi siellä jouduin.

Hetken kuluttua laiva pimeässä sivuutti Raan sataman molemmat niemekkeet ja silloin näin mieheni talon valaistut ikkunat ja paviljongin lasikatosta hehkuvan valon.

Mitä oli huomisaamuna siellä tapahtuva, kun keksittiin minun olevan kateissa? Mitä oli huomisiltana tapahtuva, kun isäni oli saapuva tietämättä mitään paostani, sillä olin varma siitä, että mieheni ilkeydessään ei aikoisi ilmoittaa hänelle mitään siitä?

Vaikka silloin tiesin niin vähän syistä jotka todellisesti olivat aiheuttaneet isäni pitämään tämän eriskummaisen ja jotenkin barbaarisen juhlan, niin arvelin näkeväni ja kuulevani kaikki, mitä tulisi tapahtumaan.

Näin tuon häikäisevän vastaanottohuoneen, näin vieraat -- viisisataa, näin Alman ja mieheni ja näin ennen kaikkea isäni, tuon kuolemantautia sairastavan vanhuksen, haavoitetun jalopeuran, jota ei itse kuoleman läheisyyskään voinut nujertaa -- näin hänet ylpeytensä hetkenä häpeään sortuneena oman lapsensa toimesta.

Kuulin hänen vimmastuneet huutonsa, hänen raivonpurkauksensa, hänen sadatellessaan minua ja vannoessaan, etten saisi milloinkaan koskea penniinkään hänen omaisuudestaan. Ja sitten kuulin kuinka hänen "ystävänsä" kuiskailivat hänelle katoamiseni "todellisen syyn", kuvaillen "uskottomuuttani" miestäni kohtaan -- ikäänkuin itse Saatana olisi järjestänyt niin, että ainoa seuraus siitä mielettömästä juhlasta, johon isäni oli tuhlannut omaisuutensa, olisi häpeäni julkisaattaminen.

Seisoin keulan poikki kulkevan köyden vieressä ja pitelin kiinni siitä, jotten putoisi, sillä jouduttuani viimeinkin yksin Luonnon kanssa, katselin ensimäisen kerran pakoani sen täydessä valossa.

Sanelin itselleni, että niin pian kuin pakoni tulee tunnetuksi, joutuu Martinin nimikin julkisuuteen sen yhteydessä, ja hänen kunniansa, joka oli minulle kalliimpi kuin omani, hautaantuu häpeään.

Jumala! Jumala! Miksi pitää Luonnon oleman niin kova ja julma naiselle? Miksi piti sellaista sallittaman, että sukupuoleni raudankova laki nousee tuomitsemaan minua ja sitä, joka oli rakkaampi sielulleni kuin itse elämä, vaikka en ollut tehnyt pahempaa kuin totellut sydämeni puhtaimpia vaistoja.

Oi, kuinka pieni, avuton ja heikko olin mielestäni.

Katsahdin ylös kohti taivasta, mutta taivasta ei näyttänyt olevankaan, ei kuuta eikä tähtiä, musta, usvainen pimeys vain, joka laskeusi alas ja verhosi minut syliinsä.

En itkenyt, mutta tunsin mitä muutkin naiset ennen minua ovat tunteneet, mitä muut naiset minun jälkeeni ovat tunteneet, mitä naisten aina täytyy tuntea, kun ovat tehneet syntiä maailmaa ja maailman lakia vastaan, tunsin ettei vastassani ollut muuta kuin yön pimeys.

"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun huutoni."

Mutta äkkiä ajatuksiini tuli siunattu rauha. Me matkustimme itää kohti ja vaikkakin nyt vallitsi yön pimeys, niin oli päivä koittava parin tunnin kuluttua, aurinko oli paistava kasvoillemme ja taivas oli hymyilevä päämme päällä.

Niin oli minunkin käyvä. Martin oli palaava retkeltään. Minä olin vain menossa tapaamaan häntä. Olin nyt pimeässä keskiyössä, mutta purjehdin auringonnousuun.

Ehkäpä mieleni oli hyvin lapsellinen, mutta luullakseni tämä lohdutti minua.

Ainakin palasin pieneen kolmionmuotoiseen hyttiin reippain mielin unohtaen olevani pakolainen, koditon kulkija, hylkyläinen, jolla ei ollut vastassaan muuta kuin Lontoon erämaa, missä olisin yksin ja ilman ystäviä.

Tuli oli jo sammunut takasta, öljylamppu heilui laivan tahdissa, palkit narisivat ja matkatoverini olivat makeassa unessa.

Seitsemäskymmenesyhdeksäs luku.

Kello kahdeksan seuraavana aamuna minä istuin Liverpoolista Lontooseen kulkevassa junassa.

Minä olin valinnut toisen luokan vaunun, joka oli varattu "Naisille", ja ainoa matkatoverini oli pitkä, vaaleanverinen nainen, jolla oli yllä hylkeennahkainen nuttu ja suuri, musta hattu. Hän oli täyttänyt vaunun eau-de-Cologne veden lämpimällä tuoksulla ja kummankin hyllyn tavaroillaan, pääasiallisesti eri kokoa ja muotoa olevilla hattukoteloilla.

Tuskin oli juna lähtenyt liikkeelle, kun jo huomasin, että matkatoverini oli hyvin puhelias ja uteleva henkilö.

Lontooseenko olin menossa? Vai olin? Liverpoolissako asuin? Enkö? Lontoossa ehkä? Enkö? Nähtävästi asuin maalla? Niinkö? Sehän mahtoi olla hauskaa, maalla kun on niin viehättävää.

Älysin siinä silmänräpäyksessä, että jos paostani oli koituva mitään hyötyä, niin oli minun pidettävä salassa kuka olin; mutta huomasin sen hankalaksi, sillä ei omatuntoni koskaan ennen ollut syyttänyt minua tahallisesta valheesta.

Sattuma pelasti minut. Matkatoverini kysyi mikä mies oli mieheni viraltaan, ja koska nykyisin olin tottunut ajattelemaan Martinia miehenäni, niin vastasin, että hän oli päällikkö.

"Tarkoitatteko laivanpäällikköä?"

"Niin."

"Vai niin, ymmärrän, olette käynyt Liverpoolissa saattamassa häntä matkalle. Kuinka herttaista! Sitä samaa minäkin tekisin, jos mieheni olisi merimies."

Sitten seurasi uusi pommitus ymmälle saattavia kysymyksiä.

Oliko mieheni lähtenyt pitkälle matkalle? Niinkö? Minne sitten? Etelään. Tarkoitinko Intiaa, Austraaliaa, Uutta Seelantia? Niin ja vielä etäisempiä seutuja?

"Vai niin, ymmärrän", virkkoi hän uudelleen. "Hän on nähtävästi lastilaivan kapteeni ja kulkee satamasta satamaan niin kauan kuin saa lastia."

Koska tuskin ymmärsin mitä toverini tarkoitti tällä, vastasin puolittain myöntäen, ja sitten alkoivat kysymykset käydä sävyltään persoonallisemmiksi.

Minä olin aika nuori ollakseni naimisissa, enkö ollut? Nähtävästi en ollut kovinkaan kauan ollut naimisissa, vai mitä? Ja koska en ollut vielä laittanut kotia kuntoon, minä ehkä läksin Lontooseen odottamaan miestäni? Niinkö? Kuinka järkevää -- kaupungissa kun oli niin paljon vilkkaampaa kuin maalla.

"Onko teillä yhtään ystäviä siellä?"

"Ei."

"Eikö yhtään?"

"Ei yhtään."

"Mutta ettekö luule, että teille tulee ikävä olla aivan yksin Lontoossa."

"Kenties hiukan."

Tyytyväisenä siihen, että oli saanut tietää kaikki minun asiani, matkatoverini rupesi juttelemaan itsestään.

Hän oli tunnettu muotikauppias ja hänellä oli puoti West Endissä Lontoossa. Tavantakaa hän käväisi itse maaseudulla hankkimassa tilauksia suuremmilta puotienomistajilta, mutta huvikauden aikana hänestä oli edullisempaa jäädä kaupunkiin, missä hänellä oli paljon ostajia, jotka kykenivät maksamaan korkeita hintoja.

Näihin aikoihin saavuimme Creween, ja koska junamme pysähtyi ennen asemalle tuloa, pisti matkatoverini päänsä ulos ikkunasta kysellen syytä siihen. Hänelle kerrottiin että pohjois-Skotlannista tullut yöjuna oli edessämme ja että meidän junamme oli yhdistettävä siihen ennenkuin lähtisimme eteenpäin.

Tästäpä hän joutui aivan haltioihinsa.

"Kyllä arvaan mitä se on", virkkoi hän. "Metsästysaika on lopussa ja ylimysmaailma palaa Lontooseen ylängöiltä. Minä tunnen aika monta heistä. He ovat parhaita ostajiani -- ainakin herrat."

"Herrat?"

"Niin juuri", naurahti hän.

Kun Liverpoolin vaunut olivat yhdistetyt Skotlannin junaan, vieri se asemalle, missä joukko polvihousuihin ja verkalakkiin vaatetettuja herrasmiehiä astuskeli asemasillalla.

Toverini näytti tuntevan heidät kaikki ja mainitsi heidän nimensä, tavallisesti heidän ristimänimensä, usein nimien lyhennyksetkin.

Äkkiä minä pahasti säikähdin. Pitkä mies, jonka vartalo oli minulle tuttu, kulki vaunumme sivu, ja minä ennätin hädin tuskin piiloutua ikkunauutimen taa, etten joutuisi huomatuksi.

"Halloo!" huudahti toverini. "Tuossa kulkee Teddy Eastcliff. Hän meni naimisiin venäläisen tanssijattaren Camillan kanssa. Minun puodissanihan he ensimäisen kerran tapasivat toisensa, saatan kertoa teille."

Minä kävin vuorottain kylmäksi ja kuumaksi, mutta tiheä harso varmaankin esti matkatoveriani näkemästä hämmennystäni, sillä Crewestä lähdettyämme hän kävi vieläkin tuttavallisemmaksi ja jutteli kauan aikaa ylhäisistä ostajistaan, kunnes sain jonkinlaisen käsityksen hienostuneesta boheemi-elämästä.

Tuontuostakin esiintyi mieheni ystäviä hänen ostajainsa joukossa, ja odottaen vavistuksella, että miehenikin tulisi keskustelunaiheeksi, syytin päänkivistystä saadakseni ummistaa silmäni ja olla ääneti.

Toverini sitävastoin nukkui sikeästi ja jotenkin äänekkäästi Rugbystä Willesdeniin, missä hän heräsi hätkähtäen, kun matkalippuja ruvettiin keräämään, puuteroi ensin kasvonsa pienen käsipeilin edessä ja käänsi sitten uudelleen harrastuksensa minun asioihini.

"Sanoitteko, kultaseni, ettei teillä ole yhtään tuttavia Lontoossa?"

Toistin ettei ollut.

"Sitten kai menette johonkin hotelliin, vai mitä?"

Vastasin, että minun oli mentävä jonnekin, missä ei olisi niin kallista.

"Siinä tapauksessa", virkkoi hän, "tiedän paikan, joka sopii teille erinomaisen hyvin."

Se oli rauhallinen täysihoitola Bloomsburyssa -- mukava talo, kohtuulliset hinnat ja ennen kaikkea täysin arvossa pidettävä. Totta puhuen se olikin hänen oman sisarensa täysihoitola, ja jos minua halutti, niin hän ottaisi minut hevoseensa ja jättäisi minut sisarensa ovelle. Tahdoinko?

Kun nyt silmäilen taakseni tähän hetkeen, en voi olla kummeksimatta, etten sen enempää pelännyt tulevani keksityksi. Mutta viimeisen tunnin aikana, istuessani omissa ajatuksissani, olin tuntenut itseni niin heikoksi ja avuttomaksi, että kun seuralaiseni tarjosi minulle suojaa tässä suuressa, meluavassa, eksyttävässä kaupungissa, missä olin ajatellut piiloutua, mutta missä nyt pelkäsin eksyväni, niin suostuin tyytyväisenä, joskaan en ihastuneena.

Puoli tuntia myöhemmin ajurimme pysähtyi Russell Squaren kohdalla olevalle kadulle jotenkin kolkonnäköisen talon eteen. Oven avasi nuori seitsemäntoista korvissa oleva miespalvelija, jolla oli yllä rasvainen, musta puku ja tahrainen paidanrintamus.

Seuralaiseni tupsahti halliin, minä seurasin häntä, ja melkein samassa näyttäytyi vasemmalla olevan huoneen ovessa nainen, pyyhe kädessään. Hän oli vielä pitempi ja kenties karkeatekoisempikin kuin minun tuttavani; mutta hänellä oli aivan samat kasvonpiirteet ja ihonväri.

"Sofia."

"Jane."

"Minä olen tuonut sinulle uuden täysihoitolaisen."

Sitten seurasi nopea selostus, missä hän oli minut kohdannut, kuka ja mikä minä olin ja miksi olin tullut Lontooseen.

"Olen luvannut, että otat hänet hoitoosi etkä pyydä liian kallista hintaa."

"En tietenkään, en", virkkoi hänen sisarensa.

Samassa palveluspoika kantoi hartioillaan matka-arkkuni sisään ja matkatoverini jätti minulle hyvästit luvaten tulla myöhemmin minua tervehtimään.

Kun ovi oli sulkeutunut, tunsin vahvaa ruuan käryä ja saatoin kuulla veitsien ja haarukkain kalinaa sekä astiain kilinää huoneesta, josta emäntä oli tullut.

"Varmaankin haluatte heti mennä makuuhuoneeseenne, vai kuinka?" kysyi hän.

Me astuimme jotenkin likaisella matolla peitettyjä portaita ylös, kunnes saavuimme viimeisessä kerroksessa olevaan huoneeseen talon syrjäisimmässä sopessa.

Se oli hyvin pieni huone, tuskin suurempi kuin se hallin päällinen huone, missä Bridget täti oli pakottanut minut nukkumaan lapsena ollessani, ja sekin melkein yhtä kylmä ja kolkko.

Seinäpaperit, jotka kerran olivat olleet punakukikkaiset, olivat nyt haalistuneet ja kuvionsa kadottaneet; ikkunassa venetsialainen akutin oli kadottanut toisen nyörinsä ja riippui vaivaisessa koukussa, uunin yläpuolella olevasta peilistä oli hopeoitus hioutunut pois, ja nahkaisesta nojatuolista oli vieteri katkennut ja istuin pahoin sisäänpainunut.

"Luulen tämän nyt ensi aluksi kelpaavan", virkkoi emäntäni, ja vaikka mieleni oli painuksissa, ei ollut muuta neuvoa kuin suostua.

"Maksuehtoni, ateriat ja kaikki muu siihen luettuna, on punta viikossa," ja tähänkin suostuin, vaikka kyyneleet tuppautuivat silmiini, jolloin emäntäni jätti minut sanoen, että väliateriaa juuri syötiin ja että tulisin alas niin pian kuin olisin valmis.

Puhelias sisäkkö, jolla oli ystävälliset pienet kasvot, toi minulle leveässä sinisessä kannussa kuumaa vettä, ja pestyäni ja kammattuani menin alakerrassa olevaan ruokasaliin.

Ruokasali oli iso huone, yhtä paljon siistimisen ja puhdistuksen tarpeessa kuin muutkin huoneet. Keskellä oli iso pöytä, jonka ääressä noin kaksikymmentä henkeä istui syömässä, emäntä pöydän päässä upeillen.

Jo ensi silmäyksellä näin, että tämä seura, johon kuului enimmäkseen vanhanpuoleisia ihmisiä kumpaakin sukupuolta, oli vaatetettu jos jonkinlaisiin kuluneihin, vanhanaikaisiin ja merkillisennäköisiin vaatteisiin.

Kun astuin sisään, kohottivat he kasvonsa lautaseltaan ja katselivat minua, ja olin niin ymmällä, että jäin seisomaan oven luo, kunnes emäntä virkkoi:

"Tulkaa tänne istumaan", ja kun olin käynyt istumaan hänen vieressään olevalle tuolille, joka oli nähtävästi varattu minulle, kuiskasi hän:

"Luullakseni ei sisareni maininnut nimeänne, kultaseni. Mikä se on?"

Minulla ei ollut aikaa tuumia.

"O'Neill", kuiskasin takaisin, ja silloin emäntäni kohotti äänensä ja kääntyen pöytäseuran puoleen kuin olisivat olleet hänen perheensä jäseniä, sanoi: "Rouva O'Neill, ystäväni."

Silloin pöydässä istuvat naiset taivuttivat myhähtäen päätänsä minulle ja miehet (varsinkin ne, jotka olivat omituisimmin puetut) nousivat paikoiltaan ja kumarsivat syvään.

Kahdeksaskymmenes luku.

Arvelin tämän olevan kaikista Lontoon kodeista sopimattomimman minulle.

Katsellessani pöytäkumppaneitani sanelin itselleni, että täällä jos missään mahtavat juorupuheet versoa ja rehoittaa.

Olin väärässä. Olin tuskin päivääkään ollut talossa, kun jo huomasin että asuinkumppanini olivat hyvin arvokkaita ja itseensä sulkeutuneita ihmisiä.

Erään vanhan herrasmiehen, jolla oli tuuheat viikset ja joka oli ollut everstinä Intian armeijassa, sanottiin olevan hyvin perehtyneen raamatullisiin ennustuksiin, sillä hän oli koonnut tuhatmääriä raamatunkohtia, missä todistetaan brittiläisten kansain olevan Israelin kadonneitten heimojen sukujuurta.

Toisen vanhan herrasmiehen, jolla oli patriarkaalinen parta ja joka oli vihitty papiksi, vaikkei ollut hankkinut itselleen paikkaa, kerrottiin kirjoittavan maailman historiaa ja (työskenneltyään neljäkymmentä vuotta lakkaamatta) joutuneen näihin aikoihin Kristuksen edelliseen vuosisataan.

Vanhahko neiti, hyvänsuopa ilme kasvoillaan, kuului olevan traagillinen näyttelijätär, joka salaisuudessa opiskeli esiintyäkseen Kansallisteatterissa jonkun näytäntökauden aikana.

Tämän tapaisia ihmisiä olivat asuintoverini, ja sittemmin olen kuullut, että jokaisella suurella kaupungilla on monta sellaista ihmisryhmää, suuret profeettansa, suuret historiankirjoittajansa, suuret kirjailijansa, suuret näyttelijänsä, joita maailma ei tunne -- ihmiskunnan rippeet, joita elämän suuri virta on työntänyt tieltään sen rantoja reunustaviin uriin, omituiset veljet, omituiset sisaret, omituiset sedät, omituiset tädit, joille ei ole varattu mitään paikkaa, ei perhe-elämässä, ei seuraelämässä eikä maailman liikepuuhissa.

Minusta kaikki oli hyvin eriskummaista ja säälittävää, mutta luulen, että olisin voinut olla aivan turvassa täällä, ainakin ajaksi, ellei olisi sattunut onneton tapaus.

Taloon tuli joka päivä sanomalehti.