Part 30

Siitä huolimatta näyttivät kaikki oivaltavan mikä oli odotetun juhlan sisäinen merkitys, ja saaremme alkuperäisiä tapoja noudattaen tuli minua milloin mikin vieras onnitteluillaan kiusaamaan.

Ensimäisiä kävijöitä oli isäni asianajaja, herra Curphy, joka myhäili tavallista suopeata hymyänsä ja sormeili pitkää partaansa kiitellessään minua siitä, että olin seurannut hänen neuvoansa enkä ollut sallinut pikaisuuteni purkaa avioliittoa, joka oli niin sopivaa omaisuuteen ja asemaan nähden.

"Kuinka onnellinen mahtaa olla isänne nähdessään toiveittensa toteutuvan", virkkoi hän. "Ja päälle päätteeksi juuri nyt, kun hänen terveytensä on näin horjuva! Kuinka hyvä! Kuinka ilahuttavaa!"

Seuraava tulokas oli piispa, joka tapansa mukaan sulavana ja lempeänä onnitteli minua siitä, että olin hylännyt kaikki erotuumat, niin että avioliittoni tarkoitus oli tuleva täytetyksi ja vankka katolilainen tuleva Raa-linnan perilliseksi.

Kipeimmin minuun koski isä Danin hienosti kirjoitettu kirje, missä hän sanoi olevansa kielletty tulemasta mieheni taloon eikä niinmuodoin voivansa tulla minua tervehtimään, mutta koska hän oli kuullut enkelin kuiskaavan siitä suuresta ilosta, joka oli tulossa minulle, niin hän rukoili Herraa ja Hänen pyhää Äitiänsä johtamaan minut turvallisesti kaiken läpi.

"Minä olen lukenut rukousnauhan puolestasi joka päivä sitten kun viimeksi olit täällä, rakas lapseni, jotta pelastuisit suuresta kiusauksesta. Ja nyt tiedän, että niin on käynyt ja pyhän avioliittosi sakramentti on tehnyt ylevän tehtävänsä, kuten aina arvelinkin. Niin siunatkoon sinua Jumala, tyttäreni, ja säilyttäköön sinut puhtaana ja vilpittömänä ja kelvollisena ijäisyydessä tapaamaan äitiäsi, sitä siunattua pyhimystä, jonka Herra on tehnyt omakseen."

Tämän kirjeen jälkeen tunsin entistä selvemmin, että minun oli paettava mieheni talosta, mutta Almaa ajatellessani ei haavoitettu ylpeyteni eikä häväisty turhamaisuuteni sallineet minun lähteä.

Kului kolme viikkoa.

Paviljonki oli valmiiksi rakennettu ja siihen pystytettiin parhaillaan kirjavaksi maalattuja lippuja, että se muistuttaisi Colosseumia auringonlaskussa katsottuna. Katollista käytävää, joka yhdisti teatterin linnaan, reunusti molemmin puolin suunnattoman suuret hortensiat ja kattoa valaisivat lamput, jotka muistuttivat tähtiä.

Pari päivää ennen tätä suurta iltaa Alma (joka oli ollut niin ahkerissa valmistustouhuissa, ettei ollut herennyt joka päivä käydä minua tervehtimässä budoaarissa, johon olin sulkeutunut) tuli luokseni antamaan minulle ohjeita.

Juhlan piti alkaa kello kymmenen. Minun piti esiintyä Kleopatrana ja vastaanottaa vieraani salissa. Rumpujen päristessä minun oli määrä astua teatteriin mieheni vieressä, rivi hovipoikia edelläni kulkien. Kun me olimme käyneet istumaan paikoillemme meille varattuun aitioon, oli jostakin Lontoon varieteesta erikoisesti tilatun baletin annettava keskiyöhön asti kestävä näytäntö. Sitten oli seuraava Alman ja mieheni johtama kotiljongi ja illallisen jälkeen piti uudelleen uupumatta tanssittaman auringonnousuun asti, jolloin (Etelä-Ranskasta tilatut) perhoset ja kyyhkyset piti päästettämän häkeistään lentämään monivärisenä pilvenä kohti auringon valaisemaa paikkaa.

Minua iljetti ja hävetti ajatellessani mokomaa turhamaista ja prameata näytelmää ja sitä aihetta, jota sen piti muka esittää.

Kaiken lopuksi tuli, että kirjoitin isälleni, ja salaten kärsimysteni todellisen syyn, sanoin hänelle, ettei hän varmaankaan ollut selvillä siitä, mitä tehtiin hänen nimessään ja hänen rahoillaan, ja pyysin häntä tykkänään peruuttamaan koko juhlanvieton.

Kirjeeni vastaus saapui pian Nessy MacLeodin muodossa. Vieläkin voin nähdä hänen pitkän vartalonsa, punaiset hiuksensa ja säännöttömät kasvonsa hänen astuessaan huoneeseeni.

"Mary serkku", puheli hän välinpitämättömällä äänellään käyden jäykkänä istumaan huoneen ainoaan pystyselkäiseen tuoliin, "kirjeesi on saapunut perille, mutta isäsi ei ole nähnyt sitä, koska hänen terveytensä on sillä kannalla, että täytyy varoa häntä kaikista tarpeettomista mielipahoista."

Vastasin jotenkin tulisesti, ettei kirjeeni ollut ensinkään tarpeeton, vaan hyvinkin kiireellinen, ja jos hän yhä edelleenkin aikoo pidättää sen isältäni, niin minä toimitan asiani suullisesti.

"Mary serkku", virkkoi Nessy, "tiedän varsin hyvin, mitä kirjeesi sisältää, sillä olen avannut ja lukenut sen, ja koska en itse sen paremmin kuin sinäkään hyväksy sitä, mitä täällä puuhaillaan, niin satun tietämään, että tämä juhlanvietto on isällesi sydämenasia, ja siksi en salli, että se peruutetaan."

Vastasin kiivastuneena, että oli luvatonta hänen mennä avaamaan minun kirjettäni isälleni ja sitten (unohtaen hillitä itseäni) kysyin millä oikeudella hän, joka oli astunut isäni taloon armosta, pidätti hänen tyttärensä kirjeet häneltä.

"Mary serkku", vastasi Nessy samalla välinpitämättömällä äänellä, "lapsena olit aina itsepintainen, itsekäs ja röyhkeä, ja mielipahakseni huomaan, ettei avioliitto eikä kasvatuksesi luostarissa ole voineet taltuttaa hillitöntä luontoasi. Mutta minä olen jo sanonut, etten salli sinun vahingoittavan isäsi terveyttä kumoamalla hänen suunnitelmansa, ja silleen sen täytyy jäädä."

"Kunhan ei vain kävisi niin, että innossasi suojella isäni terveyttä sinä tykkänään tärvelet sen", vastasin.

Hän näytti oivaltavan tarkoitukseni, sillä hetken vaiti oltuaan hän virkkoi:

"Mary serkku, tee kuten tahdot. Käytöksesi tulevaisuudessa, olkoon minkälainen tahansa, ei kuulu minuun enkä katso olevani missään suhteessa vastuunalainen siitä."

Lopulta minulle alkoi tulla nimettömiä kirjeitä. Niitä saapui eri paikoilta Ellania ja ne näyttivät olevan eri käsialaa. Toisissa minua neuvottiin pakenemaan saarelta ja toisia seurasi laivojen kulkuvuorotaulukko.

Vain se nainen, joka on joutunut tällaisen katalan kidutuksen uhriksi, voi aavistaa kuinka häpeällistä se on, ja yhä uudelleen ja uudelleen kyselin itseltäni eikö olisi parasta paeta ennen mieheni tuloa.

Mutta Price näytti saavan salaista iloa näistä nimettömistä kirjeistä ja sanoi, että hän arveli tietävänsä, mistä niiden alkujuuri lähti, ja eräänä iltana hän juoksi huoneeseeni pää saaliin kätkettynä, vahingoniloinen katse silmissään ja avaamaton kirje kädessään.

"Kas siinä!" virkkoi hän. "Nyt on madame helisemässä. Armollinen rouva on pelissä voitolla ja voi lähettää heidät kaikki tavaroitaan pakkaamaan."

Kirje oli osoitettu miehelleni Lontooseen. Price oli iskenyt Alman kamarineidin käsivarteen, kun tämä oli aikeessa panna sen postiin, ja uhkaamalla tyttöä lain rangaistuksella (hänen omakätisestä kurituksestaan puhumattakaan) oli hän saanut tämän tunnustamaan, että taloudenhoitajattaremme oli kirjoittanut tämän kirjeen ja monta muutakin emäntänsä yllyttämänä.

Ja häikäilemättä Price murti takavarikkoon ottamansa kirjeen ja luki sen ääneen minulle. Selvin sanoin minua ja Martinia siinä syytettiin aviorikoksesta ja ivattiin miestäni odotetun juhlan vietosta.

Ollen liian nöyryytetty puhuakseni, otin kirjeen kamarineitini kädestä. Juuri lukitessani sen piironkilaatikkooni tuli Alma huoneeseeni kädessään mieheltäni tullut sähkösanoma, missä sanottiin, että hän lähtisi Lontoosta aikaisin seuraavana aamuna ja saapuisi Blackwateriin kello puoli neljä iltapuolella.

"Voi sitä rakasta Jimmyä!" virkkoi hän, "mikä hauska yllätys häntä odottaa! Mutta tietenkin olet jo ilmoittanut hänelle, etkö?... Et? Vai niin, ymmärrän, olet säästänyt uutisesi saadaksesi oikein itse sen kertoa hänelle. Voi sinua onnen helmalasta!"

Nyt oli liian myöhäistä lähteä. Koettelemukseni aika oli tullut. Pako oli mahdoton. Oli ikäänkuin Saatana olisi pidellyt minua syntiverkossani, josta en päässyt pois lentämään.

Kello kolme seuraavana päivänä (joka oli juhlanvieton edellinen päivä) kuulin automobiilin lähtevän Blackwateriin miestäni noutamaan. Kello neljän tienoissa kuulin sen palaavan. Parin minuutin kuluttua kuulin mieheni askeleet hallissa. Otaksuin hänen heti tulevan yläkertaan minua tapaamaan, mutta hän ei tullutkaan, enkä minä yrittänyt mennä alakertaan. Kun hetken kuluttua kyselin mihin hän oli joutunut, vastattiin minulle, että hän oli Alman kanssa kahden kirjastossa.

Kului kaksi tuntia.

Puolustaakseni ja vahvistaakseni itseäni koetin ajatella kuinka kelvottomasti mieheni oli käyttäytynyt minua kohtaan. Muistutin mieleeni, että hän oli mennyt naimisiin kanssani yksinomaan rahallisista vaikutteista, että hän oli minun rahoillani lunastanut itsensä vapaaksi rakastajattarestaan; että hän julmuudellaan oli tappanut kaikki yritykseni rakastua häneen, että hän oli nöyryyttänyt minua karkealla uskottomuudellaan lempiviikkojeni aikana. Palautin muistiini kohtaukset Roomassa ja Pariisissa sekä loukkaukset, joita olin kärsinyt oman kattoni alla.

Kaikki turhaan. En tiedä lieneekö Jumalan tarkoitus että naisen synti hänen rikkoessaan vihkivalansa (olipa hänen kärsimyksensä ja puolustuksensa mitä laatua tahansa) on oleva suurempi kuin miehen. Sen vain tiedän, että minä vapisin kuin vanki tuomarinsa edessä, kun odottaessani kellon soimista päivällispuvussani kuulin mieheni askelten lähestyvän oveani.

Seisoin takkatulen ääressä ja pitelin kiinni uuninreunasta, kun ovi aukeni ja mieheni astui sisään.

Seitsemäskymmeneskuudes luku.

Hän oli hyvin kalpea, ja jo ensi hetkenä huomasin, että hän oli hermostunut. Hänen monokkelinsa putosi itsestään hänen elottomasta, harmaasta silmästään ja hänen valkeat, lihavat sormensa vapisivat asettaessaan sen uudelleen paikoilleen.

Ojentamatta minulle kättä tai sanallakaan minua tervehtimättä hän heti paikalla iski siihen, mikä oli ylinnä hänen mielessään.

"Olen yhä vielä ymmällä noista isäsi juhlapuuhista", virkkoi hän. "Tietysti tiedän, mitä tässä uskotellaan muille -- että muka pidetään tervetuliaiset kotiintulomme johdosta. Tyytykööt nuo tyhmät saarelaiset tähän selitykseen, jos heitä haluttaa, mutta minusta se kuulostaa jotenkin oudolta. Voitko sinä sanoa mitä isäsi tarkoittaa sillä?"

Tiesin, että hän oli selvillä siitä, mitä isäni tarkoitti, niinpä sanoin vavisten kuin lammas, joka astuu sutta kohti:

"Eiköhän olisi parasta kysellä sitä isältä itseltään?"

"Ehkäpä sen tekisin, jos hän olisi saapuvilla, mutta koska hän ei ole, niin kyselen sinulta. Isäsi on merkillinen mies. Ei sitä milloinkaan tiedä mitä mielettömyyksiä hän keksii alkuperäisten vaistojensa tyydyttämiseksi. Mutta hän ei kuluta neljää viittä tuhatta puntaa tyhjän vuoksi. Ei hän oikeastaan mikään hupsu ole."

"Kiitos", sanoin. Se tuli tahtomattanikin, ikäänkuin väkisten.

Mieheni peräytyi pari askelta ja katseli minua. Sitten hänen sisäinen kiukkunsa, joka ei koskaan ollut kovin syvällä, puhkesi esiin.

"Kuulehan, Mary", hän virkkoi. "Minä tulin saamaan selitystä, ja minun on se saatava. Isäsi antakoon tälle jutulle sen kiillon, joka häntä miellyttää, mutta sinä kyllä tiedät, mitä sinusta huhutaan, niin että voimme huoleti puhua suumme puhtaaksi. Onko totta, että isäsi aikoo viettää tämän juhlan koska... no niin, koska hän odottaa perillistä?"

Mieheni ällistykseksi vastasin:

"On."

"Sinä siis myönnät sen todeksi? Silloin ehkä olet hyvä ja sanot minulle miten olet joutunut tähän tilaan?"

Koska tiesin, ettei hän kaivannut minkäänlaisia selityksiä, niin olin vaiti.

"Etkö osaa puhua?" huudahti hän.

Olin yhä vaiti.

"Sinä tiedät missä suhteissa olemme olleet toisiimme avioliittomme aikana, ja siksipä nyt kysyn miten olet joutunut tähän tilaan?"

Minä vapisin nyt vielä enemmän kuin ennen, mutta kokosin kaiken rohkeuteni ja sanoin:

"Miksi kysyt? Sinä näyt jo tietävän."

"Tiedän mitä nimettömissä kirjeissä on minulle ilmoitettu, jos sitä tarkoitat. Mutta minä olen miehesi ja minulla on oikeus se tietää _sinulta_. Miten olet joutunut tähän tilaan, kysyn?"

En osaa sanoa mikä päähäni pisti tällä hetkellä, ehkäpä halu lopultakin perinpohjin selvittää asiat, mutta minä astuin kirjoituspöytäni luo ja otin laatikosta kirjeen, jonka Price oli ottanut takavarikkoon ja paiskasin sen pöydälle.

Hän tarttui siihen ja luki sen nähtävästi hämmästymättä sen sisällyksestä. Sitten hän kysyi miten se oli joutunut käsiini.

"Se otettiin erään naisen kädestä juuri kun hän oli panemaisillaan sen postiin", vastasin. "Hän tunnusti, että se oli yksi niistä monista kirjeistä, joita Alma ystäväsi oli pyytänyt hänen kirjoittamaan, ehkäpä itsekin kirjoittanut."

"Alma ystäväni!"

"Niin, Alma ystäväsi."

Hänen kasvonsa vääntyivät pelottavan näköisiksi ja hän sanoi:

"Vai tälläkö tavalla sinä aiot asiasta suoriutua? Huolimatta äskeisestä myönnytyksestäsi, toivot nyt voivasi tämän avulla" (pidellen kirjettä edessäni) "uskotella, että koko juttu on vain panettelua ja että Alma on sen alkuunpanija. Sinä aiot pitää puoliasi ja salata tilasi turvautumalla naidun naisen asemaan."

Tämä häpeällinen syytös hämmästytti minua niin suuresti, etten voinut väittää sitä valheeksi, ja mieheni jatkoi edelleen:

"Mutta minulle on yhdentekevää, kuka tämän kirjeen syytökset on laatinut. Tahdon vain tietää yhden asian -- onko se totta?"

Päätäni huimasi, silmäni himmenivät, kämmeneni olivat kosteat, ja minusta tuntui kuin olisin heittäytynyt päistikkaa äkkijyrkännettä alas, mutta minä vastasin:

"Se on aivan totta."

Luullakseni tämä oli viimeistä, jota hän odotti kuulevansa. Kotvan kuluttua hän sanoi:

"Siis olet rikkonut vihkivalasi -- niinkö?"

"Niin olen, jos sen sillä tavalla käsität?"

"Sillä tavalla käsität? Sillä tavalla käsität? Hyvä Jumala, miten sinä sitten sen käsität?"

En vastannut mitään, ja hetken kuluttua hän jatkoi:

"Mutta ehkäpä tahdot viitata siihen, että tämä mies, jonka olin kyllin mieletön kutsumaan vieraakseni, käytti väärin vieraanvaraisuuttani ja vietteli vaimoni. Sitäkö tarkoitat?"

"En", vastasin, "hän piti kunniassa vieraanvaraisuuden lakeja paljon paremmin kuin sinä, ja jos minut on vietelty, niin olen itse vietellyt itseni."

En ikänä unohda mieheni katsetta, kun hän kuuli tämän tunnustuksen. Hän oikaisihe suoraksi loukatun miehen tavalla ja huudahti:

"Mitä? Ettäkö muka itse... vapaaehtoisesti... Hyvä Jumala!"

Hän vaikeni silmänräpäykseksi, ja sitten tuprusivat sanat hänen suustaan:

"Arvelen, että hyvin muistat mitä tapahtui hääpäivänämme... vastustelemisesi ja sen naurettavan sopimuksen, johon minä alistuin? Miksi minä alistuin? Koska minä käsitin, että sinun viattomuutesi, sinun luostarissa saadut haaveesi ja tietämättömyytesi avioliiton ensi ehdoista... Mutta minä olen tullut petetyksi, sillä nyt sinä sanot... kaiken suvaitsevaisuuteni jälkeen... että olet tieten tahtoen... Jumalan nimessä, tiedätkö mikä sinä olet? On olemassa vain yksi nimi naiselle, joka tekee, mitä sinä olet tehnyt. Tahdotko, että sanon sinulle sen nimen?"

Häpeä puistatti minua, mutta salamannopeudella kulkevat ajatukseni liikkuivat Lontoossa, Kairossa, Roomassa ja Pariisissa.

"Mikset puhu?" kirkasi hän raivostuneena. "Etkö ymmärrä mistä tällainen kirje syyttää sinua?"

Sydämeni kutistui kokoon. Mutta ajatellessani, että hän, vaikka itse oli viettänyt niin huonoa elämää, katsoi olevansa oikeutettu kohtelemaan minua tällä tavalla, koska hän oli mies ja minä olin nainen, niin sain voimaa heikkoudessani, ja kun hän edelleen alkoi kirota kirkkoani ja uskontoani väittäen tämän olevan ainoan seurauksen "messujeni mumisemisesta", niin minä hetkeksi tulistuin ja huudahdin:

"Säästä herjauksesi! Jos olen tehnyt väärin, niin on syy minun eikä Kirkkoni."

"_Jos_ sinä olet tehnyt väärin!" huudahti hän. "Tuhat tulimmaista, oletko kadottanut kaiken käsityksen vaimon velvollisuuksista miestänsä kohtaan? Sillävälin kuin minä aviomiehenä olen ollut niin hupsu, etten ole vaatinut sinulta vaimon alistumista, koska arvelin sinun kelpaavan vain pyhien ja enkelien seuralaiseksi, olet sinä häpeällisesti antautunut tälle kerskurille, tälle..."

"Se on valetta", sanoin astuen lähemmäksi häntä keskelle lattiaa. "Totta kyllä, että olen naitettu sinulle... mutta _hän_ on todellinen mieheni, ja sinä... sinä et ole minulle niin mitään."

Mieheni seisoi silmänräpäyksen verran minua ällistellen. Sitten hän alkoi nauraa -- äänekkäästi, halveksivasti, pilkallisesti.

"Vai en ole mitään sinulle? Nimeäni sinä kyllä mielelläsi kannat, ja kun aikasi tulee, otaksut arvatenkin sen peittävän häpeäsi?"

Hänen kasvonsa olivat pahasti vääntyneet. Hän tutisi raivosta.

"Eikä se vielä pahinta", huusi hän. "Ei siinä kyllä, että ilkeät lausua minulle vasten kasvoja jonkun muun olevan todellisen miehesi, mutta lisäksi aiot tyrkyttää äpäräsi minun talooni. Sitä kai tämä kaikki tarkoittaa... kaikki tämä isäsi kirottu touhu... että sinä aiot työntää minun niskoilleni, minun ja nimeni ja perheeni niskoille omasi ja tuon miehen... äpärälapsen."

Ja viimeisiä sanoja huutaessaan hän raivostuksensa päihtymyksessä nosti käsivartensa ja löi minua kämmenensä takapuolella poikki posken.

Ruumiillinen kipu oli kyllä kauhea, mutta sisäinen häpeäni oli sata kertaa pahempi. Saatan huoleti sanoa, etten kärsinyt vain omasta puolestani. Kun yhä salaman nopeudella liikkuvat ajatukseni riensivät Martinin luo, joka rakasti minua niin hellästi, niin tunsin mieheni läimähdyksen suistavan minut häpeän pimeimpiin syvyyksiin.

Varmaan minä parkaisin kovasti, vaikken itse ollut selvillä siitä, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä oli Price huoneessa ja näin taloudenhoitajattaren (jonka kenties mieheni huutava puhe oli sinne houkutellut kuten ennenkin) seisovan porraskäytävällä oven ulkopuolella. Mutta mieheni kiukku ei tästäkään asettunut.

"Yhdentekevää", virkkoi hän. "Tämän jälkeen eivät huomispäivän juhlamenot sinusta tuntune kovinkaan hauskoilta. Mutta saapuville sinun pitää sittenkin tulla! Niin pitää, kautta taivaan! Ja kun ne ovat lopussa, niin on minulla jotain kerrottavaa isällesi."

Ja samassa hän pyörähti ulos huoneesta ja kiirehti läähättäen portaita alas.

Seisoin yhä keskellä huonetta posket kirvelevinä mieheni lyönnistä, kun Price paiskattuaan oven kiinni taloudenhoitajattaren edessä huudahti mustat silmät yhtenä tulenliekkinä:

"No ollappa nyt tällä hetkellä mies!"

Tieto tapahtumasta levisi kulovalkean tavalla koko taloon, ja Alman äiti tuli minua lohduttamaan. Karkeaan ja typerään tapaansa kertoi hän minulle itsekin kerran kärsineensä samanlaista loukkausta "pahan lordi Raan" kädestä ja että se oli ollut varsinaisena syynä hänen siirtymiseensä Amerikkaan.

"Meillä naimisissa olevilla naisilla on paljon kärsittävää. Mutta älä ole milläsikään, kulta. Minä ennustan, että jo huomisaamuna olet unohtanut koko jutun."

Hänen lähdettyään istuin takkatulen ääressä. En itkenyt. Minusta tuntui kuin olisin vajonnut niin syvälle kärsimysten kuiluun, että kyynelten lähde oli tuhansien sylien takana. Kului muistaakseni useita kuukausia ennenkuin saatoin itkeä, ja silloinkin suuri ilo, ei suuri suru, nostatti silmiini siunatut kyyneleet.

Mutta kuulin rakkaan, uskollisen Priceni itkevän takanani, ja kun minä virkoin:

"Näet nyt itse, etten voi kauempaa viipyä tässä talossa", niin hän vastasi matalalla äänellä:

"Niin, armollinen rouva."

"Minun täytyy heti lähteä -- tänä iltana, jos mahdollista."

"Niin täytyy. Jättäkää kaikki minun toimekseni, armollinen rouva."

Seitsemäskymmenesseitsemäs luku.

Päivälliskello soi, mutta minä en tietysti mennyt syömään.

Niin pian kuin Price oli poistunut valmistamaan pakomatkaani, väänsin oveni lukkoon, riisuin yltäni iltapukuni ja aloin pukeutua matkapukuun.

Aivoni olivat lamassa, mutta tein voitavani kohdatakseni uuden asemani vaikeudet.

Tähän asti olin pyöritellyt päässäni kysymystä lähdenkö vai enkö lähde mieheni talosta; nyt minun oli päätettävä minne lähteä.

Kotiinmenoa en uskaltanut ajatella, sillä (Nessy MacLeodia ja Bridget tätiä lukuunottamatta) isäni talo oli viimeinen paikka, johon saatoin paeta sinä hetkenä, jolloin olin polttamassa tuhaksi ja poroksi hänen elämänsä hartaimmat toiveet.

Suvimajaa en liioin uskaltanut ajatella, vaikka mieleni heltyi muistaessani Christian Annen viimeiset terveiset, että Mary O'Neillin pieni huone aina odotti häntä -- sillä muistin kuinka olin rikkonut hänelle tekemäni juhlallisen lupauksen.

Ainoa paikka, jota saatoin ajatella, oli Lontoo, ja sinnehän oli Martinkin halunnut viedä minut puhuessaan lähdöstäni. Lontoon avaruudessa minä voisin kätkeytyä ja odottaa Martinin paluuta naparetkeltään.

"Niin, niin, Lontooseen", sanelin itselleni kiihtymyksessäni, tietämättä juuri ollenkaan, mitä Lontoo merkitsi.

Rupesin valikoimaan vaatteita, jotka minun oli otettava mukaani ja joita tarvitsin matkalla. Valitsin yksinkertaisimmat ja kestävimmät niistä kveekaripuvuista, jotka minulle oli valmistettu ennen häitäni, sillä tiesin että minua odotti köyhyys lähimmässä tulevaisuudessa.

Sitten yritin ajatella asiain käytöllistä puolta -- miten järjestäisin elämäni Lontoossa ja ennen kaikkea miten minun oli varustauduttava kohtaamaan edessäni olevaa tapahtumaa. Varmasti ei yksikään tyttö raukka ole avuttomampana ja viattomampana joutunut tutkimaan tätä vakavaa kysymystä. Minä olin nainen ja jo toista vuotta olin ollut aviovaimokin, mutta minulla ei ollut enempää kokemusta aineellisen olemassaolon armottomista ehdoista kuin lapsella.

Ajattelin ensin pankkikirjaa, jonka isäni oli lähettänyt minulle valtuuttaen minut nostamaan sillä rahaa hänen tiliinsä. Mutta kello oli silloin yhdeksän, pankit olivat jo suljetut, ja tunsin maailmaa siksi paljon, että oivalsin johdattavani ihmiset jäljilleni, jos yrittäisin nostaa rahaa shekillä seuraavana aamuna. Pankkikirjani oli niin muodoin kelpaamaton.

"Ihan kelpaamaton", ajattelin heittäessäni sen syrjään kuin rutistuneen paperipalasen.

Sitten ajattelin jalokiviäni. Mutta siinäkin tuli sama pula. Omat jalokiveni, ne, jotka olin itse ostanut, oli mieheni pelannut Monte Carlossa. Jäljellä olivat ne perheeseen kuuluvat jalokivet, jotka olin saanut lady Raaksi tullessani, mutta koska lady Raa oli henkilö, jonka nimi ei enää kuulunut minulle ja jonka kanssa minulla tulevaisuudessa ei tulisi olemaan minkäänlaista tekemistä, niin ei minun ollut sallittu niihin kajota.

Muuta en siis voinut ottaa kuin rahani. Minulla oli aina ollut tapana pitää paljon rahaa kukkarossani, vaikka en sitä paljon muuhun käyttänyt kuin kollehtiin kirkossa ja kolikoiden heittelemiseen mielettömän tuhlaavasti pojille, jotka heittivät kuperikeikkaa vaunujen takana tiellä.

Nyt kokoilin sitä kaikkialta huoneestani -- kukkarostani, kaikista laatikoista ja pukupeilini alla olevasta neula-astiasta. Yhteenlaskettuna oli siinä kaikkiaan kaksikymmentäkahdeksan puntaa. Pricelle olin velkaa neljä puntaa, ja pantuani ne syrjään oli minulla jäljellä kaksikymmentäneljä puntaa paperissa, kullassa ja hopeassa.

Ollen perin tietämätön rahan todellisesta arvosta, arvelin tätä melkoiseksi summaksi, joka riittäisi tarpeisiini, ainakin kunnes saisin hankituksi työtä -- sillä alun pitäen minulla oli hämärä aikomus ruveta itse ansaitsemaan elatukseni.

"Martin pitäisi siitä", sanelin itselleni nostaen pääni pystyyn heikossa ylpeyden puuskassa.

Sitten aloin kerätä kokoon ne aarteet, jotka olivat minulle monin kerroin kalliimmat kuin kaikki muu omaisuuteni.

Ensimäinen oli vähäinen pienoiskuva äidistäni, jonka isä Dan oli antanut minulle häälahjaksi, vaikka (kuten minulle nyt on selvinnyt) hän olisi ehkä mieluummin luopunut sydänverestään.

Toinen oli helmi-rukousnauha, jonka arvoisa äiti oli ripustanut käsivarrelleni suudellessaan minua viimeisen kerran otsalle; ja viimeinen oli Martinini rakkauskirje, joka oli minulle kalliimpi kuin rubiinit.

Puuhaillessani näissä valmistuksissa ja hermostuessani hetki hetkeltä yhä enemmän, pistäysi Price tuontuostakin varpaillaan ovelleni ja kolkutti hiljaa.

Kerran hän toi minulle ruokaa ja kertoi samassa silmiään räpytellen (sillä se hyvä sielu oli yhtä kiihtynyt kuin minä itse) että "kaikki oli saatu kuntoon". Kahden lunnin kuluttua minä voisin huoleti lähteä matkaan ja ennen huomisaamua ei kukaan ymmärtäisi epäilläkään.