Part 3

Minä makasin niin kauan kuin maltoin, mutta lopulta hiivin ikkunan luo ja näin miehiä ja naisia seisovan ympyrässä lyhdyt käsissään huurteisen ilman höyrytessä heidän hengityksestään. Hetken kuluttua he lakkasivat laulamasta, ja sitten kuulin pääoven ketjujen kalisevan ja isäni kovan äänen kutsuvan laulajia sisään.

He tulivat sisään, ja kun minä olin jälleen vuoteessa, kuulin heidän juttelevan ja nauravan alakerrassa, ja Bridget tädin ääni kuului muita äänekkäämpänä. Kysyessäni, mitä he tekivät, vastasi äiti, että hän tarjoili heille leivoksia ja sherryviiniä.

Minä nukahdin uudelleen, ennenkuin kestitys oli päättynyt, mutta aamusella herätessäni aloin heti tuumia, miten itse päästä laulajaksi. Olin siksi ovela, että tiesin ettei tuumaani suostuttaisi, ja niinpä en siitä puhunut kenellekään, mutta sain äitini soittamaan ja laulamaan minulle edellisen yön laulun, kunnes sävel ja sanat olivat tarttuneet tarkkaan pikku korvaani. Olin päättänyt toteuttaa aikeeni, kun jouluilta alkoi pimetä.

Kärsimättömyyteni oli niin palava, että unohdin pukeutua päällysnuttuun ja hattuun, ja pujahtaen muiden huomaamatta ulos talosta tapasin itseni ajotiellä juoksemasta ilman muita vaatteita ylläni kuin ohuet tossukat ja avokaulainen ja lyhythihainen samettihame. Satoi lunta, ja lumihiutaleet liitelivät ympärilläni ja panivat pääni pyörälle, sillä äitini ikkunoista leviävässä valossa niitä näytti leijailevan sekä maasta että taivaasta.

Ikkunoiden valopiiristä loitolle jouduttuani oli hyvin pimeätä, enkä voinut nähdä paljon muuta kuin että ajotien kastanjapuut, näyttivät olevan verhotut valkeilla lakanoilla. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin pääsin veräjälle, ja sillä välin oli intoni alkanut laimentua, ja rupesin jo puolittain tuumimaan paluumatkaa. Mutta ajatellessani leivoksia ja sherryviiniä rohkaisin jälleen mieleni, ja samassa olinkin jo maantiellä, juoksin sillan yli ja poikkesin tielle, joka vei peninkulman matkan päässä olevalle meren rannalle, josta tänne saakka voi kuulla aaltojen pauhun.

Tiesin aivan hyvin minne olin matkalla. Olin menossa tohtorin talolle. Olin nähnyt sen useastikin ajaessani äitini kanssa siitä ohi, ja se oli mielestäni aina näyttänyt niin herttaiselta valkeaksi kalkittuine seinineen, ruskeille olkikattoineen ja portaita varjostavine punaisine ja valkoisille ruusuineen.

Minä oli aivan kylmän kangistama, ennenkuin pääsin perille. Tossuni olivat lumessa, samoin hartiani ja paksut hiussuortuvani. Eräässä paikassa sivuutin muutamia lampaita ja karitsoita, jotka määkien etsivät suojaa pensasaidan alta.

Mutia viimein loisti minua vastaan tohtorin asunnon ikkunoista lämmin, punainen valo, ja lumen peittämälle veräjälle tultuani työnsin sen auki, sekä nousin portaille. Hampaani kalisivat kylmästä, mutta ponnistaen kaikki voimani rupesin laulamaan ohuella, kimeällä äänelläni:

Kristus syntyi Bet-lehemissä, Kristus syntyi Bet-lehemissä, Kristus syntyi Bet-lehemissä ja seimeen pantihin...

Näin pitkälle olin päässyt, kun kuulin kiireistä liikettä sisältä. Heti sen jälkeen ovi aukeni, ja nainen, jonka tunsin tohtorin vaimoksi, tuijotti minuun hämmentyneenä ja huudahti sitten:

"Voi ihme ja kumma, tohtori -- sehän on pikku Mary O'Neill."

"Tuo hänet heti sisään", kuului tohtori Conradin ääni huoneesta, ja seuraavassa tuokiossa olin tohtorin keittiöntapaisessa arkihuoneessa. Hehkuva turvevalkea, jonka päällä porisi vesikattila, levitti suloista lämpöä, ja huone näytti kodikkaalta ja iloiselta takan edessä olevine tilkkumattoineen, astiapöytineen, joka oli täynnä sinisiä saviastioita, ja punaisella verhottuine sohvineen.

Luulen, että äkkimuutos kylmästä lämpimään aiheutti sen, että pyörryin, sillä siitä, mitä tapahtui seuraavalla hetkellä, en muista muuta kuin että istuin jonkun sylissä, joka sanoi minua "kultamurukseen" ja "pikku linnukseen", samalla kun hieroi jähmettyneitä jäseniäni ja muutenkin hoiteli minua hellästi ja äidillisesti.

Toinnuttuani jonkun verran kuulin tohtori Conradin sanovan, että minun oli jääminen sinne yöksi ja että hänen oli mentävä hoviin kertomaan tapahtumasta. Hän läksi, ja kun hän palasi, oli minut jo kylvetetty tulen ääressä pienessä ammeessa, ja rouva Conrad kantoi minut (yöpaidassa, joka oli aivan naurettavan väljä) pieneen valkeaan makuusuojaan, missä suloisesti tuoksuvat köynnöskasvit kaltevan katon alla melkein koskettivat kasvojani.

Siitä, mitä yöllä tapahtui, en muista muuta kuin että minulla oli hyvin kuuma ja että joka kerta kun avasin silmäni, istui tohtorin rouva kumartuneena ylitseni ja puheli minulle lempeällä äänellä. Mutta jo seuraavana päivänä oli viileämpi, ja sitten tuli Bridget täti silkkisessä päällysnutussaan ja isossa mustassa hatussaan ja puhui jotain, vuoteeni jalkapäässä seisoessaan, ihmisistä, jotka saavat rangaistuksensa, kun ovat menetelleet viekkaasti ja vilpillisesti.

Iltaa vasten minä jo aloin toipua, ja kun tohtori myöhemmin tuli minua katsomaan, sanoi hän:

"Miten voidaan tänä iltana? Paremmin, huomaan!"

Ja kääntyen vaimonsa puoleen hän virkkoi:

"Tänä iltana on tarpeetonta valvoa hänen vuoteensa ääressä, Christian Ann."

"Mutta eikö se pikku kulta pelkää maata yksikseen?" kysäisi rouva Conrad.

Vakuutin, etten pelännyt, ja hän suuteli minua ja neuvoi minua koputtamaan seinään, jos jotain haluaisin. Ja sitten se hyvä sielu poistui huoneesta miehensä käsivarsi vyötäreillään.

En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että tämä talo oli rakkauden koti. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että tämä suloinen nainen, joka oli ollut varakkaan miehen tytär, oli pitänyt tohtoria kaikkia muita miehiä parempana jo silloin kun tämä oli ollut vain nuori, vasta Saksasta tai Sweitsistä palannut lääketieteen ylioppilas. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että hän oli jättänyt isänsä, äitinsä ja kodin turvan seuratakseen nuorta miestänsä, kun hän tuli Ellaniin ilman ystäviä ja tuttuja, ja vaikka he olivat köyhiä silloin ja vieläkin, ei hän ollut koskaan katunut tekoaan. En tiedä kuinka tunsin, mutta tunsin vain, että omalle, kalliille äidilleni oli juuri sattunut päinvastoin; hänellä oli kaikkea eikä kumminkaan mitään -- tällä hyvällä olennolla taas ei ollut mitään, mutta kumminkin hänellä oli kaikki.

Seitsemäs luku.

Herätessäni seuraavana aamuna loisti aurinko kirkkaasti, ja kun hiukseni olivat harjatut sileiksi otsalleni, istuin vuoteessani syöden pienen pienellä hopealusikalla pienen pientä kananmunaa, kun ovi paiskattiin auki ja pieni olento tupsahti huoneeseeni.

Se oli minua kaksi vuotta vanhempi poika. Hänellä oli yllä harmaa Norfolk-jakku ja polvihousut, mutta huomattavinta hänen puvussaan oli pehmeä, valkea, suunnattoman suuri huopahattu. Sen lierit olivat lian töhrimät ja alaspäin vääntyneet, ja huipussa oli reikä, josta töyhtö ruskeata tukkaa työntäytyi näkyviin. Koko poika hattuineen muistutti suurta, vahingoittunutta tattia.

Huoneeseen rynnätessään hän kohotti päätänsä, niin että näin hänen kasvonsa, joita ei juuri voinut kehua kauniiksi, vaikka silmät olivatkin suuret ja siniset -- siniset kuin sinisin meri --, mutta muuten hän ei ollut minua näkevinäänkään, heitti vain kuperkeikkaa keskellä permantoa, heilautti sääriään tuolin selkänojalle, harppasi pienen pöydän yli ja asettui lopulta seisomaan käsilleen sääret vastapäätä minun vuodettani olevaa seinää vasten ja ylösalaisin olevat kasvot melkein kiinni matossa.

Tässä asennossa hän nähtävästi koetti pysytellä niin kauan kuin mahdollista, ja pian hänen kasvonsa kävivät hyvin punaisiksi. Minä, joka tähän asti olin istunut tyynyjeni välissä hiljaa kuin hiiri, avasin vihdoin suuni:

"Mikä sinun nimesi on, pikku poika?"

"Mart", oli vastaus.

"Mistä sinä tulet?"

"Huippuvuorilta."

Tämä tieto ei minua kovinkaan hämmästyttänyt, sillä poika, kun hänen ylösalaisin olevat kasvonsa olivat käyneet tulipunaisiksi ja hänen säärensä kolahtaneet lattiaan, heitti kursailematta useita kuperkeikkoja vuoteeni jalkopään yli suureksi vaaraksi aamiaistarjottimelleni, ja sitten hän sen enempää virkkamatta piehtaroi ulos ovesta, jättäen minut äimistyneenä istumaan.

Silloin en tietänyt, että villit ja pojat ovat aina maailman alusta alkaen käyttäneet tätä tapaa, kun haluavat joutua heimonsa naisväen suosioon. Niinpä kyselin tohtorin rouvalta, kun hän myhähtäen tuli huoneeseen, oliko se pieni poika oikein terve, joka oli käynyt minua katsomassa.

"Olihan toki, lapsi kulta, mutta se on hänen tapansa", sanoi hän ja alkoi sitten kertoa hänestä.

Hänen nimensä oli Martin Conrad ja hän oli vanhempainsa ainoa lapsi. Hänen hattunsa, joka oli herättänyt mielenkiintoani, oli isän vanha hattu, ja illalla riisuutuessaan hän otti sen viimeksi yltään ja aamulla taas aivan ensimäiseksi painoi sen päähänsä. Kun siihen tuli reikä pohjaan, oli äiti yrittänyt piilottaa hatun, mutta hän oli aina löytänyt sen, ja kun äiti oli heittänyt sen virtaan, oli hän onkinut sen jälleen kuiville.

Hän oli kummallinen poika, täynnä mitä hullunkurisimpia mielijohteita. Hänen oli tapana jutella asuneensa ennen syntymistänsä puussa ja sieltä ohjanneensa sadetta. Häntä oli vaikea kasvattaa, ja joka aamu, kun hänet herätettiin, sanoi hän katuvansa, että "ensinkään oli suostunut koko koulunkäyntiin". Siksipä hän ei osannutkaan lukea eikä kirjoittaa niin hyvin kuin muut ikäisensä, ja hänen äidinkielentaitonsa oli samalla kannalla kuin kansanihmisten, joiden seuraa hän rakastikin ylinnä kaikkea muuta.

Hänen paras ystävänsä oli puutarhurimme, vanha Tommy toveri, joka asui turvemajassaan meren rannalla ja kulki tohtorin rakennuksen ohi työhön mennessään. Jo aikaa sitten Tommy oli kertonut pojalle tärisyttävän jutun eräästä Pohjoisnapa-retkikunnasta. Hän oli nimittäin nuorempana, merimiehenä ollessaan, ottanut osaa erääseen retkikuntaan, joka oli lähetetty Franklinia etsimään. Tämä oli tehnyt Martiniin niin valtavan vaikutuksen, että hän vielä kuukausimääriä sen jälkeen seisoskeli veräjällä odotellen Tommyn ohimenoa ja aina kysellen:

"Oletkos tänään käynyt Pohjoisnavalla, Tommy?"

Silloin Tommy aina vilkutteli "ylähanka"-silmäänsä vastaten:

"En tänään, poikani. Tätä nykyä käyn Pohjoisnavalla vain kahdesti päivässä."

"Vai kahdesti?" toisti silloin poika, ja tätä menoa kesti joka aamu.

Mutta eipä aikaakaan, kun Martin älysi, että Pohjoisnapana saattaa olla isän talon lähin ympäristökin, ja joka päivä hän läksi tutkimusretkelle yli puutarhan, maantien ja rannikon ja löysi omaa kurssiansa seuraten kokonaisen aavan maailman salaperäisiä esineitä ja tuntemattomia seutuja. Tavalla tai toisella -- ei kukaan osannut selittää miten -- poikanen, joka ei voinut läksyjänsä oppia, tutki isänsä saksalaista karttaa, eikä siinä ollut yhtäkään nimeä Huippuvuorten pohjoispuolella, jota hän ei tuntenut ulkoa. Hän siirsi kaikki Ellaniin, niin että Pilvikukkulasta tuli Grönlanti, Mustasta-päästä tuli Frans Josefin maa, Nunnan lähteestä tuli Behringin-salmi ja Marthan rotkosta tuli Uusi Siperia sekä Pyhän Marian kalliosta kelloineen tuli itse maan napa.

Hän osasi uida kuin kala ja kiivetä kallioita kuin sisilisko ja hän kirjoitti päiväkirjaa tohtorin muistikirjan takasivuille. Ja milloin hän oli kateissa, tiettiin hänen olevan joko katon harjalla tai savutorven nenässä, jota hän sanoi mastokopaksi, ja sieltä hänet tavattiin isänsä kaukoputkella tähystämästä huutaen:

"Olkaa varuillanne! Jäätä näkyvissä kuudenyhdeksättä leveysasteen kohdalla neljätoista piirtoa pohjoiseen päin, viisi solmua alihangan puolella."

Hänen äitinsä nauroi aivan ääneensä tätä kertoessaan, mutta lapsen mieli käsittää kaikki vakavasti, ja minusta tämä oli ihmeellinen kertomus. Minussa heräsi syvä ihailu tohtorin poikaa kohtaan, ja hengessä näin jo itseni jumaloivin katsein ja kunnioittavana astuvan hänen vieressään. Arvelen, että pieni, yksinäinen sydän raukkani ikävöi toveria, ja koska olin tuntehikas hupakko, päätin tarjoutua tohtorin pojan sisareksi.

Kesti hirveän kauan, ennenkuin toivomani tilaisuus tuli. Se tapahtui vasta seuraavana aamuna, jolloin huoneeni ovi ponnahti auki vielä rajummin kuin edellisellä kerralla ja poika ajoi sisään pyörillä varustetussa saippualaatikossa, joka oli olevinaan reki ja jota veti punainen, William Rufus niminen irlantilainen mäyräkoira. Hänen hattunsa oli sidottu korville kapealla, äidin esiliinasta otetulla pellavanauhalla, ja isän pitkät, kudotut sukat oli vedetty saappaiden päälle ja ulottuivat aina lanteisiin asti.

Samoinkuin edellisenä päivänäkin hän ei ollut ensin minua näkevinäänkään, ohjaili vain rekeänsä ympäri huonetta huutaen koiralleen, että vuoteeni vieressä oleva tuoli oli jäätikkö ja että lampaannahkamatto oli jäälautta.

Hetken kuluttua hän alkoi jutella, ja silloin minäkin arvelin hetken tulleen ruveta pyrkimään päämäärään. Ollen älykäs naisen alku, ryhdyin ovelasti toimeen ja juttelin ensin isästäni, äidistäni, serkustani, Nessy MacLeodista, vieläpä Bridget-tädistäkin. Tahdoin nimittäin osoittaa hänelle, kuinka rikas olin sukulaisista, että hän oivaltaisi, kuinka köyhä hän itse oli.

Kaiken aikaa tunsin olevani aika teeskentelijä, mutta siitä ei tohtorin poika mitään tietänyt, ja huomasin, että luetellessani hänelle omaiseni asianmukaisessa järjestyksessä hän vain virkahti: "Onko hänestä mihinkään?" tai "onko hän mainio?"

Lopulta ratkaisun hetki läheni, ja vavahtavin sydämin minä kysäisin:

"Eikö sinulla ole sisarta?"

"Eikä ole!" vastasi tohtorin poika niin painokkaasti, että melkein loukkaannuin siitä.

"Etkö tahtoisi sisarta?"

"Ei sisaret mihinkään kelpaa", sanoi tohtorin poika ja mainitsi esimerkkinä koulutovereitaan -- Jimmy Kristoferin ja muita --, joiden sisaret pelkäsivät kaikkea äyriäisiä, rapuja, jopa mertakin.

Tiesin, että itsekin olin pelokas kuin jänis, mutta pientä yksinäistä sydäntäni alkoi kivistää, ja niin hyvin kuin kuristavalta kurkultani sain sanotuksi, äännähdin:

"Minäpä en pelkää merta -- enkä rapujakaan."

Samassa suuri tatti työnnettiin sivulle ja merensiniset silmät vilkaisivat sivusta minuun.

"Etkö todellakaan?"

"En."

Asia oli ratkaistu. Huomasin sen selvästi. Ja kun minä hetkistä myöhemmin pyysin tohtorin poikaa vuoteeseeni, pullahti hän siihen sukkineen päivineen, ja kävi istumaan oikealle puolelleni, ja William Rufus, joka heti paikalla oli mielistynyt minuun, asettui vasemmalle puolelle työntäen kuononsa syliini.

Makuuhuoneeni ovea pidettiin auki, jotta tarvittaessa voisin huutaa alakertaan, ja niinpä kuulin tohtorin pojan hiukan myöhemmin kertovan äidilleen, mikä minä olin. Olin mainio.

Kahdeksas luku.

Siitä päivin tohtorin poika piti minua itselleen kuuluvana. Ei hän kumminkaan käyttänyt tätä omistusoikeuttaan, ennenkuin tulin kouluun serkkuni ja hänen sisarpuolensa kanssa.

Kylän koulu oli yhteiskoulu, ja sitä valvoi johtokunta, jonka puhemiehenä oli kylän teurastaja. Koulussa oli vain yksi opettaja, pitkä, kolmenkymmenen korvissa oleva nuori nainen, joka kiinnitti pellavanväriset palmikkonsa päälaelle naurettavan näköiseksi kruunuksi. Mutta hänen kasvojensa ilme oli alati ankara, ja kun hän puhui, pujahtivat sanat hänen ohuilta huuliltaan niin sukkelasti kuin olisivat olleet lastenkodin pieniä leipäkyrsiä.

Myöhemmin sain kuulla, että hänen oli kiittäminen virastaan Bridget tätiä, joka oli käyttänyt hyväkseen riippuvaisuutta, jossa puheenjohtaja kauppasuhteitten vuoksi oli hoviin. Opettajaneiti arveli kaiketi olevansa velvollinen osoittamaan kiitollisuuttaan. Varma vain on, ettei hän heittänyt käyttämättä mitään tilaisuutta huomauttaakseen minulle, että maineeni oli saapunut kouluun jo ennen minua, ja voidakseen minua paremmin valvoa, hän asetti minut, istumaan luokan alapäähän, vaikka äitini jokapäiväinen opetus olisi oikeuttanut minut istumaan ylempänä.

Totta on, että olin, kuten isä Danin oli tapana sanoa, niin täynnä kujeita kuin vuohi, ja pikku lörpöttelijä minä myöskin olin, mutta enpä sittenkään katso ansainneeni sitä kohtelua, joka tuli osalleni.

Eräänä päivänä, viikko sen jälkeen kuin olimme tulleet kouluun, pitelin tauluani kasvojeni edessä kuiskaten jotain tytöille, jotka istuivat edessäni ja takanani. He alkoivat tirskua.

"Hiljaa!" huusi opettajatar, joka istui pöytänsä ääressä, mutta minä kuiskailin yhä edelleen, ja tytöt olivat läkähtyä nauruun.

Luullakseni opettajatar otaksui minun sanovan jotain hänestä itsestään -- ehkäpä tekevän pilkkaa hänen ulkomuodostaan --, sillä hetken kuluttua hän sanoi puhuen hyvin nopeasti:

"Mary O'Neill, ole hyvä ja toista, mitä äsken juuri sanoit."

Minä pitelin taulua vielä lähempänä kasvojani, mutta en vastannut mitään.

"Etkö kuule? Puhu! Sinulla on kieli suussasi, vai mitä?"

En vieläkään vastannut, ja silloin opettajatar sanoi:

"Mary O'Neill, tule tänne!"

Hän komensi kuin koiraa, ja koiran tavoin minä olin tottelemaisillanikin, kun samassa satuin näkemään kauniin Betsyn kasvot tyytyväisyydestä säteilevinä, ikäänkuin hän olisi sanonut: "Nytpä vihdoinkin nähdään."

Tämän jälkeen en huolinut liikahtaakaan. Opettajatar nousi paikaltaan, astui minua kohti ja silmäillen minua tuikeasti sanoi:

"Sinä juonikas pikku riitapukari, luuletko, että minun kanssani on leikittelemistä. Tule tänne, ja heti."

Minä tiesin, mistä tällainen puhetapa oli kotoisin, enkä niinmuodoin liikahtanut.

"Etkö kuule? Vai luuletko, että saat _minua_ vastustaa siitä syystä, että sinua kotona järjettömästi hemmotellaan ja lellitellään?"

Tämä viittaus äitiini ratkaisi asian. Minä istuin järkähtämättömänä kuin kallio.

Sitten opettajatar, kalpeana kuin valkeaksi kalkittu seinä ja ohuet huulet tiukasti yhteenpuristettuina tarttui kiinni minuun vetääkseen minut pois paikaltani, mutta pienillä vapisevilla sormillani takerruin kiinni edessäni olevaan pulpettiin, ja niin pian kun hän kiskoi toisen käteni irti siitä, iski toinen uudelleen siihen.

"Sinä ilkiö! Kyllä nähdään, kuka tässä käskee.... Eikö teistä suurista tytöistä joku tahdo tulla minua auttamaan?"

Takapenkiltä kohosi nopeasti muuan suuri tyttö ja tuli juosten opettajattaren avuksi. Se oli Nessy MacLeod, ja yhdessä he hurjan kamppailun jälkeen raastoivat minut ulos pulpetistani, kuten murattiköynnöksen puusta ja kiskoivat minut luokan eteen. Tässä temmellyksessä olivat opettajattaren kädet ja luullakseni myöskin hänen kaulansa tulleet aika tavalla raavituiksi, ja jo siitäkin syystä hän vallan kiehui raivosta.

"Seiso siinä, miss", tiuski hän, "ja liikahdapas paikaltasi, jos uskallat."

Minun oma raivoni oli jo sammunut, ja kuolon hiljaisuudessa, joka nyt vallitsi koulusalissa, alkoi häpeällinen asemani selvitä minulle kaikessa räikeydessään.

"Lapset", huudahti opettajatar kääntyen kaikkien oppilaiden puoleen, "jättäkää taulunne ja kuunnelkaa."

Sitten saatuaan hiukan hengenvuoroa hän sanoi seisoen vieressäni ja viitaten minuun:

"Tämä lapsi tuli kouluun juonikkaana, pahanilkisenä pikku riitapukarina, eikä hänen luonteensa ole täällä muuttunut. Röyhkeällä tottelemattomuudellaan hän on saattanut itsensä siihen tilaan, missä hänet nyt näette. 'Joka vitsaa säästää, se lapsen tärvelee', sanotaan, ja sellaiset mielettömät vanhemmat, jotka saattavat lapsensa perikatoon liiallisella suvaitsevaisuudellaan, ansaitsevat kaiken sen rangaistuksen, mikä tulee heidän osakseen. Mutta toisten ihmisten ei tarvitse kärsiä heidän tähtensä, ja tämä lapsi, vaikka onkin pieni, on katkeroittanut erinomaisen tätinsä elämän ynseällä, tylyllä ja vastahakoisella mielenlaadullaan. Lapset, hänet lähetettiin kouluun vioistaan oikaistavaksi, ja nyt käsken teidän heittämään lukunne siksi aikaa kun häntä rangaistaan julkisesti..."

Tyydytettyään täten loukatun oikeudentuntonsa opettajatar astui pöytänsä luo jättäen minut siihen. Tiesin, mitä oli tekeillä -- hän otti kepin seinän vieressä olevasta pulpetistaan. Kuulin pulpetin kannen avattavan kärsimättömällä tempauksella ja sitten suljettavan vihaisella paukahduksella. Niin varmasti kuin minulla olisi ollut silmät takaraivossani tiesin, että opettajatar piteli keppiä molemmin käsin ja taivutteli sitä tunnustaakseen, oliko se notkea ja taipuisa.

Minä olin syvästi nöyryytetty. Siinä seisoessani kaikkein silmät minuun tähdättyinä, tunsin julminta tuskaa, mitä lapsi saattaa kokea -- tuskaa, jonka aiheuttaa tieto tulla häväistyksi tovereitten nähden. Ajattelin Bridget tätiäni, ja viha kouristi pikku sydäntäni. Sitten minä ajattelin äitiäni, ja häpeä kuristi kurkkuani. Muistin, mitä hän oli sanonut pikku Marystään, että hän oli aina niin pienen ladyn tapainen, ja olin vaipua maan alle ajatellessani, että saisin vitsaa kaikkein kylän lasten nähden.

Kotona minua olivat suojelleet äitini kyyneleet, mutta täällä olin aivan yksinäni ja tunsin olevani niin pieni ja turvaton. Mutta juuri kun huuleni alkoi venyä ajatellessani kuinka onneton äitini olisi, jos hän näkisi minut tässä häpeällisessä asemassa, ja olin huudahtamaisillani opettajattarelle: "Älkää lyökö minua! Voi! älkää lyökö minua!" niin tapahtui jotain ihmeellistä, joka muutti häpeäni hämmästykseksi ja voitonriemuksi.

Sumun läpi, joka peitti silmäni, näin erään pojan astuvan minua kohti pitkän koulusalin päässä olevalta poikain luokalta. Se oli Martin Conrad, ja muistan että hän vaappuili käydessään kuten vanha Tommy puutarhuri. Kaikki katselivat häntä, ja opettajatar sanoi terävällä äänellään:

"Martin Conrad, kenenkä luvalla sinä poistut paikaltasi? Mene takaisin, ja heti paikalla."

Martin ei kääntynyt, vaan astui eteenpäin, ja sitä tehdessään hän veti Norfolk-jakkunsa vyöstä suuren, pehmeän hattunsa ja painoi sen lujasti päähänsä molemmin käsin.

"Takaisin, poika!" huusi opettajatar, ja näin hänen astuvan eteenpäin keppi koholla ikäänkuin lyödäkseen.

Poika ei virkkanut mitään, ravistelihe vain suuren koiran tavalla, ja taivuttaen päätänsä alaspäin, tölmäsi opettajatarta vastaan tämän lähestyessä ja löi häntä jonnekin vyötäisten kohdalle, niin että hän huohottaen hoiperteli seinää vastaan.

Sitten hän sen enempää puhumatta tarttui minun käteeni, ikäänkuin olisin ollut hänelle kuuluvakin, ja ennenkuin opettajatar ehti hengähtääkään ja oppilaat pääsivät hämmästyksestään tointumaan, marssitti hän minut ulos koulusalista uljaana kuin hän olisi ollut kuusitoista jalkaa pitkä uros.

Yhdeksäs luku.

Minua ei enää lähetetty takaisin kouluun, ja kuulin, että Martin erotettiin julkisesti koulusta teurastajan määräyksestä. Se tuotti paljon murhetta äideillemme, he kun arvelivat, että tulevaisuutemme oli vakavasti uhattu, mutta en voi sanoa että se vähimmälläkään tavalla himmensi meidän päivänpaistettamme. Päinvastoin huomasimme -- Bridget tädin pestyä kätensä minun suhteeni ja Martinin isän ollessa epätietoisena mihin ryhtyä poikansa kanssa -- että meille suotiin suurta vapautta, jota emme olleet hitaat käyttämään hyväksemme, kunnes koitti suuren onnettomuuden päivä.

Eräänä päivänä tapasin Martinin puutarhan ruukkuvajassa tapansa mukaan innokkaasti keskustelemassa vanhan Tommyn kanssa pohjoisnaparetkikunnan vaaroista ja vaivoista, kun repussa on ruokaa vain niukalti eikä vatsassakaan ole kehuttavan paljoa.

"Mutta saahan siellä sitten kaikenlaista, kun kerran perille pääsee -- kinkkua ja pihviä ja appelsiineja ja muuta -- saahan?" uteli Martin.

"Ei niin suupalasta", vastasi Tommy. "Ei muuta mitään kuin kunniaa. Otat vain alppisauvan käteesi ja makuusäkkisi selkääsi sekä vähän merikorppuja matkaan, ja niin sitä lähdetään kulkemaan halkeamain yli, jotka ovat Marthan-kuilua syvemmät, ja vuorten yli, jotka ovat Mustaavuorta korkeammat, eikä siinä muuta ajatella kuin mitenkä saisi jotain tehdyksi, jota muut sitä ennen eivät ole tehneet. Jaa, jaa, poikaseni, semmoista se naparetkillä oleminen on. Kunnia odottaa minua, sanot ja eteenpäin vain menet."

Kun nämä uljaat sanat lausuttiin, huomasin Martinin sinisten silmäin kimaltelevan kuin meren päivänpaisteessa, ja nähdessään samassa minut, hän kääntyi vanhan Tommyn puoleen, sanoen:

"Kai sentään naisväkeä voi ottaa mukaan naparetkelle -- naisia ja tyttöjä?"

"Vai vielä naisväkeä", hymähti Tommy.

"Eikö? -- eikö sittenkään, jos joku on oikein mainio?"

"No", arveli Tommy vilkaisten minuun ja vilkuttaen ylähanka-silmäänsä, "saattaahan sinne ottaa jonkun joka on oikein mainio."