Part 29

Mitä _taisin_ sanoa? Sananen, ehkäpä vain puoli sanaa, ja melkein jo ennenkuin se oli lausuttukaan, olivat Alman käsivarret kaulassani ja hän sanoi minua "kalleimmaksi, herttaisimmaksi, kilteimmäksi ystäväkseen maailmassa".

Kamarineitini Price oli läsnä tämän kohtauksen aikana, ja tuskin oli Alma poistunut huoneesta, kun hän nykäisi minua käsivarresta ja kuiskasi korvaani:

"Teidän armonne, voi, teidän armonne, ettekö huomaa mikä sillä naisella on mielessä? Hän pitää teitä silmällä."

Seitsemäskymmeneskolmas luku.

Seuraava, joka lähti, oli mieheni.

Hän syytti parlamenttitoimia. Hän aikoi viipyä poissa kolme tahi neljä viikkoa, mutta sillävälin olisi Alma seuranani, enkä minä sitä paitsi ollut niitä ihmisiä, jotka ikävöivät.

Koska en ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan päärin velvollisuuksistaan, kyselin oliko tämä ainoa syy, joka kutsui hänet Lontooseen.

"Ehkäpä ei ainoa", vastasi hän, ja sitten hän pahasti murtaen suutansa ja muuttuneella äänellä lisäsi:

"Minä olen saanut tarpeeksi tästä Jumalan hylkäämästä paikasta, ja sitten... totta puhuen, oma käytöksesi alkaa minua tympäistä."

Mieheni lähdettyä yrmeä esiintymiseni lannistui. Jäätyäni yksin Alman kanssa tulin heikoksi ja päättämättömäksi kuten ennenkin ja minä rupesin pohtimaan Pricen varoitusta.

Hän oli tuntenut vahingoniloista mielihyvää nähdessään minun yritykseni puolustaa emännän asemaani mieheni talossa, mutta nyt hän alinomaa päivitteli mielettömyyttäni, kun olin sallinut Alman jäädä.

"Hän pettää teitä, armollinen rouva", saneli Price. "_Hänkö_ muka laivaa odottaisi! Kaikkea muuta! Jos armollinen rouva taas lupaa olla suuttumatta ja ajamatta minua ovelle kimpsuineni kampsuineni, niin sanon mitä hän odottaa."

"Mitä?"

"Hän odottaa... hän arvelee... hän kuvittelee... no niin, pulmakseni suuni puhtaaksi, armollinen rouva, se ilkeäsisuinen kappale otaksuu jotain tapahtuvan teidän armollenne, ja hän odottaa nyt sitä tapausta kertoakseen hänen armolleen."

Minä rupesin voimaan pahoin. Hämärä, epämääräinen, levoton aavistus tulevista kärsimyksistä valtasi useasti mieleni.

Koetin haihduttaa sitä. Ponnistelin kovasti tukahuttaakseni sen ilkeänä, jännityksessä olleiden hermojeni tuottamana painajaisena, ja ajaksi siinä onnistuinkin. Olin sanonut Martinille, ettei mitään ollut tapahtuva hänen poissaollessaan, ja pakotin itseni uskomaan ettei mitään saattaisi tapahtua.

Kului viikkoja; ilma muuttui; syksyn kultainen autere vaihtui koleaan harmaaseen; taivas synkkeni kolkoista pilvistä; taajat sateet pehmittivät maan liejuiseksi, puut paljastivat alastomat mustat oksansa, mereltä tulevat kaameat tuulet ajelivat kuihtuneita lehtiä teillä, illat kävivät pitkiksi ja aamut kolkoiksi, mutta yhä viipyi Alma äitinsä kanssa Raa-linnassa.

Minä aloin peljätä häntä. Tuo sama puolittain hypnoottinen lumousvoima, johon hän lapsena ollessani oli minut kiehtonut, alkoi taas jossain määrin saada minut valtaansa, mutta nyt sen vaikutus tuntui pahalta, melkeinpä pirulliselta.

Tunsin, että hän vartioi minua yötä päivää. Toisinaan, kun hän arveli minun huomioni olevan muualla, äkkäsin hänen sysimustain silmäinsä pitkäin, tummain silmäripsien alta tähystelevän minua uteliaasti ja tutkivasti.

Hän jutteli kanssani yhtä rakastettavasti ja sulavan lempeästi kuin ennenkin, mutta minä kartoin hänen läheisyyttänsä ja vavahdin hänen kosketustansa.

Monesti muistuivat mieleeni Martinin häikäilemättömät sanat: "Vihaan sitä naista, tekisipä mieleni tallata häntä jalallani."

Tuntui kammottavalta ajatella, että olin yksin tässä suuressa rappeutuneessa talossa naisen kanssa, joka odotti ja piti varalla milloin saisi minut ansaan, päästäkseen minun kengissäni liikkumaan, ja tästä tunteesta terveyteni ja mieleni alkoivat kärsiä.

Joskus sain pyörtymys- ja väsymyskohtauksia, joiden syytä en käsittänyt. Silmäillessäni peiliin aamulla, näin että nenäni oli tulemassa teräväksi, poskeni laihoiksi ja kasvoni kalpeiksi, jopa harmaiksi.

Alma huomasi tämän muutoksen ulkomuodossani ja pehmeän äänensä viehkeimmällä sävyllä hän alinomaa säälitteli ja lohdutteli minua. Minä en hänen osanotostaan tahtonut tietää, vaan väitin olevani täysin terve, mutta siitä huolimatta minua pöyristytti sisällisesti ja kävin yhä onnettomammaksi.

Tällainen hurja jännitys ei voinut kestää kovin kauan, ja noin kolme viikkoa sen jälkeen kuin mieheni oli lähtenyt Lontooseen, se laukesi.

Minä olin juuri nousemassa aamiaispöydästä Alman ja hänen äitinsä kera, kun minua äkisti alkoi huimata ja hetkisen hoiperreltuani pyörryin siihen paikkaan.

Tultuani tajuihini tapasin itseni lattialla makaamasta. Alma ja hänen äitinsä nojautuivat ylitseni.

En milloinkaan, en koko elämäni aikana tule unhoittamaan Alman katsetta, joka kohtasi minua avatessani silmäni. Ylähuultaan purren ja alahuuli hiukan eteenpäin työnnettynä vilkaisi hän äitiinsä ilkeällä, voitonvarmalla silmäyksellä.

Minä olin kovasti hämmentynyt. Arvelin, että tointuessani olin saattanut puhua jotain, ehkä lausua nimen tuosta tajuttoman sielun hämärästä ja pyhästä kammiosta, johon yksin Jumalan oli sallittu katsella. Huomasin että kureliivini oli avattu takaa, niin että poveni oli vapaa.

Niin pian kuin Alma näki, että silmäni olivat avoinna, pujotti hän käsivartensa pääni alle ja alkoi valella korviini makeata sanatulvaansa.

"Rakas suloinen kultaseni", sanoi hän, "sinä olit säikähyttää meidät kuoliaiksi. Meidän täytyy paikalla noutaa lääkäri -- oma tohtorisi, näetkös."

Yritin panna vastaan, mutta hän ei tahtonut kuunnella.

"Saattaa olla, ettei se merkitse mitään, kultaseni. Toivoakseni se ei ole mitään. Mutta toiselta puolen se saattaa olla hyvinkin vakavaa laatua, ja velvollisuuteni miestäsi kohtaan on ottaa selvä sen syystä."

Tiesin aivan hyvin mitä Alma ajatteli, mutta en voinut sanoa enempää vahvistamatta hänen epäluuloansa, niinpä kyselin Pricea, joka auttoi minut huoneeseeni, missä kävin istumaan vuoteeni laidalle, hänen antaessaan minulle konjakkia ja muita virvokkeita.

Tämä oli lopun alkua. En tarvinnut lääkäriä tietääkseni, mikä minulle oli tapahtunut. Jos olisivat vuoret siirtyneet paikoiltaan tai meren ikuinen juoksu pysähtynyt vauhdissaan, niin se ei olisi minua niin huumannut, niin järkyttänyt kuin tämä tieto.

Suurin mysteria naisen elämässä, pyhin, jumalallisin, uuden syntyvän elämän mahtava mysteria oli tullut minulle kuten muillekin naisille. Mutta mitenkä se oli tullut? Kuten synkkä ukkosilma.

Jumalani! Jumalani! Kuinka ylpeästi olin pidellyt päätäni pystyssä! Kuinka varmasti olin tallannut jalkojeni alle siveyden säännöt, lain käskyt ja vieläpä uskonnon sakramentitkin, siinä luulossa ettei Luonto, joka on tehnyt sydämemme siksi, mitä se on, ole tarkoittanut että naisen pitäisi hävetä puhtaimpia vaistojaan.

Ja nyt Luonto itse oli noussut minua tuomitsemaan, ja vähän ajan kuluttua koko maailma oli ottava osaa hänen huutoonsa.

Jos Martin olisi ollut saapuvilla tällä hetkellä, en luule, että olisin välittänyt mitä ihmiset mahdollisesti tulevat ajattelemaan tai sanomaan minun asemassani olevasta naisesta. Mutta tuhannet peninkulmat merimatkaa erottivat hänet tällä hetkellä minusta, ja joka päivä vei hänet yhä syvemmälle antarktisen yön pimeyteen.

Kuinka heikoksi, pieneksi ja avuttomaksi tunsin itseni! En hetkeäkään soimannut Martinia. Mutta minun oli yksinäni kaikesta vastattava. Minä asuin vielä mieheni talossa, ja -- mikä pahinta kaikesta, toinen nainen tiesi salaisuuteni.

Seitsemäskymmenesneljäs luku.

Aikaisin seuraavana aamuna tohtori Conrad tuli minua katsomaan. Panin merkille, että hän tuli isäni suuressa ja nopeakulkuisessa automobiilissa.

Minä istuin aamupuvussani takkatulen ääressä budoaarissani ja jo ensi silmäys hänen raudanharmaitten hiustensa ympäröimiin, hilpeisiin kasvoihinsa ilmaisi minulle, mitä Alma oli sanonut kirjeessään, jolla hän oli kutsunut hänet tänne.

Lempeällä äänellään tiedusteli hän minulta muutamia seikkoja, ja vaikka minun olisi haluttanut salata totuus, en uskaltanut. Huomasin hänen kasvojensa kirkastuvan vastauksistani, ja lopetettuaan kyselemisensä hän virkkoi:

"Meidän ei tarvitse ensinkään olla huolissamme. Ennen pitkää ollaan paremmissa voimissa kuin koskaan ennen."

Sitten hän herttaisella, hienolla tavallaan (varmaankin otaksuen minun siitä ihastuvan) ilmaisi minulle mitä jo tiesin, ja minä kuuntelin hänen puhettansa pää painuksissa ja kasvoni tulta kohti käännettyinä.

Hän mahtoi olla pettynyt uutisensa tuottamasta vaikutuksesta minuun, sillä hän puheli edelleen terveydestäni, huomauttaen että tilassani oli perin tärkeätä olla reippaalla ja tasaisella mielellä ja luottaa tulevaisuuteen.

"Teidän täytyy elää viihtyisässä ympäristössä ja seurustella miellyttäväin ihmisten parissa -- vanhain ystäväin, koulutoverien, tuttujen ja tyytyväisten ihmisten parissa."

Vastasin "Kyllä" ja "Kyllä" tietäen kuinka mahdotonta kaikki oli, ja sitten hän vaihtoi puheenainetta -- kertoen isästäni, jolloin hänen kasvonsa kävivät hyvin vakaviksi, sekä Christian Annesta, jonka nimi saattoi hänen leppeät, vanhat kasvonsa sädehtimään päivänpaistetta.

Hän oli lähettänyt tohtorin kanssa terveiset minulle.

"Sano hänelle", oli hän sanonut, "etten koskaan unohda mitä hän syksyllä teki puolestani, ja tuontuostakin minä kiitän Jumalaa hänestä."

Sydämeni kuristui kokoon, mutta hänen seuraavat sanansa olivat raastaa minut palasiksi.

"Vielä pyysi Christian Ann minua sanomaan, että Suvimaja kaipaa teitä. 'Hän on nyt ylhäinen rouva', sanoi hän, 'mutta saattaapa ylhäisillä rouvillakin olla surunsa kuten meillä, poloisilla, ja jos hän vain haluaa painaa suloisen pikku päänsä lepoon köyhän vaimon vuoteessa, niin odottaa häntä aina Mary O'Neillin pikku huone!"

"Jumala!" sain sanoneeksi, ja sitten hän sanomattomaksi huojennuksekseni rupesi puhumaan muista asioista.

Olin kovasti kauhuissani, että hän alkaisi jutella Martinista. Yksin taivas, joka näkee naissydämen syvyyksiin hänen koettelemuksensa raskaimpina hetkinä, tietää mistä tämä pelko johtui, mutta varma olen, että jos hän olisi maininnut Martinin nimeä tällä hetkellä, niin olisin parahtanut.

Poislähtiessään hän vielä uudisti varoituksensa.

"Pidättehän mielessä mitä sanoin reippaasta ja iloisesta mielestä?"

"Koetan parastani."

"Ja että oleskelette tyytyväisten ja miellyttäväin ihmisten parissa?"

"Nii-in."

Tuskin oli hän lähtenyt huoneesta kun Alma pyyhkäisi sisään suu täynnä mitä lämpimimpiä ja vilpillisimpiä onnentoivotuksia.

"Kas niin!" huudahti hän kielensä kaikella kitkerällä hunajalla. "Enkö ollut oikeassa lähettäessäni tohtoria noutamaan? Onpa tämä uutinen! Sinä onnen lempilapsi! Mutta minä en saa sinua pidättää, kulta. Sinä tietysti hehkut innosta kirjoittaa miehellesi ja kertoa hänelle kaikki."

Alman äitikin tuli kiireisesti minua katsomaan. Tuo tyytyväinen, vanha sielu hajuvesistä tuoksuvana ja timanteista kimaltelevana alkoi onnitella itseään tarkkanäköisyydestään.

"Tiesinhän sen", virkkoi hän. "Nähdessäni minkänäköinen olitte, sanoin Almalle, että olin aivan varma siitä, että olitte sillä tavalla. 'Mahdotonta', sanoi Alma, mutta kyllä me naimisissa olevat naiset tuollaisia asioita ymmärrämme, kyllä vain."

Kun hän vielä oli jaellut minulle muutamia kotoisia neuvoja omain kokemustensa varastosta -- syödä aamiaista vuoteessa, välttää teetä j.n.e. -- vakuutteli hän minulle kuinka onnellinen olin, kun sain pitää Alman talossa tällaisena aikana.

"Tohtori sanoo, että teitä on pidettävä iloisella ja reippaalla mielellä, ja Alma, se on sellainen rattoisa sielu, eikös ole? Ja kuinka ihastunut hän on teihin! Voitteko kuvailla, että hän täydellä todella juttelee jäävänsä tänne teille seuraksi, kunnes joulukuun laivat lähtevät?"

Tieto, että saisin pitää Alman täällä vielä kaksi kuukautta, oli jo kylläksi musertamaan minut, mutta marttyyriaikani oli vasta alkanut.

Seuraavana päivänä Bridget tätini tuli sisään, ja kirkas välke hänen kultasankaisten silmälasiensa takaa vilkkuvissa silmissään, jotka tavallisesti olivat niin kylmät ja harmaat, ilmaisi minulle, ettei hänen käyntinsä ollut epäitsekästä laatua.

"Kas niin", virkkoi hän, "minua sinä tästä saat kiittää. Enkös vain neuvonut sinua oikein, kun käskin sinua olemaan hiukan sokea? Muuta keinoa ei ole miesten kanssa. Kun Conrad tuli kertomaan, uutisia, sanoin minä: 'Betsy, minun täytyy heti paikalla lähteä tyttö raukan luo'. Taivas tietää, että oli minulla hommaa tarpeeksi jo ennaltakin, mutta enhän voinut jättää sinua vierasten haltuun, enhän toki?"

Kun ei tähän kysymykseen kuulunut mitään vastausta, Bridget täti jutteli edelleen sanoen, että mieheni ja minun välit kävisivät nyt paremmiksi, tämä kun oli oleva side välillämme.

"Niin on aina. Vanhan everstin käytös ei ollut varsin kiitettävä naimisissa ollessamme, ja aika ajoin minä huokasin itsekseni, että olin tehnyt huonot kaupat; mutta Betsyn tultua maailmaan ajattelin: 'Olisin voinut joutua parempiin naimisiin, mutta olisin voinut joutua huonompiinkin, ja joka tapauksessa on hän jälkeläiseni isä'."

Kun en tähänkään vielä mitään vastannut, Bridget täti rupesi puhumaan Almasta ja hänen äidistään. Enkö minä ollut epäillyt juuri hänen olevan väleissä mieheni kanssa -- sen nuoren naisen, jolla oli niin suuret silmät ja kopea päänkeikahdus. Mutta miksikäs minä pidinkään sellaista henkilöä talossani?

"Jos kaipaat iloista ja hauskaa seuraa, niin eikös sinulla ole tätisi ja lihallinen serkkusi? On niitä itsekkäitäkin ihmisiä, mutta kiitän pyhimyksiä siitä, etten tiedä mitä itsekkäisyys merkitsee. Olen valmis sinun hyväksesi tekemään sitä samaa mitä tein äiti raukallesikin, ja enempää luullakseni ei voi vaatia, vai mitä?"

Tähän minä varmaankin sopersin jotain vastaukseksi, sillä Bridget täti myönsi, että saattoi se olla uhrauskin, vaikka taas toiselta puolen ei hänestä tuntunut ikävältä jättää Hoviakaan.

"Olen ollut siellä kaksikymmentä vuotta, ja nyt minun pitää olla oman tytärpuoleni palvelija. Taivas tietää jaksanko sitä kauemmin kestää. On kerrassaan iljettävää nähdä miten Nessy käyttäytyy isäsi kanssa. Luulenpa totta tosiaan, että hän pyrkii naimisiin sille miehelle."

Välttääkseni kiusallista puheenainetta kyselin isäni terveydentilaa.

"Yhä kehnommaksi hän käy, mutta Conradin uutiset vaikuttivat mieheen kuin mikäkin ilojuoma. Hän tahtoi tulla tänne minun matkassani tänään, mutta tohtori ei tahtonut kuulla sitä. Mutta kyllä hän sieltä pian tänne kömpii, ja tällä välin hän juttelee lakkaamatta suuresta juhlasta, jonka hän panee toimeen."

"Juhlasta?"

"Jota tullaan viettämään tämän odotetun tapauksen kunniaksi, vaikkei ole tarkoitus sitä kotipiiriä kauemmaksi levittää. Onhan vain juhla muka ensimäisen kotiintulonne kunniaksi -- niin on ajateltu selittää se vieraille."

Minulta pääsi heikko tuskan huudahdus, ja Bridget täti virkkoi:

"Niin kyllä, ymmärrän mitä aiot sanoa -- miksei hän voi odottaa? Sanon sinulle syyn siihen, jos lupaat olla siitä kenellekään mitään virkkamatta. Isäsi on sairas mies, kultaseni. Sanokoon mitä haluaa, kun Conrad puhuu syövästä, kyllä hän tietää, että Kuoleman käsi lepää hänen yllään. Ja koska hän pelkää sen iskevän ennenkuin aikasi on tullut, niin hän aikoo asettua ajan eteen ja nähdä elämänsä toivon tällä tavalla toteutuvan -- ja tiedät kyllä mikä se on."

Se oli hirvittävää. Asemani isääni nähden oli nyt niin traagillinen, että (syntistä kyllä) minä rukoilin sydämeni pohjasta ettei minun enää tarvitsisi nähdä hänen kasvojaan.

Minun oli pakko se tehdä. Kolme päivää Bridget tädin käynnin jälkeen tuli isäni minua tervehtimään. Oli ihana päivä, ja minä astuskelin ruohonurmella, kun hänen suuri autovaununsa vieri jyskien ajotietä ylös.

Säikähdin muutosta, joka oli hänessä tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, huulensa sinertävät, hänen tukeva, voimakaspiirteinen päänsä näytti vajonneen hartioitten väliin, ja hänen jäsenensä olivat niin laihat, että hänen vaatteensa riippuivat höllinä; mutta päättävä piirre suun vaiheilla ei ollut muuttunut eikä liioin silmäkulmain käskevä kohotus.

Hän astui minua vastaan häilyvin askelin, sanoen:

"Vanha Conrad käski minua pysymään vuoteessa, mutta en voinut saada lepoa, ennenkuin saisin luoda silmäyksen sinuun."

Kun hän vielä oli tavalliseen, kursailemattomaan tapaansa vakuuttanut minulle, että naisen pitää saada lapsia, koska se pelastaa hänet pohtimasta suruja, joita hän 'kuvittelee itsellään olevan', talutti hän minut sisään saliin samalla puolittain halveksumisen sekaisella hellyydellä, jota hänen oli ollut tapana osoittaa äidillenikin.

Salissa istuivat Alma ja hänen äitinsä, toinen kirjoittamassa, toinen sohvalla kutomassa, ja he nousivat istualtaan isäni tullessa sisään, mutta hän viittasi heitä pysymään paikoillaan.

"Käykää istumaan, rouva. Istukaa alallanne, äiti. Tulin tänne vain minuutin ajaksi puhuakseni tyttäreni kanssa suuresta vastaanottojuhlastamme."

"Vastaanottojuhlasta?" virkkoi Alma.

"Eikö hän ole vielä mitään siitä puhunut?" kysyi isäni, ja saatuaan kieltävän vastauksen selitteli hän suunnitelmansa pääpiirteet, jolloin Alma, jonka entinen käytös isääni kohtaan oli muuttunut imartelevaksi ja maireaksi, kohotti kätensä pystyyn huudahtaen:

"Miten suurenmoista! Todella erinomainen mielijohde! Muistathan, rakkaani, että sinut määrättiin olemaan iloisella ja reippaalla mielellä, ja parempaa ei olisi voitu keksiä sinulle!"

Sieluni hädässä minä vastustelin vastustelemistani jos jonkin tekosyyn nojalla -- se kävisi liian kalliiksi -- meillä ei olisi varoja siihen.

"Kuka pyytää sinulta varoja siihen? Minä kuluista pidän huolen, minä," virkkoi isäni.

Minä väitin olevani sairas enkä niinmuodoin voivani ryhtyä valmistelemaan sellaista juhlaa -- mutta tämä tekosyy oli pahin kaikista, sillä se tarjosi Almalle tilaisuuden rientää väliin avuntarjouksineen.

"Rakas lapsi", huudahti hän, "tiedäthän kuinka kernaasti aina sinua autan. Näetkös, minä puuhaan kaikki kuntoon, ja sinä saat kantaa kunnian."

"Kas siinä", riemuitsi isäni taputtaen minua hartioille, ja kääntyen Alman puoleen hän pyysi häntä ryhtymään valmistuksiin päivääkään vitkastelematta.

"Kaikki pitää tulla kunnolleen toimitetuksi, maksoi mitä maksoi."

"Kyllä, sir."

"Siitä pitää tulla todella suurenmoista, ma'am, niin suurenmoista ettei kukaan ole nähnyt sen vertaista ennen."

"Kyllä, kyllä, sir."

"Kutsukaa kaikki saaren hienot ihmiset. Nessy lähettää teille luettelon heistä."

"Kyllä kutsutaan, sir."

"Sitten ei mitään sen enempää tällä haavaa -- nyt minun kaiketi täytyy lähteä, muutoin vanha Conrad raivostuu minulle. Näkemään asti, tyttö, näkemään asti."

Olin mykistynyt, olin avuton, olin häpeissäni.

Silloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että odotetun perillisen tulo ei yksinomaan ollut syynä isäni juhlimishaluun, vaan olipa siihen toinen vieläkin salaisempi syy -- se nimittäin, että hän halusi sokaista asianajajiensa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten silmät, jotka (odotettuaan hänen hankkivan rahaa heille kuin taikavoimalla) olivat alkaneet kuiskailla keskenään, etteivät hänen suuret yrityksensä olleet varmalla pohjalla.

Silloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että itseäni lukuunottamatta isäni oli tällä hetkellä traagillisin henkilö Ellanissa, ja että hän murtuneena terveydeltään ja aineellisesti uhattuna salli itselleen tällaista hurjaa tuhlaavaisuutta sekä vahvistaakseen rahaluottoaan että tyydyttääkseen elämänsä kalvavaa intohimoa Kuoleman enkelin siipien varjossa.

Mutta voi rajua tuskaani, voi raivokkaita rukouksiani! Oli melkein kuin olisi Saatana itse tullut minua kiduttamaan. Seuraavat päivät elin alituisessa kauhussa että mieheni saattaisi palata kotiin, sillä tiesin, että heti paikalla hänen palattuaan se valheellinen asema, johon isäni ja Alma olivat minut asettaneet, oli saava häpeällisen lopun.

Hän ei tullut kotiin, mutta hän kirjoitti. Mainittuaan, että hänen valtiolliset velvollisuutensa pidättivät hänet Lontoossa vielä jonkun aikaa, hän sanoi:

"Olen kuullut, että isäsi tahtoo sinua pitämään suuren juhlan kotiintulomme kunniaksi. Mutta miksi _nyt_, eikä kolme kuukautta sitten? Tietänetkö sinä syyn _siihen_?"

Nämä viimeiset sanat lukiessani tunsin jäätävän voimattomuuden hiipivän jaloistani sydämeeni. Asemani oli muuttumassa sietämättömäksi. Minä aloin ymmärtää, ettei minulla ollut mitään oikeutta jäädä mieheni taloon.

Vähät siitä, että mieheni talo oli minunkin, siinä merkityksessä, ettei se voinut pysyä pystyssä ilman minua, -- minulla ei ollut oikeutta olla siinä.

Vähät siitä, että mies, jonka kanssa olin naimisissa, oli perin huono aviopuoliso, -- minulla ei ollut oikeutta olla siellä.

Vähät siitä, että avioliittoni ei ollut ollut mikään avioliitto, -- minulla ei ollut oikeutta olla siellä.

Vähät siitä, että minä en itse asiassa ollut mikään kevytmielinen aviovaimo, -- minulla ei ollut oikeutta olla siellä.

Sillävälin Price, ainoa todellinen ystäväni Raa-linnassa, tavanmukaisella suorapuheisuudellaan -- josta en enää loukkaantunut -- tietämättään yhä kovensi kidutustani. Joka ilta hiuksiani kammatessaan soimasi hän käytöstäni Almaa kohtaan, ja eräänä iltana hän virkkoi:

"Enkös jo sanonut, armollinen rouva, että hän pitää teitä silmällä vain? Se pahansisuinen kappale kielii jos jotain hänen armolleen. Hän kirjoittaa joka päivä Lontooseen... Mistäkö sen tiedän? Ooh, en minä suotta alakerrassa pidä silmiäni ja korviani avoinna. Ette te, armollinen rouva, tule yhtä rauhan hetkeä näkemään, ennenkuin ajatte sen ihmisen pois talosta."

Silloin minä epätoivon puuskassa, tuskin tietämättä mitä tein, kätkin kasvot käsiini änkyttäen:

"Ehkäpä olisi minun parasta ajaa itseni ensin ulos talosta."

Hiusteni harjaaminen taukosi samassa, ja seuraavalla hetkellä kuulin Pricen äänen sanovan kuin pitkän matkan takaa:

"Voi Herrainen aika! Sillä tavallako asiat ovat, armollinen rouva!"

Seitsemäskymmenesviides luku.

Alma piti suurellisesti sanansa.

Hän puuhasi kaikki minun kanssani neuvottelematta -- määräsi juhlan päivän, joka oli oleva kuukauden kuluttua isäni käynnistä laskettuna, ja lähetti kutsukortit "kaikille saaren säätyläisille", jotka Nessy MacLeod oli merkinnyt listoihin jäykällä ja säännöllisellä käsialallaan.

Näitä listoja saapui joka aamu, kunnes kutsuttujen lukumäärä nousi viiteensataan.

Koska linnan suojat eivät olleet tarpeeksi laajat tällaiselle vierastulvalle, niin Alma ehdotti, että rakennettaisiin tilapäinen paviljonki. Isäni suostui, ja viikon kuluttua saapui Blackwaterista satoja työmiehiä, jotka alkoivat pystyttää Colosseumin muotoista puista tekelettä kanervikolle, missä Martin ja minä olimme yhdessä kävelleet.

Työn aikana tuntui isäni kuumeentapainen ylpeys yltyvän. Almalle saapui sana, ettei pitänyt rahaa säästää. Juhlan piti tulla suurellisemmaksi kuin minkään juhlan, joka tätä ennen oli Ellanissa vietetty. Koska en tietänyt, minkälaista uhkapeliä isäni pelasi, kauhistutti minua tämä tuhlaavaisuus, ja jo yksin tästäkin syystä halusin paeta siitä.

Minä en voinut paeta.

Olin varma siitä, että Alma vihasi minua leppymättömästi ja että hän koetti karkoittaa minut tieheni kodistani, arvellen ehkä sillä tavalla helpoimmin saavuttavansa omat tarkoitusperänsä. Mutta minä olin siksi paljon nainen, että jo yksin siitä syystä en tahtonut paeta, niinpä minä jäin paikalleni ja kärsin täydellisen kiirastulen vaivat.

Pricekin, joka jo oli rauhoittunut paljastukseeni nähden, vaati minua jäämään hokien:

"Miksi te talosta läksisitte, armollinen rouva? Te olette miehenne vaimo? Pitäkää puolianne, sanon minä. Tätä samaa tekevät hienot rouvat joka päivä. Miksi ei armollinen rouvakin voisi sitä tehdä?"

Eipä aikaakaan kun jo koko saari tuntui joutuvan liikkeille juhlamme johdosta. Joka päivä sisälsivät paikkakunnan lehdet palstoja pitkiä selostuksia tapahtuman johdosta ja kertoivat seikkaperäisesti mitä rajattomat rikkaudet saattoivat saada aikaan yhden ainoan illan juhlimiseksi. Näissä kuvauksissa usein ylistettiin isääni "Ellanin kruunaamattomaksi kuninkaaksi", ja Almaakin, joka toi näkyviin niin "rohkeata alkuperäisyyttä", mutta minua mainittiin vähän tai ei ensinkään.