Part 28

Te onnelliset ja hyvät naiset, joita rakkaus vartioi, suojaa ja tukee ja säilyttää puhtaina ja vilpittöminä, astukaa kepeästi sisarenne tomussa makaavan sielun yli hänen koettelemuksensa ja hurjan kiusauksensa hetkenä.

Ja te siunatut ja synnittömät pyhät, jotka polvistutte kaikkein Äitien Äidin istuimen edessä, viekää hänen syyllisen lapsensa rikos Hänen eteensä, joka -- aikoja sitten itsevanhurskaan farisealaisen huoneessa -- sanoi naiselle, joka oli syntinen, mutta rakasti paljon -- naiselle, joka oli pessyt Hänen jalkansa kyynelillään ja pyyhkinyt ne hiuksillaan: "Sinun syntisi ovat anteeksi annetut."

KOLMAS OSA

NAINEN JA HÄNEN LAPSENSA

Mary O'Neillin kertomus.

MINÄ TULEN ÄIDIKSI.

Seitsemäskymmenes luku.

Seuraavana aamuna puoli kahdeksan Martinini jätti minut.

Me seisoimme kahden budoaarissa pöydän ja takkavalkean välissä, joka loimusi hilpeästi, sillä helle oli yöllä haihtunut ja syysilma oli viileä, vaikkakin päivä paistoi.

Viime hetkellä häntä ei haluttanut lähteä, ja minulla oli täysi työ saada hänet taipumaan. Asemamme näytti eilisestä alkaen vaihtuneen -- eräs noita salaperäisiä käänteitä, joita Jumala yksin pystyy selittämään.

Hän oli hämmentynyt, kiihtynyt ja soimasi ankarasti itseänsä, mutta minä en pelännyt enkä tuntenut tunnonvaivoja, selittämätöntä iloa vain, ikäänkuin olisi uusi, autuaallinen elämä äkisti minulle koittanut.

"Minusta tuntuu, etten nyt voi lähteä Englannista", sanoi hän.

"Sinä voit ja sinun täytyy lähteä", vastasin ja aloin puhella hänelle hänen retkikunnastaan, siitä suuresta työstä, jota oli mahdotonta siirtää tuonnemmaksi.

"Suorittakoon sen sitten joku toinen", sanoi hän.

"Kukaan muu ei voi eikä saa sitä suorittaa", vastasin.

"Mutta elämämme on nyt ainiaaksi yhteen sidottu, ja kaiken muun täytyy siirtyä toiseen sijaan."

"Ei mikään saa minun tähteni siirtyä toiseen sijaan, Martin. Minä en siihen suostu, minä kiellän sen."

Kaikki oli jo järjestetty, kaikesta sovittu, suuria rahasummia oli kerätty hänen ja yksin hänen käytettäväkseen, ja suuri seurue oli valmiina lähtemään matkaan hänen johdollaan. Hän oli Kohtalon määräämä mies; eipä niinmuodoin mikään -- ei niin mikään -- saisi pidättää häntä lähtemästä.

"No niin, jos minun on lähdettävä, on sinunkin lähdettävä", virkkoi hän. "Tarkoitan, että sinun on tultava kanssani Lontooseen ja odotettava siellä palaamistani."

"Se on mahdotonta", vastasin.

Jos minä suostuisin siihen, mitä hän tahtoi, niin tuottaisin häpeää hänen nimelleen, eikä hän saanut mitenkään minun tähteni kärsiä.

"Mutta ajattele mitä kaikkea sinulle saattaa tapahtua minun poissa ollessani", sanoi hän.

"Ei mitään ole tapahtuva sinun poissa ollessasi, Martin."

"Mutta mitenkä saatat olla niin varma tulevaisuudesta, kun Jumala yksin tietää, miten käy?"

"Kyllähän Jumala minusta huolen pitää", sanoin, ja tähän vastaukseen hänen oli tyydyttävä.

"Sitten minä ainakin jätän sinulle kirjeen", sanoi Martin ja käyden istumaan kirjoituspöytäni ääreenhän alkoi kirjoittaa.

Nyt asiaa ajatellessani en voi olla ihmettelemättä mistä johtui levollisuuteni ja välinpitämättömyyteni seurauksiin nähden. Mutta mielessäni oli vain yksi ajatus -- että Martinin täytyi lähteä suurelle retkelleen, suorittaa suuri työnsä loppuun ja voittaa suuri palkintonsa uhraamatta mitään minun tähteni.

Parisen minuutin kuluttua hän nousi pystyyn ja ojensi minulle kirjeensä.

"Tässä se on", sanoi hän. "Jos pahinta sattuisi tapahtumaan, saattaa sinulla olla hyötyä siitä."

Minä otin sen käteeni ja taitoin sen kaksinkerroin.

"Etkö aio silmäillä sitä?" kysäsi hän.

"En."

"Etkö edes nähdäksesi kelle se on kirjoitettu?"

"Se on tarpeetonta."

Arvasin, että se oli kirjoitettu miehelleni tahi isälleni -- kummalle, se ei minua liikuttanut, sillä olin päättänyt olla sitä käyttämättä.

"Se on avonainen -- etkö tahdo lukea mitä siinä sanotaan?"

"Sekin on tarpeetonta."

Arvasin, että Martin oli yrittänyt syyttää itseään kaikesta, ja minä olin päättänyt, ettei hän saisi sitä tehdä.

Hän katseli minua, silmissään niin jumaloiva katse, että tunsin olevani ylpeä siitä, että olin nainen.

"Tekisi mieleni suudella pukusi lievettä, Mary", sanoi hän, ja tätä seurasi hetkinen taivaallista äänettömyyttä.

Kello oli nyt puoli yhdeksän -- hetki, jolloin auton oli määrä lähteä häntä viemään kaupunkiin -- ja vaikka olisin ollut valmis vuodattamaan pisaroita verestäni estääkseni käkikelloni viisareita liikkumasta, niin viittasin siihen ja huomautin, että hänen oli aika lähteä.

Jäähyväisemme oli ehkä elämäni ihanin hetki.

Me seisoimme, hiukan loitolla toisistamme, sillä vaikka halusin kietoa käsivarteni hänen kaulalleen tällä viimeisellä hetkellä, en sitä tehnyt, koska tiesin, että se tekisi hänelle lähdön vieläkin raskaammaksi.

Huomasin myöskin, että hänkin pelkäsi tekevänsä sen minulle raskaaksi, ja niinpä seisoimme puhumattomina hetken aikaa, minä huohottavin rinnoin, hän kiivaasti hengittäen.

Sitten hän molemmin käsin tarttui oikeaan käteeni sanoen:

"Meidän välillämme on nyt olemassa side, joka ei milloinkaan voi katketa."

"Ei milloinkaan", vastasin.

"Tapahtuipa mitä hyvänsä jommallekummalle, yhteen me kuulumme ikuisesti."

"Ikuisesti", toistin.

Tunsin hänen kätensä kouristavan lujemmin kättäni, ja seurasi jälleen hetkinen vaitioloa. Sitten hän sanoi:

"Saattanen viipyä kauan poissa, Mary?"

"Minä voin odottaa."

"Siellä kaukana on meitä vastassa monet vaarat."

"Sinä palaat takaisin. Kaitselmus pitää huolta sinusta."

"Luulen että palaan. Minusta tuntuu siltä. Mutta ellen tulisi..."

Tiesin mitä hän oli sanomaisillaan. Tuntui kuin olisi varjo asettunut välillemme. Kurkkuani alkoi polttaa ja tuokioon en saanut puhutuksi. Mutta sitten kuulin itseni sanovan:

"Rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."

Hänen kätensä värähtelivät, hänen koko ruumiinsa vapisi, ja luulin hänen aikovan temmaista minut syliinsä kuten ennenkin, mutta hän taivutti vain otsani alas kuumilla käsillään ja suuteli sitä.

Siinä kaikki, mutta silmiäni peitti sokaiseva usva, ja kun se haihtui, oli huoneen ovi avoinna ja Martin oli poissa.

Seisoin samassa paikassa, johon hän oli minut jättänyt, ja kuuntelin.

Kuulin hänen tukevat askeleensa hallin kivipermannolta -- hän astui ulos eteiseen.

Kuulin auton oven pamahtavan kiinni -- hän oli jo vaunuissa.

Kuulin auton jyskyttävän ja puhisevan hiekkakäytävällä -- hän oli jo lähdössä.

Kuulin koneen etääntyvän puhkinan ja kumipyöräin pehmeän äänen -- minä olin yksin.

Maailma tuntui minusta tyhjältä ja autiolta. Mutta tämä tunne katosi pian, ja kun toivuin voimiini, näin Martinin kirjeen kosteassa kädessäni.

Silloin laskeuduin polvilleni tulen ääreen ja työnsin kirjeeni liekkeihin.

Seitsemäskymmenesyhdes luku.

Kahden tunnin kuluttua Martinin lähdettyä olin täydellisesti saavuttanut mielenmalttini ja tunsin itseni onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.

Viimeisten kuukausien kiduttavat tunnonvaivat olivat kadonneet. Tuntui kuin olisin totellut jotain olemukseni korkeampaa ja voimakkaampaa lakia ja tullut vapaammaksi ja puhtaammaksi naiseksi.

Sydämeni palpatti rinnassani, ja antaakseni hurjalle ilolleni täyden vallan puin ylleni hattuni ja viittani rientääkseni rotkoon.

Puutarhan läpi kulkiessani tapasin Tommy toverin, joka kertoi minulle hirvittävän ukkosilman raivonneen yöllä ja tulvantapaisen sateen kiskoneen ylös kaikki ulkomaalaiset kasvit hänen kukkapenkereistään.

"Mutta kyllä se hyvääkin tekee", tuumi vanhus. "Tekee ehkä hiukan puhdasta heidän likaisissa vanhoissa viemäreissään."

Sitten hän alkoi jutella Martinista, jota hän oli ollut saattamassa, ja vakuutti hänen kyllä palaavan.

"Kyllä hän sieltä takaisin löytää. Ei se poika ole luotu kaiken ikänsä jäämään aluksinensa lumen ja jäitten keskelle... Ei ainakaan, jos hänen ankkurinsa on jäänyt kotirantaan" -- ja tätä seurasi silmänisku minulle.

Kuinka rotko tuntui riemuitsevan tänä aamuna! Minua halutti juosta, minua halutti huutaa, ja tullessani polulle, missä Martin ja minä olimme yhdessä kuljeskelleet, minua halutti -- mieletöntä kyllä -- polvistua maahan ja suudella turvetta, jota hänen jalkansa oli tallannut.

Minä söin aamiaiseni budoaarissa kuten ennenkin, mutta en ollut mielestäni yksin, sillä niin pian kuin ummistin silmäni, olin näkevinäni Martinin pöydän toisesta päästä katselevan minua. Eikä nyt kaikunut huone kuollutta naurua, sillä eloisat äänemme tuntuivat vielä siellä elehtivän.

Teen jälkeen silmäilin uudelleen Martinin rakkauskirjettä -- ainoata, minkä koskaan olin saanut, ja silloin ensimäisen kerran huomasin mitä hän oli maininnut "Blackwaterin pojista" ja heidän aikomuksestaan "pitää lystiä" hänelle.

Martin ei siis luultavasti vielä ollutkaan lähtenyt saaresta, vaan odotti iltalaivaa ollaksensa läsnä hänen kunniakseen toimeenpantavassa juhlassa.

Niinpä minä kello seitsemän aikaan -- oli jo pimeä silloin -- istuin rannalla suljetussa autovaunussamme, joka oli työnnetty syrjäiseen ja kätkössä olevaan kivisillan soppeen.

Haihtuuko milloinkaan mielestäni näytelmä, joka nyt seurasi?

Ensin tuli soittokunta soittaen muuatta kansallislauluamme karitsasta, joka oli lumeen eksynyt ja jota Farmin iso isäntä lähti etsimään ja jonka hän löydettyään kantoi sylissään kotiin.

Sitten tuli kaksinkertainen rivi nuoria miehiä kantaen lippuja -- kauniita, notkeajäsenisiä poikia, sellaisia, jotka saattavat naisen sydämen sykähtelemään heitä silmäillessä.

Sitten tuli Martin irlantilaisissa ajorattaissa, hurraileva väkijoukko ympärillään, koettaen näyttää hilpeältä ja reippaalta, vaikka oli alakuloinen mielessään.

Ja sitten -- ja tämä liikutti minua syvimmin kaikesta -- kaksinkertainen rivi nuoria tyttöjä kudotut villamyssyt (jommoisia miehet käyttävät jäävyöhykkeissä) päähän painettuina niin että ne olivat kuin kehykset heidän sievien kasvojensa ympärillä.

Minä itkin kuin lapsi kaikkea tätä nähdessäni, mutta siitä huolimatta olin ylen onnellinen.

Kun juhlakulkue saapui laivanportaille, katosi Martin laivaan, ja silloin samat soittajat asettuivat seisomaan sen eteen ja rupesivat laulamaan toista laulua, jonka loppusäettä väkijoukko aina säesti kuin yhdellä suulla.

Martin oli nyt kapteenin sillalla, missä hän seisoi avopäin koettaen näyttää iloiselta.

Laivan kello kilahti viimeisen kerran, savutorvet alkoivat tupruttaa, ja kapteenin ääni jakeli viimeisiä käskyjä laivasillalle.

Väkijoukko alkoi uudelleen laulaa, äänekkäämmin kuin ennen, tyttöjen helakat äänet ylinnä muita, ja laiva eteni pimeään mereen.

Seurasin laivaa silmilläni niin hyvin kuin taisin sumulta, joka kaihti silmiäni, kunnes se livahti lahden niemekkeen taa, kiertäen sen nenässä vilkkuvan tulimajakan. Ja sitten vajosin takaisin istuimelleni ja itkin pelkästä ilosta ajatellessani kuinka suurta rakkautta Martinille osoitettiin.

Ihmisjoukko alkoi poistua laivasillalta kuin musta virta, joka valuu pimeässä kohisten ryhmyisten kivien yli, ja minä kuulin heidän puheensa heidän kulkiessaan autoni sivu.

Muuan naisenääni kuului sanovan:

"No, mitäs nyt sanot meidän Martin Conradista -- meidän Martinistamme?"

Ja miehen ääni vastasi:

"Siinä on miestä, Jumal'avita!"

Parin minuutin kuluttua laivasilta oli tyhjä, ja kuljettaja kysyi:

"Kotiinko, teidän armonne?"

"Kotiin", vastasin.

Kun ajoimme päätietä ylös, sattuivat kaukana ulapalla olevan laivan valot uudelleen silmiini, ja tiesin, että oma Martinini, yhtä varmasti kuin hän nyt oli siellä, ajatteli nyt minua ja katseli kohti taloa, johon hän minut oli jättänyt.

Linnaan saapuessamme huomasin hämmästyksekseni, että kaikki ikkunat olivat valaistut.

Automobiilin jyske toi Pricen halliin. Hän kertoi minulle, että huvimatkalaiset olivat palanneet takaisin ja olivat nyt makuuhuoneissaan pukeutumassa päivällisiä varten.

Mennessäni yläkertaan omiin huoneisiini kuulin suljettujen ovien takaa naurunkikatuksien säestämiä varieteepätkiä hyräiltävän.

Ja silloin minusta äkisti tuntui kuin olisi uusi henki käynyt minuun, ja tiesin, että minusta oli tullut toinen nainen.

_Martin Conradin memorandum_.

Rakkaimpani oli oikeassa. Hyvän aikaa Blackwaterista lähdettyäni seisoin yhä kapteenin sillalla katsellen kohti Port Raan yläpuolella kohoavan talon valaistuja ikkunoita ja pyöritellen mielessäni kysymystä, joka kuudentoista kuukauden aikana oli yötä päivää kalvava minua -- miksi olin jättänyt hänet sinne?

Vaikka hän niin väsymättömästi pyyteli minua lähtemään, vaikka hän niin suloisen epäitsekkäästä huolehti vain minun päämäärästäni ja eduistani, vaikka hän oli niin uljaasti päättänyt jakaa minun kanssani kaiken edesvastuun tulevaisuudesta -- niin miksi sittenkin olin jättänyt hänet sinne?

Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli minun -- miksi siis olin jättänyt hänet miehen taloon, jolla uskottomuudestaan ja raakuudestaan huolimatta oli lain, kirkon ja maailman silmissä oikeus sanoa häntä vaimokseen ja kohdella häntä sen mukaisesti.

En tahtonut teeskennellä katumusta, jota en tuntenut. En hetkeäkään soimannut itseäni siitä, mitä oli tapahtunut. Ei hetkeäkään juolahtanut mieleeni soimata häntä siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli antautunut minulle kuninkaallisen oikeutensa ja ylhäisen voimansa tunnossa, kuten jokaisen hyvän naisen tulee antautua miehelle, jota hän rakastaa, jos heidän liittonsa on oleva puhdas ja vilpitön.

Mutta miksi en silloin älynnyt, mitä nyt älyän, että niin on säädetty Luonnon laissa -- julmassa ja yhtäkaikki ylevässä Luonnon laissa -- että kuorma on naisen kannettava, että lunastus on naisen maksettava.

Kaikki on nyt ollutta, ja vaikka armas tyttöseni monesti on minulle vakuuttanut tahrattoman sydämensä pohjasta, että kaikki on kääntynyt parhaaksemme ja että kärsimykset ovat Jumalan suola sielujemme säilyttämiseksi, niin ajatellessani, mitä kaikkea hänellä on ollut kestettävänä minun ollessani kateessa, tiedän etten voi koskaan suoda itselleni anteeksi, että jätin hänet yksin -- en koskaan, en koskaan, en koskaan.

M. C.

Seitsemäskymmeneskahdes luku.

Koska nyt viimeisen kerran tulen puhuneeksi mieheni vieraista, koetan heitä kuvaillessani olla ilman pahansuopaisuutta ja esittää heidät juuri sellaisina kuin he olivat -- itsekkäinä, julmina, pahatapaisina ja vilpillisinä.

Päivälliskello soi ennenkuin olin valmiiksi pukeutunut, ja mennessäni alakertaan parin minuutin kuluttua huomasin, ettei minua oltu yritettykään odottaa.

Koko seurue oli jo istahtanut pöytään, mieheni pöydän alapäähän ja Alma (uskomatonta kyllä) emännän paikalle pöydän päähän.

Tätä en nykyisessä mielentilassani aikonut sietää, ja niinpä vieraiden tehdessä muutamia mauttomia yrityksiä lausua minut tervetulleeksi ja rouva Lierin huudahtaessa: "Tulehan tänne, pikku raukka, kertomaan minulle mitenkä olet aikasi viettänyt meidän poissa ollessamme" (osoittaen tyhjää istuinta vieressään), astuin koppavasti Alman luo, asetin käteni hänen tuolinsa selkänojalle ja sanoin: "Ole hyvä."

Alma näytti hämmästyneeltä. Mutta jo seuraavassa tuokiossa hän suoriutui pulasta istahtamalla minulle varatulle tuolille äitinsä viereen ja ryhtymällä paikalla onnittelemaan minua virkistyneen ulkomuotoni johdosta ja itseään siitä, että pääsi toimittamasta minun virkaani.

Mieheni ja koko pöytäkunta katsahtivat ylös tämän ikävän kohtauksen sattuessa, ja nähdessäni hänen vääntelevän naamansa merkillisen näköiseksi, arvasin hänen otaksuvan, että isäni (jota hän aina pelkäsi) oli neuvonut minua pitämään puoliani. Mutta Alma, jolla oli tarkempi vaisto, ajatteli nähtävästi Martinia, ja hän alkoi melkein heti paikalla jutella hänestä.

"Vai on hyvä ystäväsi juuri lähtenyt, kultaseni. Palvelijat ovat aivan hupsuina häneen. Meidän ei onnistunut tavata häntä nytkään. Paha onni! Toivoakseni pyytelit anteeksi puolestamme ja ilmoitit kuinka pahoillamme olimme lähdöstämme -- ilmoitithan?"

Paholainen varmaankin riivasi minua, sillä minä vastasin:

"Enkä ilmoittanut, Alma."

"Miks'et, kultaseni?"

"Koska täällä saaressamme on sellainen puheenparsi, että vain aasi syö kushagia" [muuan autioilla paikoilla kasvava kitkerä ruoho].

Alma rupesi nauramaan muiden kanssa tälle jotenkin hillittömälle vastaukselleni ja johti sitten puheen äskeisen purjehdusretken tapahtumiin.

Sain kuulla että hän, vallattuaan ensin piispan suosion iltamassaan, oli menestyksestään niin rohkaistunut, että päätti vallata koko saaremme "ylimystön" kutsumalla heidät tansseihin huvialukselle sen ollessa ankkurissa Holmtownissa, ja suurta riemastusta saivat aikaan hänen naurettavat kuvauksensa hienostomme kömpelöistä ponnistuksista miellyttää miestäni ja hänen vieraitaan.

"Voi sentään, Jimmy", huudahti herra Vivian kimeällä naisäänellään, "muistatko sitä vanhaa neitoa harsohameessa, joka -- j.n.e..."

"Mutta muistatko" huudahti herra Eastcliff, "sitä kylävoutia pullonpäänenineen, joka -- j.n.e..."

"Minä olin pakahtua nauruun", sanoi joku naisista.

"Niin minäkin", vakuuttivat kaikki.

Eikä aikaakaan, kun minä jo huomasin, että tätä epämiellyttävää ja huonoa käytöstä todistavaa pilkantekoa jatkettiin minun tähteni.

Alman myönnettyä, että hän oli kovasti "flirtannut" piispan kanssa, ja herra Vivianin yleisen naurun keskessä ristittyä hänet "madame Lierin kultamuruksi", kääntyi Alma minun puoleeni:

"Mary kultaseni, senhän toki myöntänet, että vaikkakaan poloiset saarelaisesi eivät syökään kushagia, ovat he kuitenkin maailman hullunkurisimpia ihmisiä vieraissa ollessaan."

"Eivät sen hullunkurisempia", vastasin, "kuin ihmiset, jotka itse isäntinä ollen nauravat heille."

Ei ollut niinkään helppoa lyödä tätä leikiksi, niinpä herrat peittääkseen Alman nolostumista rupesivat puhumaan hevosista ja koirista, enkä tiedä kuinka kauan tätä jotenkin karkeilla kaskuilla höystettyä keskustelua olisi pitkitetty, ellei vanha rouva Lier olisi kääntynyt puoleeni ja koskettanut vakavampaa ainetta.

Se koski Alman koiraa, joka oli kuollut purjehdusmatkalla, vaikkei kukaan tietänyt mikä oli sen kuoleman aiheuttanut; mahdollisesti oli se pahasti ikävöinyt emäntäänsä ollessaan karanteenissa, jota hallituksen mielettömät määräykset olivat vaatineet ulkomailta palattuamme.

Koska koira oli merellä kuollut, otaksuin sen joutuneen haudatuksikin sinne, mutta eipäs, niin tunteettomia eivät vieraamme olleetkaan. Laivan kirvesmies oli valmistanut sille kauniin mahonkikirstun, jonka pääpuolessa oli kuvastinlasi ja jalkapäässä nimikilpi, missä kultakirjaimin luettiin koiran nimi, Prue, ja sen ikä, kolme vuotta.

Tässä kunnossa se oli tuotu maihin, ja nyt se juhlallisesti lepäsi Alman pukuhuoneessa kaikkein katseltavana. Mutta huomenna se oli haudattava jonnekin linnan läheisyyteen, arvatenkin rotkoon, ja sinne sen oli saattava koko seurue juhlakulussa ja mustiin vaatetettuna kuten hautajaisissa ainakin.

Suuttumus ja inho kuohuttivat mieltäni kuullessani näistä uskomattomista toimenpiteistä juteltavan, ja viimein lausuin selvällä, painokkaalla äänellä:

"Pyytäisin sinua hyväntahtoisesti luopumaan siitä."

"Miksi niin, kultaseni?" kysäsi Alma.

"Koska minä en sitä tahdo enkä salli", vastasin.

Nolo hiljaisuus seurasi tätä julistusta, ja kun keskustelu jälleen pääsi vauhtiin, kuulivat tarkat korvani (jotka eivät aina ole kartuttaneet onneani) puoliääneen lausutut sanat:

"Kas vain, onpa sillä sisuakin."

Siitä huolimatta Alma, kun nousin ruokasalista lähteäkseni, kietoi käsivartensa vyötäisilleni, sanoi minua rakkaaksi pikku nunnakseen ja vei minut halliin.

Siellä käytiin istumaan suuren, avonaisen takan eteen ja hetken kuluttua juteltiin vapaasti ja ujostelematta kuten hienojen naisten eräissä piireissä usein on tapa.

Herra Eastcliffin Camilla kertoi jotenkin sopimattoman jutun eräästä "pukijasta", jota hän oli käyttänyt teatterissa, ja sitten eräs toinen nuori nainen saneli erään ilmoituksen, jonka hän oli lukenut muutamasta kristillisestä sanomalehdestä: "Sisäkkö haluaa paikkaa perheessä, missä on miespalvelija."

Tätä kertomusta seurasi kajahtava nauru, mutta se yltyi vielä kovemmaksi, kun Alman äiti nojatuolinsa syvyyksistä totiseen tapaansa huomautti, ettei hän 'keksinyt mitään naurettavaa siinä' ja 'ettei tyttö rukka ajatellut mitään sellaista kuin he.'

Suuttumus kuohutti jälleen mieltäni, ja koska olin päättänyt vaatia heitä ottamaan huomioon minunkin läsnäoloni, sanoin:

"Hyvät naiset, pyytäisin teitä jättämään tämäntapaiset keskustelut. Minä en niistä pidä."

Viimein asiat kehittyivät huippuunsa.

Noin kymmenen päivää Martinin lähdön jälkeen sain Southamptonista lähetetyn sähkösanoman, joka sisälsi sanat: "Hyvästi! Jumala siunatkoon sinua!" ja seuraavana päivänä luin sanomalehdestä kertomuksen hänen viimeisestä illastaan Tilburyssä.

Hän oli pitänyt päivälliset ystävilleen, niihin luettuina hänen entinen päällikkönsä vaimoineen sekä useat muut Lontoossa sattumalta oleskelevat naparetkeläiset, muuan ministeri ja sen sanomalehden omistaja, joka oli hänen retkikuntansa kannattaja.

Päivällinen oli syöty "Scotian" salongissa (kuinka elävästi se muistui mieleeni) ja ilta oli päättynyt tanssiin kannella kuutamossa; ja kun erohetki oli käsissä, oli Martin pitänyt pienen, hellänhaikean puheen (sydämellisyyttä henkivän, mutta kielellisesti heikon) missä hän oli sanonut, että nyt toiselle Etelänavan valloitusretkelle lähtiessään hän "ei voinut olla tuntematta hiukan tuskaista pakotusta kaksinkertaisten liiviensä kolmannen napin alla. Sillä hän ajatteli niitä rakkaita, joista heidän nyt oli erottava, kun lähtivät tuntemattomiin vyöhykkeisiin, joissa tanssiminen oli jäävä unhoon."

Tarpeetonta on kertoa kuinka hänen sanansa minua liikuttivat tässä minulle niin vierashenkisessä ympäristössä, mutta vahingossa jätin sanomalehden salin pöydälle, ja seuraavana aamuna mennessäni alakertaan aamiaisen jälkeen, tapasin Alman takkatulen ääressä hallissa keinutuolissa loikomassa paperossiaan poltellen ja lukien naurettavan juhlallisella äänellä sanomalehden selostusta. Hänen ympärillään seisoi joukko herroja, niiden joukosta mieheni, jonka pullea ruumis (hän alkoi käydä lihavaksi) tutisi naurusta.

Minulla oli täysi työ estäytyä syöksymästä tulistuneena heidän luokseen, mutta kun jaloissani oli keveäpohjaiset kengät, niin seisoin rauhallisena heidän keskellään, kunnes minut huomattiin.

"Oh", virkahti Alma hymyillen kaikkein maireinta ja pettävintä hymyään, "me tässä juuri luimme tätä kaunista selostusta ystäväsi viimeisestä illasta Englannissa."

"Niinpä näkyy", vastasin, ja sisällisestä harmista kuohuen otin peukalon ja etusormeni päillä sanomalehden hänen käsistään (ikäänkuin hänen kosketuksensa olisi saastuttanut sen) ja paiskasin sen takkatuleen, missä se joutui liekkien saaliiksi.

Tähän tuntuivat kaikki lystit loppuvan. Pitkä herra Eastcliff astui avoimen oven luo sanoen:

"Hiton sopiva ilma autoretkeä varten, eikö teistäkin?"

Tämä herrasmies ei tähän saakka ollut pitänyt minkäänlaista kiirettä käydä ystävänsä luona, joka oli vuokrannut metsästysmaita Skyessä, -- jolla tekosyyllä Alma oli puolustanut heidän äkillistä lähtöään purjehdusretkelle -- mutta nyt hän alkoi käydä liian huvitetuksi Invernessin kokouksesta voidakseen kauemmin viipyä Raa-linnassa. Muutkin vieraamme alkoivat harrastaa jos jotakin, toisilla oli kiire Perthin ja Äyrin kilpa-ajoihin, toisilla lohia kalastamaan Tay joesta ja hirviä ampumaan Invercauldin metsissä, niin että viikon kuluttua olin jättänyt hyvästi heille kaikille.

Kaikille paitsi Almalle.

Palasin sisään hallista saatettuani joitakin vieraitani, kun Alma seurasi minua huoneeseeni sanoen:

"Rakas, kulta tyttöseni, tahdotko olla minulle oikein kiltti?"

Hänen oli piakkoin lähdettävä äitinsä kanssa New Yorkiin, mutta koska se "rakas mummu kulta" oli kehnoimpia merelläkulkijoita mitä ajatella saattaa, pitäisi heidän odottaa suurinta kaikista laivoista, ja koska suurin laiva läksi Liverpoolista ja Ellan oli niin lähellä satamaa, niin ehkäpä minä sallisin... vain viikoksi, ehkäpä kahdeksi...