Part 27

Mutta en voi lähteä, ennenkuin olet parempi, niin että olen juuri lähettämässä sähkösanoman Lontooseen, että retkikuntamme on siirrettävä sairaustapauksen takia, ja jos he luulevat, että minä olen sairas, ei sillä väliä, tämähän on jotain pahempaa.

Mutta jos todella olet hiukan parempi, kuten kamarineitisi sanoo, niin voinet ehkä tulla ikkunaan ja huiskuttaa kättäsi minulle, ja minä olen oleva onnellinen kuin katupoika.

Ystäväsi Mart.'

Tähän kirjeeseen (unohtaen entisen pelkoni) lähetin paikalla suullisen vastauksen, että toipumiseni edistyi nopeasti ja että toivoin pääseväni pystyyn päivälliseksi, niin ettei hänen mitenkään pitänyt sitä sähkösanomaa lähettää Lontooseen, sillä ei kukaan tietänyt, mitä olisi tapahtuva, ja kaikki oli Jumalan kädessä.

Price vei tervehdykseni perille merkitsevä hymy suupielissään, ja parin minuutin kuluttua kuulin Martinin nauravan ja juttelevan Tommy toverin kanssa nurmikon toisessa laidassa.

En tiedä, miksi huolehdin niin suuresti puvustani tänä iltana. En odottanut tämän jälkeen enää tapaavani Martinia. Hän oli lähtevä tiehensä minun tahdostani. Mutta en sittenkään ollut milloinkaan ennen uhrannut pukuuni niin paljon huolta. Puin ylleni sen pehmeän, valkean atlaspuvun, joka oli minulle tehty Kairossa, hiuksiini kiinnitin helminauhan ja toisen pujotin kaulalleni.

Martin odotti minua budoaarissa, ja ihmeekseni hänkin oli muuttanut pukua, mutta lukuunottamatta pehmeätä silkkipaitaa, en tiedä mitä hänellä oli yllään tai näyttikö hän kauniilta vai ei, koska hän oli Martin, eikä mikään muu minulle merkinnyt mitään.

Tiedän varmaan, että askeleeni olivat kepeät astuessani sisään valkeissa silkkikengissäni, mutta Martin oli kuullut, ja näin hänen silmänsä välähtävän hänen katsellessaan minua ja sanoessaan jotain herttaista hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa pienen, tumman päänsä taivasta kohti.

"Nyt on välirauha, eikö niin?" kysäisi hän.

"Niin, välirauha", vastasin minä, mikä merkitsi että koska tämä oli oleva viimeinen yhdessäolo-iltamme, niin kaikki tuskaa tuottavat puheenaineet oli työnnettävä syrjään.

Ennenkuin kävimme pöytään, vei hän minut parvekkeelle katselemaan merta, sillä vaikka sadetta ei vielä kuulunut, niin kumahteli etäällä kolea ukkosenjyrinä salamanvälähdysten ohella, jotka tuokioksi valaisivat veden taivaallisella ihanuudella ja sitten katosivat tuikean ja ahnaan pimeyden kitaan.

Päivällisen aikaan me pysyimme uskollisina päätöksellemme. Välttääksemme aihetta, joka ylinnä väikkyi meidän kummankin mielessä, leikimme olevamme lapsia ja olevamme jälleen matkalla Pyhän Marian kalliolle.

Kun Martin puhui laivuristaan, niin kysyin: "Onko hän mainio?" Kun hän mainitsi erään tieteellisen apulaisensa, niin minä tokaisin: "Kelpaako hän mihinkään?" Ja hänen kerrottuaan minulle, että hän toivoi voivansa ottaa haltuunsa jonkun saaren Englannin kruunun nimessä ja pystyttää siihen unioonilipun, sanoin minä: "Vaikka menisi henki, niin se on aina tehtävä, kun ollaan naparetkellä."

Kuinka me nauroimme! Hän nauroi, koska minä nauroin, ja minä nauroin, koska hän nauroi. Olipa siinä minun puoleltani hiukan mieluista keimailuakin (sellaista, jota ei yksikään nainen voi vastustaa), kunnes äkkiä välähti mieleeni, että tämän leikin varjossa me oikeastaan jälleen lähestyimme vaarallisia aloja. Se säikähytti minua hetkeksi, mutta sitten vakuuttelin itselleni, että olimme hyvässä turvassa niin kauan kuin jaksoimme pysyä leikin rajoissa.

Se ei ollut sentään aina helppoa; naurumme takana piileskeli usein kyyneliä, ja muutamista muistelmista työntäytyi meitä vastaan odottamattomia pistoksia, sillä moneen seikkaan kätkeytyi nyt toinen merkitys kuin ennen, ja meidän oli pakko tuntea elämän kovuus meitä kohtaan.

Kurkkuani alkoi kuroa muistutellessani mieleeni, kuinka venheemme hävisi meiltä, jättäen meidät kahden tuolle julmalle kalliolle kohoavan nousuveden uhatessa tulvia ylitsemme, ja olin melkein nyyhkytyksiin puhjeta, kun toistin viimeisen epätoivoisen huudahdukseni: "En minä ole yhtään mainio!... ja sinun täytyy luopua minusta... ja jättää minut tänne ja pelastaa itsesi."

Oli kuin olisimme astuneet tulivuoren päällä ja ohut, kuuma maa olisi minä hetkenä tahansa voinut puhjeta jalkaimme alla.

Estääkseni sitä istahdin pianon ääreen ja rupesin laulamaan. En uskaltanut laulaa rakkaita, juhlallisia luostarilaulujani -- niinpä lauleskelin joitakin joutavia, kaduilta kuulemiani pätkiä. Äkkiä pyörähdin ympäri pianotuolilla ja sanoin:

"Lyönpä vetoa vaikka mistä" -- (minä aina jäljittelin Martinin puhetapaa hänen seurassaan), "ettet muista sitä laulua, jonka lauloin veneessä istuessani William Rufus sylissäni."

"Lyönpä vetoa vaikka mistä, että voin muistaa", sanoi Martin.

"Etpä voi", sanoin.

"Pidä oma pääsi, kulta, mutta laula se yhtäkaikki", sanoi Martin ja niin minä lauloin --

"Sally tyttö soma tyttö, Sally tyttö oma tyttö, silloin kukan saan, jota sydämeni halaa, konsa kotirantaan purteni palaa".

Mutta tämä muistin vasama oli teroittunut Ajan tahkopenkillä ja se tuntui iskevän lävitsemme, ja niin Martin ehdotti, että koettaisimme sitä vallatonta kuorolaulua, jota retkeilijät olivat laulaneet laivallaan edellisenä iltana.

Hän ei tuntenut yhtään nuotteja, eikä hänellä ollut enemmän ääntä kuin peltovariksella, mutta istahtaen pianotuolille minun viereeni, hän hutki vasemmalla kädellään minun soittaessa oikealla kädelläni, ja niin me lauloimme yhdessä hurjassa, hauskassa epäsoinnussa.

Me nauroimme jälleen, kun pääsimme loppuun, mutta tiesin, etten kestäisi enää kauan, ja tuontuostakin unohdin olevani budoaarissani ja olin näkevinäni tuon kolkon ylätasangon kaksitoistatuhatta jalkaa ylempänä reunajäätikköä, joka ympäröi Napaa, ja Martinin samoelevan jäätävässä tuulessa petollisten lumiaaltojen yli.

Keskiyön tienoissa menimme parvekkeelle katsomaan salamoita viimeisen kerran. Ukkonen vavahutteli kallioita ja jyrisi niiden kupeilla kuin tykkien pauke, ja Martin sanoi:

"Se kuulostaa kuin jään murtuminen siellä alhaalla."

Palatessamme huoneeseen Martin ilmoitti hänen täytyvän lähteä aikaisin aamulla, ennenkuin minä olisin pystyssä, sillä hänellä oli vielä joitakin hommia Blackwaterissa, missä "pojat aikoivat panna toimeen jotain lystiä".

Tällä tapaa hän jutteli edelleen jonkun aikaa, nähtävästi vaientaakseen tunteitaan ja estääkseen minua ajattelemasta. Mutta tuo julma hetki tuli viimein, ja se oli kuin Ajan tyhjä aukko silloin kun odotetaan kellon lyöntiä, jonka on annettava tieto vanhan vuoden katoamisesta ja uuden vuoden alkamisesta.

Käkikelloni löi kaksitoista. Martin katsahti minuun. Minä katsahdin häneen. Sitten loimme silmämme alas. Hän tarttui käteeni. Se oli kylmä ja kostea. Hänen kätensä oli kuuma ja värisevä.

"Tämä on siis... loppu", virkahti hän.

"Niin... loppu", minä toistin.

"No niin, meillä on ainakin ollut hauska päättäjäisilta", jatkoi hän. "Se on aina pysyvä muistissani."

Koetin sanoa että hän oli pian saava toisia muistettavia iltoja, jotka saattoivat hänen unohtamaan tämän.

"Ei ikinä tässä maailmassa!" vastasi hän.

Koetin toivottaa hänelle hyvää onnea ja suurta menestystä ja onnellista paluumatkaa maineen ja rikkauden helmaan.

Hän silmäili minua suurilla, kosteilla silmillään ja sanoi:

"Ooh, se on kaikki nyt yhdentekevää."

Koetin sanoa hänelle, että tulisin aina mielihyvällä muistamaan, kuinka hyviä, läheisiä ystäviä me olimme olleet.

Hän katsahti minuun uudelleen ja vastasi:

"Se on kaikki nyt yhdentekevää."

Soimasin itseäni siitä, että tuotin hänelle niin paljon kärsimystä, ja pitääkseni yllä rohkeuttani rupesin puhumaan, kuinka kaunista ja ylevää on kieltäytyminen kun kumpikin uhraa toisen puolesta kaikki syntiset ajatukset ja halut.

"Niin, teen kaikki mitä tahdot", sanoi hän. "En voi kieltää sinulta mitään."

Tämä koski minuun syvästi, niinpä sanoin, että jos olisin toisella tavalla menetellyt, niin olisi minua aina kalvamassa muisto rikotuista lupauksistani, sakramentista, jota olin solvaissut, ja uskosta, josta olin luopunut.

"Yhtäkaikki olisimme olleet hyvin onnelliset", sanoi hän, ja silloin kurkkuni kävi niin paksuksi, etten voinut enää mitään virkkaa.

Tuokion kuluttua hän virkkoi:

"Sydämeni pakahtuu, kun täytyy sinut jättää. Mutta otaksun, että sen täytyy tapahtua, vaikka en käsitä mikä tästä lopuksi tulee."

"Kaikki on nyt Jumalan kädessä", sanoin.

"Niin", virkkoi Martin, "Hänestä nyt kaikki riippuu."

Sydäntäni kouristi nähdessäni hänen surun runtelemat kasvonsa, ja ponnistaen ääneni lujaksi sain sanotuksi, ettei hänen pitänyt jättäytyä epätoivon valtaan.

"Sinä olet niin nuori", sanoin. "Sinä tulet varmaan vielä löytämään paljon onnea tulevaisuudessa."

Ja vaikka tiesin että jo pelkkä ajatus, että jokin toinen nainen ottaisi sen rakkauden, jonka minä nyt työnsin luotani, olisi muuttanut maailman autioksi erämaaksi minulle, niin minä sittenkin puhuin jotain rakkauden puhtaimmasta ilosta, joka kerran oli joutuva hänen osalleen.

"Ei taivaan Jumalan nimessä", sanoi Martin. "Minulla ei tule olemaan ketään toista naista. Ellen saa sinua, kannan murhepukua kuin olisit kuollut."

Siinä lauseessa ilmeni tuskaa, mutta sittenkin salainen ilo väreili mielessäni.

Hän piteli yhä kättäni. Kauan aikaa me näin pitelimme toisiamme kädestä. Huolimatta teennäisestä rauhallisuudestani en voinut hellittää hänen kättänsä. Tuntui kuin olisin ollut hukkumaisillani ja hänen kätensä olisi ollut ainoa turvani. Mutta yhtäkaikki sanoin:

"Meidän täytyy nyt sanoa hyvää yötä ja hyvästi."

"Entä jos se onkin iäksi?"

"Älä puhu niin."

"Mutta jos se on?"

"No niin, silloin... hyvästi -- iäksi."

"Anna minulle ainakin jotain muistoa", virkkoi hän.

"Parasta etten anna", vastasin, mutta puhuessani pudotin nenäliinani, jota olin likistänyt toisessa kädessäni, ja hän sieppasi sen.

Tiesin, että kyyneleeni virtasivat pitkin poskiani, vaikka koetin niitä pidättää. Näin että hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet kuten edellisenä iltana.

Seurasi tuokio äänettömyyttä, jolloin en ollut tietoinen mistään muusta kuin että valtimoni jyskytti hurjasti, ja sitten hän vei käteni huulilleen, laski sen hiljakseen pois ja astui ovea kohti.

Mutta kun hän sen oli avannut, niin hän käännähti ja katsahti minuun. Minä katselin häntä ikävöiden, hartaasti anoen, himoten hänen rakkauttansa kuten lämmintä liekkiä, missä sydämeni saattaisi lämmitä.

Sitten seurasi huumaava hetki. Näytti siltä kuin hän olisi hetkeksi kadottanut kaiken vallan itseensä ja hänen rakkautensa olisi kuohahtanut hänen ylitseen kuten mahtava, ryöppyävä virta.

Survaisten oven luotaan hän harppasi luokseni pitkin askelin ja siepaten minut vahvoihin käsivarsiinsa, hän nosti minut ylös lattialta, likisti minut lujasti rintaansa vasten, suuteli minua intohimoisesti suulle ja huudahti värähtävällä, käheällä äänellä:

"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Minä en luovu sinusta syystä, että olet naimisissa tuon heittiön kanssa, vaan sielusi tähden. Me rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan toisiamme. Vähät siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."

Vereni kuohui. Maailma pyöri silmissäni. Aivoissani kohisi. Kaikki henkinen voimani oli kadonnut. Minä olin nainen ja minusta oli kuin olisi esi-ihminen anastanut minut haltuunsa pelkällä voimalla. Mutta minä en sitä pelännyt. Minä nautin siitä. Minä halusin antautua.

Mutta jo seuraavalla hetkellä Martin oli päästänyt minut käsistään ja paennut huoneesta paiskaten oven kiinni jäljestänsä.

Minusta tuntui kuin olisi osa minusta itsestäni reväisty rinnastani ja lähtenyt hänen kanssaan.

Huone näytti muuttuneen pimeäksi.

Kuudeskymmenesyhdeksäs luku.

Hetken aikaa seisoin samalla paikalla, mihin Martin oli minut jättänyt, värähdellen koko ruumiiltani kuten avoin haava ja sanellen itselleni että hän oli mennyt, etten koskaan enää näkisi häntä ja että olin karkoittanut hänet luotani.

Nuo kiihkeät suudelmat olivat riistäneet minulta voiman ajatella selvästi. Saatoin vain tuntea. Ja ylinnä, kaiken muun yli tunsin että se lääke -- kieltäymys --, jolla olin arvellut onnetonta asemaani auttaa, oli mahdoton, koska Martin oli osa olemustani enkä voinut elää ilman häntä.

"Martin! Martin! Rakkaani! Rakkaani!" huusi ääni sydämessäni.

Peläten lausuneeni sanat ääneen ja kauhulla ajatellen, mitä saattaisi tapahtua niiden lumouksessa, riensin makuuhuoneeseeni ja lukitsin ja salpasin oveni.

Mutta sydän ei tiedä mitään lukoista ja salvoista, ja tuokiota myöhemmin henkeni seurasi Martinia hänen huoneeseensa. Näin hänet sellaisena kuin olin nähnyt hänet viimeksi, kasvot epätoivon runtelemina, ja soimasin itseäni syylliseksi hänen kärsimyksiinsä.

Olin kukistanut Martinin, mutta olin kukistanut myös itseni. Olin pakottanut hänet antautumaan, mutta hänen alistumisensa oli nujertanut minut.

Jospa minulla olikin oikeus tuomita itseni kieltäymykseen, niin mikä oikeus oli minulla tuomita siihen hänet, joka ei sitä halunnut, ei ajatellut sitä tarpeelliseksi, ei voinut tyytyä siihen ja vastaanotti sen vain kuuliaisuudesta minun tahdolleni.

Hän rakasti minua. Ei ole mies milloinkaan hellemmin rakastanut ketään naista. Hän ansaitsi vuorostansa tulla rakastetuksi. Hän ei ollut tehnyt mitään menettääkseen rakkauteni. Häntä eivät mitkään siteet sitoneet. Ja sittenkin karkoitin hänet luotani. Mikä oikeus oli minulla siihen?

Aloin käsittää, että olin kauttaaltaan toiminut katalan itsekkäästi. Suuressa rakkaudessaan hän oli sanonut vähän tai ei mitään itsestään. Mutta miksi en ollut häntä ajatellut? Uskonnollisen omantuntoni kamppailuissa olin ajatellut vain itseäni, mutta Martin oli myös kärsinyt, enkä ollut koskaan oikein kunnolleen edes ajatellut sitä. Mikä oikeus oli minulla saattaa hänet kärsimään?

Hetken kuluttua rupesin riisuutumaan, mutta se kävi vitkallisesti, sillä minä pysähdyin tuontuostakin ajattelemaan.

Ajattelin niitä pitkiä vuosia, jolloin Martin oli minua odottanut, ja sanellessani itselleni, että hän oli pysynyt puhtaana, minun tähteni puhtaana, sydämeni jyskytti niin kovasti, että saatoin tuskin kestää sen jännitystä.

Ja vielä syvemmin järkytti minua ajatus, että samoin kuin hän menneisyydessä ei ollut muita naisia ajatellut, samoin hän ei tulevaisuudessakaan ollut sitä tekevä. Ei sinä ilmoisna ikänä! Siitä olin yhtä varma kuin omasta hengityksestäni.

Hänen toivottomat sanansa soivat armottomasti korvissani -- "Kaikki on nyt yhdentekevää". "Kuinka onnelliset olisimme voineet olla", ja minua halutti rientää hänen luokseen ja sanoa että vaikka lähetin hänet luotani, niin rakastin häntä kumminkin, ja juuri siksi että häntä rakastin, minä lähetin hänet pois.

Olin astunut askeleen ovea kohti, ennenkuin muistin että oli liian myöhäistä panna aikomukseni täytäntöön. Tilaisuus oli mennyt. Martin oli mennyt huoneeseensa. Saattoipa hän olla vaikka vuoteessa tähän aikaan.

Mutta on olemassa henkisiä vaikuttimia, jotka ohjaavat ruumistamme tahdostamme riippumatta. Puin ylleni aamupukuni (ollen puolipukeissa) ja palasin budoaariin. En tiedä mikä tunnesysäys minut pakotti sen tekemään, enkä myöskään tiedä mikä pani minut siirtymään sieltä parvekkeelle, ehkäpä surunvoittoinen kaipaus seisoa vielä kerran siellä, missä Martin ja minä olimme vähän aikaa sitten seisoneet.

Nyt olin yksin. Kumea ukkonen jyrähteli yhä pitkin kallioita kuten jää, kun se murtautuu siteistään, mutta minä tuskin kuulin sitä. Valkeat, leveät leimahdukset yhä repelivät pilviä ja näyttivät kohoavan meren syvyyksistä, mutta minä tuskin näin niitä.

Nojautuen parvekkeen kaidetta vastaan ja tuijottaen tuontuostakin selkenevään pimeyteen, kuvittelin itselleni, kuinka kolkko ja hyljätty Martinin elämä oli oleva sen jälkeen kun hän minut oli jättänyt. Kun hän rakasti minua niin suuresti, niin hän saattaisi toivottomuudessaan langeta vaikkapa paheisiin, ja jos niin kävisi, kuka olisi siitä vastuunalainen?

Kadottaessaan minut hän saattaisi kadottaa uskonsa Jumalaan. Olin lukenut miehistä, jotka olivat joutuneet henkisesti hunningolle kadotettuaan uskonsa rakkauteen, ja kyselin itseltäni, mitä minun oli tehtävä, jos Martin tulisi uskottomaksi.

Ja vakuutellessani itselleni, että voisin pelastaa Martinin sielun vain uhraamalla oman sieluni, jouduin niin suureen rakkauden huumaukseen, että arvelin voivani senkin tehdä.

"Martin! Martin! Anteeksi! Anteeksi!" huusin.

Minua niin kuumotti, että avasin aamupukuni vilvoittaakseni rintaani. Hetken kuluttua minua alkoi värisyttää, ja peläten vilustuvani palasin budoaariin ja kävin istumaan.

Katsahdin käkikellooni. Se oli puoli yksi. Vain puoli tuntia aikaa siitä kun Martin jätti minut! Tuntui kuin olisi siitä jo vierinyt tuntikausia. Ja mitä vuosia, mitä loppumattomia vuosia elämässäni oli minun vielä vietettävä ilman häntä?

Huoneessa oli niin hirvittävän hiljaista, ja yhtäkaikki tuntui kuin siinä vielä elehtisi kuollut naurumme. Onnemme henki tuntui siinä liikkuvan.

Ihmettelin, mitä Martin mahtoi tehdä tällä hetkellä. Mahtoiko hän olla vuoteessa ja nukkua, vai istua valveilla kuten minä, ajattelemassa minua, kuten minä ajattelin häntä?

Kerran luulin kuulevani hänen askeleitaan. Kuuntelin, mutta liikahdus pysähtyi. Toisen kerran peittäessäni kasvot käsiini, luulin näkeväni hänet huoneessani niin selvästi kuin olisivat seinät väliltämme poistuneet. Hän kuroitti käsiään minulle ja hänen kasvoillaan oli sama ikävöivä, rakastava, toivoton ilme, jonka olin nähnyt niissä ovella erotessamme.

Ja kerran luulin kuulevani hänen mainitsevan nimeäni.

"Mary!"

Kuuntelin taas, mutta taas oli pelkkä hiljaisuus ympärilläni, ja sanellessani itselleni, että jos hän todella oli lausunut nimeni, hän oli varmaan puhunut sen itselleen (kuten minäkin) sydämeni tykähti hurjasti.

Kuulin vielä kerran hänen äänensä.

"Mary!"

En kestänyt kauempaa. Martin vaati minua luokseen. Minun täytyi mennä. Revetköön vaikka ruumis ja sielu toisistaan, mutta minun täytyi mennä.

Ennenkuin tiesinkään mitä tein, olin avannut oven ja astuin käytävää pitkin Martinin huonetta kohti.

Talo oli pimeä. Kaikki olivat makuulla. Askeleeni olivat kepeät, mutta sittenkin narisivat lattiapalkit allani. Tiesin että tämän jylhän vanhan linnan lattiat toisinaan pitivät pahaa ääntä, vaikka ei kukaan astunut niillä, mutta siitä huolimatta pelkäsin.

Puolivälissä Martinin ovelle pysähdyin. Aavemainen käsi tuntui laskeutuvan hartioilleni ja aavemainen ääni kuului puhuvan korvaani:

"Odota! Mieti! Jos sinä panet aikomuksesi täytäntöön, mitä silloin tapahtuu? Sinä joudut kirouksen alaiseksi. Kaikki sukupuolesi on kääntyvä sinua vastaan. Sinusta tulee huono nainen."

Omatuntoni se oli, joka puheli minulle Kirkon äänellä -- tuon Kirkon, joka kaikkivaltiaana ja järkkymättömänä erotti minut Martinista. Minä olin sen lapsi, sen helmassa syntynyt, mutta jos olisin tottelematon sen laeille, niin se olisi vierivä ylitseni kuin säälimätön Juggernaut.

Ensin en voinut käsittää, miksi Kirkko estäisi minua olemasta Nainen. Naisellisuuteni huusi elämää, rakkautta ja vapautta. Mutta Kirkko julisti, taipumattomana ja järkkymättömänä: "Sinun Ei Pidä!"

Mutta tuokion kuluttua alkoi pimeys sisässäni hälvetä, ja arvelin näkeväni asiat selvemmin. Kirkko oli maailman sielu. Se vartioi puhtautta, mikä yksin saattoi pitää inhimillisen perheen koossa. Jos kaikki onnettomiin naimisiin joutuneet naiset tekisivät mitä minä nyt aioin tehdä (olipa kiusaus miten suuri hyvänsä), niin maailma joutuisi rappiolle ja häviöön.

Murtuneena ja masentuneena, ja tuntien olevani ylen pieni ja heikko, hiivin takaisin budoaariin ja suljin oven.

Silloin tapahtui jotain merkillistä -- tuollainen pieni tapahtuma elämässä, joka tuntuu johtuvan kohtalon mahtavan käden viittauksesta. Makuuhuoneestani lähtevä valonsäde, leikaten kirjoituspöytäni kulmaa, valaisi siinä olevaa pientä paikkakunnanlehteä.

Sanomalehti, joka oli mahtanut tulla iltapostissa, oli nähtävästi ollut Martinin käsissä, ja vain siitä syystä minä avasin sen ja vilkaisin siihen.

Silmäni sattuivat ensiksi lyhyeen selostukseen, jonka päällekirjoituksena oli "Hyväntekeväisyysnäytäntö".

Se kuului:

Raa-linnan englantilaiset vieraat, jotka risteilevät saaremme ympäri Kleopatra nimisessä, kauniissa huvialuksessa, olivat eilisiltana panneet toimeen varieteenäytännön Ravenstownin palatsissa katolisen lähetystyön hyväksi.

Näytännön loputtua hänen ylhäisyytensä piispa, joka oli itse läsnä ja seurasi kutakin ohjelman numeroa nähtävällä mielenkiinnolla, esitti tunnetulla sulavalla tavallaan kiitoksensa lordi Raalle, huomauttaen että tämä katolilaisen hyväntekeväisyyden avustaminen oli uusi todistus hänen suuresta vapaamielisyydestään. Erikoisesti hän mainitsi vielä kaunista ja lahjakasta madame Lieriä, joka oli ihastuttanut kaikkia läsnäolevia serpentiinitanssillaan ja jota Ellanin Kirkko oli aina kiitollisuudella muistava siitä kauniista rahasummasta, joka oli tuloksena hänen innokkaista puuhistaan näytännön aikaansaamiseksi.

Kleopatra kuuluu lähtevän Ravenstownin satamasta paluumatkalle Raa-linnaan huomisaamuna.'

Se oli kaiken loppu. Se tuli päälleni kuin kohiseva virta ja pyyhkäisi tiehensä kaikki epäröimiset.

Sellainen siis oli Kirkon puhtaus -- minua se uhkasi kirouksellaan, kun halusin seurata sydämeni puhtaimpia käskyjä, mutta otti rahaa Alman tapaiselta naiselta, joka lahjoi sitä olemaan sokea hänen huonoon elämäänsä nähden ja osoittamaan hänelle suosiotansa!

Entä mieheni -- hänen kevytmielinen elämänsä oli julkinen ja kaikkialla tunnettu, mutta sittenkin Kirkko sanansajulistajan kautta imarteli hänen turhamaisuuttaan ja suvaitsi hänen syntejänsä.

Hän oli tulossa takaisin luokseni -- tuo avionrikkoja, ja kun hän tulee, niin Kirkko vaatii minua olemaan hänelle uskollinen, olipa hänen käytöksensä millainen tahansa, kieltäytymään siitä puhtaasta rakkaudesta, joka nyt minut täytti.

Mutta ei, ei, ei! Ei milloinkaan enää! Se olisi kuolemaa pahempi. Kirottu olkoon se voima, joka saattaa tuomita naisen sellaiseen elämään!

Ehkäpä en ollut enää selväjärkinen -- henkisesti selvä -- ja suokoon minulle siinä tapauksessa Jumala ja Kirkko anteeksi. Mutta nähdessäni, ettei Kirkko eikä laki voinut irroittaa tätä sidettä, jota en ollut itse tehnyt, että kumpikin kannatti huonoa miestä ja sieti langennutta naista, nousi koko sieluni kapinaan.

Sanelin itselleni, että jos nyt jättäisin mieheni ja menisin Martinin luo, niin pakenisin häpeästä kunniaan.

Näin uudelleen Martinin epätoivoiset kasvot sellaisina kuin ne olivat erohetkellämme, ja aivoissani soivat hänen intohimoiset sanansa: "Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Me rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan toisiamme. Vähät siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."

Rinnassani huusi ääni: "Rakasta häntä! Sano hänelle, että rakastat häntä. Nyt, nyt! Hän on lähdössä. Huomenna on liian myöhäistä. Mene hänen luokseen. Tämä on oleva sinun todellinen avioliittosi. Se toinen oli vain laillistettua ja pyhitettyä prostitutsionia."

Hypähdin pystyyn ja kiskaisten oven auki astuin pontevin askelin käytävän poikki Martinin huonetta kohti.

Hiukseni olivat hajallaan, aamupukuni väljät hihat paljastivat käsivarteni, ja poveni oli yhtä paljas kuin parvekkeella ollessani, mutta sitä en ajatellut.

En koputtanut Martinin ovelle. Minä tartuin kahvaan kuten se, jolla on oikeus siihen. Se väännähti itsestään ja ovi aukeni.

Päässäni pyöri, mustia renkaita kieppui silmissäni, ja kuulin vapisevan, värähtelevän ääneni puhuvan kuin vieraan ihmisen suusta:

"Martin, minä tulen sisään."

Silloin sydämeni, joka oli sykkinyt rajusti, tuntui pysähtyvän lyönnistään. Jäseneni herpaantuivat. Minä olin kaatumaisillani.

Seuraavassa tuokiossa ympäröivät minua voimakkaat käsivarret. Minua ei pelottanut. Mutta aivoissani kohisi kuten silloin kun jää murtautuu siteistään.

* * * * *