Part 26

Ja sitten kerroin hänelle, että olin käynyt puhuttelemassa piispaakin, ja hän oli minulle ilmoittanut, mitä olin ennenkin tietänyt, vaikka kiusauksen hetkinä olin sen unohtanut, että katolinen kirkko ei salli avioeroa minkäänlaisissa olosuhteissa, koska Jumala laati avioliiton eikä kukaan ihminen niinmuodoin voinut sitä purkaa.

Martin kuunteli tarkasti, ja hän oli niin harras joka sanalle, että hän kohosi ylös polvistuvaan asemaan viereeni, joten hänen kasvonsa joutuivat vastatusten minun kasvojeni kanssa.

"Mutta Mary, rakas Maryseni", virkkoi hän, "ethän tarkoita, että tuollaiset vaikuttimet voisivat merkitä mitään meille."

"Minä olen katolilainen -- voinko muuta tehdä?" vastasin.

"Mutta ajattelehan -- rakkaani, rakas tyttöseni, kuinka kieroa, kuinka nurinkurista se on tällaisessa tapauksessa kuin on sinun? Jumalako avioliittosi laati? Sinun? Jumalako sinut naitti tuolle tunnetulle irstailijalle? Voitko todella uskoa sitä?"

Hänen silmänsä leimusivat. En uskaltanut häneen katsoa.

"Ajattelehan toki. Sanotaan, ettei katolinen kirkko salli mitään avioeroa, niinhän? Mutta mitä puhetta se on? Siveellisessä merkityksessähän sinä jo olet erotettu vaimo. Senhän oivaltaa jokainen, jolla on jonkin verran järkeä päässä. Kun sinä menit naimisiin tämän miehen kanssa, niin hän teki sopimuksen sinun kanssasi, ja hän on rikkonut sopimuksensa, eikö ole? Missä se sopimus siis nyt on? Sitä ei enää ole olemassa. Miehesi on hävittänyt sen?"

"Mutta eikö avioliitto eroa kaikista muista?" kysyin.

Ja sitten koetin selvitellä hänelle, mitä piispa oli sanonut avioliittosopimuksesta, että sitä ei voitu verrata mihinkään muuhun, koska Jumala itse oli osallisena siinä.

"Mitä?" huudahti hän. "Jumalako osallisena sellaisessa avioliitossa kuin sinun? Rakas tyttöseni, mietihän hiukan! Ajattele, mitä avioliittosi on ollut -- sitä ylpeyttä, turhamaisuutta ja voitonhimoa, josta se lähti, sitä pakkoa, jonka alaisena sinä olit, ja kaikkea siihen liittyvää häpeää ja kärsimystä ja viheliäisyyttä ja syntiä! Oliko Jumala osallisena tällaisen avioliiton rakentamisessa?"

Kuohuvin mielin hän nousi seisaalleen, astui pari askelta eteenpäin ja tuli sitten takaisin luokseni.

"Ajattele, mitä se merkitsee, ellei avioliittoasi pureta. Se merkitsee, että sinun täytyy yhä eteenpäin elää tämän miehen kanssa, jonka elämä on niin huono. Vuosikausia, niin kauan kuin elämäsi kestää, sinun täytyy sallia hänen nöyryyttää, häväistä ja turmella sinua seurallaan, tovereillaan ja esimerkillään, kunnes hän on raastanut sinut alas, alas, alas siihen liejuun, missä hän itse elää, ja sinä olet saastutettu sieluusi asti. Tätäkö Kirkko sinulta vaatii?"

Mieleni oli kovasti järkytetty. Ehkäpä minua halutti uskoa, mitä Martin minulle saneli; ehkäpä olin liian tietämätön hänelle vastaamaan, mutta en voinut sille mitään, että Martinin selvä järki muutti mielestäni tuhaksi ja tomuksi kaiken, mitä isä Dan ja piispa olivat minulle sanoneet.

"Mitä minun sitten on tehtävä?" kysyin.

Olin huomaavinani, että hänen kasvonsa värähtelivät. Hän nousi jälleen seisomaan ja seisoi edessäni hetken aikaa mitään puhumatta. Sitten hän lausui silminnähtävällä ponnistuksella:

"Ellei kirkkosi salli sinun erota miehestäsi, ja ellet voi mennä naimisiin ilman sitä, silloin..."

"Niin?"

"En aikonut sitä ehdottaa... Jumala tietää, etten aikonut... mutta kun nainen... kun nainen on pakotettu lemmettömään avioliittoon, joka on puristaa sielun ulos hänestä, eikä hänen Kirkkonsa rautaiset lait salli hänen vapautua siitä, niin tekeekö hän siinä rikoksen, jos hän..."

"No?" kysyin, vaikka tiesin mitä hän pyrki sanomaan.

"Mary", sanoi hän hengittäen kovasti ja lyhyeen, "sinun täytyy tulla minun luokseni."

Minä huudahdin äkisti tahtomattani.

"Oh, kyllä tiedän", sanoi hän. "Tätä emme olisi tahtoneet. Mutta me katsomme asiata suoraan silmiin. Miksi emme sitä tekisi? Ainakin minä sen teen. Ja jos isäsi ja piispa sanovat minulle jotain, niin kyllä annan heidän kuulla, mitä ajattelen tästä iljettävästä avioliitosta, johon ovat sinut pakottaneet. Mitä sinuun tulee, armas, niin tiedän, että jotain tulet sinäkin kärsimään. Kaikki nuo sovinnaiset ja teeskentelevät tekopyhät! Jokainen mies, joka on ostanut vaimonsa, ja jokainen nainen, joka on myynyt itsensä siveettömyyteen -- heitä on tuhatmääriä ympäri koko maailman ja he tulevat koettamaan... kenties he tulevat koettamaan... mutta antaa heidän koettaa. Jos heitä haluttaa polkea henkesi sammuksiin, on heidän ensin kuljettava minun ylitseni... niin, kautta Jumalan, se on heidän tehtävä!"

"Mutta Martin..."

"No niin?"

"Tarkoitatko että minä... että minä... eläisin... eläisin sinun kanssasi olematta naimisissa?"

"Sehän on ainoa mahdollisuus, vai mitä?" virkkoi hän. Ja sitten hän koetti minulle todistaa, että rakkaus on kaikki, ja että jos ihmiset rakastavat toisiansa, ei mikään muu ole mitään -- ei uskonnolliset juhlamenot, ei yhteiskunnan siveyskäsitteet, ei maailma ja sen panettelu.

Ratkaiseva hetkeni oli viimein tullut, ja vaikka rakkaus ja sääli minua repelivät, oli minun se kohdattava.

"Martin, minä... minä en voi sitä tehdä", sanoin.

Hän silmäili minua hievahtamatta ja kiinteästi, mutta en uskaltanut kohdata hänen katsettansa, sillä tiesin mitä hän kärsi.

"Pitäisitkö sitä vääränä?"

"Pitäisin."

"Syntinä?"

Koetin sanoa: "Niin", mutta vastaukseni sammui kurkkuuni.

Seurasi jälleen hetkinen äänettömyyttä, ja sitten hän virkahti värähtelevällä äänellä, joka melkein ihan masensi minut:

"Siinä tapauksessa ei ole enää mitään sanottavaa... eihän?"

Yritin puhua, mutta en saanut ääntä kurkustani.

"Ajattelin... koskei ollut muuta keinoa päästä tästä hirvittävästä avioliitosta... mutta jos luulet..."

Hän vaikeni ja tullen lähemmäksi minua, hän sanoi:

"Otaksun sinun tietävän, mitä tämä tietää sinulle, Mary --. että kaiken tämän alennusajan jälkeen, jossa olet elänyt, sinä suljet itseltäsi oven puhtaampaan, jalompaan elämään, ja että..."

En voinut kestää enempää. Sydämeni ikävöi hänen luokseen, mutta olin pakotettu puhumaan.

"Mutta tulisiko siitä mitään puhtaampaa elämää, Martin, jos se alkaa synnissä? Ei, ei! Oh, et tiedä kuinka kovaa on kieltäytyä siitä onnellisuudesta, jonka tarjoot minulle. Se on kovempaa kuin koko se kurjuus, johon mieheni on minut syössyt. Mutta onnea ei siitä tulisi, sillä syntimme olisi aina välillämme. Se olisi aina siinä, Martin -- joka päivä, joka yö, niin kauan kuin elämätä kestäisi... Meillä ei koskaan olisi yhtä ainoata onnellista tuntia. Olen vakuutettu siitä ettei olisi. Minä olisin itse onneton ja minä tekisin sinutkin onnettomaksi. Oh, en uskalla! En uskalla! Älä pyydä enää, minä rukoilen -- minä vannotan sinua."

Puhkesin kyyneliin, eikä kotvaan aikaan meistä kumpikaan puhunut mitään. Sitten Martin kosketti käsivarttani ja sanoi niin hellä väre äänessään, että sydämeni oli pakahtua:

"Älä itke, Mary. Minä luovun siitä. Huomaan, ettei minulla ole muuta tahtoa kuin sinun, rakas. Jos sinä jaksat kestää asiain nykyistä menoa, niin pitäisihän minunkin voida. Tule, palatkaamme sisään."

Hän kohotti minut seisaalle ja käänsimme askeleemme kotiinpäin. Loistava päivä oli synkistynyt meille kummallekin. Nousuvesi oli nyt kaukana ulapalla. Sen vaikerrus oli vain etäistä huminaa.

Kuudeskymmenesseitsemäs luku.

Martinin hellyydestä huolimatta oli minulla epämääräinen pelko, että hän vain teeskenteli alistuvansa tahtooni, ja ennenkuin päivä oli kulunut loppuun, tuli epäluuloni vahvistetuksi.

Päivällisaikana hän puheli hyvin vahan, ja kun nousimme pöydästä, menimme parvekkeelle ja istahdimme siellä olevalle suurelle tammi-istuimelle.

Ilta oli taas lauha ja tähdetön ja hyvin pimeä; ilma oli kumea ja ukkosta ennustava; yökehrääjän hyrinä kajahteli rotkosta, ja kohoavan nousuveden kohina oli kuin rumpujen räminä sotamiehen hautajaisissa.

Kun olimme käyneet istumaan pimeässä, virkkoi Martin:

"En tahtoisi loukata sinua jälleen, Mary, mutta ennenkuin lähden, tahtoisin päästä selville eräästä asiasta... Ellet voi saada eroa miehestäsi ja ellet... ellet voi tulla minun luokseni... miten meidän silloin käy?"

Koetin selittää hänelle, että meitä odotti vain yksi asia, ja parhaan kykyni mukaan kuvailin hänelle kieltäymyksen henkistä ylevyyttä ja ihanuutta.

"Tietääkö se, että meidän on... erottava?" sanoi hän. "Sinä kulkien omaa tietäsi ja minä omaani... milloinkaan enää tapaamatta toisiamme?"

Minua värisytti, ja sain vaivoin sanotuksi, että se, mitä meiltä nyt ennen kaikkea vaadittiin, oli tunteittemme hallitsemista ja -- masentamista.

"Tarkoitatko, että meidän olisi ne tykkänään tukahutettava?" virkkoi hän.

Minä olin kuin revitty lintu, joka ponnistelee vapaaksi liimasta, mutta minun onnistui sanoa, että jos rakkautemme oli rikollinen, niin oli velvollisuutemme kuolettaa se.

"Onko se mahdollista?" sanoi hän.

"Meidän täytyy rukoilla apua Jumalalta", vastasin, ja kun hänen päänsä oli painuksissa ja minä tuijotin ulos pimeyteen, yritin sanoa, että joskohta hän nyt kärsi, niin hän kyllä pian tointuisi tästä pettymyksestä.

"Toivotko minun siitä tointuvan?" kysäisi hän.

Hämmennyin vallan hirveästi, sillä huolimatta kaikesta mitä sanelin, tiesin että sydämeni sisimmässä en sitä toivonut enkä voisi toivoa siinä merkityksessä kuin hän tarkoitti.

"Me olemme toisiamme tunteneet ja rakastaneet kaiken elinaikamme, Mary -- eikö niin? Minusta tuntuu, ettei milloinkaan ole ollutkaan sellaista aikaa, jolloin emme olisi toisiamme tunteneet ja rakastaneet. Pitääkö meidän rukoilla Jumalaa, kuten sanot, että tulisi aika, jolloin meistä tuntuisi, kuin emme olisi milloinkaan tunteneet tai rakastaneet toisiamme."

Kurkkuani pisti -- en voinut vastata hänelle.

"Minä en voi", sanoi hän. "En koskaan, niin kauan kuin elän. Ei mitkään rukoukset voi auttaa minua unohtamaan sinua."

En voinut puhua. En uskaltanut katsella häneen. Hetken kuluttua hän lausui sakealla äänellä:

"Ja sinä... luuletko sinä voivasi _minut_ unohtaa? Luuletko voivasi haihduttaa minut muistostasi rukouksillasi?"

Minusta tuntui kuin olisi joku minua kurkusta kuristanut.

"Nainen elää sydämellään, eikö niin?" sanoi hän. "Rakkaus on hänelle kaikki... kaikki paitsi hänen uskontonsa. Käykö se mahdolliseksi -- tämä kieltäytyminen... käykö se mahdolliseksi sinullekaan?"

Tunsin käyväni jäykäksi, kuin olisi, kaikki veri vuotanut ruumiistani.

"Se ei käy. Sinä tiedät ettei se käy. Sinä et koskaan kykene rakkaudestasi luopumaan. Se ei ole mahdollista. Se ei ole inhimillistä... No niin, mikä siitä seuraa? Jos me emme lakkaa rakastamasta toisiamme -- sinä täällä ja minä siellä alhaalla -- niin tulemme olemaan aivan yhtä syylliset kirkon silmissä, emmekö?"

Minä en vastannut, ja hetken kuluttua hän siirtyi aivan likelle minua ja sanoi melkein kuiskaamalla:

"Ajattelehan vielä, Mary. Luo yksi ainoa silmäys siihen kauhistuttavaan elämään, joka sinua odottaa minun mentyäni. Sinä olet ollut naimisissa vuoden... vain vuoden... ja sinä olet hirvittävästi kärsinyt. Mutta pahempaa on vielä tulossa. Miehesi töykeä uskottomuus on ollut puistuttava, mutta on olemassa jotain vieläkin puistattavampaa kuin hänen uskottomuutensa hänen hellyytensä. Etkö ole milloinkaan _sitä_ ajatellut?"

Minä säpsähdin ja kauhistuin, sillä minusta tuntui, kuin olisi joku ilmoittanut hänelle elämäni arimman salaisuuden. Tullen vielä lähemmäksi hän virkkoi:

"Anteeksi, rakas. Minä olen velvollinen puhumaan suoraan nyt. Ellen sitä tekisi, en milloinkaan tulevaisuudessa antaisi sitä itselleni anteeksi... Kuuntele! Miehesi on voittava ihastuksensa tuohon... tuohon naiseen. Hän viskaa hänet luotaan kuten hän on ennen viskannut luotaan muutkin samantapaiset naiset. Mitä silloin tapahtuu? Hänelle muistuu mieleen, että sinä kuulut hänelle... että hänellä on oikeuksia sinuun... että sinä olet hänen vaimonsa ja hän sinun miehesi... että tuo inhottava laki, joka kieltää sinulta tasa-arvoisen ihmisolennon aseman, antaa hänelle oikeuden laillisen oikeuden -- pakottaa sinut kuuliaisuuteen. Etkö milloinkaan ole tätä ajatellut?"

Silmänräpäyksen verran katselimme toisiamme silmiin; sitten hän anasti käteni ja puhuen hyvin nopeasti virkkoi:

"Siinä se elämä, joka sinua odottaa, kun minä olen mennyt -- miehen kanssa, jota inhoat... vuodet läpeensä niin kauan kuin elämää kestää... hänen kanssaan sinun on oltava samassa talossa, samassa huoneessa... samassa..."

Huudahdus pääsi huuliltani, ja hän vaikeni.

"Martin", sanoin, "jotain on, jota et tiedä."

Ja sitten kerroin hänelle -- se työntyi ulos minusta -- häveliäisyyteni murtui taistelussa ylevämpää tuskaa vastaan, enkä tiedä, ylpeyteni, häpeäni vai rakkauteniko minut pakotti kertomaan hänelle, mutta kerroin kuin kerroinkin -- Jumala tietää miten ettei sellainen vaara voinut tulla kysymykseen, kosk'en ollut siinä merkityksessä mieheni vaimo enkä koskaan ollut ollutkaan.

Valo oli takanani ja kasvoni olivat pimeässä, mutta sittenkin pidin ne käsieni peitossa, kun änkyttämällä kerroin hänelle hääpäiväni tapahtumista ja sopimuksesta, jonka olin tehnyt mieheni kanssa, että hän vain silloin jos rakastuisin häneen, vaatisi minulta vaimon alistumista.

Puhuessani tunsin, että Martinin silmät olivat minuun kiinnitetyt, sillä saatoin tuntea hänen hengityksensä käsieni päällä, mutta ennenkuin olin päässyt loppuun, hän hypähti pystyyn ja huudahti kiihtyneenä:

"Ja tämä sopimus on pidetty?"

"On."

"Silloin on kaikki hyvin! Älä pelkää! Sinun täytyy tulla vapaaksi. Tule sisään, niin saat kuulla miten! Tule sisään! Tule sisään!"

Hän veti minut takaisin budoaariin. Minulla ei ollut voimaa vastustaa häntä. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, mutta hänen silmänsä loistivat. Hän asetti minut istumaan ja kävi itse istumaan pöydälle vastapäätä minua.

"Kuuntele!" sanoi hän. "Kun minä ostin laivani luutnantilta, niin me allekirjoitimme sopimuksen, todistukseksi kaikille ihmisille, että hän antaa minulle laivan ja minä annan hänelle rahat. Mutta ellei hän yhtäkaikki olisi antanutkaan minulle laivaa, mitä olisi sopimuksemme silloin ollut. Vain hiukan tuhlattua paperia.

"Samoin oli avioliittoni laita. Jos se olisi ollut rehellinen sopimus, niin olisi vihkiäistoimitus ollut todistuksena Jumalalle, että aikomuksemme oli elää yhdessä miehenä ja vaimona. Mutta minä en ollut sitä tehnyt ja mitä oli silloin vihkiminen? Pelkkä tyhjä juhlameno!"

"Sehän on päivänselvää, eikö olekin?" huudahti hän. "Minä uhmaan kaikkia maailman pappeja, jotka koettavat todistaa sitä vastaan."

"No niin?"

"No niin, etkö huomaa, mihin se johtaa? Sinä olet vapaa -- ainakin joka tapauksessa siveellisesti vapaa. Sinä voit tulla minun luokseni. Ja sinun täytyy päälle päätteeksi. En uskalla enää jättää sinua tähän taloon. Minä vien sinut Lontooseen ja turvaan siellä-olosi ja sitten, kun palaan Antarktiksesta..."

Hän hehkui ilosta, mutta kylmä käsi oli äkisti tarttunut minuun, sillä mieleeni muistui kirkonkirouksen kauhut, sellaisina kuin isä Dan oli ne kuvaillut.

"Mutta Martin", sanoin, "hyväksyisikö Kirkko sen?"

"Mitä sillä väliä, hyväksyykö se vai ei? Omatuntomme olisi puhdas. Tässä ei silloin voisi olla puhetta synnistä, kuten aamulla lausuit."

"Mutta jos jättäisin mieheni, niin en voisi mennä kanssasi naimisiin, voisinko?"

"Kenties et."

"Silloin kai Kirkko sanoisi, että olen syntinen nainen, joka elän syntistä elämää, eikö niin?"

"Mutta ethän sinä silti olisi."

"Yhtäkaikki Kirkko sanoisi niin, ja silloin minut suljettaisiin pois seurakunnasta, ja jos minut suljettaisiin seurakunnasta, niin Kirkkokin hylkäisi minut, ja jos Kirkko minut hylkäisi... mitä minusta silloin tulisi?"

"Mutta rakas tyttöseni", sanoi Martin. "Etkö huomaa, ettei tämä ole ensinkään sama asia? Se on vain tyhjä juhlameno. Ja miksi pelkkä juhlameno -- vaikkemme voikaan sitä poistaa -- saisi synkistyttää naisen elämän ikuisiksi ajoiksi?"

Sydämeni ikävöi rakkautta, mutta sieluni huusi pelastusta, ja kun en voinut itse keksiä vastausta, niin kerroin mitä isä Dan oli pyytänyt minun sanomaan.

"Isä Dan on pyhimys, ja minä rakastan häntä", sanoi hän. "Mutta kuinka hän saattaisi käsittää -- kuinka voisi yksikään pappi käsittää tällaista asiaintilaa? Ihmisten laki on sitonut sinut tähän heittiöön, mutta Jumalan laki on antanut sinut minulle. Miksi sallisimme vihkiäistoimituksen erottaa meidät?"

"Mutta se erottaa", sanoin. "Emmekä voi sitä muuttaa. Ei, ei, minä en uskalla rikkoa Kirkon lakia. Olen heikko, kurja tyttö raukka, mutta uskostani en voi luopua."

Martin ei puhunut hetkeen mitään. Sitten hän virkkoi:

"Sinä todella tarkoitat sitä, Mary?"

"Kyllä."

Ja sitten sydämeni syytti minua niin julmasti tästä vastustuksesta, että tartuin hänen käteensä ja pitelin hänen sormiansa kovassa kouristuksessa kertoessani hänelle -- mitä en ollut koskaan aikonut hänelle kertoa kuinka kauan ja syvästi olin häntä rakastanut, mutta että en sittenkään uskaltanut elää ja kuolla ilman Kirkon lohdutusta.

"En uskalla! En uskalla!" sanoin. "Sydämeni murtuisi, jos sen tekisin, ja sitähän et tahdo?"

Hän kuunteli äänetönnä, vaikka hänen säännöttömät kasvonpiirteensä kuvastivat hänen sielunsa järkkynyttä tilaa, ja kun olin lopettanut, tuli hänen silmiinsä hurja katse ja hän sanoi:

"Minä olen pettynyt suhteesi, Mary. Ajattelin sinun olevan uljaan ja pelottoman ja että kaikesta muusta huolimatta tarttuisit käteeni, kun näytän sinulle pelastuksen tien kurjuudestasi."

Hänen äänensä kävi jälleen sakeaksi. Tuskin jaksoin kestää sitä.

"Luuletko että _halusin_ tätä sinulle ehdottaa? En. Ei yksikään kunnon mies sitä tekisi. Mutta rakastin sinua niin hellästi, että mielihyvällä tein sen uhrauksen enkä pitänyt sitä minäkään, jos vain voisin pelastaa sinut iljettävän avioliittosi viheliäisyydestä."

Sitten hän puhkesi rajuun nauruun ja sanoi:

"Mutta näyttää siltä kuin ei minua kaivattaisi. Sinä sanot, että rakkauteni on synnillinen ja rikollinen ja että se on vaarallinen sielullesi. Niinpä saan aikaan vain häiriötä täällä, ja mitä pikemmin täältä lähden, sitä parempi jokaiselle."

Hän työnsi luotaan käteni, astui parvekkeen ovelle, ja tuijottaen ulos pimeyteen hän sanoi naurun ja nyyhkytysten välistä:

"Ellan, sinä et ole sopiva paikka minulle. En voi enää kestää näkyäsi. Ennen olit minulle maailman kallein kolkka, koska olit hänen kotinsa, jonka luulin seuraavan minua maailman ääriin, jos tahtoisin, mutta erehdyin. Hän rakastaa minua vähemmän kuin mitätöntä, kurjaa juhlamenoa ja on valmis uhraamaan onneni vaivaisen paperiliuskan takia."

Sydämessäni oli kova kapina. En koskaan ollut häntä rakastanut niin suuresti kuin nyt. Minun täytyi kovasti ponnistella, etten heittäytynyt hänen syliinsä.

"Yhdentekevää!" jatkoi hän. "Olisin yksinkertainen hupsu, jos viipyisin kauemmin siellä missä ei minua kaivata. Minun täytyy palata takaisin työhöni. Ja mitä pikemmin sitä parempi. Luulin että tulisin laskemaan päivät, kunnes jälleen olisi palattava kotiin. Mutta ei! Enkä enää pidä väliä, tapahtuipa minulle mitä hyvänsä. Kaikki on yhdentekevää nyt."

Hän poistui parvekkeelta päättävä ilme synkillä kasvoillaan, ja tuokion verran luulin (osittain toivoen, osittain peläten), että hän kaappaisi minut syliinsä ja sanoisi että minun oli tehtävä mitä hän vaati, koska minä kuuluin hänelle.

Mutta hän vain silmäili minua hetken aikaa äänetönnä, ja puhjeten sitten kyynelvirtaan hän kääntyi äkisti ja juoksi ulos talosta.

Sanokoon se, jota haluttaa, että hänen kyyneleensä olivat epämiehekkäät. Minulle ne olivat vain suuren rakkauden, suuren sydämen katkera huudahdus, ja mieleni teki rientää hänen jälkeensä ja sanoa: "Ota minut. Tee minulle mitä tahdot. Minä olen sinun."

Mutta sitä en tehnyt. Istuin kauan aikaa siinä, mihin hän oli minut jättänyt, ja menin sitten makuuhuoneeseeni lukiten oven jälkeeni.

En itkenyt. Joskohta hänen syytöksensä olivat kohtuuttomat ja julmat, niin ne tuottivat sittenkin minulle jonkinlaista omituista, rajua iloa. Tiesin, ettei hän olisi minua loukannut tällä tavalla, ellei hän olisi rakastanut minua hulluuteen saakka.

-- Tunnit kuluivat. Price tuli koputtamaan ovelleni kysyen, eikö hän saisi sulkea parvekkeen ovea. Minä vastasin: "Ei, mene maata."

Kuulin Martinin askelten kumean poljennon hänen astuessaan nurmella edestakaisin. Toisinaan askeleet pysähtyivät ikkunani alla, ja silloin minut valtasi varmuudeksi kohoava tunne, että hän kuunteli nyyhkyttäisinkö minä ja että hän siinä tapauksessa olisi murtanut auki makuuhuoneeni oven ja tullut sisään.

Viimein kuulin hänen astuvan ylös parvekkeen kiviportaita, sulkevan ja lukitsevan oven ja poistuvan raskain askelin käytävää pitkin omaan huoneeseensa.

Päivä sarasti jo silloin. Kello oli neljä.

Kuudeskymmeneskahdeksas luku.

Keskiviikkoaamuna heräsin jonkinlaisessa henkisessä ja ruumiillisessa kuumeessa. Kaikki vastakkaiset mielenliikutukset, jotka voivat naista järkyttää hänen taistelussaan rakkauden ja uskonnon välillä, tuntuivat virtaavan sieluni läpi -- ilo, tuska, ylpeys, häpeä, pelko, huumaava ihastus -- niin että päätin (ja syystäkin) syyttää päänkivistystä ja pysyä vuoteessani.

Oli Martinin vierailun viimeinen päivä, ja soimasin itseäni puuttuvasta kohteliaisuudesta ja myöskin siitä mielettömyydestä, että sallin yhdessäolomme viimeisten hetkien luisua käsistäni, mutta arvelin etten voisi vaaratta enää kohdata häntä.

Pelkäsin häntä, mutta pelkäsin vielä enemmän itseäni.

Kun palautin mieleeni viimeisen välähdyksen, minkä näin hänen kasvoistaan hänen juostessaan ulos, ja kun tiesin oman sydämeni hartaan halun, niin tunsin että jos viettäisin vielä yhden päivän hänen seurassaan, en voisi vastata seurauksista.

Näiden sekanaisten mielenliikutusten lopputuloksena oli, että päätin koko päivän pysyä huoneessani ja illemmällä kirjelippusessa jättää hänelle hyvästi ja toivottaa hänelle onnellista matkaa. Se oli oleva pitkän ystävyyden kylmä loppu, ja sydämeni miltei jähmettyi sitä ajatellessani, mutta muuta en uskaltanut tehdä.

Mutta kuinka vähän tiesin, mitä minun osalleni oli kirjoitettu kohtalon kirjassa.

Ensin tuli Price muka otsaani hautomaan, ja hän pommitti minua kertomuksilla Martinin levottomuudesta. Kuullessani minun olevan sairaana, hän oli käynyt niin kalpeaksi kuin olisi hänestä laskettu kortteli verta. Sydäntäni kivisti sitä kuulla, mutta ovela Price vain nauroi sanoen:

"Miehet ne ovat todella sellaisia hassunkurisia kappaleita! Tuollainen voimakas nuori mies, joka voisi kaataa vaikka härän ja joka on kyllin rohkea kohtaamaan jalopeuran, joutuu kuoleman hätään syystä, että muuan pieni rouva valittaa päänkivistystä."

Koko aamupuolen hän kulki edestakaisin huoneessani juttujansa lavertelemassa, ja keskipäivän aikaan hän toi minulle kimpun kostutettuja ruusuja sanoen Tommy toverin ne lähettäneen.

"Tiedätkö varmaan, että se oli Tommy toveri?" kysäisin, jolloin se viekas kappale, joka vain odotti milloin saisi kertoa totuuden, vaikka hän oli olevinaan kuin olisin pakottanut hänet siihen, myönsi, että kukat olivat Martinilta ja että hän oli kieltänyt Priceä sitä sanomasta.

"Mitä hän nyt tekee?" kysyin.

"Kirjoittaa kirjettä", sanoi Price, "ja aika kova työ hänellä siinä mahtaa ollakin päättäen siitä, että hän vähän väliä repii kirjeensä ja alkaa uudelleen ja pyyhkielee otsaansa."

Arvelin tietäväni, kelle kirje oli aiottu, ja ennen toista aamiaista se saapui minulle.

Se oli ensimäinen rakkaudenkirjeeni Martinilta, ja minä sulin sitä lukiessani kuin vaha kynttilän liekissä. Se on minulla vieläkin tallella, enkä voi olla sitä jäljentämättä kokonaisuudessaan:

'Rakas Mary! -- Olen niin pahoillani kuullessani, kuinka sairas olet, ja ajatellessani että kaikki on minun syytäni olen valmis potkimaan itseäni.

Älä huoli pahoitella siitä, mitä sanoin eilisiltana. Olin joutua hulluksi ajatellessani, mitä sinulle voisi tapahtua minun ollessani siellä alhaalla, mutta olen sittemmin asiaa miettinyt ja tullut siihen päätökseen, että jos Jumala tahtoo, niin hän pitää huolen sinusta minun avuttanikin, niin että jos vielä tapaamme toisemme, ennenkuin lähden matkaani, niin emme huoli vaihtaa ainoatakaan sanaa koko asiasta -- saat lupaukseni.