Part 25

Me kuljimme pari kolme kertaa edestakaisin ikkunaini alla olevalla ruohokentällä puhumatta mitään, mutta hirveän, kauhean onnellisina. Hetken kuluttua löi kirjoituspöydälläni oleva käkikello yksitoista, ja me astuimme kiviportaita ylös minun budoaariini, missä erosimme yöksi.

Emme vielä silloinkaan puhuneet mitään, mutta Martin otti käteni ja painoi sormeni huulilleen, ja sama vavahuttava ihastus, jota olin tuntenut siitä alkaen kun kankaalla kompastuin, pyyhkäisi uudelleen lävitseni.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin huoneessani. En vääntänyt valoa. Riisuuduin pimeässä, ja kun Price tuli minua auttamaan, olin jo vuoteessa. Häntä halutti kertoa minulle sanasota, joka hänellä oli ollut keittiössä taloudenhoitajattaren kanssa, mutta minä sanoin:

"Ei minua haluta jutella tänä iltana, Price."

En tietänyt, miten oli laitani. Sen vain tiesin, ensimäisen kerran tänä iltana, että olin nainen ennen kaikkea muuta, ja että minun kieltäymykseni, jos siitä oli jotain tuleva, olisi paljon traagillisempi seikka kuin mitä olin odottanut.

Tuima kamppailuni oli alkanut.

Kuudeskymmenesviides luku.

Herätessäni aamulla panin itseni kovalle. Tällä tavallako minä aioin täyttää Martinin äidille antamani lupauksen ja noudattaa isä Danin neuvoa?

"Minun täytyy olla varovaisempi", puhelin itselleni. "Minun täytyy ankarammin vartioida itseäni."

Kirkonkellot alkoivat soida, ja päätin mennä messuun. Halusin mennä yksinäni, mutta koska sydämessäni nurisin joka hetkestä, jota en saanut Martinin seurassa viettää, niin olin miltei iloinen, kun mennessäni budoaariin rukouskirja kädessäni tapasin hänet papereilla peitetyn pöydän ääressä istumassa ja kuulin hänen sanovan:

"Halloo! Katsopas näitä kirjeitä ja sähkösanomia! Niin pyhäpäivä kuin onkin, on minun niihin vastattava!"

Kirkkomme oli pieni kappeli mieheni tilusten syrjäpuolella. Se oli ollut vuosisatoja laiminlyötynä, kun paha lordi Raa sen avasi uudelleen oman kylänsä väestölle. Oli niin herttaista nähdä näiden maalaisten hartaina polvistuvan ja nousevan, vieläpä kuunnella heidän karkeita ääniäänkin, kun he yhtyivät Gloriaa veisaamaan.

Evankeliumin lukua seurasi saarna, jonka tekstinä olivat sanat: "Älä johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta."

"Varokaa lihan kiusauksia, lapset", sanoi nuori pappi, joka oli mieheni ajurin veli. "Paholainen on hyvin kavala, ei vain ylpeytemme ja menestyksemme aikana, vaan myöskin suruissamme ja ahdistuksessamme hän alati odottaa ja vartioi, milloin saisi meidät viekoitelluksi kiusaukseen ja lankeemukseen."

Muistellessani edellisen illan mielenliikutusta rukoilin palavasti itselleni voimaa välttää kiusauksia ja tulla synnistä varjelluksi.

Jumalanpalveluksen päätyttyä palasin kotiin keskipäivän kirkkaassa päivänpaisteessa. Mutta puolitiessä kohtasin Martinin, joka tuli minua noutamaan. Hän oli avopäin ja flanellivaatteissa, ja näytti minusta tällä hetkellä niin hyvältä, niin vahvalta ja niin kykenevältä suojaamaan naista vaaroilta, että kirkossa saamani opetukset ja siellä tekemäni päätökset tuntuivat valuvan sydämestäni yhtä sukkelasti kuin merenrannan kuiva santa valuu sormien lomitse.

"Halloo!" huusi hän tapansa mukaan. "Ajatteles, kuinka hauskaa on ollut viettää tämä ihastuttava aamu kirjeiden ja sähkösanomain kirjoittamisessa! Mutta nyt en uhraa minuuttiakaan mihinkään muuhun koko taivaankannen alla kuin sinun seuraasi!"

Jos maailmassa oli olemassa ketään naista, joka olisi voinut vastustaa tätä tervehdystä, en ainakaan minä ollut se nainen, ja vaikka olin hiukan hämilläni, olin hyvin onnellinen.

Astuessamme kotiinpäin juttelimme isästäni ja hänen äkillisestä sairaudestaan, sitten hänen äidistään ja eilisestä kohtaamisestamme ja lopulta juttelimme jokapäiväisistä asioista, kuten ilmasta, joka oli ollut pitkällistä poutaa ja saattoi päättyä vedenpaisumukseen.

Jonkinlaisesta yhteisestä sopimuksesta emme kertaakaan edes kosketelleet ajatustemme keskipistettä avioliittoani ja sen onnettomia seurauksia, -- mutta Martinin ääni oli lempeä ja hyväilevä, hän asteli hyvin likellä minua, ja milloin vain katsahdin häneen, huomasin hänen tarkastavan minua hymyillen.

Aamiaisen jälkeen menimme puutarhaan ja kävimme istumaan vastapäätä huoneitani olevaan lehtimajaan, ja hän levitti merikartan puutarhapöydälle, ja osoittaen punaista viivaa siinä hän sanoi:

"Katsos, tässä käy uuden retkikuntamme suunta, jos Jumala suo."

Hän puheli kauan aikaa, kapteenistaan ja laivaväestään, tieteellisistä apulaisistaan, jotka olivat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi hänen retkelleen, aeronauttisista varustuksistaan, reistään ja suksistaan, mutta mistä hän puhuikin -- vaikkapa vain koiristaan ja niiden ravinnosta -- niin oli ääni aina lempeä ja hyväilevä, ikäänkuin hän olisi lausunut minulle lemmensanoja ja kaikkea herttaista, mitä mies voi naiselle lausua.

Hetken kuluttua tapasin itseni vastaamassa samaan nuottiin, ja silloinkin kun sanoin jotain aivan jokapäiväistä, tuntui kuin olisin lausunut hänelle kaikkea herttaista, mitä nainen voi miehelle lausua.

Näin istuimme kauan aikaa, ja hetki hetkeltä suhteemme tuntui käyvän vaarallisemmaksi, kunnes lyhenevän syyspäivän suloinen, viettelevä hämäryys alkoi pelottaa minua, ja syyttäen päänkivistystä tein lähtöä sisään.

Hän saattoi minut kiviportaita ylös budoaariin, ja siellä hän huoneeni ovella äkkiä tarttui kumpaankin käteeni ja suuteli niitä kiihkeästi.

Veret karahtivat poskilleni, ja minut valtasi miltei vastustamaton halu tehdä jotain samanlaista. Mutta masentaen tunteeni, pujahdin sukkelasti makuuhuoneeseeni, suljin oven, vedin akuttimet ikkunain eteen ja istuin sitten kasvot käsieni varassa kyselemässä itseltäni, saattoiko todella olla totta (kuten minua oli opetettu uskomaan), että luontomme oli paha ja että aistimme houkuttelivat meitä alati omaa häviötämme kohti.

Useita tunteja istuin näin pimeässä rakkauteni ja uskontoni välisessä kamppailussa, ja sitten Price tuli pukemaan minua päivälliselle, ja hänen juoruava suunsa oli pian täydessä vauhdissaan.

"Miehet ovat sellaisia lapsia", virkkoi hän; "he eivät voi olla puhumatta tunteistaan, ei tottakaan."

Kävi ilmi että minun sulkeuduttuani sisään, Price oli antautunut puheisiin Martinin kanssa, ja huomasin, että hän oli hyvin kiihkeä kertomaan minulle, mitä Martin oli minusta sanonut.

"Alussa puheltiin teidän terveydestänne ja muuttuneesta ulkonäöstänne, armollinen rouva. 'Eikö teistäkin emäntänne näytä sairaalta?' sanoi hän. 'Hiukan kyllä', sanoin minä. 'Mutta ei hänen ruumiinsa ole niinkään sairas, sydän se tässä enemmän kärsii', sanoin minä."

"Sitä sinä tietysti et sanonut, Price?"

"No enhän voinut sitä olla sanomatta, kun se kerran on totta, vai mitä?"

"Mitä hän siihen vastasi?"

"Ei hän silloin mitään sanonut, armollinen rouva, mutta kun sanoin: 'Näettekös, sir, armollinen rouva on sidottu mieheen, jota hän ei rakasta', sanoi hän: 'Kuinka hän sitä voisi, pikku raukka?' 'Vielä pahempi', sanoin minä, 'että hänen miehensä rakastaa toista naista.' 'Se houkkio! Missä hänen silmänsä sitten ovat?' sanoi hän. 'Vielä pahempi', sanoin minä, 'hän rehentelee hänelle kursailematta uskottomuudellaan.' 'Se heittiö!' sanoi hän, ja hänen kasvonsa näyttivät niin raivokkailta, kuin olisi häntä haluttanut karata hänen armonsa kimppuun ja tukahuttaa hänet. 'Miksei hän lähde sen miehen luota?' sanoi hän. 'Sitähän minäkin sanon, mutta hänen uskontonsa on esteenä', sanoin minä. 'Jumala häntä silloin auttakoon, sillä siihen ei löydy mitään apua', sanoi hän. Mutta kun näin hänet niin alakuloisena, sanoin: 'Mutta me naiset tottelemme aina sydäntämme ajan pitkään.' 'Niinkö luulette? sanoi hän. 'Olen siitä varma', sanoin minä, 'mutta jonkun täytyy meitä auttaa', sanoin minä. 'Onhan hänellä isänsä', sanoi hän. 'Isästä ei ole mitään apua tällaisissa tapauksissa', sanoin minä, 'ei varsinkaan semmoisesta isästä, joka kuuluu armollisella rouvalla olevan. Ei,' sanoin minä, 'joku toinen se pitää olla -- joku, joka pitää hänestä niin paljon, että uskaltaa vaikka mitä hänen tähtensä, ja joka ymmärtää vallata hänet ja saattaa hänet tekemään mikä on parasta hänelle, pitipä hän siitä tai ei. Niin, jos joku sentapainen tulisi armollisen rouvan luo ja vapauttaisi hänet hänen huolistaan', sanoin... 'Kyllä sellainen tulee', sanoi hän. 'Olkaa huoleti siitä. Kyllä se tulee', sanoi hän ja sitten hän alkoi astella edestakaisin."

Price kertoi minulle juttunsa niin tyytyväisenä, kuin hän olisi minulle kertonut sanomista hauskimman, mutta minua värisytti ajatus, että Martin olisi ilmaantunut elämääni hallitsemaan minua, ottamaan minut omakseen ja pakottamaan minua tekemään, mitä olin luvannut isä Danille ja hänen äidilleen olla tekemättä.

Mutta olipa tässä ajatuksessa salaista iloakin, ja jokainen nainen tietää, mitä tarkoitan sanoessani, että sydämeni jyskytti kovasti rajusta mielihyvästä tietäessäni kuuluvani jollekin, kun palasin budoaariin, missä Martin odotti minua päivälliselle. Siellä minua odotti suuri yllätys. Martin seisoi selin takkaan, ja huomasin ensi hetkellä, että äskeiset tunnit olivat saaneet aikaan hänessä saman muutoksen kuin minussa.

"Halloo! Hiukan virkeämpi jo?" huudahti hän, mutta hän oli nyt kylmä, miltei kartteleva, ja hänen sydämellisessä äänessäänkin oli hermostunut sävy.

Vaikken ensin voinut sitä käsittää, ymmärsin hetken kuluttua, että olimme kumpikin saavuttaneet sen kohdan, jonka sivu ei saattanut kulkea koskettelematta elämämme järisyttävimpiä tosiseikkoja -- avioliittoani ja kaikkea mikä siihen sisältyi.

Päivällisen aikana juttelimme hyvin vähän. Hän näytti tahallisesti välttävän katsettani. Mutta toisinaan, kun hän arveli minun huomioni olevan muualla, tunsin hänen kiinteästi tähystelevän minua kyselevällä, miltei rukoilevalla katseella. Hänen hermostuneisuutensa tarttui minuunkin. Tuntui melkein kuin olisimme pelänneet toisiamme ja tunteneet häälyvämme turmiollisten paljastusten partaalla.

Kun päivällinen oli syöty, pöytä korjattu ja palvelijat menneet, en voinut kauemmin kestää tätä jännitystä, vaan pannen syyksi kirjeenkirjoittamisen arvoisalle äidille, kävin istumaan kirjoituspöytäni ääreen, jolloin Martin sytytti sikarin ja sanoi lähtevänsä kanervikolle hiukan tuuloittelemaan.

Kuuntelin hänen poistuvia askeleitaan, kunnes ne sekaantuivat nousuveden loiskinaan ja huuhteluun ja viimein tykkänään haihtuivat etäisyyteen. Nousin kirjoituspöytäni äärestä ja astuen parvekkeen ovelle silmäilin ulos pimeyteen. Ilta oli ihana, surunvoittoinen, mieltä masentava. Kuuta ei näkynyt, mutta tummansininen taivas oli täynnä tähtiä. Puutarhasta kohosi näkymättömien kukkien ja kypsyväin hedelmien tuoksu. Ei kuulunut tuulenhenkäystä, ei lehtien rapinaa, ja viimeinen iltalintukin oli vaiennut. Luonnon suuri soittokunta oli ääneti, vain rotkossa virtaavan veden solina ja ikuisen meren syvät äänet häiritsivät hiljaisuutta.

"Mitä on minun tehtävä?" kyselin itseltäni.

Martinin mentyä aloin ymmärtää häntä. Hänen vaitiolonsa oli paljastanut minulle hänen sydämensä paremmin kuin mitkään puheet. Kuin korkea, uhkaava vuori näyttäytyi hänelle se tosiseikka, että minä olin naimisissa oleva nainen, ja kunniallisena miehenä hän koetti pysyä horjumattomana.

"Mahtaa hänkin kärsiä", sanoin itsekseni.

Tämä oli aivan uusi ajatus minulle, ja se viilsi sydäntäni.

Kun se ensin välähti mieleeni, ajattelin rientää hänen luokseen ja heittäytyä hänen syliinsä, mutta sitten minua taas halutti juosta häntä pakoon.

Kaksi mieletöntä tekoa oli minulla vastassa -- pitikö minun rikkoa vihkivalani vai pitikö minun murtaa sen miehen sydän, joka minua rakasti?

"Oi, mitä on minun tehtävä?" huokailin jälleen.

Tahdoin häntä jäämään, tahdoin häntä lähtemään; en tietänyt mitä tahdoin. Lopulta muistin, että hänen oli määrä lähteä kahden päivän kuluttua, ja vakuuttelin itselleni:

"Niin kauan kyllä kestän."

Mutta kun olin tullut tähän päätökseeni, ei se minua lohduttanutkaan, kuten olin otaksunut, vaan poltti rinnassani kuin tulinen rauta.

Vain kaksi päivää, ja sitten hän olisi poissa, kenties ikuisiksi ajoiksi minulta kadonnut. Vaadittiinko minulta tätä uhrausta? Se oli kauheata!

Huoneessa oli piano, ja saadakseni vahvistusta ja lohdutusta vaivassani, kävin istumaan sen eteen ja rupesin soittamaan ja laulamaan. Lauloin "Ave Maris Stella".

Laulelin itsekseni, ja siksipä alussa lauloin hyvin hiljaa -- niin hiljaa, että ääneni vieno kuiskaus tuskin kajahti ulkopuolelle huonetta --

"Terve, meren tähti, terve, taivaan portti."

Mutta sydämeni oli täynnä, ja kun tulin sanoihin, jotka aina syvimmin liikuttivat minua:

"Neitsyt, pyhä, puhdas, turvaasi meit' ota --"

niin ääneni mahtoi tietämättäni paisua laajaksi liikkumattomassa ilmassa, kunnes se ehkä saavutti Martinin hänen samoellessaan pimeällä kanervakankaalla ja kuului hänen korviinsa kutsuvana huutona.

En voi sanoa. Tiedän vain, että kun sortuvalla äänellä pääsin lauluni loppuun ja otsani oli painunut koskettimille eikä ilmassa kuulunut muuta ääntä kuin meren kaukainen kohina, kuulin jonkun kutsuvan minua hellällä, värähtävällä äänellä: "Mary!"

Hän se oli. Menin parvekkeelle, ja siellä hän oli nurmikolla sen alapuolella. Huoneesta tuleva valo lankesi hänen ylleen, enkä koskaan ennen ollut nähnyt hänen voimakkailla kasvoillaan niin syvää mielenliikutusta.

"Tule alas", virkkoi hän. "Minulla on jotain sinulle sanottavaa."

En voinut vastustaa häntä. Hän oli herrani. Minun oli toteltava.

Tullessani portaitten alapäähän hän tarttui käteeni, enkä tietänyt minunko käteni vapisi vai hänen. Hän vei minut nurmikon yli huonettani vastapäätä olevaan lehtimajaan. Lauhkeassa, äänettömässä yössä saatoin kuulla hänen askeleensa turpeella ja hameeni kahinan ruohikossa.

Kävimme istumaan, ja hetkeen hän ei puhunut mitään. Sitten tulvailivat sanat kiihkeinä hänen hauliltaan.

"Mary, en ollut aikonut sanoa mitä nyt sanon, mutta en voi tehdä toisin. Sinä olet onneton, enkä voi seisoa katsomassa, kuinka sinua kohdellaan pahoin. En voi enkä tahdo sitä tehdä."

Yritin vastata jotain, mutta kurkkuuni pisti, enkä saanut puhutuksi.

"Puuttuu vain parisen päivää, ennenkuin minun on lähdettävä matkaan, mutta näissä muutamissakin päivissä saa jotain tehdyksi, ja ellei aika riitä, viivytän matkaani tai siirrän sen toistaiseksi tai lähetän jonkun sijaisekseni, sillä en voi lähteä tieheni ja jättää sinua tähän tilaan."

Yritin sanoa, ettei hän saisi tehdä sitä, tapahtuipa minulle mitä tahansa, mutta en vieläkään saanut puhutuksi.

"Mary, tahdon auttaa sinua. Mutta sen voin tehdä vain siinä tapauksessa, että suot minulle oikeuden siihen. Ei saa kukaan minusta sanoa, että tunkeudun sotkemaan asioita, joissa ei minulla ole mitään tehtävää. Onhan sinun läheisyydessäsi kylliksi ihmisiä, jotka olisivat liiankin kärkkäät sitä tekemään -- ihmisiä, jotka ovat sinulle sukua veren ja lain siteillä."

Tiedän, mihin hän tähtäsi, sillä hänen äänensä värähteli korvissani kuin jousen jänne.

"On vain yksi laji oikeutta, joka on yläpuolella veren oikeutta, ja sinä tiedät mikä se on."

Silmäni kävivät niin himmeiksi, että tuskin saatoin nähdä kasvoja, jotka olivat niin lähellä omia kasvojani.

"Mary", sanoi hän. "Minä olen aina sinusta pitänyt. Varmaan sinä tiedätkin. Jumalan pyhien kautta vannon, ettei ole koskaan ollut muita tyttöjä minulla, eikä tule koskaan olemaankaan. Minun olisi ehkä pitänyt se sinulle ennen ilmoittaa, ja olinkin aikeissa tehdä sen, kun tapasimme toisemme Roomassa. Mutta se ei minusta ollut rehellistä, enkä voinut taivuttaa itseäni sitä tekemään."

Hänen intohimoinen äänensä katkesi. Luulin sydämeni murtuvan.

"Tein kaikki, mitä saatoin tehdä, mutta se ei johtanut mihinkään, ja nyt sinä olet täällä ja olet onneton, ja minä tahdon auttaa sinua, pelastaa sinut, temmata sinut pois tästä kammottavasta asemasta, ennenkuin lähden. Salli minun tehdä se. Anna minun toimia ja puhua puolestasi, sillä oikeudella, jonka annat sille, josta pidät tarpeeksi salliaksesi sen."

Tiesin, mitä se merkitsi. Tiesin hoipertelevani äkkisyvänteen partaalla, ja pelastaakseni itseni koetin ajatella isä Dania, Martinin äitiä, omaa äitiäni, ja kun en voinut puhua, kokosin voimani rukoukseen.

"Älä sano ettet voi. Jos sen sanot, niin menen matkaani murheellisena miehenä. Minä menen päällepäätteeksi heti paikalla -- tänä iltana, viimeistään huomisaamuna, sillä sydämeni vuotaa verta katsoessani sinuun, enkä voi kauemmin viipyä täällä katselemassa kärsimyksiäsi. Se ei ole enää kärsimystä -- se on helvettiä."

Ja silloin tuli tuo vastustamaton, rusentava, väistämätön hetki. Martin anasti oikean käteni ja sanoi värähtelevällä äänellään:

"Mary... Mary... minä... minä rakastan sinua!"

En voinut kuulla enempää. En voinut ajatella enkä rukoilla enkä vastustaa kauemmin. Katkera kamppailu oli lopussa. Ennenkuin tiesin mitä olin tekemässä, annoin pääni vaipua hänen rinnalleen, ja ilon huudahduksella hän sulki minut syliinsä.

Minä olin hänen. Omansa hän oli ottanut. Kaikki muu tuntui hupenevan rakkautemme läheisyydessä. Me kaksi yhdessä -- siihen sisältyi kaikki. Maailma ja maailman lait, Kirkko ja Kirkon käskyt haihtuivat, unohtuivat, katosivat.

Hetken aikaan minä tuskin hengitin. Olin vain tietoinen siitä, että pääni yläpuolella Martin puheli jotain, jossa tuntui saapuvan kuuluvilleni hänen sydämensä syvät ja ihmeelliset kuiskaukset.

"Totta siis! Se on totta, että rakastat minua! Niin, se on totta! Se on totta! Ei kukaan saa sinua enää loukata. Ei koskaan enää! Ei, kautta taivaan Herran!"

Ja sitten äkisti -- yhtä äkisti kuin päihtymyksen hetki oli minut vallannutkin -- heräsin siitä. Jokin mitätön asia herätti minut. Tuskin tiedän, mitä se oli. Kenties se oli vain käkikellon kukunta huoneessani. "Mitä me teemme?" sanoin.

Kaikki oli valahtanut takaisin eteeni -- avioliittoni, isä Danin varoitus, lupaukseni Martinin äidille. "Missä me olemme?" kysäisin.

"Hiljaa! Älä puhu", virkkoi Martin. "Tänä iltana älkäämme ajatelko mitään -- ei mitään paitsi rakkauttamme."

"Älä puhu sellaista", vastasin. "Me emme ole vapaat rakastamaan toisiamme", ja pyrkien vapaaksi hänen syleilevistä käsivarsistaan huudahdin sitten:

"Jumala minua auttakoon! Jumala antakoon minulle anteeksi!"

"Odota!" sanoi Martin yhä pidellen minua. "Tiedän mitä tunnet, enkä minä ole se mies, joka tahtoisin riistää tytöltä hänen tunnonrauhansa. Mutta minun täytyy kysyä sinulta yksi kysymys. Jos _olisit_ vapaa, voisitko silloin rakastaa minua?"

"Älä kysy. Minä en saa vastata."

"Sinä saat ja sinun täytyy", sanoi Martin. "Voisitko?"

"Voisin."

"Se riittää -- riittää ainakin täksi illaksi. Älä pelkää. Kaikki on päättyvä hyvin. Mene huoneeseesi nyt."

Hän auttoi minut jaloilleni ja talutti minut parvekkeen portaille, ja siellä hän suuteli kättäni ja päästi minut menemään.

"Hyvää yötä!" sanoi hän hiljaa ja hellästi.

"Hyvää yötä!" vastasin.

"Jumala siunatkoon sinua, puhdas, suloinen tyttöni!"

Seuraavana hetkenä olin huoneessani ja heittäydyin päistikkaa vuoteelleni. En nähnyt missään toivon sädettä ja nyyhkytin pakahtuvan sydämeni täydeltä ajatellessani, mitä olisi voinut tapahtua, elleivät uskontoni lait olisi olleet niin armottomat ja kohtaloni kulku niin julma.

Kuudeskymmeneskuudes luku.

Seuraavana aamuna, maanantaiaamuna, kun minä huoneessani söin aamiaista, lähetti Martin minulle sanan Pricen kautta, että hän aikoi mennä rotkoon ja tahtoi tietää, tulisinko mukaan.

Tiesin hyvin, mitä se merkitsi. Hän halusi kertoa minulle, mihin toimenpiteisiin hän aikoi ryhtyä avioeroani varten, ja sydämeni vapisi ajatellessani, mikä vastaus minulla oli hänelle annettavana -- että avioero oli minulle kaikissa olosuhteissa aivan mahdoton.

Vaikka olin omasta puolestani onneton, niin olin vieläkin onnettomampi Martinin puolesta. Tuntui kuin olisin ollut tuomari, jonka oli lausuttava hänelle tuomionsa -- annettava hänen kalleimmille toiveillensa tuskallinen kuolema.

Saatoin kuulia hänen nurmikolla juttelevan ja nauravan Tommy toverin kanssa (jonka isäni oli lähettänyt linnan puutarhaa hoitamaan) kuten loma-ajastaan nauttiva koulupoika, ja kun astuin portaita alas hänen luokseen, tervehti hän minua ilon huudahduksella, joka raskaasti koski sydämeeni.

Tiemme rotkoon kulki niityn läpi, missä kaste oli tiheä, ja koska kenkäni olivat ohuet, tahtoi Martin hilpeässä mielentilassaan kantaa minut niityn poikki, ja vain vaivoin sain hänet siitä estetyksi.

Itse rotko sinne tullessamme (sitä sanottiin Raan rotkoksi) oli sinä päivänä melkein julman ihana, ja muistaessani mikä tehtävä minulla tulisi olemaan siellä, ajattelin, etten milloinkaan saisi sitä mielestäni poistetuksi -- sen uinailevaa puolihämärää, joka muistutti laajaa tuomiokirkkoa, sen riippuvain oksain muodostamaa tiheää kaarta, jonka lävitse aamuauringon säteet tulvivat viistosti kuten kleristeriumin ikkunoista, sen ylhäällä rapisevia lehtiä ja alhaalla virtaavaa vettä, kummallakin puolella lintujen viserrystä, joka kuului kuin kaukaisen kuoron laulu.

Kaksi tai kolme kertaa, astuessamme rotkoa pitkin satamaa (Raan satamaa) kohti, joka oli sen merenpuolisessa päässä, laski Martin pilaa kasvojeni muka teennäisestä vakavuudesta, ja silloin ei auttanut muu kuin hymyillä, vaikka en käsitä, miten minun onnistui se tehdä, kun joka toinen minuutti olin itkuun purskahtaa.

Kun tulimme sataman suuhun, missä rivi pieniä, keskenkasvuisia tammipuita reunusti rantaa, sanoi Martin:

"Käykäämme tähän istumaan."

Me istahdimme kaltevalle rannalle, ja hyönteisten tikittäessä ruohikossa, mehiläisten suristessa ilmassa, merilintujen kirkuessa taivaalla katselimme aavaa merta edessämme ja pientä lahtea alapuolellamme, missä nousuvesi juuri oli laskemassa, jättäen jälkeensä mustan juovan merikaislaa.

Huvilaiva kulki siinä samassa sivu liehuvine lippuineen ja levitettyine suojapeitteineen. Kansi oli mustanaan huviretkeilijöitä, ja torvisoittokunta soitti iloista marssia. Niin pian kuin se oli pyyhkäissyt sivu, sanoi Martin:

"Minä olen ajatellut sitä asiata, Mary, mihin toimenpiteihin on ryhdyttävä ja muuta sellaista, sillä meidän on tietenkin kaikkein ensimäiseksi saatava avioero."

En vastannut mitään ja koetin olla häneen katsomatta kiinnittämällä silmäni mereen.

"Onhan sinulla riittävästi todistuksia, ja ellei ole, niin onhan meillä Price -- hänellä kyllä on. Ja koskapa olet antanut minulle oikeuden puhua puolestasi, rakas, niin aion ensiksi puhutella isääsi."

Änkytin varmaankin jonkin käsittämättömän vastauksen, sillä ymmärtämättä minua hän vastasi:

"Oh, kyllä tiedän, siinä on kova pähkinä halkaistavana. Häntä ei haluta kuulla, mitä minulla on sanottavana, mutta hänen _on_ se kuultava. Ja oli miten oli, sinä olet sittenkin hänen tyttärensä, ja jos hänellä on hiukankaan säälintunnetta..."

Varmaankin yritin jälleen puhua, sillä hän sanoi:

"Niin kyllä, hän on sairas, mutta hänhän voi jättää sen Curphyn tehtäväksi, ja oikeus pitää huolen lopusta."

En voinut sallia hänen enää jatkaa ja niinpä sain kuuluville, että olin jo tavannut isääni.

"Ja puhutellut häntä tästä asiasta?"

"Niin."

"Ja mitä hän sanoi?"

Kerroin hänelle, mitä katsoin voivani kertoa keskustelustamme, sillä minua hävetti toistaa sitä.

"Sepä sentään aika paksua", virkkoi Martin. "Asian ydin on se, että sinä lakkaisit olemasta lady Raa, ja se olisi kova isku hänen ylpeydelleen. Silloin hän ei enää voisi ajatella suvun perustamista, ja se tuhoaisi hänen suunnitelmansa. Yhdentekevä. Voimmehan itsekin antaa sen Curphyn tehtäväksi."

"Mutta olen puhutellut herra Curphyä myös."

"Ja mitä _hän_ sitten sanoi?"

Kerroin hänelle, mitä asianajaja oli sanonut, ja hän oli kauhuissaan.

"Herra Jumala! Miten järjetöntä! Ja päälliseksi Englannissa! Mutta ole huoleti! On olemassa toisia maita, missä tätä jäännöstä barbaarisilta ajoilta ei enää ole olemassa. Sinne voimme mennä. Tavalla tai toisella on sinulle ero hankittava."

Hetkeni löi. En voinut enää kätkeä häneltä totuutta.

"Mutta Martin", sanoin, "minun on mahdotonta saada avioeroa -- aivan mahdotonta."