Part 23

"Hyvä, hyvä", sanoin astuen ovea kohti.

Piispa seurasi minua ja pyyteli minua hartaasti Kirkon hyvänä tyttärenä elämään sovussa mieheni kanssa, olipa hänellä mitä vikoja hyvänsä, ja kun saisin lapsia (kuten Jumalan armosta varmaan saisin), olisi minun vuodatettava heihin oikeata uskoa äidin kaikella taidolla ja hellyydellä, jotta avioliittoni tarkoitus tulisi täytetyksi ja luja katolilainen tulisi Raa-linnan perilliseksi.

"Kirkko ei siis voi tehdä mitään hyväkseni?" äännähdin.

"Ei muuta kuin rukoilla, armollinen rouva", vastasi piispa.

Sydämeni oli kiihkeässä kapinassa lähtiessäni hänen luotaan, ja koska Kirkko ei voinut tehdä mitään, päätin tiedustella, voisiko laki tehdä mitään, niinpä käskin kuljettajani ajamaan Holmtowniin isäni asianajajan luo.

Hän vastaanotti minut tavanmukaisella leppeällä myhäilyllään, ojensi minulle tahmean, lihavan kätensä, asetti minut istumaan nojatuoliinsa, toivoi, ettei odottamaton vierailuni tietäisi pahoja uutisia Hovista, ja tiedusteli minulta lopullisesti mitä hän voisi tehdä.

Kerroin uudelleen tarinani heittäen kaikki tunnepurkaukset sikseen ja käyden jotenkin kovakouraisesti heti kiinni epämiellyttäviin tosiasioihin ja mieheni uskottomuuteen.

Asianajaja kuunteli minua kasvot poispäin kääntyneinä katsellen ulos merelle ja sormeillen valkealla kädellään pitkää, ruskeata partaansa, ja ennenkuin olin päässyt loppuun, huomasin että hän, kuten piispakin, oli päättänyt olla mitään näkemättä.

"Saatatte olla oikeassa", alkoi hän...

"Minä _olen_ oikeassa!" vastasin.

"Matta vaikkapa _olisittekin_, niin olen pakotettu teille ilmoittamaan, ettei aviorikos yksinään ole tarpeeksi pätevä syy avioeron saamiseen."

"Eikö pätevä?"

"Jos te olisitte mies, niin se riittäisi, mutta koska olette nainen, täytyy teidän sen lisäksi esittää todistuksia julmuudesta."

"Julmuudesta? Eikö tämä kaikki sitten ole julmuutta?" kysäisin.

"Inhimillisessä merkityksessä kyllä, mutta ei laillisessa merkityksessä", vastasi asianajaja.

Ja sitten hän alkoi minulle selittää, että ero-asia tässä maassa oli toisenlainen kuin monessa muussa, sillä vaimo ei voinut saada eroa miehestään muuten kuin todistamalla, ei vain että tämä oli uskoton hänelle, vaan myöskin että hän oli häntä väkivaltaisesti kohdellut, lyönyt häntä kasvoihin esimerkiksi, uhannut häntä tai saattanut hänen elämänsä ja terveytensä vaaranalaiseksi.

"Tätä ei miehenne ole tehnyt, vai mitä? Ei? Niinpä arvelinkin. Sillä gentlemanni hän yhtäkaikki on. Silloin on olemassa vain yksi ainoa syy, johon voisitte perustaa erovaatimuksenne, hylkääminen, mutta ei ole otaksuttava, että miehenne karkaa. Eipä hän todella voisikaan sitä tehdä. Se ei ole hänelle edullista. Siitä me olemme pitäneet huolta -- _tässä_", ja tyytyväisesti myhähtäen asianajaja taputteli kiiltävän rasian kantta, johon oli kaiverrettu isäni nimi.

Minä olin mykistynyt. Lain sallimat ehdot olivat vielä häpeällisemmät kuin ne kahleet, joilla Kirkko sitoi minut avioliittooni.

"Mutta otaksukaamme, että laki voisi myöntää teille eron", pitkitti asianajaja, "mitä hyvää teillä olisi siitä? Teidän täytyisi luopua arvonimestänne."

"Arvonimestäni en välitä vähääkään", vastasin.

"Ja asemastanne."

"Siitäkään en välitä vähääkään."

"No, no", virkahti asianajaja taputellen käsivarttani, kuin olisin ollut suuttunut, itkussa oleva lapsi. "Älkää pilatko katkeruudessanne ja suuttumuksen puuskassanne avioliittoa, joka on niin kaikinpuolin sopiva aseman ja omaisuuden puolesta. Ja ajatelkaapa hyvää isäännekin! Miksi hän on kuluttanut näin paljon rahaa kohottaakseen häviöön joutuneen suvun uudelleen pystyyn? Jotta hänen nimensä tulisi jatkumaan ylhäisessä perheessä, ja lapsienne ja lastenlastenne kautta..."

"Laki ei siis voi tehdä mitään puolestani?" keskeytin, ja sydämeni kouristui tuskasta ja inhosta.

"Ikävä, hyvin ikävä, mutta nykyisten asianhaarojen vallitessa, mikäli minä voin päättää, ei se voi tehdä mitään", virkkoi asianajaja.

"Hyvästi sitten", huudahdin, ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä tein, olin hypähtänyt pystyyn, lähtenyt huoneesta ja kiiruhtanut portaita alas.

Sydämeni oli nyt vieläkin rajummassa kapinassa. Minä aioin lähteä kotiin. Minä aioin vedota isääni. Kova hän kyllä aina oli ollut minulle, mutta hän oli ainakin ihminen, ei kylmä abstraktinen käsite, kuten Kirkko ja Laki, joilla ei ollut inhimillistä sääliä eikä ymmärtämystä ihmiskärsimyksille.

Kuudeskymmenes luku.

Vaikka olin lähettänyt kotiin sanan tulostani, ei ollut ketään minua vastaanottamassa tullessani.

Bridget täti oli ostoksilla, ja kaunis Betsy (joka oli loukkaantunut minulle siitä, etten ollut pyytänyt häntä vieraaksi Raa-linnaan, kuten jäljestäpäin sain kuulla) oli juossut yläkertaan kuullessaan torvemme toitotuksen. Suuntasin siis askeleeni suoraan isäni huoneeseen.

Nessy MacLeod vastasi koputukseeni, mutta sen sijaan että olisi avannut oven minulle, hän pujahti ulos kuin mikäkin kissa ja sulki oven takanaan. Hänen kömpelö vartalonsa, säännöttömät piirteensä ja punainen tukkansa eivät olleet minusta milloinkaan ennen näyttäneet niin epämiellyttäviltä. Älysin paikalla, että hän esiintyi taloudenhoitajattaren mahtavuudella, ja huomasin hänen kantavan vyötäreillään avainkimppua, joka oli kilissyt Bridget tädin kupeilla, minun lapsena ollessani.

"Isäsi on sairas", virkkoi hän.

Sanoin tietäväni sen ja tulleeni häntä tervehtimään.

"Pahasti sairaana", sanoi hän painaen selkäänsä ovea vasten. "Lääkäri sanoo, että hänen on pysyttävä aivan rauhassa."

Suuttuneena siitä, että hän yritti estää minulta pääsyn isäni huoneeseen, sanoin:

"Päästä minut sisään, ole hyvä."

"Hss! Hän on niin tulinen, ja minä en salli että kukaan häiritsee häntä tänään."

"Päästä minut sisään", toistin, ja ääneni mahtoi olla aika kimeä, koska isäni kuuli sen.

"Maryko siellä?" kuului oven toiselta puolelta, jolloin Nessyn oli pakko peräytyä, ja seuraavassa hetkessä olin isäni huoneessa.

Hänen jykevä ja voimakas päänsä lepäsi tyynyjen varassa hänen telttasängyssään, -- muuta vuodetta hän ei koskaan käyttänyt -- ja hän näytti niin sairaalta ja muuttuneelta, että minä sekä pahastuin että häpesin omaa itsekkäisyyttäni, kun olin ajatellut vain itseäni tänä aamuna.

Mutta hän ei tahtonut kuunnella minun osanottavia kysymyksiäni, väittäen ettei häntä vaivannut paljon mikään, että "Conrad höpisi jotain syövästä", mutta että tohtori hupsutteli.

"Mitä sinulle itsellesi kuuluu?" kysäisi hän. "Linnassa kuuluu elettävän suurellisesti."

Ajattelin, että nyt olisi otollinen aika puhua omista asioistani, ja vaikka minusta nyt, kun kuuntelija oli oma isäni, oli paljon tuskallisempaa paljastaa huoleni, änkytin sanottavani niin hyvin kuin tukahuttava mielenliikutukseni sen salli.

Luulin hänen säälivän minua. Arvelin hänen suuttuvan. Joskohta hänen kohtelussaan minua kohtaan ilmeni tuota samaa halveksumisen sekaista hellyyttä, jota hän aina oli osoittanut äidilleni, niin olinhan toki hänen tyttärensä, ja olin vakuutettu siitä, että häntä haluttaisi rynnätä ylös vuoteeltaan voidakseen tarttua miestäni kurkkuun ja ravistaa häntä kuten mäyräkoira ravistaa rottaa. Mutta kävikin aivan toisin.

Olin tuskin päässyt alkuun, kun hän purskahti nauruun.

"Jumala paratkoon, tyttö", huudahti hän, "ethän toki ruvenne suutasi murtamaan mokoman asian takia."

Ajattelin, ettei hän ollut minua käsittänyt, ja yritin puhua selvemmin.

"Vai niin", virkkoi hän, "liehittelee toisia naisia, häh? No niin, eihän tuo sen kummempaa? Ei hän ole ensimäinen mies, joka sitä tekee, eikä viimeinenkään, arvaan minä."

Luulin sittenkin, etten ollut kyennyt oikein selvittämään asiaani, ja sanoin, että mieheni oli ollut uskoton minulle, että hänen jatkuva uskottomuutensa oman kattoni alla oli alentanut minua omissa silmissäni ja muidenkin, etten voinut enää jatkaa sellaista elämää ja niinmuodoin...

"Niinmuodoin tulet minun luokseni vaatimaan, että selvittäisin asiasi. Ei, ei, selvitä ne itse, tyttö. Ei appi-isän pidä koskaan sekaantua."

Hän katseli asiaa miehen kannalta luullakseni, mutta minä olin hyrähtää itkuun, niin olin suuttunut ja pettynyt, vaikka maltoin mieleni, että voisin jatkaa.

"Kuka se nainen on?" kysyi hän.

Kerroin että hän oli yksi vieraistamme.

"Syrjäytä hänet sitten. Kyllä sinussa on älyä siihen, oli kuka oli. Onhan sinulla muotoakin, ja rahaa saat kyllä minulta, jos tarvitset. Syrjäytä hänet -- se on paras neuvo, jonka minä voin sinulle antaa. Näytä miehellesi, että sinä se parempi sittenkin olet teistä kahdesta. Syrjäytä hänet, sanon, äläkä tule tänne vinkumaan kuin mikäkin porusuu, joka juoksee iso-äitinsä esiliinan turviin ensimäisestä naarmusta, minkä saa ulkona."

Hän oli kallistunut eteenpäin, mutta vaipui takaisin tyynyilleen sanoen:

"Kyllä huomaan missä syy on. Lapsettomat vaimot nurisevat aina miehistään, ikäänkuin naimisissa olo olisi mikäkin Eedeni. Kerran ennen lähetin Bridget tädin sinulle järkeä lukemaan, ja kaipa minun taas tällä kertaa on se tekeminen. Mutta nyt ala lähteä. Jos minun mieli parantua, on minun levättävä. Nessy! Nessy! lääkkeeni! Nessy! Nessy! Mihin ihmeille se tyttö nyt joutui?"

"Tässä minä olen, Daniel", sanoi Nessy palaten huoneeseen; ja poistuessani sieltä käytävälle murtunein, toivottomin mielin, kuulin hänen puhuttelevan isääni hyväilevällä ja nöyrän mielittelevällä äänellään, isäni moittiessa ja kiukutellessa hänelle.

Puoli tuntia myöhemmin Bridget täti astui äitini huoneeseen. Kerrankin olin mielissäni nähdessäni hänet. Hän tarkastaisi tilaani ainakin naisen silmillä. Mutta toinen pettymys odotti minua.

"Herrainen aika, tyttö", huudahti hän. "Mitä se isäsi minulle kertoo? Yksi omista vieraistasi, niinhän? Lyönpä vetoa, että se on se isosilmäinen rouva. No niin, se on sinulle parhaiksi, sanon, kun tuot sellaisen miehesi kanssa taloosi -- niin nokkela ja hienotapainen. Jos sinulla oli ikävä olla yksin linnassa, niin mikset pyytänyt tätiäsi tai serkkuasi luoksesi? Silloin ei olisi ollut mitään harmia miehestäsi, ei ainakaan -- ei ainakaan mitä minuun tulee. Mutta mitäs nyt aiot tehdä?"

"Hankkia avioeron", vastasin lujasti, sillä sydämeni kuohahti nyt.

Jos olisin pistänyt revolverin Bridget tädin kasvojen eteen, ei hän olisi voinut näyttää kauhistuneemmalta.

"Mary O'Neill, oletko hullu?" huusi hän. "Vai avioeron! Ei yksikään meidän suvun naisista ole koskaan häväissyt itseään sillä tavalla. Mitä isäsi siitä sanoo? Ja miten käy kauniin Betsyn? Mitä ihmiset ajattelevat minusta?"

Vastasin, etten ollut itse puuhannut avioliittoani, ja että ne, jotka sen olivat tehneet, vastatkoot seurauksista.

"Se on nyt yhdentekevää. Sadattuhannet vaimot ovat joutuneet väärälle miehelle vaimoksi, mutta jos jok'ikinen koettaisi päästä vapaaksi avioliitostaan sillä tavalla kuin sinä tahdot, kyllä vaan silloin maailma olisi hyvässä kunnossa. Ehkäpä luulet että voisit mennä naimisiin jonkun toisen kanssa, mutta et voikaan. Kuka kunnon mies huolisi naida miehestään erotettua naista, vaikkapa hän olisikin vääryyttä kärsinyt puoli jutussa?"

"Sinä siis ajattelet, että minun pitäisi tyytyä -- nöyrästi tyytyä tuollaiseen aviolliseen uskottomuuteen?" kysäisin.

"Herrainen aika", virkkoi Bridget täti, "mitä muuta voisit tehdä? Miehet ovat moniavioisia eläimiä, ja meidän naisten on siihen alistuminen. Jumala tietää, että se oli minunkin tehtävä, kun vanhan everstin oli tapana kieppuilla noissa englantilaisissa ravintolatytöissä. Ole vain hiukan sokea, tyttö, sitä saa kymmenestä naisesta yhdeksän tehdä joka päivä ja joka yö ympäri koko maailman."

"Tuleeko mieheni siitä paremmaksi?" kysyin.

"En tahdo sitä väittää", sanoi Bridget täti. "Sinut se ainakin tekee paremmaksi. Mitä ei silmä näe, sitä ei sydän murehdi. Pidä se mielessä!"

Mennessäni levolle sinä iltana oli sieluni kovassa kuohunnassa. Kirkko, laki, yhteiskunta, isällinen valta, kaikki, mikä oli sovinnaista ja arvollista, näytti liittäytyneen yhteen puolustaakseen mieheni rikosta ja tuomitakseen minut teeskentelijän elämään, paheellisuuteen ja häpeään. Ennen tahdoin kuolla kuin kestää sitä. Niin, jos pitäisi kuolla vaikka jo tänään, niin ennemmin se kuin palata mieheni luo samoihin koettelemuksiin.

Mutta seuraavana aamuna herätessäni, kun tapani mukaan ensimäiseksi ajattelin Martinia, sanelin itselleni, että tahdoin elää ja olla puhtaana naisena omissa silmissäni, _ajatelkoon maailma minusta mitä tahansa_.

Martin oli nyt viimeinen turvani, niinpä päätin kertoa hänelle kaikki. Olisi kyllä kiusallista sitä tehdä, mutta päätin yhtäkaikki nujertaa häveliäisyyteni ja kertoa hänelle kaikki. Ja silloin, mitä ikinä hän käskee minun tekemään, sen tekisin.

Tiesin kyllä hyvinkin, mitä päätökseni merkitsi, mitä toiveita ja odotuksia siihen sisältyi, mutta ajattelin sittenkin: _"Mitä ikinä hän käskee minun tekemään, sen teen."_

Tämän päätöksen jälkeen kävin rauhallisemmaksi ja nousin vuoteeltani pukeutumaan.

Aamu oli ihana, ja minä seisoin katselemassa hedelmäpuutarhaa, missä omenat helottivat punaisina auringonpaisteessa ja karviaismarjat kypsyivät riippuvissa oksissaan, kun kesäilman hiljaisuutta katkaisi lähestyväin askelien ääni.

Vanhanpuoleinen nainen vanhanaikaisessa kveekaripäähineessä astui ajotietä ylös. Kädessään hänellä oli kimppu punaisia ja valkeita ruusuja, ja hänen suloisilla, yksinkertaisilla kasvoillaan oli tuo sama sääliäherättävä ilme, jonka saattaa nähdä huolestuneella lapsella.

Se oli Martinin äiti. Hän tuli minua tapaamaan, ja jo ensinäkemältä tunsin itsessäni, että uljas päätökseni oli vaarassa ja että tulisin järkytetyksi olemukseni juuria myöten.

Kuulin pääoven kelloa soitettavan. Hetken kuluttua tuli Price huoneeseeni sanoen:

"Rouva Conrad pyytää tavata teidän armoanne."

"Tuo hänet tänne", vastasin.

Mieleni oli jo aivan masentunut.

Kuudeskymmenesyhdes luku.

Martinin äiti näytti huoneeseen tullessaan hermostuneelta ja miltei säikähtyneeltä, ikäänkuin hän olisi ollut asialla, jota hän pelkäsi toimittaa. Mutta minä asetin hänet istumaan äitini nojatuoliin ja istahdin itse sen käsinojalle, ja silloin hän näytti viihtyvän ja rauhoittuvan.

Hetken kuluttua aloimme jutella Martinista. Minä sanoin, että hän mahtoi olla ylen onnellinen saadessaan poikansa kotiin hänen pitkältä ja vaaralliselta matkaltaan, ja hän vastasi olevansa onnellinen, mutta oli kuitenkin pahoillaan siitä, että hän viipyi kotona niin vähän aikaa, vain neljä päivää yhteensä, vaikka tohtori ja hän olivat niin kauan odottaneet tätä käyntiä.

"Ei se kumminkaan Martinin vika ole", virkkoi hän. "Hän on niin hyvä poika. En todella usko, että parempaa poikaa on kellään äidillä ollutkaan. Mutta kun lapsista tulee täysikasvuisia, niin eivät aina voi ajatella vanhuksia, eihän? Sitä minä aina sanon tohtorille, 'tohtori', minä sanon, 'ehkäpä mekin olimme samanlaisia nuorina ollessamme, kun ensin olimme rakastuneet toisiimme'..."

Arvasin jo hämärästi, mitä tämä kultainen vanhus oli tullut minulle puhumaan, mutta vastasin vain otaksuvani Martinin olevan vielä heidän luonaan.

Hän kertoi minulle hänen lähteneen vanhaan kouluunsa, ja koska oli palkintojen jakopäivä, olivat opettajat pyytäneet häntä urheiluja katsomaan ja päivällisille, jotka oli pidettävä, ennenkuin kaikki hajaantuisivat kesälomalle.

"Pojat tulevat häntä pitämään hyvänä, tulevat varmaan", virkkoi hän.

Sanoin että hän tulisi varmaankin takaisin huomenna, mutta hän vastasi jälleen kieltävästi. Martin oli mennyt menojaan, ja he olivat ottaneet jäähyväiset häneltä. Koulultaan hänen piti lähteä Raa-linnaan. Enkö sitä tietänyt? Hän oli sanonut aikovansa sähköttää minulle. Mutta sähkösanoma oli kaiketi tullut perille poissaollessani. Oh, Martin aikoi saapua linnaan huomisiltana ja viipyä siellä, kunnes hän lähtisi saarelta.

"Kuinka hauskaa", huudahdin, ja ääneni oli varmaankin hyvin innokas, sillä pelästynyt ilme lensi uudelleen vieraani herttaisille, vanhoille kasvoille.

"Hauskaa se Martinistakin on", sanoi hän, "ja siksipä... siksipä olen tullut teitä tapaamaan."

"Siksikö?"

"Ettehän minuun pahastu, ettehän? Mutta Martin on niin kiintynyt teihin... Hän on aina ollut kiintynyt teihin, pikkupojasta asti... mutta tätä nykyä..."

"Niin?"

"Arvelin että hän tätä nykyä... arvelin todenteolla, että hän on liiaksi kiintynyt teihin."

Minun täytyi pidättää hengitystäni, ettei ilohuuto pääsisi kurkustani kuuluviin, mutta tuo kultainen olento ei huomannut mitään.

"Ei hän sitä ole sanonut -- ei mitenkään, mutta äiti näkee mitä on tekeillä, ettekö tekin luule? Ja hän jutteli ja jutteli Mary O'Neillistä niin lakkaamatta, että minua alkoi pelottaa -- todella pelottaa."

"Pelottaa?"

"Hän on niin helläsydäminen, näettekös. Ja te teistä on tullut sellainen ihastuttava nainen. Tommy toveri sanoo, ettei hän ole nähnyt teidän vertaistanne tällä saarella, sittenkuin äitinne kätkettiin maan poveen.

"Ja Martin -- Martinkin sanoo, ettei teille vedä kukaan vertoja, ei edes Lontoossa. Siksipä... siksipä", jatkoi hän vavisten ja änkyttäen, "arvelin... arvelin, ettei hänkään, poika raukka, ole muuta kuin verta ja lihaa, kuten me muutkin, ja jos hän alkaisi pitää teitä liian rakkaana... nyt kun olette naimisissa ja teillä on mies, näettekös..."

Vavistus ja änkytys yltyi niin, että hänen täytyi vaieta hetkiseksi.

"Sanotaan, ettette ole ylen onnellinen avioliitossanne, tekään. Aika-ajoin olen kuullut ihmisten kertovan, ettei hän ole hyvä teille ja että teidät naitettiin vasten tahtoanne... Siksipä sanelin itselleni, että jos niin on asianlaita ja jos te ja Martin nyt joutuisitte yhteen ja te olisitte hyvin ystävällinen hänelle ja sallisitte hänen yhä edelleen jatkaa... ja siitä syntyisi jotain... murhetta ja häpeää ja sen semmoista... se olisi niin kauheata ja julmaa poika paralleni... juuri nyt kun hänestä puhutaan niin paljon ja hyvää."

Nyt se viimeinkin oli lausuttu. Olin vaarallinen hänen pojalleen, koska olin naimisissa oleva nainen ja päälle päätteeksi onneton avioliitossani, ja hän oli tullut minun luokseni suloisessa, ajattelemattomassa, äidillisessä itsekkäisyydessään pyytämään minua suojeleman häntä _itseäni vastaan_.

"Olen pyöritellyt tätä asiaa sinne ja tänne", sanoi hän. "'Mitä on tehtävä?' olen kysellyt ja toisinaan olen ajatellut, että olisi parasta puhutella Martinia. Mutta enpä sittenkään ole uskaltanut. Mutta eilisiltana kun kuulin teidän tulleen kotiin isäänne tervehtimään, sanoin: 'Tohtori, minä menen häntä itseään puhuttelemaan.' 'Sitä sinun ei pidä tehdä, Christian Ann', sanoi tohtori. 'Mutta menenpä', sanoin. 'Tahdon puhutella itse nuorta rouvaa. Olkoon, että hän nyt on hieno rouva, mutta enkö minä ole häntä sylissäni vaalinut? Ei hän tahdo tehdä mitään, mikä vahingoittaisi poikaani, jos vain pyydän. Ei tahdo, ei. Mary O'Neill ei sitä tahdo. Sitä en koskaan usko hänestä. En sinä ilmoisna ikänä.'"

Hänen herttaiset vanhat kasvonsa säteilivät, vaikka olivat kyynelien kostuttamat, ja tapaillessaan nenäliinaa sotkeutuivat hänen kätensä kukkiin, joita hän yhä piteli kädessään.

"Sallikaa minun ottaa ruusut", sammalsin niin hyvin kuin sain sanotuksi.

"Toin ne teille", virkkoi hän ja naurahti sitten, hiukan hämillään, omalle hajamielisyydelleen.

"Ei ne tietenkään ole mitään verrattuina teidän kasvihuoneruusuihinne linnassa, mutta arvelin että yhtäkaikki pitäisitte niistä. Ne ovat oman pienen huoneenne ikkunan alta. Me sanomme sitä yhä teidän huoneeksenne -- sitä samaa huonetta, missä makasitte, kun tulitte meille joululaulua laulamaan samettihameessa ja tohveleissa. Mary O'Neillin huoneeksi Martin sen silloin nimitti, ja sama nimi on sillä ollut siitä päivin."

Tulin niin liikutetuksi, että ennenkuin olin selvillä siitä mitä seurauksia siitä oli lähtevä itselleni, olin kietonut käsivarteni hänen vyötäisilleen, sanoen että jos hän halusi minua mitä tekemään, niin tahtoisin sen tehdä.

"Tahtoisitteko todella?" ja sitten hän alkoi yksitellen esittää minulle niitä pieniä, juoneltaan varsin vaatimattomia suunnitelmia, joilla hän oli arvellut parantaa Martinin rakkautta minuun.

Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että ottaisin isäni sairauden tekosyyksi jäädäkseni vanhaan kotiini, kunnes Martinin oli matkustettava pois saarelta, mutta hän luopui tästä tuumasta melkein paikalla muistaessaan, miten päättävästi Martin oli sanonut välttämättä tahtovansa tavata minua.

Lopulta hän ehdotti, että koettaisin olla Martinille vähemmän herttainen, puhuttelisin häntä lyhyesti, toisinaan tylysti ja vihaisestikin, jotta keskinäinen suhteemme kylmenisi; mutta ei, se olisi sittenkin liian julmaa, kun hän näin monen vuoden kuluttua tapaa minut ja on juuri taas lähdössä niin kauas, ja vain Herra ja siunatut pyhät tietävät, milloin hän sieltä palaa.

Martinia, vain Martinia hän ajatteli. Suloisessa äidinitsekkäisyydessään hän ei voinut ajatella ketään muuta. Joskohta hän minuakin hellästi rakasti, ei hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi, että jos täyttäisin hänen toivomuksensa ja lähettäisin Martinin pois, niin minäkin joutuisin kärsimään. Mutta minua kovaluontoisempikin olisi pehminnyt nähdessään hänen hätänsä ja levottomuutensa, ja kun hän avuttoman näköisenä sanoi:

"En ymmärrä, mitä olisi tehtävä -- en todella ymmärrä", lohdutin häntä (vaikka itsekin olin lohdutuksen tarpeessa) ja sanoin kyllä itse löytäväni jonkun keinon tehdäkseni mitä hän halusi.

"Löydättekö todella?"

"Kyllä varmaan."

"Ettekä myöskään lähetä häntä luotanne kivistävin sydämin?"

"En, en."

"Tiesin, että sanoisitte noin. Herramme ja hänen pyhä äitinsä siunatkoot teitä."

Hänen silmistään valui runsaita lohduttavia kyyneliä, mutta niiden lomitse pilkisti hymyäkin.

"Ei sen puolesta, että löytyisi maailmassa toista naista, jolle antaisin hänet mieluummin kuin teille, jos asiat olisivat ennallaan. Mutta kaikki on nyt toisin, eikö ole?"

"Niin, kaikki on nyt toisin", vastasin.

"Mutta onko oikein varma, ettette ole suuttunut minun tulostani?"

"Oi en! en!", virkoin, mutta enempää en saanut sanotuksi, sillä ääneni petti minut.

Hän huoahti helpotuksen huokauksen ja nousi sitten istualtaan.

"Nyt minun täytyy lähteä. Tohtori kaivaa puutarhassa eikä ole vielä saanut aamiaistansa. Mutta panin puuropadan hellalle kiehumaan, ja näihin aikoihin se varmaan on valmista."

Hän oli jo ennättänyt ovelle, kun hän kääntyi sanoen:

"Kunpa olisi minulla teidän valokuvanne -- juuri sellaisena kuin nyt olette tällä hetkellä. Ripustaisin sen omaan huoneeseenne ja tuontuostakin rientäisin yläkertaan sitä katsomaan. Mutta yhdentekevä. Minulla on teidän: valokuvanne täällä (koskettaen rintaansa), ja toisinaan saatan nähdä sen siellä ilmielävänä."

En voinut tämän jälkeen enää mitään virkkaa, mutta minä suutelin häntä hänen poistuessaan, ja hän sanoi:

"Mieleni on hyvä nyt! Hyvästi! Ettehän lähde kotiin ennen huomista, niin että ehkäpä vieläkin pistäyn teitä katsomaan. Hyvästi!"

Läksin ikkunan luo ja seurasin häntä katseillani hänen astuessaan pitkin ajotietä. Hän pyyhkieli silmiään, mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen astuntansa kevyttä, ja olin vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa säteilivät.

Jumala häntä siunatkoon! Sellaiset naiset kuin hän ja äitini -- niin nöyrät ja rakastavat, niin moitteettomat ja puhtaat, jotka eivät milloinkaan lausu tylyä sanaa eivätkä ajattele tylyä ajatusta -- ovat maailman kukkaset ja saattavat maan suloisesti tuoksuamaan.

* * * * *

Hänen mentyään muistin lupaukseni hänelle ja kyselin itseltäni, mitä minusta oli tuleva. Ellen voinut saada avioeroa miehestäni rikkomatta kirkkokuntani sakramenttia, enkä rakastaa Martinia ja vastaanottaa hänen rakkauttansa murtamatta hänen äitinsä sydäntä, mikä siis oli oleva kohtaloni?

Aioin palata kotiin huomisaamuna; huomisiltana saisin tavata Martinin. Mitä oli minun sanottava? Mitä oli minun tehtävä?

Kaiken päivää nämä kysymykset kalvoivat minua, enkä voinut löytää niihin vastausta. Mutta illan lähestyessä läksin viemään huoleni sinne, mihin monesti ennenkin olin ne vienyt -- isä Danin tykö.

Kuudeskymmeneskahdes luku.

Pappilan oven avasi isä Danin irlantilainen taloudenhoitaja; hän oli hyvä sielu, joka kohteli isäntäänsä kuten hemmotteleva äiti oikullista lastansa.