Part 22

"Niinpä juuri", ja sitten seurasi selitys siitä mitä oli tapahtunut monien hämmästyttävien kaunistusten höystämänä, jotka saattoivat mieheni raivosta kalpenemaan.

Sillävälin minä istuin kahden kesken isä Danin kanssa huoneessani, ja kaataessani hänelle teetä ja valmistaessani hänelle voileipiä, hän puheli ensin Martinista (jota kaikki näyttivät tekevän minun kanssani puhuessaan) sanoen:

"Hän on aina ollut kultapoikani, ja kyllä nyt sietääkin ylpeillä hänestä, kun saa tällaisia sanomia kuulla."

Hän puheli edelleen samaan suuntaan, ja hänen sanansa hyväilivät korviani kuin soitanto, mutta sitten isä Dan alensi äänensä ja sanoi tohtori Conradin antaneen hänelle vihjauksen siitä, etten ollut aivan onnellinen.

"Juttele vanhalle papillesi kaikki, lapseni, ja jos hän vain voi tehdä jotain..."

Sen enempää odottamatta laskeuduin polvilleni hänen jalkainsa juureen ja annoin murheeni valua sydämestäni -- kerroin, että avioliittoni oli ollut paha erehdys, että se pyhittävä armo, jonka hän oli ennustanut seuraavan pyhän avioliiton sakramenttia, ei ollut ilmaantunut, että en rakastanut miestäni, että mieheni rakasti toista naista ja että tämä asui täällä samassa talossa kanssani.

Isä Dan oli pahasti huolissaan. Tuontuostakin hän ristitsi itseään puhuessani ja sanoi: "Herra ja Hänen Pyhä Äitinsä meitä rakastakoon", ja päästyäni loppuun hän alkoi soimata itseään, sanoen että olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei poikamme (tarkoittaen Martinia) olisi kirjoittanut noita kauhistuttavia kirjeitä olematta varma siitä, että ne sisälsivät totta; ja että ensi päivästä alkaen kun mieheni tuli seurakuntaamme, hänen varjonsa oli pimittänyt auringonvalon.

"Mutta ole varuillasi", virkkoi hän. "En ole kertonut kellekään siitä sopimuksesta, minkä teimme miehesi kanssa -- en muille kuin Siunatulle Neitsyellemme vain -- eikä sinun pidä pitää sitä pelastuksena avioliitostasi. Eikä ole muutakaan pelastusta, puhukoot maailma ja maailman lapset mitä heitä haluttaa."

"Mutta minä en voi sitä kestää! En voi sitä kestää!" huudahdin.

"Ei! Ei! Älä puhu sellaista, tyttäreni. Ajattele, että tämä on yksi niitä elämän kovia kohtaloita, jotka joutuvat meidän kunkin osalle. Kuinka monen poloisen naisen täytyy kärsiä sairautta ja köyhyyttä, puhumattakaan juoppoudesta ja heidän miestensä kuolemasta! Luuletko että he silti katsovat olevansa oikeutetut jättämään kotinsa -- rikkomaan avioliittonsa pyhät valat sen perusteella? Ei, lapseni, ei, etkä sinäkään saa sitä tehdä. Joskus asiat vielä selviävät. Saat nähdä, että niin käy. Ja sillävälin äitisi muiston tähden -- tuon siunatun pyhän, jonka Herra jo on tehnyt omakseen..."

"Mitä siis voin tehdä?"

"Rukoile, lapseni, rukoile voimaa kantamaan koettelemuksiasi ja vastustamaan kiusausta. Lue rukousnauhasi Siunatulle Neitsyelle joka aamu, ennenkuin paastosi päättyy. Minäkin teen samoin. Sinä saat nähdä, että tämä tietää vain Jumalan rakkautta sinua kohtaan, ja sinä olet ylistävä hänen pyhää tahtoansa."

Vanhan ystäväni minua täten neuvoessa kuulin mieheni äänen portaissa, äänekkäänä, kovana, kirskuvana, ja ennenkuin olin ennättänyt nousta polvistuvasta asennostani, oli hän kiskaissut oven auki ja astunut huoneeseen.

Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän näytti mieheltä, joka on kaiken mielenmalttinsa menettänyt.

"Mary", virkkoi hän silmäillen minua polvistuessani kädet ristissä rinnallani isä Danin edessä, "milloin olen antanut sinulle luvan majoittaa katolilaisen papin talooni? Eikö siinä ole kylläksi, että vaimo on katolilainen, pitääkö lisäksi kirkon ja sen pappien tunkeutua kotiini ilman lupaa?"

Minä olin niin huumaantunut tästä vimmastuneesta loukkauksesta, etten ensin voinut mitään virkkaa, mutta isä Dan kiiruhti minua puolustamaan sanoen arvokkaasti ja rauhallisesti, että hänen tulonsa oli ollut aivan odottamaton minulle ja että minä olin pyytänyt häntä jäämään yöksi vain siksi, että hän oli vanha mies, jolla oli pitkä jalkamatka seurakuntaansa.

"Olen hyvin kiitollinen, arvoisa isä", sanoi raivosta tutiseva mieheni, "mutta vaimoni saattaa kyllä vastata puolestaan ilman teidän apuanne, ja neuvoisin teitä pysymään omassa seurakunnassanne eikä pyrkimään tänne toisten ihmisten asioita sotkemaan."

"Etteköhän vain nyt mittaa minua oman mittapuunne mukaan, sir?" vastasi isä Dan, ja tästä suorasta hyökkäyksestä mieheni joutui hillittömään raivoon.

"Jokainen tietää, mitä väkeä katolilaiset papit ovat", huudahti hän. "Selkkauksia rakastavia rauhanhäiritsijöitä, jotka pistävät nenänsä toisten ihmisten salaisuuksiin. Ja pappi tai ei pappi, mutta en salli kenenkään ihmisen tulla kotiini sotkemaan miehen ja vaimon välejä."

"Oletteko varma siitä", lausui isä Dan, "ettei talossanne jo ole olemassa jokin nainen, joka sotkee miehen ja vaimon välejä?"

Tämäkin hyökkäys sattui. Mieheni katsahti minuun leimuavin silmin ja sanoi sitten:

"Kuten arvasin! Teidät on haettu tänne vaimoni avuksi nostattamaan suurtakin melua hänen kuvitelluista vääryyksistään. Teidän pitäisi asettua taloon asumaan, arvaan, ja ennen pitkää saisimme nähdä teidän esiintyvän täällä isäntänä ja antavan määräyksiä palvelijoilleni! Mutta ei niin kauan kuin minulla on valta talossa! Arvoisa isä, jos teillä on vähääkään kunnioitusta rippilastanne kohtaan, niin olkaa hyvä ja jättäkää vaimoni minun turviini."

Näin että isä Danin oli vaikea masentaa yltyvää vihastustansa, mutta hän virkkoi:

"Ei sanaakaan enää, teidän armonne. Ei yksikään tosipappi astu milloinkaan miehen ja vaimon väliin, jotka Jumala on yhteenliittänyt. Hänen asiansa on yhdistää ihmisiä, ei erottaa. Mitä tähän rakkaaseen lapseen tulee, niin olen rakastanut häntä siitä hetkestä pitäen, kun hän oli pieni kapalovauva, niin ettei minun ole tarvis oppia velvollisuuttani häntä kohtaan mieheltä, joka ei näy välittävän hänestä enemmän kuin sitruunankuoresta. Kyllä menen, sir", lisäsi vanhus, suoristaen selkänsä haavoitetun jalopeuran tavalla, "mutta teidän turviinne minä en häntä jätä, vaan Jumalan pyhän ja siunatun rakkauden turviin."

Mieheni oli poistunut, ennenkuin viimeiset sanat olivat lausutut, mutta luullakseni ne häntä seurasivat portaille.

Poskeni leimusivat häpeästä tämän nöyryyttävän kohtauksen aikana, ja yritin lausua isä Danille mielipahani, mutta en kyennyt, kumarruin vain hänen kätensä yli ja suutelin sitä.

* * * * *

Arvelin saavuttaneeni kärsimykseni huipun, ja illalla kun Price ennen maatapanoani harjasi tukkaani ja minä ajattelin Martinia ja kyselin itseltäni voisinko kauemmin kestää mieheni raakuutta, kuulin hänen äkkiä sanovan:

"Jos minä olisin rouva, joka on joutunut naimisiin väärälle miehelle, niin menisin sille oikealle vaikka täytyisi laillista eroa hakea."

Vaikka tämä osui olemaan juuri se sama ajatus, joka raivokkaana pyöri vaivaantuneissa aivoissani, niin minä kiukustuin hänelle kuin villikissa ja kysyin, kuinka hän uskalsi puhua minulle sellaista kauheata ja syntistä, ja sanoin hänet irti hänen palveluksestaan silloin ja silloin.

Mutta hän oli tuskin lähtenyt huoneestani, kun mieleni kukistui ja minä vapisin pelosta, että hän pitäisi kiinni sanastani, jolloin kadottaisin viimeisen ystäväni.

Viideskymmeneskahdeksas luku.

Seuraavien päivien kuluessa saapuivat vieraamme. Niitä piti tulla vähintään kaksikymmentä, palvelijoita ja kamarineitejä lukematta, niin että Raa-linna, vaikka olikin tilava, oli täpösen täynnä.

Vieraita oli jotenkin yhtä monta kumpaakin sukupuolta ja he kuuluivat pääasiallisesti mieheni säätyluokkaan, mutta niihin kuului myös herra Eastcliffin kaunis vaimo, Camilla, ja Alman äiti, joka Alman kovaksi mielipahaksi oli vaatinut tulla kutsutuksi.

Mieheni vaati minua ottamaan heidät vastaan, ja sen teinkin, vaikka olin vain heidän nimellinen emäntänsä, ja he tiesivät sen ja kohtelivat minua sen mukaan.

He osoittivat minulle välinpitämättömyyttään milloin milläkin tavalla, kysyivät neuvoa Almalta minun läsnäollessani ja haavoittivat monesti naisellista ylpeyttäni, näyttämällä minulle, että olin kadottanut paikkani vaimona mieheni talossa.

Tiedän että tähän samaan luokkaan kuuluu paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat herttaisia ja hienotunteisia, moitteettomia ja puhtaita, maansa todellinen aatelisto -- naisia, jotka ovat kiintyneet kotiinsa ja lapsiinsa, ja miehiä, jotka kuluttavat varansa ja voimansa yleisen hyvän eteen -- mutta mieheni ystävät eivät olleet sitä lajia.

He olivat turhamaisia ja ylpeitä, itsekkäitä, mukavuutta rakastavia, tykkänään epäluotettavia, perin huonotapaisia, ja heidän tietonsa ja sivistyksensä olivat hämmästyttävän hatarat, paitsi niitä monia kieliä, joilla he pystyivät lausumaan tyhjiä sukkeluuksiaan. He elivät ja kukoistivat maailmassa ilman uskontoa, ilman siveellisyyttä ja (ellei se jo kuulosta liian tekopyhältä) ilman Jumalaa.

Millä tavalla he käyttäytyivät ollessaan metsästyksellä, huviretkillä, ajelemassa, ratsastamassa ja purjehtimassa (sillä herra Eastcliff oli saapunut huvipurressaan ja se oli ankkurissa rotkon alapuolella olevassa satamassa), en tiedä, sillä "tohtorin määräyksiin" perustuen Alma ei pyytänyt minua seuraamaan heitä.

Mutta iltasin pelattiin bridgeä (heidän viattomin huvituksensa) ja uhkapeliä, juotiin, rämpytettiin pianoa, tanssittiin "Harmaata karhua", laulettiin duettoja viimeisistä opereteista ja pengottiin tyhjää aivokoppaa keinojen keksimiseksi, joilla voisi tappaa heidän olemassaolonsa ainoata vihamiestä -- Aikaa.

Pöytäkeskusteluna olivat tavallisesti hevoset ja koirat, mutta toisinaan myös rakkaus, keimailu ja avioliitto, siihen luettuna aviollinen uskollisuus, joka oli leikkipuheiden lempiaiheena sekä miesten että naisten kesken.

Tällöin mieheni usein huomautti, että entisaikaan miesten oli tapana ottaa vaimonsa samoin kuin hevosensakin koetteeksi vuoden ja päivän ajaksi, ja kannattipa vielä meidän aikanammekin muutamiin naisiin nähden koettaa tuota vanhaa tapaa.

Silloin herra Vivian huomautti, että "kautta Jupiterin, sehän oli mainion hyvä keksintö", ja jos hän "joskus menisi naimisiin, niin sen hän jumal'avita juuri tekisi."

Ja silloin herra Eastcliff pisti väliin, että oli naurettava ennakkoluulo, että vaimon pitäisi pitää miehensä tykkänään itselleen, "ikäänkuin hän olisi mikäkin hammasharja, jota ei voi pitää kenenkään kanssa yhteisenä", ja joku huomautti vielä, että yhtä kohtuutonta olisi vaimon vaatia, että hänen hammaslääkärinsä tai kampaajansa palvelisi yksin häntä.

Oh, kuinka kaikki tämä minua iljetti! Olipa sen pohjana todellinen siveellinen rappeutuminen tai vain teeskentely ja pöyhkeily, yhtä epämiellyttävää se oli joka tapauksessa, ja vaikka kestin minkä jaksoin näyttämättä inhoani, niin pakenin niin usein kuin oli mahdollista oman huoneeni puhtaaseen ilmakehään.

Mutta sielläkään en saanut aina olla yksinäni, sillä Alman äiti oli alituisesti kintereilläni. Hän oli pullea pieni olento, ylellisesti timanttisormuksilla ja rintaneuloilla koristettu. Kasvatusta hän ei ollut saanut paljon yhtään, ja hän oli tunnettu siitä, että hän lasketteli uskallettuja puheita murteellisella ranskankielellään, ja päähauskuus siinä oli, ettei milloinkaan voitu tietää, ymmärsikö hän niiden merkitystä vai ei.

Siitä huolimatta hän oli ainoa hyväsydäminen nainen koko talossa, ja luulenpa todella, että hän arveli tekevänsä hyvän työn pitäessään minulle seuraa. Mutta voi, paljon minä kärsin kuunnellessani hänen pitkiä juttujaan entisistä "käynneistään" Raa-linnassa, jolloin toivomattani sain tietää mitä alkuperää hän oli (lontoolaisen postiljoonin tytär); mitä osaa hän iloisessa ja huolettomassa nuoruudessaan oli näytellyt Raa-linnassa, kuinka hän oli tavannut miehensä New-Yorkissa ja kuinka tämä oli nainut hänet pelastaaksensa lapsensa maineen; ja lopuksi, kuinka amerikkalaisen hienoston naiset olivat kieltäytyneet vastaanottamasta häntä ja hän oli vannonut kostavansa heille naittamalla Alman korkeimmalle europpalaiselle arvonimelle, minkä rahalla saattoi ostaa.

Mutta nämä paljastukset hänestä itsestään eivät olleet niinkään nöyryyttäviä kuin hänen säälinosotuksensa minua kohtaan, joista saatoin ymmärtää, etten pystynyt edustamaan näin ylhäisen perheen emäntää -- ja miten sitä voisi minulta vaatiakaan? -- kun sitävastoin Alma oli kuin syntynyt siihen, ja siksipä oli onni minulle, että hän oli täällä näyttämässä, miten kaikki oli suoritettava.

Kaiken tämän seurauksena oli että ies, jonka alla elin, alkoi enemmän kuin koskaan tuntua minusta sietämättömän raskaalta. Silmäillessäni eteenpäin tulevaisuuteen en nähnyt muuta kuin loppumattomia vuosia tässä alennustilassa, ja silloin sanelin itselleni, ettei mikään -- ei sakramentit eikä sopimuskirjat, ei kirkon eikä valtion lait -- voisi pakottaa minua sietämään sitä.

Kamarineitini singahutteli alinomaa hyvin tähdättyjä viittauksia Almasta ja miehestäni. Virkistin myöskin muistoani tuolla iljettävällä Pariisissa tapahtuneella kohtauksella ja rupesin ihmettelemään, miksi edelleen kärsin sellaista solvausta, että viivyin yhä mieheni suojeluksessa.

Ja sitten työskenteli minussa vielä toinenkin voima -- oma salainen intohimoni. Joskohta toisinaan pidin itseäni kurjana syntisenä ja arvelin kärsimysteni kuormaa taivaan rangaistukseksi rikollisesta rakkaudestani, niin oli taas toisia hetkiä, jolloin koko sieluni nousi kapinaan, ja minä ikävöin, en vain vapautta, vaan täydellistä, laillista eroa.

Martinilta sain kahdesti kirjeen tänä tuskan aikana. Ensimäinen kirje sisälsi kertomuksen niistä laajalle ulottuvista töistä, joihin hänen napaseutumatkansa hänet upotti -- insinöörien, sähköteknikkojen, geoloogien ja muurarien hankkiminen ja suurien koneitten kuljettaminen langatonta lennätinlaitosta varten -- sillä hän näytti olevan loistavalla tuulella ja elämä oli täynnä hyviä lupauksia hänelle.

Toisessa kirjeessään hän kertoi päättäneensä jo kaikki toimensa ja tulevansa saarelle käymään seuraavalla viikolla; hän aikoi pistäytyä ensin "vanhusten" luona ja tulla sitten minua tervehtimään parin päivän ajaksi juuri ennen matkalle lähtöään.

Hän tuli. Luin paikallislehdissä hänen tulostaan saarelle -- kuinka taajat väkijoukot olivat olleet laivasillalla häntä vastaanottamassa ja kuinka hänen tullessaan omaan kyläämme naapurimme olivat olleet odottamassa häntä rautatieasemalla ja vieneet hänet äitinsä luo ja sitten sytyttäneet hänelle tervetuliaisiksi ilotulia vuorille.

Sydäntäni kirvelteli ajatellessani, minkälaisissa jännittävissä tapahtumissa Martin kulutti aikaansa minun eläessäni tällaisessa alennustilassa. Rakkauteni Martiniin oli nyt kuin avonainen haava, ja olin nyt selvillä siitä, että tuli mikä tuli, ennenkuin hän tulisi Raa-linnaan, niin minä vapauttaisin itseni kieron asemani orjuudesta.

Isä Danin neuvot olivat tähän aikaan häipyneet. Vaikka olin rukoillut voimaa kuormani kantamiseen, ei siitä ollut lähtenyt minkäänlaista apua, ja eräänä aamuna seisoessani makuuhuoneessani olevan Pyhän Neitsyen kuvan edessä, minut valtasi äkkinäinen halu puhaltaa hänen lamppunsa sammuksiin ja jättää se ainiaaksi sytyttämättä.

Kaiken lopuksi tuli, että päätin mennä tapaamaan piispaa ja isäni asianajajaa, herra Curphyä ja ehkäpä vielä isäänikin, että tavalla tai toisella pääsisin johonkin selvyyteen ja saisin tietää mitä minusta oli tuleva.

Onni -- paha onni -- suosi minua. Saapui sanoma, että isäni oli äkkiä sairastunut johonkin tautiin, joka pani lääkärit ymmälle, ja ottaen tämän tekosyyksi kysyin mieheltäni, voisinko lähteä kotiin pariksi kolmeksi päiväksi.

"Mikset voisi?" vastasi hän sellaisella äänellä kuin olisi sanonut: "Kuka sinua estää?"

Sitten olin kyllin heikko puhuttelemaan Almaa, joka virkkoi:

"Kyllä, kyllä, rakas tyttöseni. Tulemme sinua _hirveästi_ kaipaamaan, mutta se on velvollisuutesi. Ja sittenhän tapaat tuon hauskan herra... Mikä taas onkaan hänen nimensä?"

Tuntien olevani poloinen, säälittävä teeskentelijä pyysin vielä vierailtakin anteeksi lähtöäni, ja he näyttivät siltä kuin olisi heitä haluttanut sanoa: "Emmeköhän tuota eroa kestä."

Illalla ennen lähtöäni Price sanoi:

"Teidän armonne on ehkä unohtanut, että aikani on mennyt umpeen, mutta minä jään kunnes teidän armonne palaa, jos halutaan."

Kysyin haluttiko häntä jäädä tykkänään luokseni, ja hän vastasi:

"Haluttaisi kylläkin, armollinen rouva. Jokainen viihtyy hyvän emännän luona, vaikkapa hän onkin joskus hiukan tulinen luonnoltaan. Ja ellette tahdo minua kanssanne isänne luo, voin ehkä olla joksikin hyödyksi teille ennen takaisintuloanne."

Huomasin että hänen aatoksensa yhä liikkuivat erossa, mutta nyt en häntä nuhdellut, sillä oma haluni oli kääntynyt samaan suuntaan.

Seuraavana aamuna useimmat vieraat tulivat hallin ovelle saattamaan minua ja lähettivät minulle kokonaisen tulvan suopeita hymyjä autovaunun vieriessä pois.

Viideskymmenesyhdeksäs luku.

Ennenkuin läksin isäni luo, kävin piispaa tapaamassa. Piispan linna oli saaren toisella kulmalla, ja oli jo keskipäivänaika, kun minä ajoin sen korkeiden jalavapuiden alitse, joissa suuri varisparvi näytti pitävän jonkinlaista yleistä kokousta.

Piispa oli paraillaan aamiaisella, ja aamiaisen jälkeen (niin hänen livreapukuinen palvelijansa kertoi minulle) hän tavallisesti kävi lepäämään. Olen useasti myöhemmin arvellut, että keskusteluni hänen kanssaan päättyi niin epäedullisesti minulle syystä, että se sattui hänen ateriansa ja unensa väliin.

Minut vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, joka oli ylellisesti, melkeinpä prameasti sisustettu sohvilla ja nojatuoleilla ja monilla kuvilla, niiden joukossa paitsi suurta paavin muotokuvaa, pyhän isän omalla nimikirjoituksella varustettuna -- kaikennäköisten ylhäisten henkilöiden -- markiisien, lordien, kreivien ja hienojen avokaulaisten naisten kuvia, joihin viimemainittuihin oli usealla eri kielellä kirjoitettu omistus: "Isälleni Jumalassa Ellanin arvoisalle piispalle".

Piispa astui luokseni parin minuutin kuluttua, myhäillen ja nähtävästi sovinnossa koko maailman kanssa. Hän toivotti minut tervetulleeksi pehmeällä, sulavalla tavallaan ja kyseli, saisiko hän tarjota minulle mitään virvokkeita, mutta mieleni oli niin kiihtynyt, etten voinut ajatella juomista ja syömistä, ja paiskauduin paikalla asiani ytimeen.

"Monseignor", sanoin. "Olen suuresti murheissani. Asia koskee avioliittoani."

Hymy väistyi piispan kasvoilta, kun hän tämän kuuli.

"Sepä ikävä", virkkoi hän. "Ei mitään vakavaa toivoakseni."

Sanoin että se oli hyvinkin vakavaa, ja sitten aloin heti paljastaa hänelle surujeni syyn -- ettei mieheni rakastanut minua, että hän rakasti toista naista -- että avioliittoni pyhä sakramentti...

"Odottakaa", virkkoi piispa, ja hän nousi sulkemaan ikkunaa, sillä varisten vaakkuna oli kerrassaan ilkeä puissa pidettiin varmaan käräjiä. Palaten istuimelleen hän, virkkoi:

"Armollinen rouva, teidän tulee ymmärtää, että on olemassa yksi rikos ja vain yksi ainoa, jota kaikissa kristityissä maissa ja sivistyneissä yhteiskunnissa katsotaan tarpeeksi loukkaavaksi antamaan aihetta todellisesti tuntuvaan murheeseen. Onko teillä mitään todistuksia siitä?"

Tiesin mitä hän tarkoitti, ja tunsin punastuvani hiusmartoa myöten. Mutta painaen alas häpeäni, kerroin hänelle mitä Pariisissa olin nähnyt ja samoin myös Pricen syytökset ja epäluulot.

-- "Hm!" virkahti piispa, ja älysin paikalla että hän aikoi vähentää todistusteni pätevyyttä.

"Teillä itsellänne on nähtävästi vähän tai ei ensinkään mitään todistuksia. Pääasiallisesti vain kamarineidillänne. Ja kamarineidit ovat kuulut juonitteluhalustaan."

"Mutta se on totta", sanoin. "Ei mieheni ole sitä kieltävä. Eikä hän voikaan."

"Mikäli minä kykenen huomaamaan, mitä maailmassa tapahtuu", lausui piispa, "niin miehet tällaisissa olosuhteissa aina sekä voivat kieltää että kieltävät syyllisyytensä."

Tunsin käsieni käyvän kosteiksi hansikkaitteni alla. Näytti siltä kuin olisi piispa yrittänyt sulkea silmänsä siltä, mitä hän ei tahtonut nähdä.

"Mutta minä olen oikeassa, olen varma siitä että olen oikeassa", huudahdin.

"No niin, otaksukaamme että olette oikeassa, armollinen rouva, mitä te siinä tapauksessa toivotte minun tekevän?"

Parisen minuuttia olin kovasti hätääntynyt, mutta sain lopulta kumminkin soperretuksi, että olin tullut häneltä neuvoa kysymään ja ottamaan selvää siitä, minkä verran kirkko voisi minua auttaa.

"Hm!" sanoi piispa, ja sitten paiskaten toisen säärensä ristiin toisen päälle ja kopeloiden kenkänsä hopeasolkea hän lisäsi:

"Kirkko, armollinen rouva, sallii todella apua kovassa hätätilassa. Se sallii sitä huojennusta, jonka erossa eläminen tuottaa, mutta antaa suostumuksensa siihen aina vastahakoisesti, toivoen lopullista sovintoa. Mutta se ei voi hyväksyä sitä, että vaimo elää erillään miehestään, koska -- anteeksi, en väitä että tässä tapauksessa on niin laita -- hän huomaa, ettei mies häntä miellytä, tai koska -- en nytkään väitä että niin on teidän laita -- että vaimo huomaa jonkun toisen miellyttävän häntä enemmän..."

"Monseignor", sanoin, ja minua sekä kuumotti että huimasi, "älkäämme huoliko väitellä erossa elämisestä. Minä ajattelen paljon vakavampaa muutosta."

Piispan kasvoille lensi kauhistuksen ilme.

"Armollinen rouva, ettehän vain ajattele avioeroa?"

Luullakseni! taivutin päätäni äänettömän myöntymyksen merkiksi, sillä piispan käytös muuttui heti päättäväiseksi ja tuomitsevaksi. Hän kyseli minulta, enkö tietänyt, ettei katolinen kirkko sallinut avioeroa missään tapauksessa, ja olinko unohtanut, mitä pyhä isä itse oli minulle sanonut (viitaten muotokuvaan) -- että kun juhlallisesti sitouduin pyhään avioliittoon, niin minun oli se tehtävä sillä täydellä tietoisuudella, ettei mikään muu kuin kuolema voinut sitä murtaa.

"Kristuksen rakkaus seurakuntaansa on verrannollinen kuvaus siitä rakkaudesta, jonka mies ja vaimo lupaavat toisilleen pyhässä aviosäädyssä, ja yhtä mahdotonta on rikkoa toista kuin toista."

"Mutta mieheni ei rakasta minua", huudahdin, "enkä liioin minä häntä, ja siksipä meidän välillämme oleva sopimus on jo rikottu."

Piispa lausui minulle hyvin ankaria sanoja tämän johdosta, sanoen ettei minun, kirkon hyvän lapsen, pitänyt milloinkaan, ei milloinkaan sitä toistaa, sillä joskohta avioliitto oli sopimus, niin se kumminkin erosi kaikista muista sopimuksista laatuunsa nähden.

"Kun te menitte naimisiin miehenne kanssa, niin tulitte sidotuksi häneen, ei vain omalla lupauksellanne, vaan salaperäisellä voimalla, josta ette voi koskaan vapautua. Voima, joka teidät yhdisti, oli Jumala, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman."

Pääni painui alas. Piispa oli puhunut samaa, mitä minulle oli aina opetettu, vaikka olin sen aivan unohtanut kärsimysteni tuskissa ja kiusaukseni hurjassa palossa.

"Maallinen laki _saattaa_ suoda teille avioeron", jatkoi piispa, "en ole selvillä siitä -- en voi sanoa mitään siitä. Mutta sillä ei pitäisi olla _oikeutta_ siihen, koskapa lailla ei voi olla oikeutta tehdä mitättömäksi sitä, minkä Jumala itse on vahvistanut."

Oh, se oli julmaa! Tuntui kuin olisi tuleva elämäni mustunut edessäni -- kuin olisivat vankilan rautakanget sulkeutuneet takanani ja kahleet jo painaneet jäseniäni.

"Mutta vaikkapa maallinen laki _voisi_ ja tahtoisi teille myöntää avioeron, niin ajatelkaapa, kuinka suuren vahingon teette sillä Kirkolle. Teidän avioliittonne oli niin sanottu eriuskoisten liitto, ja Kirkko ei suosi sellaisia avioliittoja, mutta tässä tapauksessa se suostui, ja miksi? Koska se toivoi voivansa palauttaa eksyneen perheen toisessa polvessa sen helmaan. Mutta mitä te nyt tekisitte? Odottamatta toista polvea te tekisitte tyhjäksi sen aikeet."

Jäätävä kylmä tunkeutui sydämeeni näitä sanoja kuullessani. Tätä otollisen hetken menettämistäkö piispa ajatteli eikä kärsivän naisen ruhjottua ja verta vuotavaa sielua?

Nousin lähteäkseni. Piispa nousi myös ja alkoi neuvoa minulle anteeksiantamusta.

"Joskohta teitä on loukattu, armollinen rouva", sanoi hän -- "en väitä, ettei teitä olisi -- eikö ole mahdollista antaa anteeksi? Muistakaa että anteeksiantamus on taivaallinen avu, jota meidän kaikkein tulee harrastaa, ja varsinkin aviovaimon mieheensä nähden. Ajatelkaapa toki! Kuinka monen naisen täytyy sitä harjoittaa -- joka päivä, kautta koko maailman!"