Part 21

Kirje ei sisältänyt mitään erikoista. Martin vain ilmoitti lähtevänsä Tilburyyn muutamiksi päiviksi vastaanottamaan vanhan laivansa uuden yhtiön nimessä, mutta siinä oli seuraava jälkikirjoitus:

"Lähetä minulle sana, jos voin jotain tehdä puolestasi, ja minä saavun salaman nopeudella."

"Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on tekeminen?" mietin. Sieluni tuomitsi synnilliseksi kaiken mitä sydämeni halasi, eikä uskonto ollut tehnyt mitään vapauttaakseen minua rikollisen intohimoni vaivoista.

Eräänä iltana, kun Alma ja mieheni, jotka kaiken aikaa liehuivat Lontoon huvikauden iloissa, olivat menneet Grosvenor Squareen eräisiin kutsuihin, minä sain äkillisen sydänkohtauksen ja olin pakotettu menemään vuoteeseen, jolloin Price, joka älysi, että _nyt_ olin todenteolla sairas, pyysi Hobsonia, mieheni palvelijaa, noutamaan isäntänsä heti kotiin.

"Teidän mieliksenne voin mennä", sanoi Hobson, "mutta turhaa vaivaa se on."

Puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin tuoden mieheni vastauksen: "Lähetä tohtoria hakemaan."

Price tästä sekä suuttui että hämmentyi, ja kun hän ei tietänyt muiltakaan neuvoa, lähetti hän Martinille laivaan sähkösanoman, jossa ilmoitti minun sairastuneen ja kysyi ketä lääkäriä hänen oli käytettävä.

Tunnin kuluttua tuli sähkösanoma, mutta ei Tilburysta, vaan Portsmouthista: Se kuului:

"Noutakaa tohtori -- -- Brook Streetillä. Saavun heti."

Tästä kaikesta en tietänyt mitään, ennenkuin Price voitonriemuinen katse taas silmissään tuli huoneeseeni heiluttaen kädessään Martinin sähkösanomaa.

"Ethän vain ole sähköttänyt herra Conradille?" sanoin.

"Kuinkas muuten", vastasi Price. "Kun ei oma herra välitä rouvastaan tuon taivaallista ja täällä on likitienoilla se, joka antaisi vaikka molemmat silmänsä, jos voisi estää kipua hänen pikkusormestaan, niin mitäs muuta tässä on tehtävä?"

Minä sanoin hänelle mitä ei ollut tehtävä. Lääkäriä ei saanut noutaa, ei missään tapauksessa, ja kun Martin tulisi, oli hänen tehtävä hänelle selväksi, että hän oli toiminut omalla vastuullaan.

Puoliyönaikaan Martin tuli ja astui Pricen johtamana huoneeseeni pitkässä, väljässä, tomuisessa päällystakissa. Minä punastuin ja vapisin hänet nähdessäni, sillä hänen kasvoissaan, kuvastui selvästi se jännitys ja tuska, jota hän oli puolestani kärsinyt, ja kun hän hymyili nähdessään minut terveempänä kuin oli otaksunut, häpesin sydämeni perimmäiseen sopukkaan asti.

"Nyt olet pahoillasi, kun huomaat tehneesi niin pitkän matkan aivan suotta", virkoin.

"Pahoillani?" vastasi hän. "Kautta kaikkien pyhien, tahtoisinpa matkustaa vielä pitemmälle joka ilta, kunhan vain matkan lopussa saisin nähdä sinut noin kukoistavana."

Hänen siniset silmänsä säteilivät kuin pilvien takainen a urinko juonutta julminkaan silmäys ei olisi voinut tuottaa minulle enemmän tuskaa.

Koetin pidättää kasvojani ilmaisemasta mielenliikutustani ja kysyin oliko hänen Portsmouthista onnistunut heti päästä Lontoon junaan, kun hän oli saapunut niin aikaisin.

"Ei, ei. Ei kulkenut mitään junaa ennen yhtätoista."

"Miten sitten jouduit niin sukkelaan tänne?" kysyin, ja vaikkei hän ensin tahtonut sitä ilmaista, sain sen lopulta urkituksi -- hän oli vuokrannut automobiilin ja kulkenut yhdeksänkymmenen peninkulman matkan Lontooseen, kahdessa ja puolessa tunnissa.

Tämä musersi minut. En voinut puhua. Luulin tukehtuvani. Maatessani siinä, nähden Martinin niin likellä, pelkäsin itseäni enkä tietänyt mitä seuraavassa tuokiossa tekisin. Mutta viimein, masentaen kovalla voimainponnistuksella tunteeni, otin hänen kätensä, suutelin sitä ja käänsin sitten kasvoni seinää kohti.

Viideskymmenesviides luku.

Tämä oli lopun alkua, ja kun mieheni seuraavana aamupäivänä unisin silmin tuli luokseni ja nyreällä tavallaan yritti puolustaa käytöstänsä sanoen otaksuneensa, että tohtoria oli lähetetty noutamaan, sanoin:

"James, minä tahtoisin lähteä kotiin."

"Kotiin? Tarkoitatko... Raa-linnaa?"

"Nii-n."

Hän epäröi, ja minä aloin rukoilla häntä, hartaasti ja innokkaasti, myöntymään pyyntööni.

"Vie minut kotiin, pyydän, rukoilen, vie minut kotiin."

Lopulta hän näytti arvelevan minulla olevan koti-ikävän ja sanoi:

"No niin, tiedät kuinka kammoan tuota Jumalan hylkäämää paikkaa; mutta huvikausi on jo melkein lopussa, ja yhdellä ehdolla kyllä palaan sinne -- ettet pane vastaan, jos kutsun muutamia ystäviä hiukan piristämään sitä."

"Se on sinun kotisi", sanoin. "Sinun on lupa tehdä siellä mitä haluat."

"Hyvä on; se on siis päätetty", sanoi hän, nousten pystyyn. "Ja luulenpa ettei sinulle ole vahingoksi, jos pääset vähän rauhaan kaikesta tästä kirkossakäymisestä ja ripittämisestä. Aina papit pahoittavat ihmisten mieliä, silloinkin kun ei heillä ole mitään pahaa tekeillä."

Mieheni oli tuskin lähtenyt, kun Alma tuli huoneeseeni hellän huolehtivana ja maireana.

"Poloinen lapsi kultani", sanoi hän. "Jos minulla olisi ollut pienintäkään aavistusta siitä, että olit niin huonovointinen, niin en olisi sallinut Jimmyn hetkeäkään viipyä noissa ikävissä kutsuissa. Mutta kuinka kiltisti herra Conradilta tulla niin pitkän matkan takaa sinua katsomaan! Kas siinä tosi ystävä."

Sitten hän paljasti varsinaisen tarkoituksensa -- minä arvasin sen tulevan.

"Kuulin että teille tulee vieraita Raa-linnaan. Jimmy istuu huoneessaan kirjoittamassa kutsukirjeitä oikein läjittäin. Hän on pyytänyt minuakin, ja minun tekisi niin mieleni tulla, mutta en tietenkään voi sitä tehdä, ellet _sinä_ sitä halua -- haluatko?"

Mitä minun oli sanottava?

Mitä todella _sanoin_, en tiedä. Tiedän vain että seuraavassa tuokiossa Alman käsivarret olivat kaulallani ja että hän sanoi:

"Sinä rakas, suloinen, epäitsekäs pikku sielu! Tule, salli minun suudella sinua!"

Se oli tehty. Minä olin itse siihen suostunut.

Entä sitten! Mitä oikeutta oli minulla tätä nykyä kohoutua millekään siveelliselle korokkeelle? Ja mitä se minua nyt liikutti? Minä pyrin pakoon omaa uskottomuuttani, en miestäni pelastamaan.

Price oli ollut huoneessa tämän keskustelun aikana, ja kun Alma oli lähtenyt, hävetti minua katsoa häneen.

"En voi käsittää teitä, armollinen rouva; en tottakaan voi", virkkoi hän.

Seuraavana päivänä kirjoitin pienen kirjelipun Martinille Scotiaan, kertoen hänelle uusista tuumistamme, mutta pyysin, ettei hän vaivaantuisi tulemaan jäähyväisille, vaikka puolittain toivoin, ettei hän välittäisi kehoituksestani.

Eikä hän välittänytkään. Ennenkuin olin tullut ulos makuuhuoneestani seuraavana aamuna, kuulin hänen arkihuoneessa puhelevan Pricen kanssa, joka kursailemalta kuului latelevan hänelle mielipiteitään Almasta.

Kun tapasin hänet, olivat hänen kasvonsa mielestäni kovat ja kiusaantuneen näköiset, mutta hänen äänensä oli hellä kuten ennenkin, hänen sanoessaan, että tein oikein lähtiessäni kotiin, koskapa kotoinen ilma tekisi minulle hyvää.

"Mutta mitä se Price minulle kertoo -- että madame lähtee teidän kanssanne?"

Yritin kaunistaa asiata minkä suinkin taisin, mutta hämmennyin pahasti, sillä hän katseli minua hievahtamatta, ja huomasin hänen ajattelevan, että minä salasin totuuden häneltä.

Parisen minuuttia hän näytti olevan ymmällä, ikäänkuin koettaen ymmärtää, mistä se johtui, että vaikka mieheni uskottomuus näytti minua iljettävän, niin minä sittenkin suostuin kuljettamaan mielikarvauteni aiheuttajan mukanamme, ja sitten hän virkkoi uudelleen:

"Vihaan sitä naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni tallata häntä jalallani. Ja sen teenkin vielä ennen pitkää -- ole varma siitä, että sen teen."

Mieltäni karvasteli; kun en voinut puhua hänelle totta, mutta mitenkä olisin voinut hänelle sanoa, etten lähtenyt pakoon Almaa, vaan häntä itseään?

Kun lähtöpäivä tuli, toivoin pääseväni lähtemään näkemättä enää Martinia. Läksimme hotellista ja tulimme rautatieasemalle, mutta tuskin olin istuutunut vaunuun, kun jo kova mielenhaikeus valtasi minut, nähdessäni, ettei hän tullut saattamaan.

Mutta juuri viime, hetkellä, kun Alma pitkäkarvainen koiransa kainalossaan ja mieheni mäyräkoiraansa hihnasta vetäen, olivat astumaisillaan junaan, syöksyi Martin asemasillalle kuin tuulenpuuska vuorilta.

"Halloo!" huudahti hän. "Pian tavataan. Kaikki on kunnossa retkikuntaa varten. Lähdemme matkaan syyskuun ensimäisenä viikkona, jotta saisimme viettää kesäkuukaudet Antarktiksessa. Mutta ennen sitä minun täytyy lähteä saarelle jättämään hyvästi vanhuksille, ja silloin kai saan tavata sinut isäsi luona."

Silloin Alma vilkaisi mieheeni merkitsevästi ja sanoi:

"Mutta Mary rakas, eikö herra Conradin sopisi tulla Raa-linnaan? Sinä et jaksane paljon liikkua. Muista, kuinka heikko olet voimiltasi, kultaseni."

"Tietysti, no tietysti", sanoi mieheni. "Se on totta, ja jos herra Conrad suvaitsee vastaanottaa vieraanvaraisuuttani pariksi päiväksi..."

En sen hartaammin mitään toivonut maailmassa ja sittenkin sanoin:

"Ei, ei! Se olisi liian suuri vaatimus. Martinilla tulee olemaan niin paljon työtä aina viime hetkeen saakka."

Mutta Martin itse iski halukkaasti kiinni mieheni sanoihin huudahtaen:

"Kyllä tulen! Suurella mielihyvällä! Se tulee olemaan mainion hauskaa."

Ja Alman ja mieheni vaihtaessa katseita keskenään, Martin kumartui puoleeni kuiskaten:

"Hiljaa! Tahdon tulla! Minun täytyy!" vaikka en voinut käsittää, mitä hän sillä tarkoitti.

Hän ei irroittanut hellää katsettaan minusta, ennenkuin rupesimme hyvästelemään, mutta kun juna läksi liikkeelle, olivat hänen voimakkaat kasvonsa mielestäni niin järkähtämättömän päättäväiset, etten ollut koskaan ennen nähnyt niitä sellaisina.

Viideskymmeneskuudes luku.

Me saavuimme Ellaniin seuraavan päivän iltapuolella. Oli huvikauden paras aika, ja saari näytti liekehtivän valoista.

Laivasillalla odotti meitä kaksi automobiilia, ja kotvan kuluttua ajoimme pois Blackwaterista taajojen ihmisjoukkojen läpi, jotka joutilaina maleksivat pääkaduilla. Puolen tunnin kuluttua pysähdyimme suuren veräjän eteen, jonka mahtavat, raskaat tukipylväät olivat rappeutuneet ja kallellaan.

Etumaisen automobiilin kuljettaja astui alas porttia avaamaan, ja kun se oli sulkeutunut, nousimme ylös hyvin jyrkkää mäkitietä, jota korkeat jalavat varjostivat. Oli jo melkein pimeä, ja varikset, jotka eivät vielä olleet vetäytyneet vuorille, pitivät iltajupakkaansa.

"No niin, kultaseni, nyt olet viimeinkin kotona, ja koitukoon siitä sinulle paljon hyvää", sanoi mieheni.

Minä en vastannut mitään tähän ivaan, mutta Alma oli pelkkää ihastusta.

"Tämä siis on Raa-linna! Mikä hurmaava vanha paikka!" huudahti hän, ja ajaessamme puiston läpi hän kumartui ulos vaunuista nähdäkseen vilahduksen leveistä terasseista ja merelle johtavista, kiemurtelevista teistä, jotka olivat kajastaneet hänen mielikuvituksessaan lapsivuosilta asti.

Minuun ei hänen uteliaisuutensa tarttunut. Niin välinpitämättömänä kuin minä lienee harva nuorikko lähestynyt miehensä kotia, mutta kun automobiilimme kiemurtelivat tietä ylös, en voinut olla huomaamatta, että maat olivat hoitamattomassa kunnossa. Milloin makasi puiden oksia siinä, mihin myrsky ne oli paiskannut, miiluin kiikutteli tuuli rikkinäisissä saranoissaan riippuvia veräjiä.

Talo itse oli iso, torneilla varustettu rakennus, ylt'yleensä muratin peitossa, jota nähtävästi ei oltu vuosikausiin leikelty ja joka siitä syystä riippui pitkinä suikeroina seinien kupeilla, niin että koko linna muistutti suurta sammalpeittoista kalliota.

Automobiilimme pysähtyi jyskyen suuren hallin oven edustalle, missä kaikki palvelijat ja jotkut alustalaisistakin (pitkän herrasmiehen johtamina, joka oli ennen ollut mieheni holhooja ja nyt oli hänen isännöitsijänsä) odottivat saada lausua meille tervetuloa. Lady Margaret Anselm oli myös siellä, yhä vielä itseensä sulkeutuneena ja ylpeänä, vaikka hänen käytöksensä minua kohtaan oli kylläkin suopea.

Mieheni nyökähytti päätään kaikille, pudisti kättä muutamain kanssa, esitti Alman tädilleen "Maryn vanhana koulutoverina", nimitys, jonka huomasin saapuneen tänne jo ennen meitä, ja sitten me astuimme sisään.

Huomasin että linnan sisäpuoli vastasi sen ulkoasua, mitä rappeutumiseen ja huonoon hoitoon tuli. Suuren, neliskulmaisen hallin laudoitetuilla seinillä riippuvat aseet olivat ruosteiset ja ravistuneet. Ikkunaverhot salissa olivat haalistuneet, sohvaa ja jäykkiä tuoleja peittävä sametti oli haalistunut, matot olivat haalistuneet, ja haalistuneet olivat niinikään korko-ompeluiset varjostimet.

Minusta tuntui, kun ei olisi näissä huoneissa asustanut yhtään naista vähintään sataan vuoteen. Ajatukseni lensivät ehdottomasti aikoihin, jolloin tuhlaavat aatelismiehet, etsiessään tällä saarella pakopaikkaa velkojiltaan, kuluttivat päivänsä pelaamalla ja yönsä meluavilla juomingeilla "kaupunkiin" jätettyjen nimettömien kaunottarien maljoja tyhjentäen.

Omat huoneeni, joihin lady Margaret saattoi minut, olivat talon eteläpuolella -- jotenkin umpinainen makuuhuone, jonka seiniä verhosi sitsikangas, ja budoaari, johon kuului kivinen parveke. Siitä johtivat portaat puutarhaan, eräälle terassille, josta oli näköala vuorenrotkoon ja meren ulapalle.

Jäätyäni yksikseni riisuin päällysvaatteet yltäni ja seisoin parvekkeella kuuntelemassa veden solinaa rotkossa ja puiden huminaa sen kupeilla, kun äkkiä kuulin automobiilin hälytystä ja jyskettä, ja niin pian kuin se tuli näkyviin, huomasin sen sisältävän Bridget tädin puolikuun muotoisessa päähineessään ja kauniin Betsyn, josta oli sukeutunut entistä ehompi maalaiskaunotar.

Kun läksin alas saliin, kaatoi lady Margaret teetä heille, ja nähdessään minut Bridget täti huudahti:

"No voi sentään, tässähän hän on ilmielävänä!"

"Mutta kuinka kalpeana ja surkeana ja laihana!" virkkoi kaunis Betsy.

"Loruja, tyttö, sehän on kuin olla pitää", sanoi Bridget täti merkitsevästi, ja sitten hän jutteli edelleen sanoen, että hän oli juuri ehdottanut hänen armolleen, että jos minulla alussa olisi ikävä ja jos tuntisin itseni avuttomaksi, niin Betsy kyllä halusta tulisi luokseni vähäksi aikaa.

Ennenkuin sain mitään vastatuksi, tuli mieheni sisään ja heti sen jälkeen Alma, joka taas esitettiin "Maryn vanhana koulutoverina"; Betsyn ja Alman joutuessa puheisiin ja mieheni jutellessa lady Margaretin kanssa, virkkoi Bridget täti minulle puolittain kuiskaamalla:

"Sinähän olet sillä tavalla, vai mitä?... Et muka? Voi hyvänen aika, tyttö, kylläpä se on pettymys isällesi!"

Samassa tulla huristi kolmas automobiili jyskyttäen talon edustalle, ja Betsy, joka seisoi ikkunan luona, huudahti:

"Se on setä Daniel herra Curphyn ja Nessyn kanssa."

"Niin, Nessy, tietenkin", murahti Bridget täti, ja sitten hän tuttavallisessa kuiskauksessa ilmaisi minulle, että hän oli joutunut ikävään asemaan "sen kiittämättömän tytärpuolen tähden", joka oli saattanut hänet ymmärtämään Raamatun sanat pistoksesta, joka oli terävämpi kuin käärmeen hampaan.

Kun vastatulleet astuivat sisään, huomasin, että Nessystä oli kehittynyt oikea tyypillinen vanha neito ja että isäni asianajaja muistutti entistä enemmän ylen syötettyä kalaa; isäni yksin (tukka hänellä tosin oli käynyt valkoisemmaksi) oli yhä entisellään, yhtä kovaääninen, yhtä meluavan iloinen ja yhtä raskas astunnaltaan kuin konsanaan.

"Kaikki täällä? Hyvä! Hauskaa tulla kotiin, arvaan, Terveet ja reippaat ja hyvällä mielellä, vai mitä?... Kyllä, sir, kyllä! Olen siinä keskivälissä, sir. Keskivälissä, sir, keskivälissä!"

Näiden järeitten tervehdyssanain aikana näin Alman tarkkaavan isääni sillä puolittain pilkallisella, puolittain huvitetulla ilmeellä, jonka saattaa huomata eräillä suuren maailman naisilla heidän joutuessaan ihmisten pariin, joita pitävät itseään alempina, kunnes hän kohtasi katseen isäni käskevistä silmistä, joita ei kukaan voinut vastustaa.

Kotvan kuluttua isäni kääntyi minun puoleeni. "Kas niin, tyttö", virkkoi hän tarttuen kiinni hartioihini kuten Roomassa ollessamme, "Egyptissä kai olet herrastellut, arvaan. Pannut kolikot vierimään, vai mitä? Ei väliä! Kyllä minun kultani kelpaa siinä missä muidenkin, enkä minä ole harmitellut. En tottakaan."

Sitten syntyi yleinen keskustelu matkastamme, saaren liikeyrityksistä ja lopuksi Martin Conradista, jonka suuret ansiot retkikunnassa olivat tulleet hänen syntymäseutunsakin kuuluville.

"Erinomaista! Erinomaista!" virkkoi isäni. "En olisi sitä uskonut hänestä, en tottakaan. Tuollainen naapuripoika ilman penniäkään taskussa. Ja nyt kerrotaan, että ihmiset ovat keränneet viisikymmentätuhatta puntaa hänen käytettäväkseen!"

"No niin, monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut", naurahti herra Curphy.

Tämän jälkeen ja kun vielä oli juteltu yhtä ja toista, ilmaisi Bridget täti haluavansa nähdä talon sisustaa, ilta kun jo oli tulossa ja heidän oli pian palattava kotiin.

Lady Margaret silloin nousi häntä opastamaan, ja me kaikki seurasimme häntä linnan huomattavimpiin huoneisiin, ja oli todella huvittavaa nähdä, millä pyhällä kunnioituksella hän katseli kaikkea -- ja muistan että suuressa ruokasalissa hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi, ikäänkuin tämä vanhain reuhaajain mässäyspaikka olisi ollut mikäkin pyhättö.

Isäni puolestaan ei nähnyt muuta kuin rapistuneen talon, ja kääntyen mieheni puoleen, joka nähtävästi oli hyvin nolo, hän sanoi:

"Jatka vain tähän suuntaan, vävypoika, ja pian voit ottaa kaksi penceä hengeltä, kun tullaan raunioitasi katsomaan. Kaiketi minun on lähetettävä arkkitehtini tänne katsomaan, mitä tässä olisi tehtävä."

Sitten hän vei minut syrjään ja alentaen kovan äänensä niin matalaksi kuin suinkin, hän virkkoi:

"Mitä se Bridget täti minulle kertoo? Yhdeksän kuukautta naimisissa eikä vielä mitään kuulu? Ai, ai! Se ei kelpaa, tyttö, se ei kelpaa."

Minä yritin selittää hänelle, ettei hänen pitäisi tuhlata rahaa linnaan perillisen toivossa, mutta olin kovassa ahdistuksessa, enkä tiedä mitä oikeastaan sain sanotuksi. Silmänräpäyksen verran isäni näytti olevan ymmällä, ja sitten hän purskahti nauruun.

"Vai niin! Vai niin!" huudahti hän. "Sinä siis kaipaat lääkäriä. Minun täytyy lähettää Conrad sinua katsomaan. Kyllä siitä vielä hyvä tulee, tyttö, kyllä siitä vielä hyvä tulee."

Halliin palatessamme, kuiskasi kaunis Betsy kuulleensa hämmästyksekseen, että herra Eastcliff oli mennyt naimisiin, mutta madame oli hänelle kertonut, että talo pian täyttyisi vieraista, ja hän toivoi etten häntäkään unohtaisi.

Molemmat autovaunut olivat pyörähtäneet portaitten eteen, ja vieraamme istuivat jo niissä, kun isäni luoden silmäyksen ympärilleen virkkoi:

"Puutarhasi on niin takkuinen kuin orjantappurapensas,. vävypoika. Täytynee lähettää Tommy toveri tänne sitä hiukan siivoamaan. Hyvästi siksi! Hyvästi siksi!"

Seuraavassa tuokiossa he olivat kadonneet, ja minä seurasin heitä kaipaavin katsein. Jumala tietää, ettei isäni talo ollut koskaan ollut minulle muuta kuin äitipuolen koti, mutta tällä hetkellä minä ikävöin sinne ja olin mielestäni kuin kouluun jätetty lapsi raukka vanhempain palattua kotiin.

Mitä olin voittanut kiirehtiessäni pois Lontoosta? En niin mitään. Olin jo selvillä siitä, että toivoton intohimoni oli seurannut minua tänne.

Ja nyt olin yksin.

Viideskymmenesseitsemäs luku.

Seuraavana päivänä tuli lady Margaret huoneeseeni hyvästiä jättämään ja sanoi viipyneensä Raa-linnassa vain niin kauan, että saisi talon kuntoon tuloani varten ja täytyvänsä nyt palata omaan kotiinsa, joka oli Lontoossa.

Olin pahoillani, sillä olin jo kiintynyt, häneen, ja seisoessani ovella katsomassa hänen lähtöään, kun hän mieheni kanssa ajoi kaupunkiin ennättääkseen iltapuolilaivaan, tunsin jääväni ilman myötätuntoa ja suojelusta.

Almaa hänen lähtönsä ei surettanut, ja palatessamme sisään, näytti kuin häntä olisi haluttanut sanoa:

"Jumalan kiitos, että _hän_ on lähtenyt."

Jonkun päivän kuluttua saapui tohtori Conrad isäni lähettämänä, ja minä ilostuin aika tavalla nähdessäni hänen lyhyeksi: ajetun raudanharmaan päänsä portaissani.

Ensi keskustelumme koski luonnollisesti Martinia, joka oli kirjottanut vanhemmilleen, kertoen kohtauksestamme Lontoossa ja ilmottaen tulostaan kotiin. Suvimajassa vallitsi nyt suuri touhu; hänen äitinsä puuhasi aamusta iltaan vanhassa kodissa poikansa vastaanottoa varten. Siinä pestiin ja hierottiin! Siinä mattoja ravisteltiin ja puisteltiin, kuin olisi mikäkin prinssi ollut tulossa.

"Ja miten on meidän itsemme laita'?" virkkoi tohtori sitten. "Hiukan allapäin, vai mitä? Jokin sairaus? Eikö? Pahoinvointia? Eikö? Päänkivistystä ja hervottomuuden tuntoa? Eikö?"

Tiedusteltuaan ja kyseltyään vielä yhtä ja toista vanha tohtori näytti olevan ymmällä, jolloin en hennonut kauempaa pitää häntä pimeässä, vaan sanoin, ettei terveyttäni haitannut mikään, vaan että olin onneton ja olin ollut aina hääpäivästäni alkaen.

"Niin, niin", vastasi hän, "mielenne on sairas, ei ruumiinne?"

"Niin."

"Puhuttelen isä Dania", sanoi hän. "Hyvästi! Jumala teitä siunatkoon!"

Ei ollut puolta tuntiakaan kulunut hänen lähdöstään, kun Alma tuli huoneeseeni niin hempeänä ja suloisena kuin suinkin saattoi olla ja kertoi tohtorin sanoneen minun potevan suurta hermoheikkoutta ja että minua oli säästettävä kaikista harmeista ja huolista.

"Niin että jos voin jotain tehdä puolestasi täällä ollessani, rakkaani,... kuten pitää silmällä palvelijoita ja taloa... Ei, ei, älä vastustele; teen sen mielihyvällä usko pois... Olemme siis sopineet siitä, se on päätetty, eikö niin?... Sinä rakas, suloinen pikku kulta!"

Olin niin raskaalla mielellä, etten välittänyt mitä tapahtui, mutta kahden päivän kuluttua huomasin, että Alma oli asettunut talon emännäksi ja päätti ja määräsi kaikki.

Olimme kenties olleet viikon Raa-linnassa, kun Price tuli huoneeseeni ilmoittamaan, että minua kyseli muuan pappi, joka oli niin merkillisen näköinen, ettei voinut päästä selville siitä, oliko hänellä lapsen, naisen vai herttaisen vanhuksen kasvot.

Siinä tuokiossa tiesin, että sen täytyi olla isä Dan, ja lensin paikalla halliin, missä tapasin hänet seisomassa, kädessään vanha käsilaukku, joka hänellä oli ollut mukanaan Roomaan mennessämme ja jossa hänen oli tapana kuljettaa hautajaiskauhtanansa, pyyhkien otsaansa ja saappaitaan punaisella kattuuninenäliinallaan päivä kun oli kuuma ja tiet tomuiset.

Tapaamisen ilo oli suuri molemmin puolin, ja kysyessäni, halusiko hän teetä, vastasi hän myöntävästi, sillä hän oli kulkenut jalan pappilasta saakka paastottuaan edellisen päivän; ja pyytäessäni häntä jäämään yöksi hän suostui siihenkin, "ellei siitä syntyisi haittaa ja vaivaa".

Niinpä otin hänen laukkunsa ja annoin sen eräälle palvelustytölle käskien häntä viemään sen minun huoneitteni vieressä olevaan vierashuoneeseen ja tuomaan meille heti teetä budoaariini.

Mutta tuskin olimme menneet yläkertaan minun puolelleni ja käyneet istumaan, kun Price nakutti ovelle ja ilmoitti taloudenhoitajattaren haluavan puhutella minua. Hän seisoi odottamassa ulkopuolella -- pieni, nokkela, sukkelasilmäinen ja teeskentelevä olento, ja kun olin sulkenut oven jälkeeni, virkkoi hän:

"Ikävä, armollinen rouva, mutta ei pastorin nyt sovi jäädä tänne yöksi".

"Miksikä ei?" kysäisin.

"Koska madame on käskenyt laittaa kaikki huoneet järjestykseen vieraille ja tämä" (viitaten vastapäätä olevaan vierashuoneeseen) "on aiottu herra ja rouva Eastcliffille, emmekä tiedä, kuinka pian he saapuvat."

Tunsin punastuvani hiusmartoa myöten tämän naisen hävyttömyydestä, ja vihani yltyi siitä, että näin Alman seisovan portaitten päässä kuuntelemassa. Voimatta tykkänään salata loukattua ylpeyttäni, sanoin ankarasti palvelijalleni, vaikka sanani oikeastaan olivat toiselle tähdätyt:

"Olkaa hyvä ja valmistakaa heti paikalla tämä huone pastorille, ja muistakaa vastaisuudessa, että minä olen tämän talon emäntä ja että velvollisuutenne on totella minua eikä ketään muuta."

Kun tätä sanoessani käännyin mennäkseni huoneeseeni, huomasin Alman syvissä silmissä turmiota tietävän ilmeen, ja arvasin, että hän aikoi kuitata minut jonakin päivänä. Mutta mitä hän teki, sen hän teki heti, sillä mennessään alakertaan (kuten Price minulle sittemmin jutteli) hän tapasi mieheni hallissa, missä hän naisten tapaan suuntasi tykkitulensa hänen heikompaan kohtaansa, sanoen: "Oh, enpä tietänyt, että vaimonne on kiihkopaavillinen."

"Kiihkopaavillinen?"