Part 2

"Hyvä Jumala!" äännähti isäni vaipuen takaisin tuoliinsa. Hänen huulensa aukenivat, ja silmät, jotka äsken olivat riemusta liekehtineet, tuijottivat nyt tylsinä sammuvaan hiilokseen.

Isä Dan yritti häntä lohduttaa. Jokaisessa laihossa on ohdakkeitakin, ja onhan tytönkin syntymä itse asiassa pidettävä onnellisena tapahtumana. Tytöt ovat elämän kukkia, miehen ilo ja lohdutus hänen maallisessa vaelluksessaan, ja moni isä, joka tytön syntyessä on kohtaloaan valitellut, on vielä saanut kiittää Herraa hänestä.

Kaiken aikaa olivat riemukellot soida kumahdelleet, ja nyt alkoi huonekin käydä valoisaksi, sillä Pilvikukkulalla sytytetty ilotulituslaite pilkkaavine tervehdyksineen: "Jumala Siunatkoon Onnellista Perillistä", lennätteli ympärilleen monivärisiä, leimahtelevia valonsäteitä.

Lempeällä äänellään, joka muistutti tasaisten kivien yli valuvaa puroa, isä Dan yhä puheli lohdutuksen sanoja.

"Niinpä niin, naiset ovat maan suola. Jumala heitä siunatkoon, ja kun ajattelen mitä kaikkea heidän on kärsittävä, että maailma voisi pysyä pystyssä ja sukukunnat jatkua, tekisi mieleni langeta polvilleni ensimäisen naisen eteen, jonka tiellä kohtaan, ja suudella hänen jalkojaan. Mitä olisi maailma ilman naisia? Ajatelkaa pyhää Theresaa! Ajatelkaa hurskasta Margaret Maryä! Ajatelkaa Pyhää Neitsyttä itseään!"

"Oh! vaietkaa jo loruillenne", huusi isäni ja kavahtaen pystyyn alkoi kirota ja sadatella.

"Lopettakaa tuo kirottu soitto! Aikooko se hupsu soittaa iankaikkisesti. Tekevätkö perkeleet ja helvetti pilkkaa minusta?"

Tämän sanottuaan ja päälle päätteeksi ärähtäen kirouksen omalle mielettömyydelleen isäni harppasi ulos huoneesta.

Äitini oli kuullut kaikki. Ohut hirsikatto ei voinut estää miehen kiukkuista purkausta tulemasta hänen kuuluvilleen. Häntä hävetti. Hän tunsi mielessään itsensä syylliseksi, ja heikosti tuskasta parahtaen hän kääntyi seinään päin ja pyörtyi.

Vanha lordi kuoli samana yönä. Hänen rietas sielunsa läksi varjojen maahan tekemään tiliä elämästään, ja kuukautta myöhemmin uusi lordi Raa, Eton-koulun nuttuun puettu poika, saapui ottamaan haltuunsa perintönsä.

Mutta jo aikaa sitä ennen oli isäni, työntäen mielestään pettymyksensä ikäänkuin maksetun laskun, ryhtynyt työhön asianajajainsa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten kanssa toteuttaakseen suurelliset suunnitelmansa ja loihtiakseen saareen uutta elämää.

Kolmas luku.

Palauttaessani mieleeni aikaisimman lapsuuteni hämäriä ja ikäänkuin usvaan verhottuja hajanaisia vaikutelmia ja muistoja, joita en ole kuullut isä Danin suusta, on ensimäinen tietoisuuteeni jäänyt muistelma iso huone, jossa oli suuri vuode, suuri kaappi, suuri peilipöytä, suuri rukoustuoli, madonnan kuva sen yläpuolella seinällä ja avonainen ikkuna, johon varpunen aamuisin tuli visertämään.

Kun olin kyllin vanha ymmärtämään ja erittelemään huomioitani, käsitin, että se oli äitini huone ja että se suloinen joku, jonka oli tapana nostaa minut syliinsä, kun minä tallustelin löytöretkillä suuressa huoneessamme, oli juuri äiti itse. Muistan, että hän lohdutteli minua, kun lankesin, ja että hän silitteli päätäni ohuella valkealla kädellään laulaessaan vienolla äänellään ja tuuditellessaan minua.

Koska en muista nähneeni äitiäni milloinkaan talon muissa huoneissa enkä yleensä missään muualla paitsi vaunuissamme, kun läksimme ajelemaan aurinkoisina päivinä, päätän hänen jääneen vialliseksi syntymästäni saakka.

Ne kasvot, jotka ensimäisinä sukeltavat esiin muistojeni usvasta, ovat tohtori Conradin sekä isä Danin hilpeät ja ystävälliset kasvot. Muistan edellisen leppeän äänen, kun hänen aamiaisen jälkeen oli tapana pistäytyä äitini huoneessa sanoen: "Olemmeko tänä aamuna hyvissä voimissa, rouva?" Ja vieläpä leppeämpi oli toinen ääni, joka kysyi: "Ja miten voi tyttäreni tänään?"

Rakastin kumpaakin, mutta etenkin isä Dania, joka sanoi minua Nannykseen ja väitti minun olevan hänen elämänsä kiusan ja mielipahan, koska olin aina täynnä kujeita kuin vuohi. Itsekin hän mahtoi vielä olla vanha lapsi, sillä muistan selvästi, kuinka hän heti sen jälkeen kun oli antanut synninpäästön äidilleni, kömpi minun kanssani nelinkontin lattialla ja leikki piilosilla-oloa suuren vuoteen jalkojen takana lakkaamatta myhäillen ja nauraen. Muistanpa vielä senkin, että hän kulki väljässä takissa, joka oli kaulaan asti napitettu ja jossa oli kaksi suurta, pystysuoraa taskua, ja että nämä taskut olivat kaappini ja laatikkoni, sillä niihin minä pistin leluni ja nukkeni, vieläpä leivoksentähteenikin säilyttääkseni ne varmassa turvassa.

Äitini sanoi minua Mary-kultaseksi, ja hänen rakkautensa ainoaan lapseensa lienee aiheuttanut sen, että hän vieroitti minua myöhään, sillä minulla on epämääräinen muisto hänen valkoisista, pehmeistä, maitoisista rinnoistaan. Minä nukuin pienessä pajukehdossa hänen vuoteensa vieressä, niin että hän ulottui peittämään minua, jos yöllä potkin peitteen päältäni. Hän sanoi usein, että muistutin lintua, pienessä, tummassa päässäni kun oli jotain lintumaista, samoinkuin pään asennossa. Sen muistankin, että olin nopsa pikku olento, joka liverrellen lentelin edestakaisin varpaillani kolkossa ja jotenkin ilottomassa kodissamme.

Jos minä muistutin lintua, niin muistutti äitini kukkaa. Hänen kapea, kaunis päänsä heikosti punoittavine kasvoineen oli eteenpäin kumartunut kuin ruusu varressaan. Tavallisesti hän oli mustiin puettu, mutta kaulus ja päähine hänellä olivat valkeaa pitsiä, sellaiset, joita vanhoissa kuvissa usein näkee. Kun nyt palautan hänet muistiini, hänen suuret, kosteat silmänsä ja hempeän sulavan suunsa, luulen ettei hellyyteni eikä lapsuudenmuistojeni taikavoima yksin vaikuta käsitykseeni, kun yhä vieläkin, niin monen vuoden kuluttua, nähtyäni niin erilaisia naisia eri maissa, pidän rakasta, vähän tunnettua ja vähän rakastettua äitiäni maailman kauneimpana naisena.

En nytkään voi olla kummastelematta, etteivät muut ihmiset, varsinkaan isäni, nähneet häntä minun silmilläni. Luulenpa hänen omalla tavallaan pitäneen äidistä, mutta hänen kiintymykseensä sisältyi hänen tahtomattaankin jonkinlaista halveksumista, jonka minun pienet, valppaat silmäni kyllä älysivät. Äiti nähtävästi pelkäsi häntä ja oli aina hermostunut ja arka, kun hän astui huoneeseemme sama tervehdys melkein aina huulillaan:

"Mitä kuuluu, Isabel? Entä miten voi lapsesi?"

Jo varhaisimmassa lapsuudessani tein sen huomion, että hän puheli minusta, kuin olisin ollut äitini lapsi enkä hänen, ja se jo alunpitäen jäykistytti tunteeni häntä kohtaan.

Minä pelkäsin hänen kovaa ääntänsä ja korskeata käytöstänsä, kun hän näyttäytyi, tuo iso, harmaapäinen mies, raittiin ilman tuoksu paksuissa sarssivaatteissaan. Tuntuipa kuin tämä pelko olisi tarttunut minuun jo ennen syntymistäni, äitini kohdussa.

Ensimäisiä lapsuuteni ajan muistelmia on, että juoksentelin hyppien lattialla ja häiritsin isääni hänen istuessaan papereittensa ääressä, jolloin alahuoneesta kuului puoliäänekäs murahdus: "Pidä se lapsesi siivolla, kuuletko?" Jos hän tuli yläkertaan, kun olin vuoteessa, oli minun tapana sukeltaa sänkyvaatteisiin kuten sorsa veden alle, ja vasta hänen mentyään uskalsin taas pilkistää esiin. En totta tosiaan koskaan ole suudellut isääni tai kiivennyt hänen polvelleen, ja jos hän milloin pistäytyi meidän huoneessamme, niin minä tavallisesti pidätin henkeäni ja kätkin pääni äitini hameeseen.

Pelkoni isää kohtaan samoinkuin isän välinpitämättömyys minusta tuottivat luullakseni äidille paljon kärsimystä, sillä hän koetti monesti taivuttaa hänen mieltänsä minulle suosiollisemmaksi. Hän teki monta herttaista ja viatonta yritystä siihen suuntaan. Hän oli esimerkiksi ylpeä hiuksistani, jotka olivat sysimustat jo pikku tyttönä ollessani, ja hänen oli tapana jakaa ne kahtia ja harjata sileäksi otsalleni kuten madonnankuvalla oli, ja eräänä päivänä, kun isäni oli meitä tervehtimässä, hän työnsi minut häntä kohti sanoen:

"Eikö Mary-kultamme ole mielestäsi hyvin sievä? Hiukan Madonnan näköinen ehkä -- eikö sinunkin mielestäsi, Daniel?"

Isäni naurahti vain jotenkin halveksuvasti: "Vai sieväkö? Ja Pyhän Neitsyen näköinen? Johan nyt jotakin?"

Minä olin aina ollut ihastunut soittoon, ja äidin oli tapana opettaa minua laulamaan pienen pianon säestyksellä, joka hänen sallittiin pitää huoneessaan. Kerran hän taas virkkoi isälleni:

"Tiedätkö, ystäväni, että Mary-kultasella on niin kaunis ääni? Niin suloinen ja puhdas, että kun suljen silmäni, voisin melkein luulla enkelin laulavan."

Jolloin isäni naurahti kuten ennenkin ja vastasi:

"Vai on hänellä ääntä. Ja vieläpä niinkuin enkelillä. Mitähän ihmeitä hänestä vielä keksitään?"

Äitini ompeli itse enimmät vaatteeni. Hänen ei suinkaan olisi tarvinnut sitä tehdä, mutta kun hänellä ei ollut taloustoimissa mitään puuhattavaa, tuotti hänelle iloa verhota lemmikkinsä hennot jäsenet omien kättensä valmisteilla. Eräänä päivänä, kun hän vanhan mallikirjan väritetyn kuvan mukaan oli tehnyt minulle samettihameen, joka jätti sääret, kaulan ja käsivarret hyvin paljaiksi, sanoi hän:

"Eikö Mary-kultamme ole kuin pieni lady? Mutta hän tulee aina näyttämään ladyltä, olipa hänellä yllään mitä tahansa."

Ja silloin isäni nauroi vieläkin ylenkatseellisemmin ja vastasi:

"Hänen isoäitinsä perkasi rikkaruohoja naurispelloilta, niin teki -- yhdeksän penceä hän sai päivässä kauniilla säällä ja kuusi penceä muulloin."

Äitini oli hartaasti uskonnollinen eikä koskaan antanut päivän kulua polvistumatta rukoustuolilleen Neitsyt Marian kuvan edessä, ja eräänä päivänä kuulin hänen juttelevan isälleni, että kun minä olin vielä aivan pikku vauva ja tuskin osasin mitään puhuakaan, tapasi hän minut kerran polvistuneena kehdossani pidellen nukkeani kohotetuissa käsissäni ja liikutellen huuliani ikäänkuin rukouksia lukien, katsellen kattoon hartain katsein.

"Hänellähän on aina ollut niin suuret, kauniit, uskonnolliset silmät, eikä olisi yhtään ihmeellistä, jos hän jonakin päivänä tulisi nunnaksi."

"Vai nunnaksi? Ehkäpä. Mutta siihen soppaan en ikinä lusikkaani pistä", sanoi isäni.

Jolloin äitini huulet liikahtivat ikäänkuin sanoen:

"Ei, ystäväiseni", mutta hänen hellä, suloinen, rakastava ylpeytensä oli masentunut eikä hän enää kyennyt jatkamaan.

Neljäs luku.

Talomme alakerrassa asusti kokonainen siirtokunta ihmisiä, jotka samoinkuin isäni eivät voineet mukautua olemassaolooni, ja niiden johtajana oli Bridget tätini.

Heti äitini naimisiin jouduttua oli hänet nainut eräs keski-ikäinen, puolieläkettä nauttiva eversti, joka oli leski, Belfastin irlantilaisia ja äidinisäni juomatoveri. Mutta eversti oli kuollut jo vuoden kuluttua jättäen Bridget tädin turvattomaksi kahden tyttären kanssa, joista toinen oli hänen oma tyttärensä, toinen miehen edellisestä avioliitosta. Tämä tapahtui samoihin aikoihin kun minä synnyin, ja kun kävi selväksi, ettei äitini enää toipuisi sairaudestaan, pyysi isäni Bridget tätiä meille hoitamaan taloutta, ja hän tulikin tuoden mukanaan lapsensa.

Hän ryhtyi heti johtamaan koko taloa, äitini ja minä mukaan luettuina, ja hänen vallanpitonsa oli kovaa, kuten sopii odottaakin siltä, joka yhtenään ylvästeli itsensähillitsemis-taidollaan -- vain hänen omaan jälkeläiseensä nähden huomattiin hänessä heikkouden merkkejä.

Bridget tädin oma tytär, minua vuotta vanhempi, oli kaunis lapsi. Silmät hänellä olivat vaaleanharmaat, posket pyöreät ja kypsän omenan väriset, ja pitkä, keltainen tukka oli huolellisesti kammattu ja käherrelty. Hänen nimensä oli Betsy, mutta hänen äitinsä oli pitentänyt sen kauniiksi Betsyksi. Tavallisesti hänellä oli musliinihame ja vaaleansininen vyönauha, ja koska häntä pidettiin terveydeltään heikkona lapsena, sallittiin hänen melkein aina noudattaa omaa päätänsä. Hän söi melkein alituisesti ja käyttäytyi yleensä kuin olisi ollut talon tytär.

Bridget tädin kymmenen vuotta vanhempi tytärpuoli oli luiseva, kömpelö tyttö, punatukkainen ja kasvonpiirteiltään säännötön. Hänen nimensä oli Nessy, ja koska hän vaistomaisesti tunsi riippuvan asemansa, oli hän perin nöyrä ja alistuvainen ja kuten Tommy toverin oli tapana sanoa, "niin liukas kuin sileäksi kulunut kolmenpennyn lantti" vallanpitäjiä kohtaan, mutta pilkallinen, röyhkeä ja pisteliäs niille, jotka olivat tätini epäsuosiossa, siis tavallisesti minulle.

Serkkuni ja minun välilläni vallitsi alituinen vaino ja riita, eikä Nessy MacLeod milloinkaan laiminlyönyt asettua kauniin Betsyn puolelle siinä. Äiti raukkani taas joutui Bridget tädin nuolitauluksi, hän kun lakkaamatta hoki, kuinka juonikas, pahankurinen ja vilpillinen pikku riitapukari minä olin, eikä kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka vastenmielisesti minua suvaittiin ja kuinka tunnottomasti minua kohdeltiin.

Tätä sanasotaa kesti aika kauan ilman sen enempiä seurauksia, mutta viimein se saavutti huippunsa tuottaen vakavia muutoksia minun elämääni.

Äitinikin elämässä oli auringonvälkähdyksiä, ja kukat olivat hänen ainainen ilonsa. Vanha Tommy, puutarhuri, oli huomannut sen, ja joka aamu hän toimitti äidille kimpun tuoreita kukkia, vasta leikattuja ja kasteen kostuttamia. Mutta eräänä kevätpäivänä hän oli lähtenyt Curraghin rämeille nostamaan turvetta polttotarpeiksi, eikä niinmuodoin ollut voinut lähettää kukkia. Minä silloin päätin ottaa sen tehtäväkseni, sillä kun jo olin päässyt kuuden vuoden ikään, arvelin velvollisuudekseni pitää huolta äidistäni.

"Älähän huoli, äiti, minä tuon tinulle pikkuten kukkia", sanoin minä (s:t äännettiin silloin aina t:ksi) ja sakset kädessä minä kirmasin alas puutarhaan.

Minä olin valinnut penkereen loistavia ja tuoksuavia kesäkukkia ja olin juuri saanut leikatuksi muutamia kaikkein kauneimpia, kun Nessy MacLeod, joka ikkunasta oli pitänyt minua silmällä, ponnahti aika vauhtia kimppuuni.

"Mary O'Neill, kuinka uskallat?" huusi Nessy. "Sinä juonikas, pahankurinen, vilpillinen riitapukari, mitä Bridget tätisi nyt sanoo? Etkö tiedä, että tämä on kauniin Betsyn kukkapenkere, eikä siihen saa koskea kukaan muu."

Minä koetin puolustautua äitiini ja Tommy toveriin vedoten, mutta Nessylle eivät sellaiset selitykset kelvanneet.

"Sinun äidilläsi ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Kyllä sinä sen tiedät, että tätisi se tässä talossa käskee ja ettei mitään saada aikaan ilman häntä."

Olin pieni, mutta tämä oli toki liikaa minulle. Pienen sydämeni sopukassa olin kauan tuntenut nöyryytetyn ylpeyden salaista tuskaa -- mistä tullutta en tiedä nähdessäni Bridget tädin anastavan äitini paikan, ja niinpä minä nyt suuttumuksesta puhisten, mutta sanaakaan virkkamatta, sivalsin päät kaikilta Betsyn kukilta ja kahmaisten sylini kukkuroilleen niitä -- kymmenen kertaa enemmän kuin tarvittiin -- suuntasin askeleeni äitini huoneeseen.

Kahden minuutin kuluttua nousi pelottava melske. Arvelin tuomion hetken tulleen, kun kuulin Bridget tädin kupeella riippuvan suuren avainkimpun kilisevän rappuja ylös, mutta äitini se rangaistuksen saikin kantaa.

"Isabel", huudahti Bridget täti, "nyt kai viimeinkin olet tyytyväinen lapseesi?"

"Mitä pahaa Mary on nyt tehnyt, Bridget kulta?" kysyi äitini.

"Älä huoli kysellä. Kyllä sinä sen hyvin tiedät, ja jollet tiedä, niin saat sen pian kuulla."

Äitini vilkaisi kukkiin, ja hän näytti käsittävän mitä oli tapahtunut, sillä hänen kasvonsa venyivät ja hän sanoi nöyrästi:

"Mary on ollut pahankurinen, mutta kyllä hän katuu eikä enää toiste niin tee."

"Katuu, vai katuu!" huudahti tätini. "Hänkö katuisi! Hän tekee sen toistamiseen, ja jo ensi tilaisuudessa. Senkin riitapukari! Pieni, juonikas, vilpillinen riitapukari! Mutta ihmekö se, jos lapsista tulee pahankurisia, kun ei oma äiti huoli heitä oikaista."

"Kaiketi sinä olet oikeassa, Bridget kulta, oikeassa sinä aina olet", sanoi äiti matalalla, alistuvalla äänellä. "Mutta minä olen niin heikko voimiltani, ja Mary, näetkös, on kaikki mitä minulla on."

Äitini silmät alkoivat nyt vettyä, mutta Bridget tätini ei vielä tyytynyt voittoonsa. Pyyhkäisten alakertaan hän esitti valituksensa isälleni, joka määräsi, että minut oli otettava äitini hoidosta ja muutettava alakertaan, koska hän ei kyennyt johtamaan kasvatustani. Tämä toimi uskottiin Bridget tädilleni, ja sen lähimpiä seurauksia oli, että minun piti oleskella alakerrassa ja syödä ohraleipää ja kauravelliä ja nukkua hallin päällä olevassa kylmässä huoneessa, kauniin Betsyn syödessä vehnästä ja omenatorttua ja nukkuessa äitinsä kanssa keittiönpäällisessä huoneessa, missä aina pidettiin tulta takassa.

Viides luku.

Äitini suri paljon tätä muutosta, mutta minä puolestani löysin siitä sentään lohduttaviakin puolia. Niinpä saatoin nyt helpommin kuin ennen hiipiä ulos Tommy toverin luo, joka oli ennen ollut merimies ja oli vieläkin reima, vanha merikarhu harmahtavine partoineen ja tuuheine kulmakarvoilleen, joiden alta hän lystikkäästi vilkutteli "ylähanka"-silmäänsä, kuten hänen oli tapana sanoa.

Luulenpa että Tommy oli yksi niitä harvoja isäni talossa, jotka täydellä todella pitivät minusta, mutta kenties se johtui pääasiallisesti siitä, että hän vihasi Bridget tätiäni. Hänestä puhuessaan hän käytti nimitystä "iso emäntä" ja sillä hän tarkoitti, että hän hallitsi ja vallitsi koko tilusta ja kaikkea mikä siihen kuului. Kun hänen kuuluvilleen tuli jokin juttu hänen kovuudestaan palvelijoita tai alustalaisia kohtaan, oli hänen tapana sanoa: "No niin, kyllä se vielä nähdään, eikö hänenkin aikansa tule"; ja kun hän kuuli että täti oli minut äidistäni erottanut ja ryöstänyt häneltä hänen ainoan ilonsa ja rakkautensa esineen, sylkäisi hän sivulleen sanoen:

"Se meidän iso emäntä on kuin onkin pahanilkinen piru ja kyllä hän vielä saa helvetissä paistua."

Miten paljon minä silloin todellakin käsitin tämän lauseen merkitystä, en nyt muista, mutta syvän vaikutuksen se mieleeni jätti, ja monta iltaa jäljestäpäin, kun minä pää peitteen alle kätkettynä makasin valveilla kylmässä makuuhuoneessani, johon (Nessy MacLeodin kertomuksen mukaan) pahat peikot tulivat pahoja lapsia katsomaan, kertasin kertaamistani Tommyn merkillisiä sanoja.

Toinen lohdutus minulle oli, että nyt saatoin useammin seurustella tohtorin pojan kanssa, -- johon olin hiljakkoin tutustunut -- kun hän tuli isänsä kanssa äitiä tervehtimään. Oitis kun kuulin kavioiden kapsetta hiekkakäytävältä, oli tapani kiitää ulos varpaillani, rynnätä portaita alas, kiivetä rattaille ja auttaa poikaa ohjasten pitämisessä, niin kauan kuin hänen isänsä viipyi äitini luona.

Tohtorin pojan avulla tein keksinnön, joka omasta mielestäni oli hyvin tärkeä. Se koski äitiäni. Olin aina tietänyt, että äitini oli sairas, mutta nyt sain "vihiä" (kuten vanhan Tommyn oli tapana sanoa), mikä oli syynä hänen sairauteensa. Se oli maidonpuute. Tohtorin poika oli kuullut isänsä sanovan niin. Jos äitini voisi saada tarpeeksi maitoa aamulla, päivällä ja illalla, joka päivä yhtä mittaa, niin ei häntä enää vaivaisi mikään.

Tämäkin vaikutti syvästi mieleeni, ja mietelmäini loppupäätökseksi tuli, "että äiti ei saanut tarpeeksi ruokaa". Tämä vakaumus vahvistui yhä enemmän, kun näin kauniin Betsyn kahdesti tai kolmasti päivässä istuvan korkealla tuolillaan ruokasalissa juomassa vastalypsettyä maitoa. Muistaakseni meillä oli kolme lehmää, ja niinpä minä päätin kerrassaan poistaa äidin sairauden syyn, ja siitä lähtien hänen oli saatava kaikki talon maito -- vähempi ei riittäisi.

Päättäen panna aikomukseni heti täytäntöön minä pujahdin maitokamariin, niin pian kun karjakko oli tuonut sisään iltamaidon. Siinä se oli vaahtoavana ja kuohuvana kolmessa suuressa ruukussa, ja tarttuen käsiksi ensimäiseen pienillä, paljailla käsivarsillani -- taivas ties miten -- minä suuntasin kulkuni suoraan äitini huoneeseen.

Mutta tuskin olin päässyt puolitiehen portaita huohottaen ja ähkien raskaan taakkani kimpussa, kun Nessy MacLeod tuli vastaani ja alkoi heti minua ahdistaa tavallisilla torasanoillaan:

"Mary O'Neill, sinä juonikas, vilpillinen pikku riitapukari, mitä sinä sillä maidolla aiot toimittaa?"

Minua ei haluttanut ruveta selittelyihin, yritin vain jatkaa matkaani, mutta Nessy asettui eteen.

"Kas niin, et mene askeltakaan eteenpäin. Mitä tätisi tästä sanoo? Vie maito takaisin paikoilleen ja hetipaikalla."

Nessyn äänekäs tora houkutteli kauniin Betsyn ulos ruokasalista, ja samassa serkkuni, valkeassa musliinipuvussaan, sininen nauharuusu keltaisissa hiuksissaan ja muistuttaen maalattua nukkea enemmän kuin koskaan ennen, oli juossut portaille auttamaan sisarpuoltaan.

Minä olin nyt kummankin välissä, toinen ahdisti minua yläpuolelta, toinen alapuolelta, koettaen riistää minulta maitoruukkuni. He kiskoivat ja minä vastustin, ja siinä riuhdottiin, niin että maito oli vaarassa läikkyä portaille.

"Hän on itsepintainen pikku otus ja vitsaa hänen pitäisi saada", huusi Nessy.

"Hän varastaa minun maitoni, ja minä menen kertomaan äidille", säesti Betsy.

"Mene sitten kertomaan", huusin minä ja vihan puuskassa, huomatessani, etten kyennyt pelastamaan ruukkuani, pyörähytin sen ympäri ja kaasin sen sisällyksen serkkuni pään päälle, niin että vaahtoava maito liotti hänet perinpohjin ja valui virtoina portaita alas.

Seurasi tietysti hirvittävä mellakka. Kaunis Betsy parkui ja Nessy ulvoi, jolloin Bridget täti tuli juosten keittiöstä ja äitini kalpeana ja vavisten ontui huoneensa ovelle.

"Mary, Mary, mitä olet tehnyt?" huudahti äitini, mutta Bridget täti katsoi kysymykset tarpeettomiksi. Harpattuaan portaille maitoa valuvan tyttärensä luo ja pyyhittyään häntä nenäliinallaan kaiken aikaa hokien "pikku kulta raukkani", ja "enkö ole kieltänyt sinua olemasta missään tekemisissä tuon riitapukarin kanssa?" hän alkoi pommittaa äitiäni katkerilla soimauksilla.

"Isabel, nyt toivoakseni näet, minkälainen hurja ilkiö lapsesi on!"

Minä olin jo laskenut tyhjän ruukkuni portaille ja etsinyt turvaa äitini hameen takaa, ja kuulin hänen aralla äänellä yrittävän puolustaa minua ja puhuvan jotain lasten riidasta.

"Vai lasten riitaa!" huudahti tätini; "tuossa pikku paholaisessa ei ole mitään lapsekasta. Sitäpaitsi olisin hyvin kiitollinen sinulle, Isabel, jos voisit olla mainitsematta minun Betsyäni omasta lapsestasi puhuessasi."

Tämä oli jo minulle liikaa. Pikku sydämeni leimahti liekkeihin kuullessani äitiä noin nöyryytettävän. Niinpä minä pujahdin piilopaikastani portaitten päähän ja huusin sieltä niin kimeästi kuin kurkustani lähti:

"Sinun kaunis Betsysi on pahanilkinen piru, ja kyllä hän vielä saa helvetissä paistua."

En voi milloinkaan, en vaikka eläisin kuinka kauan, unohtaa sanojeni vaikutusta. Tuokion seisoi Bridget täti sanatonna keskellä portaita, ikäänkuin hän olisi äkkiä tullut elottomaksi. Sitten hän kalmankalpeana ja sanaakaan sanomatta ryntäsi ylös luoksemme, ja ennenkuin minä olin pelastautunut tavalliseen turvapaikkaani, hän läimähytti minua poskelle ja sivalsi korvapuustin kummallekin korvalle.

En muista, itkinkö, mutta tiedän, että äitini itki ja että kesken yleistä sekasortoa isäkin tuli huoneestaan vaatien kovalla äänellä saada tietää, mitä oli tekeillä.

Bridget kertoi hänelle asian höystäen sitä monilla lisäyksillä, joita äitini ei yrittänytkään oikaista, ja tietäen olevansa väärässä hän aikoi pyyhkiä silmiään nenäliinallaan ja väitti mahdottomaksi jäädä paikkaan, missä lasta yllytettiin häntä solvaamaan.

"Minun täytyy lähteä pois tästä talosta -- jo huomenna minun täytyy lähteä", sanoi hän.

"Siitä ei tule mitään", huusi isäni. "Saadaanpa nähdä, eikö minulla enää ole sananvaltaa omassa talossani. Kouluun pitää noiden lasten lähteä -- kouluun, sanon minä, ja joka kynnen."

Kuudes luku.

Ennenkuin ryhdyn juttelemaan kouluajoistani, on minun ensin kerrottava, miten ja missä tulin tohtorin pojan tuttavaksi.

Se tapahtui edellisenä vuonna joulunaikaan. Jouluaattona heräsin yön hiljaisuudessa, ja minut valtasi omituinen tunne, kuin olisin herännyt toisessa maailmassa. Kirkonkellot soivat, ja ulkopuolelta taloa äitini ikkunan alta kuului laulua. Kuunneltuani hetken aikaa kysyin niin hiljaa kuin kykenin:

"Äiti, mitä se on?"

"Hiljaa, kultaseni! Ne ovat joulunlaulajia. Pysy alallasi ja kuuntele", vastasi äiti.