Part 19

Tullessani mieheni makuuhuoneen ja omani väliseen salonkiin, yllätin kamarineitini Pricen hartaasti kuuntelemassa mieheni suljetun oven takana. Tämä oli minusta niin kelvotonta, että olin juuri antamaisillani hänelle läksytyksen, kun hän laski sormensa huulilleen ja astuen minun tyköni mustat silmät liekehtivinä, sanoi:

"Tiedän, että saan lähtöpassin palkaksi siitä, mitä nyt sanon, mutta se ei auta sittenkään. Te olette sietänyt liian paljon jo, armollinen rouva, mutta jos te olette nainen ja teissä on hitustakaan ylpeyttä, niin menkää kuuntelemaan tuolle ovelle ja päättäkää sitten, jos voitte enempää kestää."

Näine hyvineen hän läksi ulos salongista, ja minä yritin mennä omaan huoneeseeni, mutta en päässyt hievahtamaan. Jokin pidätti minua paikallani ja tapasin itseni kuuntelemassa ääniä, jotka saatoin selvästi erottaa mieheni makuuhuoneesta.

Sieltä kuului kaksi ääntä, toinen miehen kova ja huoleton, toinen naisen, pehmeä ja varovainen.

Minun ei tarvinnut tiedustella kenen ääniä ne olivat, enkä liioin punninnut enkä arvostellut asiaa puolelta tai toiselta mieheeni tai itseeni nähden. Minä vain ajattelin ja tunsin ja käyttäydyin, kuten jokainen vaimo olisi ajatellut, tuntenut ja käyttäytynyt sillä hetkellä. Ylpeyteni ja itsekunnioitukseni olivat tähän saakka estäneet minua uskomasta seikkaa, joka nyt ilmeisesti todistettuna oli edessäni.

Minä olin raivostunut. Olin joutunut miehen ja ystävän petollisuuden, teeskentelyn ja uskottomuuden uhriksi.

Sydämeni ja sieluni kuohahtivat kärsitystä vääryydestä. Sakramentin ihana, sovittava ja puhdistava vaikutus oli siinä tuokiossa mennyt menojaan, ja astuen pontevin askelin mieheni ovelle, käänsin nopeasti kahvaa. Ovi oli lukittu.

Kuulin liikuntaa huoneen sisästä, ja heti paikalla riensin salongista käytävään aikoen mennä sisään toisesta ovesta. Mutta ennenkuin ennätin ulos huoneesta, kuulin lukkoa varovaisesti väännettävän auki. Silloin paiskasin oven selki selälleen ja astuin pelkäämättä huoneeseen. Siellä ei ollut muita kuin mieheni. Mutta tulin kuitenkin siksi hyvään aikaan, että kuulin hameiden kahinaa viereisestä huoneesta ja näin ovea hiljakseen suljettavan niiden jäljestä.

Katselin ympärilleni. Vaikka päivä paistoi, niin olivat akuttimet alhaalla ja ilma oli täynnä hienoa tupakantuoksua, jota varmaan oli tullut vaatteissa tuon siveettömän naisen asunnosta.

Mieheni, joka oli nähtävästi juonut, katseli minua melkein tolkuttomasti irvistellen. Hänen ohuet hiuksensa olivat hiukan epäjärjestyksessä. Hänen ulkoneva etuhampaansa loisti iljettävänä viiksien takaa. Huomasin, että hän yritti suoriutua asiasta kunnialla.

"Tämäpä on odottamaton ilo. Luulen että se on ensimäinen kerta... todella ensimäinen kerta, kun..."

Minä kävin jääkylmäksi; melkeinpä pyörryin, tuskin sain hengitetyksi, mutta sanoin:

"Siinäkö kaikki, mitä sinulla on minulle sanomista?"

"Kaikki? Mitä muuta, kultaseni? En ymmärrä..."

"Ymmärrät aivan hyvin", vastasin, ja katsoen viereisen huoneen oveen lisäsin: "ja te molemmat ymmärrätte."

Mieheni alkoi nauraa -- päihtyneen järjetöntä naurua.

"Oh, sitäkö tarkoitat... kuvailet ehkä että..."

"Kuuntele", sanoin. "Tähän päättyy kaikki sinun ja minun välillä."

"Päättyy? No, minä kun luulin, että kaikki oli jo aikaa sitten päättynyt. Totta puhuakseni luulin, että kaikki loppui jo ennen alkua."

"Tarkoitan..." rupesin änkyttämään... "Tarkoitan, etten voi kauemmin näytellä tätä ilveilyä... en voi kauemmin olla vaimosi."

"Ilveilyä!" Hän nauroi uudelleen. "Onnittelen sinua, armaani. Ilveily on juuri oikea sana. Meidän keskinäiset suhteemme ovat olleet ilveilyä siitä päivin kun menimme naimisiin, ja jos jotain on hullusti, niin saat syyttää vain itseäsi siitä. Mitä on miehen tehtävä, jonka vaimosta ei ole muuhun kun pyhimysten ja enkelien seuraksi?"

Hänen karkea pilkkansa pani vereni kuohahtamaan. Minua nöyryytti ja hävetti se ajatus, että miehelläni sittenkin omalla töykeällä tavallaan oli jotain sanottavaa puolustuksekseen.

Koska tiesin, etten voisi kilpailla hänen kanssaan, halusin lähteä tieheni. Mutta vaitioloni ja kasvojeni avuton ilme mahtoivat ilmaista enemmän kuin puheeni, sillä vielä parisen silmänräpäystä laahaavalla äänellään jatkettuaan puhetta ja sanottuaan, etten ollut mikään vaimo hänelle ja että minun oli syyttäminen itseäni kaikesta, mitä oli tapahtunut, hän vaikeni eikä meistä kumpikaan virkkanut hetkeen mitään.

Sitten tunsin, että pyörtyisin, jos viipyisin kauemmin tässä huoneessa; käännyin lähteäkseni, ja hän avasi minulle oven ja kumarsihe syvään astuessani ulos, ehkäpä ivatakseen.

Tullessani omaan makuuhuoneeseeni olin niin heikko, että tuskin pysyin pystyssä, ja niin kylmä, että kamarineitini täytyi antaa minulle konjakkia ja panna kuumia pulloja jaloilleni.

Ja sitten puhkesivat kyynelvirrat ja minä itkin kuin lapsi.

Viideskymmenes luku.

Vaikka en suinkaan ollut terve seuraavana aamuna ja Price tahtoi yhä pitää minua vuoteessa, nousin heti paikalla pystyyn, kun kuulin mieheni puhuvan paluumatkasta Lontooseen.

Matkamme sujui yksitoikkoisesti. Rautatievaunuissa ja yksityishytissämme laivassa me istuimme kolmisin ilman muuta seuraa kuin mieheni mäyräkoira Bimbo ja Alman pekingiläinen lintukoira Prue.

Vaikkei mieheni pyytänyt anteeksi edellisen päivän käytöstään, oli hän tyyni ja lepyttävä, ja ollessaan nyt selvä, hän näytti melkein pelkäävän jotain, ehkäpä kohdata isääni -- ainoata ihmistä, jota hän ei uskaltanut uhmata.

Almakin näytti hätääntyneeltä, mutta hän kätki hermostuneisuutensa hellyydenosoituksiin minua kohtaan, sanoen olevansa huolissaan terveydentilastani ja toivovansa Pohjolan tuulten virkistävän minua enemmän kuin Ranskan ja etelän ilmanalan.

Me asetuimme asumaan tunnettuun hotelliin lähellä Trafalgar Squarea, eikä minulta jäänyt huomaamatta, että mieheni valitessa meille huoneita, Alma jotenkin merkitsevästi pyysi itselleen huoneita eri kerroksessa.

Saavuimme myöhään, ja minä panin heti maata, sillä tahdoin päästä yksinäisyyteen miettiäkseni toimintasuunnitelmaa itselleni.

Olin silloin vakaasti päättänyt että tavalla tai toisella lopettaisin elämisen mieheni kanssa, etten kauemmin suostuisi tahraamaan itseäni sillä liejulla, johon hän oli minut raastanut, että alkaisin elää eheätä elämää ja juoda puhdasta vettä, sillä koko sieluni voimalla sitä janosin.

Tässä mielialassa menin nukkumaan, mutta herätessäni aamulla päivän sarastaessa, alkoi päätökseni horjua. Kuuntelin ikkunaini alla kulkevain vaunujen ja automobiilien kumipyöräin ääntä ja muistaessani, ettei minulla ollut ainoatakaan ystävää Lontoossa, tunsin itseni hyvin pieneksi ja avuttomaksi. Mitä voisin omin neuvoin toimittaa? Mihin oli minun käännyttävä apua saadakseni?

Vaistomaisesti tunsin, että olisi hyödytöntä vedota isääni, sillä joskin hän mahdollisesti antaisi miehelleni aika selkäsaunan, niin ei ollut otaksuttavaa, että hän kehoittaisi minua eroamaan hänestä.

Viimein ajattelin herra Curphyä, isäni asianajajaa, ja päätin sähköttämällä pyytää häntä neuvomaan minulle jonkin lontoolaisen asianajajan, jonka puoleen voisin kääntyä.

Pannakseni tämän päätöksen toimeen, menin alas halliin yhdeksän tienoissa, kun matkustajat kulkivat aamiaishuoneeseen ja vieraat kävivät toimistossa tiedustelemassa ja koreapukuiset poikapalvelijat huutelivat nimiä käytävillä.

Hallin toisella puolella oli pieni kirjoitushuone ja siellä minä kirjoitin sähkösanomani. Se kuului:

"Olkaa hyvä, lähettäkää luotettavan asianajajan nimi ja osoite Lontoossa. Tahdon neuvotella tärkeästä asiasta."

Pitelin paperiliuskaa kädessäni ja luin sen sisällyksen yhä uudelleen ollakseni varma siitä, ettei se saisi ikävyyttä aikaan, kun mieleeni johtui Martin Conrad.

Minusta tuntui kuin joku olisi maininnut hänen nimeänsä, mutta vakuutin itselleni että se mahtoi olla erehdystä -- että kun olin niin yksinäinen, niin avuton ja ystävän tarpeessa tällä hetkellä, niin sydämeni, ei korvani, oli kuullut sen.

Oli miten oli, istuessani sähkösanoma kädessäni, olin tietoinen siitä, että joku liikkui takanani. Se oli mies, sillä nenääni tuntui suloinen turpeenhaju hänen villavaatteistaan.

Lopulta kuului toiselta puolelta kirjoituspöytää:

"Mary, sinäkö?".

Minä vavahdin niinkuin vavahtaa ainoastaan silloin, kun kuulee tutun äänen, jota ei ole kuullut pitkään aikaan.

Katsahdin ylös, veret karkasivat poskilleni ja pimittävä usva peitti silmäni, niin että tuskin saatoin nähdä kuka seisoi edessäni. Mutta _tiesin_ kuka se oli -- se oli Martin.

Hän tuoksahti luokseni kuin tuulenpuuska vuorilta, valtasi molemmat käteni sähkösanomineen päivineen ja huudahti:

"No ihme ja kumma, tämähän mainiota!" Vastasin niin hyvin kuin hämmennykseltäni sain sanotuksi:

"Kuinka hauskaa, kuinka hauskaa!"

"Kuinka sievännäköinen sinä olet! Hiukan kalpea ehkä, mutta minkälainen väri...!"

"Kuinka hauskaa! kuinka hauskaa!" toistin minä ja tunsin punastuvani yhä enemmän.

"Koska sinä tulit?"

Kerroin hänelle ja hän sanoi:

"Me tulimme satamaan vasta eilispäivänä. Ja ajatella, että sinä ja minä tulimme samaan hotelliin ja kohtaamme toisemme jo ensimäisenä aamuna. Se on kuin kohtalon käsi, kuten saarellamme sanotaan. Mutta eikö se ole mainiota, todella mainiota!" Lämmin ilovirta pulpahti minussa, ja olin niin hengästynyt, että tuskin sain sanotuksi:

"Olen kuullut kerrottavan matkastanne. Teillä on ollut kovia kestettävänä."

"Vielä mitä! Pikku huviretki vain kahdeksannellekymmenennelle seitsemännelle leveysasteelle."

"Ja tulokset loistavat?"

"No eipä siitä kannata puhua. Päällikkö oli mainion hyvä ja pojat reipasta väkeä."

"Kuinka hauskaa! Kuinka hauskaa!" sanoin uudelleen, sillä minut oli vallannut mykkä ilo ja minä toistin toistamistani samat sanat kuten ihmisten on tapana, kun ovat hyvin onnelliset.

Kokonaista kaksi minuuttia olin onnellisempi kuin milloinkaan ennen elämässäni, mutta sitten kouristi jäätävä tunne sydäntäni, sillä muistin olevani naimisissa enkä tietänyt miten minun oli Martinille ilmotettava uutiseni.

Juuri silloin tulivat mieheni ja Alma alas hississä, ja kulkiessaan hallin poikki aamiaishuoneeseen, he näkivät minun juttelevan vieraan kanssa ja tulivat meitä puhuttelemaan.

Minun oli esitettävä heidät toisilleen, ja se oli raskas tehtävä, sillä oli välttämätöntä ilmaista kaikki yhdellä sanalla. Katselin Martin Conradia esittäessäni hänet miehelleni, mutta hänen kasvoissaan ei yksikään lihas liikahtanut. Sitten katselin miestäni, ja minusta näyttivät hänen kasvonsa synkistyvän.

En voinut olla vertailematta näitä kahta miestä toisiinsa heidän seisoessaan siinä yhdessä -- Martinia merensinisine silmineen ja terveyttä uhkuvine kasvoineen ja miestäni sisäänpainuneine poskineen ja voimattomine ryhteineen -- ja vastakohta kohotti sieluni tutkimattomista syvyyksistä nöyryytyksen tunteen.

Esittäessäni Almaa hän tarttui Martinin käteen ja piteli sitä katsoen tutkivasti hänen silmiinsä alta kulmain kuten hänen oli tapana, kun hän teki jonkun miehen tuttavuutta. Mutta huomasin että hänen silmäniskunsa oli tällä kertaa yhtä tehoton kuin palava vahatikku virran pyörteissä.

Kun oli vaihdettu muutamia jokapäiväisiä lauseita, tiedusteli mieheni, asuiko Martin hotellissa ja kysyi sitten, haluttiko häntä syödä päivällistä kanssamme jonakin päivänä.

"Tietysti! Mielihyvällä! Se tulee olemaan erittäin mieluista", sanoi Martin.

"Silloin", sanoi mieheni kylmän kohteliaasti, "saatte enemmän olla yhdessä Mary-ystävänne kanssa."

"Niin", sanoi Alma merkitsevästi, "saatte enemmän olla yhdessä Mary-ystävänne kanssa."

"Älkää siitä huolehtiko, rouva. Olkaa te varma siitä, että olen", sanoi Martin katsoen Almaa suoraan silmiin, ja vaikka tämä naurahti mennessään aamiaishuoneeseen mieheni kanssa, niin saatoin huomata, että miehen kasvot olivat säikähyttäneet häntä ensimäisen kerran hänen eläessään.

"Siis tiedät?" sanoin heidän mentyään. "Tiedän, muuan ystäväni, joka tapasi sinut ulkomailla, tuli minua tervehtimään satamaan, ja hän..."

"Tohtori O'Sullivan?"

"Sama mies! Eikö siinä ole poikaa! Ja hyväinen aika, mitenkä hän sinusta puhuu! Mutta nyt... sinun on mentävä aamiaiselle, sinunkin, ja minun täytyy kiirehtiä toimilleni."

"Älä mene vielä", sanoin.

"Minä viivyn koko päivän täällä, jos vain tahdot; mutta lupasin luutnantille olla laivassa puolen tunnin kuluttua ja..."

"Silloin sinun täytyy mennä."

"Ei vielä. Istu vain vielä. Viisi minuuttia ei haittaa. Ja nyt kun katselen sinua, en olekaan enää niin varma, että sinä... Italia, Egypti, onhan niissä maissa tarpeeksi aurinkoa, mutta sinä olet kalpea... hiukan kalpea mielestäni?"

Yritin kääntää leikiksi kalpeuteni, mutta Martin näytti levottomalta, ja hetken kuluttua hän kysyi:

"Aiotko jäädä Lontooseen kauaksi?"

Sanoin etten tietänyt, jolloin hän vastasi:

"No niin, minä tulen viipymään täällä kuukauden laatiakseni merikarttoja ja tauluja ja lausuntoja Kuninkaalliselle Maantieteelliselle Seuralle, mutta jos tarvitset apuani johonkin... tarvitsetko nyt?"

"Ee-ei, en nyt", vastasin.

"No niin, jos vain tarvitset minua johonkin -- vaikka mihin, niin lähetä minulle vain sananen, ja kartat ja taulut ja lausunnot ja Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura saavat kaikki mennä vaikka... no niin, jonnekin."

Nousin nauraen ja käskin hänen jo mennä, vaikka sydämeni syvyydessä toivoin, että hän vielä viipyisi. Kuinka pieni ja heikko ja yksinäinen olin, vaikka tässä oli suuri, reima mies, joka kykeni minua suojelemaan kaikilta vaaroilta!

Minä saatoin häntä ovelle ja siellä tartuin hänen käteensä ja pitelin sitä. Minut valtasi lapsellinen pelko, etten enää saisi nähdä häntä, jos nyt päästäisin hänet katoamaan ulkona tulvehtivaan ihmisvaltamereen.

Lopulta taistellen kovasti kurkkuuni nousevaa palaa vastaan, sain sanotuksi:

"Martin, tulin niin onnelliseksi sinut nähdessäni. Ei kenenkään näkeminen ole milloinkaan ennen minua niin ilahuttanut. Sinä tulet uudelleen minua tervehtimään, tulethan?"

"Tulenhan toki! Ole varma siitä, että tulen." Ja ikäänkuin olisi huomannut huulteni vapisevan ja silmäini alkavan vettyä, hän alkoi puhutella minua leikillisesti syntymäsaaremme murteella antaakseen minulle aikaa tyyntyä ja saadakseen minut viime hetkellä nauramaan.

"Kuulehan -- pidä huomispäivä minua varten, pidätkö? Jos ne siellä (mieheni ja Alma) vuovaavat sinua muille markkinoille, niin virkahan niille, että mereltä on tullut vanha toveri ja se aikoo sinut viedä kylään. Kas niin! Näkemiin asti!"

Niin se oli kuin unelma, ihana unelma, ja niin pian kuin palasin tuntoihini hallissa, huomasin että sähkösanoma oli vielä vasemmassa kädessäni rutistuneena ja likistyneenä.

Revin sen rikki ja menin aamiaiselle.

MINÄ RAKASTUN.

Viideskymmenesyhdes luku.

Mieheni luona kävi paljon vieraita ensimäisenä päivänä Lontoossa ollessamme, niiden joukossa herra Eastcliff ja herra Vivian, joilla oli paljon kerrottavaa ja järjestettävää.

Paljon oli tietenkin tapahtunut Englannissa kuusikuukautisen poissa olomme aikana, mutta minä en kuullut muuta kuin että herra Eastcliff oli nainut tanssijattarensa, että tämä oli luopunut näyttämöltä, ja että hänen julkinen esiintymisensä rajoittui nykyisin siihen, että hän istui kuskilla miehensä vieressä, tämän ohjatessa nelivaljakkoaan Lontoosta Brightoniin.

Tämän kalliin lelunsa hän tarjoutui tuomaan ravintolaan näytettäväksi seuraavana päivänä -- joka sattui olemaan Derby-kilpailujen päivä -- jolloin päätettiin lähteä yhtä matkaa kilpailupaikalle.

Alman, joka tavallisuuden mukaan herätti suurta huomiota, piti luonnollisesti lähteä mukaan, mutta en huomannut, että minua olisi mitenkään ajateltu retken valmistuksia tehtäessä. Se ei kuitenkaan hitustakaan minua surettanut, sillä odotin Martinilta sanaa.

Se tuli seuraavana aamuna Martinin omassa hahmossa. Hän tupsahti sisään salonkiimme kuin tuulenpuuska mereltä, ilmoitti kumppaniensa hajaantuvan tänäpäivänä kukin omalle kotipuolelleen ja luutnantin kutsuneen minua syömään aamiaista heidän kanssaan laivalla, joka oli ankkurissa Tilburyssä.

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että mieheni mieli näytti keventyvän, kun hän kuuli tämän uutisen, ja että Alman kasvot kirkastuivat, kun hän maireimmalla äänellään virkkoi:

"Sinuna minä menisin, Mary. Raitis merituuli tekee sinulle hyvää, kulta."

Minä en ollut hidas noudattamaan heidän neuvoansa, niinpä annoin heidän lähteä nelivaljakollaan ja varustauduin tykyttävin sydämin viettämään päivää Martinin kanssa. Olihan minulla mielestäni niin paljon ja vakavaa juteltavaa hänelle.

Laivasta meitä noutamaan lähetetty höyryvene odotti Westminster-sillan ääressä, ja siitä hetkestä alkaen kun astuin siihen, olin kuin toinen nainen. Oli loistava toukokuunpäivä, jolloin paljon moitittu Lontoon-ilmamme on kirkkaimmillaan ja parhaimmillaan, ja jolloin maailman suurin kaupunki on myös maailman ihanin.

Kuinka minä rakastin sitä tänä päivänä! Auringonpaiste, virtaileva joki, varhaisen kesän lauhkea ilma, rakennusten, uusien ja vanhojen, liikkuva panoraama miten ihastuttavaa kaikki oli minusta! Minä istuin sivuistuimella kastellen kättäni kaiteen yli viileään veteen, Martinin vilkkaalla, reippaalla tavallaan osoitellessa ja selitellessä minulle kaikkea.

Pian oli sivuutettu vanha Paavalin kirkko auringossa säteilevine kultaristineen, sitten Lontoon silta, sitten Towerin linna ja Petturien portti, sitten uusi Thamesin silta, ja viimein meitä ympäröi alusten ja veistämöjen ja varastorakennusten piiri monine kivihiililaivoineen ja rantakauppiaineen, ja purtemme kiiti halki joen pinnalla kelluvain rippeiden ja hiilien sakan.

Lopulta tulimme kirkkaaseen vedenuomaan, jonka rannat olivat rämeiset ja josta saattoi nähdä meren etäällä siintävän, ja siellä, nousuveden vaikutuksesta hiukan keinuen, merilokki uhkean maston kohdalla kaareillen, oli Martinin laiva.

Se oli puinen kuunari, entinen dundeelainen _Mary_ niminen valaanpyyntilaiva, mutta nyt uudelleen _Scotiaksi_ ristitty, ja silmäni vettyivät, mielettömästi kyllä, ajatellessani, kuinka se oli kuljettanut Martinin kauas Antarktiksen aavikoihin ja tuonut hänet taas turvallisesti takaisin.

"Se on kaunis, eikö olekin?" sanoi Martin.

"On todella", vastasin, ja kaikista murheistani huolimatta olin tällä hetkellä täydelleen onnellinen.

Myöhästyimme puolen tuntia aamiaiselta, sillä höyryämme vastaan oli tullut ankara nousuvesi-virtaus, ja upseerit olivat lähteneet alas salonkiin. Mutta kannattikin tulla hiukan myöhään nähdäkseen, miten he kaikki harppasivat ylös kannelle ja vastaanottivat minut kuin kuningattaren ikään, saattaen minut tuntemaan enemmän kuin milloinkaan ennen, mikä ero on joutilaiden keikarien kohteliaisuuden ja toimen miesten käytöksen välillä.

"Halloo!" huusivat he.

"Suottehan meille anteeksi? Me arvelimme, että jotain oli tapahtunut ettekä tulisikaan", sanoi päällikkö, ja sitten hän asetti minut istumaan Martinin ja itsensä väliin.

Merkillistä kyllä -- olin ensi hetkestä alkaen kuin kotonani tässä seurassa, ja jos joku otaksuu minun olleen hämilläni, koska olin sukupuoleni ainoa edustaja niin monen miehen seurassa, niin hän ei tunne naisen sydäntä.

He olivat hyvin rakastettavia minua kohtaan, ja vaikka tiesin, että minä vain edustin heille kotoista naismaailmaa, jota kukin odotti pian näkevänsä, oli yhtäkaikki suloista vastaanottaa heidän rakkautensa ensimäiset hedelmät.

Niinpä tapahtui parin minuutin kuluttua, että minä, jota oli pidetty mitättömänä ja keskusteluun kykenemättömänä, nyt juttelin vapaasti ja onnellisena, tehden huomautuksia ympäristöstäni ja kysellen milloin mitäkin.

Tein tietenkin monta mieletöntä kysymystä, jotka herättivät paljon naurua; mutta heidän naurunsa ei vähääkään loukannut minua, sillä jokainen tässä laivassa nauroi, yksinpä pöydässä tarjoilevat merimiehetkin ja etenkin muuan harmaahapsinen vanha merimies, jota jostain selittämättömästä syystä sanottiin "Siirapiksi".

Olin niin mielissäni kuullessani, kuinka he kaikki vetosivat Martiniin sanoen: "Eikö niin, tohtori?" tai "Ettekö ole samaa mieltä, tohtori?" ja vaikka oli outoa ja uutta kuulla Martinia nimitettävän tohtoriksi (minun "Huippuvuorten Martiniani"), oli se samalla hyvin ihastuttavaa.

Kun aamiainen oli päättynyt ja kahvia tarjoiltiin, lähetti päällikkö Siirapin hyttiinsä noutamaan suurta yhteistä valokuvaa heistä kaikista, joka oli otettu Mount Erebuksen juurella, ja kun se tuli, pyydettiin minua vertailemaan siinä olevia pörröisiä, tuimia, ruokkoamattomia ja parrakkaita keski-ikäisiä miehiä ympärilläni istuviin siroihin, siloposkisiin upseereihin ja arvaamaan kuka kukin oli.

Tietysti tein hirvittäviä erehdyksiä, ja pahin niistä oli se, kun vaihdoin Siirapin päällikköön, jolloin jälkimäinen hytkyi tuolillaan ja edellinen ulvoi ja tutisi, niin että kahvi läikkyi maahan.

Viimein oli aika miesten lähteä, ja minä menin kannelle katsomaan heidän lähtöään höyryveneessä, ja sitten ei jäänyt laivaan muita kuin Martin ja minä ja kokki sekä laivapoika ja muutamia laivamiehiä, Siirappi niiden joukossa.

Tiesin että nyt oli otollinen aika puhua, mutta olin liian ahnas jokaiselle onnenhetkelle alkaakseni kertoa surujeni tarinaa ja kun Martin ehdotti että menisimme katsomaan laivaa, niin seurasin häntä, ja hän näytti minulle kronometrit ja sekstantit ja reet ja sukset ja aeronauttiset varustukset ja ilmapallon ja kaksipiippuiset pyssyt ja paikan, missä säilytetään paloöljy ja puuvillaruuti jään räjähyttämiseksi ja ilmanpitävästi suljetut tina-astiat laivaväen ruokavaroja varten, sekä ruuman, jossa siperialaisten koirien ruoka, kuivattu kala ja laivakorput säilytettiin, ja juuri eläintieteelliseen puutarhaan hoidettaviksi lähetettyjen koirien tyhjän häkin.

Kaiken lopuksi hän näytti minulle oman hyttinsä, joka minua huvitti enemmän kuin mikään muu, se kun oli sellainen mukava pikku paikka (vaikka minua olisi haluttanut siellä hiukan siistiä). Lääketieteelliset varustukset, kirjat, hyllymäinen vuode ja pöydällä oleva soma valokuva ruusujen ympäröimästä kotimajasta tekivät sen niin kodikkaaksi, että melkeinpä olisin itsekin suostunut lähtemään Antarktikseen sellaisessa viihtyisässä kojussa.

Näin oli kulunut kaksi tuntia, vaikka ne olivat lentäneet kuin kaksi minuuttia, laivapojan tullessa ilmoittamaan, että teepöytä oli katettu salonkiin, ja silloin minä solahdin alas sinne kuin olisi laiva ollut omani. Ja tuskin olin vajonnut päällikön kapean pöydän päässä olevaan, lattiaan kiinnitettyyn tuoliin, teetarjotin edessäni, kun lapsuudenaikain muistelmat kerkeinä pulpahtivat esiin, enkä voinut vastustaa tuota jokaisen tytön sydämeen kätkettyä keimailuhalua, vaan rupesin urkkimaan, oliko Martin paljonkin minua ajatellut.

"Lyönpä vaikka vetoa", sanoin, "ettet voi muistaa missä ensi kerran tapasimme toisemme."

Hän muisti -- se oli hänen kotonaan, hänen äitinsä pienessä valkoisessa huoneessa, missä köynnöskasvit vihannoivat kaltevan katon alla.

"No mutta sitä et ainakaan muista mitä teit, kun ensimäisen kerran jouduimme puheisiin."

Senkin hän muisti -- hän seisoi käsillään nojaten jaloillaan seinää vasten ja ylösalaisin käännetyt kasvot melkein kiinni matossa.

"Mutta sinä olet unohtanut, mitä sitten tapahtui?" Ei sitäkään -- minä olin pyytänyt William Rufusta ja häntä vuoteeseeni, ja he olivat käyneet istumaan toinen toiselle puolelle minua, toinen toiselle.

Kuinka me nauroimme! Me nauroimme kaikelle; me nauroimme tyhjää; me nauroimme kunnes itkimme, mutta sittemmin olen useasti ajatellut sen johtuneen osittain siitä, että sydämemme sisimmässä tiesimme liikkuvamme traagillisten tapahtumain partaalla.

Martin ei kertaakaan maininnut mieheni nimeä, ei naimistani, eikä isälleni, piispalle ja isä Danille kirjoittamiaan kirjeitä, joiden varoitukset olivat niin kauhistuttavasi toteutuneet, mutta yhtäkaikki oli meillä vakaviakin hetkiä, kuten esimerkiksi istuessamme kumartuneina suuren merikartan yli, jonka hän oli levittänyt pöydälle näyttääkseen minulle laivan kulkuväylän Suuressa Tuntemattomassa. Istuimme toistemme olkapäähän nojaten niin likitysten, että päämme melkein koskettivat toisiansa, ja saatoin nähdä kuvani hänen silmissään, kun hän kääntyi minua puhuttelemaan.

"Sinä olit hiukan alatuulessa eilen, laivatoveri -- mistä se johtui?" kysyi hän.