Part 18

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun kotiljonki päättyi, ja silloin vieraat, jotka olivat käyneet hyvin vallattomiksi, alkoivat keksiä jotain uutta kiihotusta, jotain oikein hupsua. Ehdotettiin sitä ja tätä, ja viimein Alma muistellen talviurheilujaan St. Moritzissa, ehdotti, että laskettaisiin mäkeä suurista portaista.

Ehdotus vastaanotettiin hyväksymishuudoilla, ja leveä lauta asetettiin heti ensimäiselle pitkälle porrasjaksolle halullisten liukumista varten.

Ensin laskivat soturit alas, ja sitten huudettiin naiset vuorostansa onneansa koettamaan. Alma kiirehti ensimäisenä paikalle, sulloi hameensa allensa ja liukui onnellisesti alas portaitten päähän. Muut naiset seurasivat hänen esimerkkiänsä yhtä hyvällä onnella, ja lopulta Alma, joka kaiken aikaa oli hokenut "Kuinka hauskaa! Kuinka hirveän hauskaa!" rupesi huutamaan "Margaret Maryä".

Ensin kieltäydyin, sillä minua hävetti jo katsellakin tuollaista epänaisellista hullutusta, mutta nähdessäni Alman kuiskailevan jotain miehelleni ja tämän nauraen vilkaisevan minuun, kuohahtivat tunteeni pinnalle, ja hämmentynyt ja tulistunut hupsu kun olin, päätin uhmata heitä.

Niinpä minä juoksin portaitten yläpäähän ja käyden istumaan laudalle, panin sen liikkeelle. Mutta siinä samassa se jo heilahti, alkoi kieriä, kääntyi ja heitti minut portaille sillä seurauksella, että vierin alas lattialle asti.

Seurasi tietysti naurunulvomisia, ja jos mieleni olisi ollut sopusoinnussa ajan ja seuran kanssa, niin olisin itsekin nauranut, ja asia olisi siihen päättynyt. Mutta minä olin näytellyt osaa, traagillista osaa, ja tunsin epäonnistuneeni ja tulleeni naurunalaiseksi, olin häpeään sortumaisillani.

Luulin mieheni olevan minuun suutuksissa ja nolona puolestani, mutta niin ei ollut; hänellä oli hauskaa, ja kun lopulta uskalsin vilkaista häneen, näin hänen silmänsä olevan vesissä naurusta, jota hän ei voinut pidättää.

Mittani oli nyt täysi, ja kun Alma tuli lohduttamaan "pikku pahaonnista Margaret Mary kultaansa" hellin ja valheellisin sanoin (vain naiset tietävät, miten voivat toisiaan haavoittaa), sysäsin hänet luotani, riensin makuuhuoneeseeni ja heittäydyin kasvoilleni sohvalle, tuntien olevani perinpohjin kukistettu ja kykenemätön kauemmin taistelemaan.

Puoli tuntia myöhemmin mieheni tuli huoneeseen, ja vaikken nostanut päätäni tyynyltä, kuulin hänen sanovan puolittain osanottavalla, puolittain halveksuvalla äänellä, joka nostatti vereni liikkeelle:

"Sinä olet näytellyt väärää osaa, lapsi kulta. Madonna, se sopii, mutta Venus, ei! Se ei kuulu sinun ammattiisi."

"Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää?" kyselin itseltäni.

Luulin sydämeni pakahtuvan.

Neljäskymmenesseitsemäs luku.

Selittämättömäksi huojennuksekseni kuulin seuraavana päivänä, että mieheni oli päättänyt heti lähteä Roomaan.

Alman piti seurata meitä, mutta se ei minua vähääkään huolettanut. Kun kerran pääsisimme pyhään kaupunkiin pois Kairon keinotekoisesta, epätodellisesta ilmapiiristä, niin kadottaisi Alma valtansa mieheeni, ja kaikki muuttuisi. Alma olisi toisenlainen, minä olisin toisenlainen, ja mieheni ennen kaikkea olisi toisenlainen. Minä veisin hänet kirkkoihin ja basilikoihin, ja hän saisi lopullakin nähdä minut oikeassa "osassani".

Mutta pahasti petyin!

Roomaan tullessamme asetuimme asumaan Ludovisin uudessa kaupunginosassa olevaan hienoon hotelliin, ja vaikka sieltä ei ollut montakaan sataa metriä siihen kolkkaan, missä minä olin viettänyt yhdeksän onnellista vuotta, näytti se kuuluvan ihan toiseen maailmaan. Kirkon- ja luostarinkellojen asemesta kuului raitiovaunujen kova räminä, automobiilien jyskytys ja puhkina ja sotamiesten tasainen jalanpoljento.

Silloin minulle selvisi, että oli olemassa kaksi Roomaa -- vanha ja uusi Rooma, ja että se Rooma, johon me olimme joutuneet, erosi tuskin yhtään Kairosta.

Minä olin hyvin masentunut, mutta Alma oli alunpitäen loistavalla päällä. Koko maailma näytti tänä keväänä olevan Roomassa, ja kaikki näyttivät olevan tuttuja joko Almalle tai miehelleni. Alman takia meitä kutsuttiin kaikkialle, ja niinpä tutustuimme, ei ainoastaan hotelleissa asuviin ulkomaalaisiin, vaan myöskin Rooman ylimystöön (vaikka ei sen parempaan osaan).

Almalla oli suuri menestys. Kaikkien miesten ihailu kohdistui häneen, ja kun häntä ympäröi rikkauden maine ja hänellä oli erikoinen taito uskotella joka miehelle juuri hänen olevan hänen suosikkinsa, niin hänen tuolinsa ympärillä parveili alati joukko italialaisia aatelismiehiä.

Italialaiset naiset olivat terävänäköisempiä ja älysivät kyllä hänen suhteensa mieheeni, mutta se ei näkynyt halventavan Almaa heidän silmissään. Eikä miestänikään. Siinä ei ollut mitään moitittavaa, että hän, naituaan minut (kuten jokainen näytti tietävän) rahallisten selkkaustensa selvittämiseksi, käänsi huomionsa tähän loistavaan ja sädehtivään olentoon, vaikkapa jo lempiviikkojensa aikanakin.

Mitä minuun tuli, niin annettiin minun ymmärtää, että kuuluin tykkänään toiseen luokkaan. Kun ihmiset tahtoivat arvostella minua suopeasti, niin he sanoivat minua henkeväksi, kun he eivät minusta pitäneet, niin he äänestivät minut mitättömäksi.

Siitä johtui, että olin hyvin alakuloinen tässä seurassa, ja uskonpa todella olleeni kömpelö ja ujo ja typerä, kun olin heidän suurissa, harmaissa gobeliineista ja pronssiteoksista upeilevissa palatseissaan, sillä toisinaan oli keskustelu niin ujostelematonta (varsinkin naisten kesken), että myrkylliset pilapuheet puistattivat minua.

Mutta Alma oli täysin onnellinen, varsinkin jos puhe sattui kääntymään avioliittoon ja uskollinen aviomies tehtiin naurunaiheeksi. Tämä tapahtui hyvin usein erään tuttumme, vanhaan ylimyssukuun kuuluvan kreivittären luona, jonka sanottiin päivällispöytään käydessään istuttavan miehensä toiselle puolelleen ja rakastajansa toiselle.

Hän nimitti minua pikku irlantilaiseksi _bambinokseen_ -- lapsekseen -- ja eräänä iltana istuessamme hänen salissaan päivällisen jälkeen, ennenkuin herrat olivat ruokahuoneesta sinne siirtyneet, hän kutsui minut istumaan sohvalle viereensä, sytytti paperossin, heitti säärensä ristiin ja alkoi hämmästyttävän avomielisesti selvittää meille mielipiteitään avioliitosta.

"Mitä teillä naisilla sitten on odotettavana?" sanoi hän. "Te juoksette miesten jäljessä tavoitellen heidän arvonimiään -- muuta ei heillä poloisilla juuri olekaan, paitsi velkoja -- ja mikä on seurauksena? Ensimäinen seuraus on, että vaikka te olette ostaneet heidät, niin kuulutte heille. Niin kyllä, teidän miehenne vallitsee kaunista vaimoansa, kuten kaunista hevostansa tai koiraansa."

Tämä oli niin paksua, että tunsin poskieni lentävän tulipunaisiksi, mutta Alma ja muut naiset vain nauroivat, ja niin kreivitär jatkoi:

"Entä sitten? Useimmissa tapauksissa kulkee kumpikin aviopuoliso omaa tietänsä. Kun kauppa-asiat on saatu järjestetyksi, ovat he vapaat seuraamaan tunteitaan. Mies tulee uskottomaksi, ja vaimo, jos hänellä on jonkinverran älyä, maksaa samalla mitalla takaisin -- ja siinä hän tekee oikein."

Nyt en voinut kestää enempää, ja ennenkuin olin selvillä siitä mitä aioin sanoa, tokaisin suuttuneena:

"Mutta minusta se on väärin ja kelvotonta. Miehen uskottomuus ei oikeuta naista olemaan uskoton. Niin sanotaan rukouskirjassa."

Alma purskahti nauruun, ja kreivitär hymähti ja jatkoi: "Kerran sadassa vuodessa tulee suuri intohimo -- Dante ja Beatrice, Petrarca ja Laura. Nainen kohtaa liian myöhään oikean miehen. Kas siinä tragedia! Mitä kidutusta joka päivä ja joka tunti! Ellei", lisäsi kreivitär painokkaasti, "ellei hän suostu lakia polkemaan ja luopumaan yhteiskunnasta ja elämään aivan vapaasti. Mutta eihän kukaan nainen voi sellaista uneksiakaan katolisessa kirkossa, missä ei myönnetä mitään avioeroa. Eivät ainakaan yläluokan naiset voi tehdä sitä -- varsinkin jos siinä pitäisi uhrata arvonimensä. Viisas nainen välttää niinmuodoin julkista häpeää ja salaa pikku rakkaussalaisuutensa maailmalta ja... ja sellainen on avioliitto, ystäväni."

Toisilta naisilta, Almalta etupäässä, kuului hyväksymisen sorina, mutta minä värisin suuttumuksesta:

"Silloin avioliitto on tekopyhyyttä ja petosta. Jos huomaisin pitäväni enemmän jostain toisesta kuin miehestäni, niin menisin hänen luokseen huolimatta laista ja yhteiskunnasta ja arvonimistä ja... ja kaikesta."

"Te tietysti sen tekisitte, kultaseni", sanoi kreivitär hymyillen minulle kuten lapselle, "mutta se johtuu siitä, että olette sellainen suloinen, viaton pikku irlantilainen bambino."

Pari päivää sen jälkeen meidät kutsuttiin Rooman metsästysseuran metsästysretkelle. Minua ei haluttanut mennä, mutta Alma, joka oli alkanut käyttää minua "aisankannattajanaan", suostutti minut viemään heidät automobiilissa Campagnan torille, missä heidän oli noustava ratsaille.

"Rakas pikku tyttöseni!" virkkoi Alma. "Emmehän voi ajatellakaan menoa ilman sinua."

Oli sunnuntaipäivä, ja minä istuin Alman ja mieheni välillä, jotka kumpikin olivat ratsastuspuvussaan lähtiessämme ajamaan kokouspaikalle, joka oli Tre Fontanen trappistiluostarin luona.

Siellä oli koolla suuri seurue Rooman ylimystöä hevosineen ja koirineen, ja Alma ja mieheni vastaanotettiin hyvin sydämellisesti. Minusta he eivät arvatenkaan ajatelleet paljon muuta kuin että olin lapsellinen ja mitätön vaimo, ja kun torvet toitottivat metsästyksen alkaneeksi ja Alma ja mieheni ratsastivat tanssivilla hevosillaan muiden kanssa tiehensä luomatta ainoatakaan katsetta taakseen, olin niin häpeissäni ja murheissani, että kyselin itseltäni, jaksaisinko kauemmin kestää tätä nöyryytystä.

Mutta silloin tuli odottamaton ilonhetki. Autovaunujen toiselta puolelta kuului hilpeä ääni sanovan: "Hyvää huomenta, lady Raa."

Se oli nuori irlantilainen tohtori. Hänen laivansa oli ankkuroitunut Napolin satamaan kahdeksi päiväksi, ja samoin kuin Martin Conrad aikoinaan, oli hänkin pistäytynyt Roomaa katsomaan.

"Mutta oletteko jo kuullut uutisia?" huudahti hän. "Mitä uutisia?"

"Etelänaparetkikunnasta -- he ovat jo kotimatkalla." "Niin pian!"

"Niin, lauantaina viikko sitten he saapuivat Uuteen Seelantiin."

"Entä... entä... entä Martin Conrad."

"Hän on hyvissä voimissa, ja mikä on vieläkin parempi, hän on kunnostautunut."

"Minä... minä... minä tiesin että niin kävisi."

"Niin minäkin. Jos mistään, niin olin varma siitä, että kyllä Mart kuntonsa näyttää, kun vain rintamaan päästetään! Maaliin tai kuolla -- siinä hänen tunnussanansa."

"Kyllä tiedän! Kyllä tiedän."

Hänen silmänsä loistivat ja niinpä luullakseni minunkin, kuunnellessani hänen kiireistä iloista sanatulvaansa (minun säestäessäni kaiken aikaa "niin", "niin", "niin"), kun hän kertoi Lontoon lehdissä olleesta selostuksesta, jossa Martinia oli erikoisesti mainittu -- kuinka hänet oli määrätty johtamaan muuanta vaarallista ja vaikeata retkeä ja hän oli saanut ihmeitä aikaan.

"Kuinka mainiota! Kuinka erinomaista! Kuinka todella suurenmoista!" minä huudahdin.

"Eikö ole?" virkkoi tohtori, ja vielä parisen minuuttia me viskelimme toisillemme kysymyksiä ja vastauksia kuten palloa viskelevät lapset. Sitten hän sanoi:

"Mutta mikä minua tavattomasti ihmetyttää on, etten milloinkaan ole kuullut hänen mainitsevan teitä? Vain yhdestä lapsuutensa toverista hänen oli tapana puhua ja se oli mies -- poika, tarkoitan. Mallyksi hän häntä nimitti -- se on lyhennys Maloneystä, luullakseni."

"Marystä", sanoin.

"Vai Marystä? No niin, kautta kaikkein pyhien, niinhän se oli! Missä, pyhän Patrikin nimessä, on irlantilainen älyni ollut, kun en ole sitä ennen hoksannut? Te siis olette... Niin? Niin tottakin, teillä on oikeus olla ylpeä hänestä, sillä hän sanoi teistä yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Minä olin aika mustasukkainen Mallylle. 'Mally se oli poikaa', hän sanoi, 'seurasi aina mukana, lähti sitten vaikka hornaan'."

Hänen loistavat silmänsä kävivät kosteiksi, mutta naisluontoni vaati minua sanomaan -- minä en sille mahtanut mitään:

"Mutta siitä päivin hänellä on mahtanut olla monta naisystävää?"

"Ei niin yhtäkään. Dublinin tytöillä oli tapana iskeä silmää hänelle -- ja kaunottaria ne ovatkin nuo Dublinin tytöt -- mutta ei niin vilkahdusta hänen puoleltaan. Minä arvelin aina hänen teeskentelevän välinpitämättömyyttä... mutta ehkei niin ollutkaan... ehkä olikin..."

En uskaltanut hänen antaa lopettaa sanottavaansa en tiennyt mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi sen tehnyt -- niinpä hypähdin vaunuihin ja pyytäen häntä istumaan viereeni, tarjouduin kuljettamaan hänet takaisin Roomaan.

Matkalla juttelimme kaiken aikaa Martinista, hänen rohkeudestaan ja tarmostaan ja niistä vastuksista, joita hänellä oli ollut voitettavana, kunnes ajatukseni palasivat Campagnalla ratsastavaan Almaan ja mieheeni, ja sydäntäni, joka äsken niin iloisesti sykähteli, alkoi kirveltää.

Kaiken aikaa olin niin vilkkaassa keskustelussa nuoren, irlantilaisen tohtorin kanssa, että vasta hänen hotellinsa ovella, kun hän astui vaunuista ulos, muistin tiedustella hänen nimeänsä. Se oli O'Sullivan.

Neljäskymmeneskahdeksas luku.

Joka päivä Roomassa ollessamme olin muistanut arvoisan äidin kutsumusta käydä häntä tervehtimässä, ja jonkinlainen moraalisen saastutuksen tunne oli pidättänyt minua, mutta nyt päätin ainakin nähdä häntä menemällä hänen luostarinsa kiitosjumalanpalvelukseen seuraavana aamuna.

Juuri samaan aikaan sattui Rooman taiteilijaklubi pitämään pukutanssiaiset, ja koska Alma ja mieheni halusivat olla läsnä niissä ja yhä vielä käyttivät minua suojamuurinaan, suostuin seuraamaan heitä sillä ehdolla, ettei minun tarvitsisi hankkia pukua eikä tanssia ja että he tulisivat kanssani luostarikirkkoon seuraavana aamuna.

"Rakas pikku tyttöseni!" sanoi Alma. "Suostumme kaikkeen mitä vaadit. Tietysti tulemme."

Minä puin ylleni pehmeän atlaspukuni ilman minkäänlaisia koristeita, ja mieheni pani vain tulipunaiset reunukset iltapukuunsa, mutta Alma oli puettu loistavaan kultapukuun itämaalaisine hameineen, jotka jättivät näkyviin hänen säärensä edestä, mutta päättyivät takana pitkään laahustimeen, niin että hän näytti suurelta vampyyriltä.

Kello oli vasta yksitoista teatteriin tullessamme, mutta suuret suojat olivat jo täynnä väkeä, ja niin hyvin olivat taiteilijat pitäneet koristelemisesta huolta, saattaen ilman säteilemään moniväristen lamppujen värivirroista, että koko näyttämö uiskenteli loihtuvalaistuksessa.

Minä istuin yksikseni permantoaitiossa Alman ja mieheni ja heidän ystäväinsä ollessa permannolla, jossa heti meidän tultuamme ruvettiin tanssimaan ja tanssittiin uupumatta aamupuoleen yötä. Sitten syötiin illallinen näyttämöllä, ja ne, jotka eivät syöneet, joivat, kunnes melkein kaikki tuntuivat olevan puolipäihdyksissä. Monet, varsinkin naiset, näyttivät kadottaneen kaiken arvokkaisuutensa, he lauloivat säkeitä meluavista lauluista, ryyppäsivät miesten laseista, istuivat miesten polvilla ottaen paperossinsauhuja heidän suustaan, jopa muutamat ratsastivat hajasäärinkin heidän hartioillaan ja käsivarsillaan.

Minä kestin tätä näkyä niin kauan kuin taisin ja pyysin tuontuostakin, vaikka turhaan, miestäni viemään minut kotiin, ja olin juuri yksin jättämäisilläni teatterin, minua kun iljetti nähdä oman sukupuoleni alennustilaa, kun samassa näin jonkinlaista lavaa, jossa oli tyhjä tuoli, kannettavan sisään useiden miesten hartioilla.

Tämä oli aiottu Kauneuden Kuningattaren kruunaamiseksi, ja kun sitä kuljetettiin valetuomarien jäljestä, jotka paperikruunut päässänsä astuivat areenan ympäri nähdäkseen kenen valita, kadottivat muutamat naiset kaiken häveliäisyytensä ja huusivat: "Ottakaa _minut!_ Ottakaa minut!"

Olin vakuutettu siitä, että he ottaisivat Alman, ja niinpä kumarruin eteenpäin nähdäkseni hänet paremmin hänen seisoessaan siinä vähän matkan päässä aitiostani, mutta kun he lähestyivät häntä tyhjine tuoleineen näin hänen tekevän liikenteen minua kohti ja sanovan tuomareille jotain "pikku nunnasta", jolloin mieheni nyökähytti päätään hillittömästi nauraen.

Seuraavalla hetkellä, ennenkuin olin selvillä siitä, mitä tehtiin, hypähti kuusi tai seitsemän miestä aitiooni, nostivat minut lavalle ja istuttivat minut tuolille, jolloin koko meluava seurue teatterissa puhkesi hurjiin huutoihin, nakkeli minua kukilla ja confetteilla ja tervehti minua äänekkäillä suosionosoituksilla.

Asema, johon Alma ja mieheni olivat minut asettaneet, tuotti minulle enemmän nöyryytystä kuin ylpeyttä, sillä kun minua kannettiin areenan ympäri kuohuvain kasvojen meri allani, kaikkein kirkuessa minkä jaksoivat kuumista avonaisista suistaan, kuulin miesten huutavan:

"Hymyilkää, Signorina!"

"Ei niin totinen, mademoiselle!"

Minusta tuntui kuin olisi tämä hullu kulkue kestänyt iankaiken. Mutta lopulta se päättyi, ja niin pian kuin olin vapaa, pyysin taas miestäni viemään minut kotiin, ja kun hän vastasi: "Ei vielä, pian me kaikki lähdemme", hiivin tieheni yksikseni, löysin ajurin ja ajoin takaisin hotelliin.

Olin ollut jonkun aikaa vuoteessani kuumat kasvoni sänkyvaatteisiin haudattuina, kun Price tuli huoneeseen pyytämään anteeksi, ettei hän ollut nähnyt minun palaavan yksinäni. Palvelijani tutkisteleva katse oli enemmän kuin saatoin sietää tällä hetkellä, niinpä koetin päästä hänestä eroon, mutta en saanut häntä menemään, ja viimein hän virkkoi:

"Salliiko armollinen rouva minun sanoa jotakin?"

Minä en häntä kehoittanut jatkamaan, mutta hän puheli edelleen:

"Menköön vaikka paikkani, mutta minun on se kerrottava."

En vieläkään virkkanut mitään, mutta siitä huolimatta hän jatkoi:

"Hänen armonsa ja madame ovat myöskin palanneet... He tulivat puoli tuntia sitten. Ja juuri nyt... näin hänen armonsa... tulevan ulos madamen huoneesta."

"Mene tiehesi, vaimo, mene tiehesi", huusin häpeän hurjassa tuskassa, ja hän läksi viimeinkin sulkien oven kovasti mennessään.

* * * * *

Emme menneet seuraavana päivänä arvoisan äidin kirkkoon kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan. Mutta myöhään samana iltana, kun jo oli pimeä, hiivin ulos huoneestani katujen hälinään, tuskin tietäen, minne askeleeni ohjasivat minut, kunnes tapasin itseni Pyhän Sydämen luostarin piazzalla.

Hiipiessäni liki luostarin seinää kuulin tyttöjen äänten nousevan ja laskevan, ja sitten kuulin kirkon suljetun oven takaa iltavirren vaimennetun äänen:

"Ave maris stella, Dei mater alma --"

En käsittänyt, miksi ehdoin tahdoin valmistin itselleni tällaista katkeraa tuskaa -- muistuttamalla mieleeni niitä onnellisia vuosia, jolloin itse tyttönä lauloin samaa, ja sitten kertomalla itselleni, että siellä nyt oli toisia tyttöjä, jotka eivät minusta tietäneet mitään.

Ajattelin arvoisaa äitiä ja sitten omaa äitiäni, pyhimystäni, enkeliäni, joka oli pyytänyt minua muistamaan häntä tätä virttä laulaessani, ja sitten minä muistin missä olin ja mitä minulle oli tapahtunut.

"Neitsyt, pyhä, puhdas, turvaasi meit' ota."

Minä olin mielestäni kuin maanpakoon sysätty. Tukahuttava tunne tuntui kurkussani, ja vaivuin polvilleni pimeässä. Luulin sydämeni pakahtuvan.

Neljäskymmesyhdeksäs luku.

Kohdakkoin tämän jälkeen läksimme Italiasta paluumatkalle Englantiin. Oli päätetty, että etenisimme hitaasti, viipyen jonkun aikaa Europan suurimmissa pääkaupungeissa, mutta minulla ei ollut mitään huvia matkastamme.

Ensimäinen pysäyspaikkamme oli Monte Carlo, tuo ihastuttava Välimeren puutarha, jota Jumalan katse näyttää hyväilevän, mutta ihminen kiroavan.

Jos minun olisi suotu nauttia luonnon kauneutta täällä, luulen että olisin voinut tyytyä, mutta, makeana ja valheellisena kuten ainakin, Alma vei minut Casinoon käyttäen minua yhä suojana maineensa turvaamiseksi.

Vihasin sitä paikkaa ensi hetkestä alkaen, sen ummehtunutta ilmaa, sen kultarahain helskettä, "croupier'ien" huutoja, pöytäin ääressä näkyviä vääntyneitä kasvoja ja sen murtuneista toiveista, pelosta, kurjuudesta ja epätoivosta väreilevää ilmapiiriä.

Monte Carlossa mieheni paheet näyttivät nopeasti ja varmasti kehittyvän. Pelihimo tempasi hänet tykkänään valtaansa. Ensin hän voitti, ja silloin hän joi hurjasti, mutta sittemmin hän hävisi ja hänen luontonsa kävi vieläkin rumemmaksi ja vastenmielisemmäksi.

Eräänä iltana kello kahdeksan tienoilla, kun olin huoneessani ja koetin tyynnyttää siipirikkoa kyyhkystä, joka oli lentää räpistellyt sisään avoimesta ikkunasta, astui mieheni sisään palavin silmin.

"Punainen on vallalla kaikissa pöydissä", huudahti hän hengästyneenä. "Anna minulle vähän rahaa, joutuin!"

Sanoin ettei minulla ollut muuta rahaa kuin pari kultakolikkoa kukkarossani.

"Sinulla on shekkikirja -- anna minulle sitten shekki."

Sanoin että vaikka antaisinkin hänelle shekin, ei hän voisi sillä nostaa rahaa tänä iltana, koska pankit olivat suljetut.

"Mutta jalokivikaupat ovat vielä auki, ja sinulla on jalokiviä; onhan? Herkeä hupsuttelemasta tuon elukan kanssa ja anna minulle muutamia jalokiviä pantattavaksi."

Olisi ollut liian kurjaa ruveta asiasta väittelemään, niinpä minä vain viittasin piironkiin, missä jalokiveni säilytettiin, ja hän kiskaisi laatikon auki, otti sieltä mitä tarvitsi ja läksi kiireesti pois.

Tämän jälkeen en nähnyt häntä ennenkuin kahden päivän kuluttua, jolloin hän mustat renkaat silmiensä alla tuli ilmoittamaan, että meidän oli heti lähdettävä pois "tästä kirotusta paikasta" tai joutuisimme kaikki häviöön.

Viimeinen pysäyspaikkamme oli Pariisi, ja kun en paljon tietänyt Ranskan suuresta pääkaupungista, joka on niin paljon antanut maailmalle, arvelin sen olevan kaiken mädännäisyyden pesäpaikan.

Mieheni tunsi monta yläluokkiin kuuluvaa ranskalaista ja vietti luullakseni joka päivä tuntikausia heidän klubeissaan, mutta öisin (ehkäpä Alman viettelemänä) hän ryvetti meitä Pariisin liejussa.

"Se on niin hirveän hauskaa", sanoi Alma. "Ja kuka sitäpaitsi tuntee meitä tuollaisissa paikoissa?"

Vähän aikaa kärsin tätä, mutta sitten en enää suostunut rupeamaan ympäri-raahattavaksi Alman huvitushalun tähden. Sanelin itselleni, että jos minä syystä tai toisesta yhä edelleen jakaisin mieheni elintapoja, niin tulisin hänen kaltaisekseen ja sieluni mätänisi pala palalta, ja siksi päätin pysyä puhtaana omissa silmissäni ja välttää hänen seuransa saastutusta.

Siitä oli seurauksena, että hän kävi entistä huolettomammaksi, eikä Almakaan pannut vastaan, ja niinpä lopulta tapahtui, että he yhdessä menivät häpeälliseen illanviettoon, joka vähän aikaa oli yleisenä puheenaiheena kaikissa Europan seuraelämää koskevissa lehdissä.

Muuta en tiedä näistä kutsuista kuin mitä myöhemmin sain tietää näistä lähteistä -- että ne oli pitänyt muuan yleisesti tunnettu nainen, jota ei oltu häädetty pois seuraelämästä, koska hän oli erään kuninkaan "hyvä ystävä", että hän hoiti emännäntehtäviään älykkäästi ja sulavasti, että hänen salongissaan liikkui sinä iltana sellaisia miehisiä vieraita, joita tapaa kuningattaren hovissa, ruhtinaita, herttuoita, markiiseja, kreivejä, englantilaisia ylimyksiä ja parlamentin jäseniä ja samaten myös joitakin kuuluisia oman maan naisia ja muitakin; että illallispöydät katettiin neljän ajoissa vuodenajan kaikilla mahdollisilla herkuilla ja ensimäisten viinirypäleiden nesteellä; että illallisen jälkeen ruvettiin uudelleen tanssimaan kiihtyvällä halulla ja että tämä sokaiseva ja säädytön näytelmä päättyi _Chaine diaboliqueen_ kello seitsemän aamulla, kun aurinko paistoi sisään ikkunoista ja lähikirkkojen kellot soittivat varhaiseen messuun.

Minä olin sinä aamuna noussut aikaisin mennäkseni ripille Madeleinen kirkkoon, enkä ikänä unohda minkälaisen puhdistumisen tunteen pyhä sakramentti sai minussa aikaan. Siitä hetkestä alkaen kun -- papin seisoessa alttarin juurella -- kuoro veisasi Kyrie eleisonia viimeiseen juhlalliseen hetkeen asti, minusta tuntui kuin olisi minua pesty kaikista naimisaikani saastuttavani päivien tahroista.

Hotelliin palatessani olin aivan muuttuneella mielellä, sillä rakkauden ja yhdistämisen salaperäinen sakramentti oli minua vahvistanut niin suurella voimalla, että arvelin tästä puoleen voivani kestää vaikka kuinka paljon vääryyttä nurisematta ja anteeksiantaen.

Mutta vähänpä nainen tuntee omaa sydäntänsä, ennenkuin sitä on koeteltu intohimojen tulessa!