Part 17

"Oh, mitä se hyödyttää?" mietin jälleen. Minun oli mahdotonta rakastua mieheeni. Ei kannattanut koettaakaan.

Neljäskymmenesneljäs luku.

Selittäkööt ne, jotka paremmin tuntevat naissydämen salaisia sopukoita kuin minä, mistä se johtui, että minä tultuani tämän tapahtuman jälkeen vakuutetuksi mieheni palaavan tuon toisen naisen luo, jos vielä kauemmin viipyisimme Lontoossa, rupesin (vaikken miestäni rakastanut) kuumeellisen hätäisenä miettimään, mitenkä voisin hänet poistaa tämän kiusauksen käsistä.

Niinpä kumminkin oli, sillä jo seuraavana aamuna kirjoitin isälleni pyytäen häntä käyttämään vaikutusvaltaansa mieheeni, niin että Egyptin matkastamme tulisi jotain ilman sen enempää viivytystä.

Isäni vastaus saapui paikalla. En tiedä mitä hän lienee lukenut rivien lomasta, mutta hänen sanansa kuuluivat:

'Tytär -- tietysti! Kirjoitan vävypojalle, että hänen on pian lähdettävä Lontoosta. Olette mielestäni viipyneet siellä jo liiankin kauan. Ja matkalla ollessasi voit käyttää nimeäni niin suuriin summiin kuin haluat, sillä raha-asioissa et saa antaa kenenkään astua edellesi.

Sinun jne.'

Kirje miehelleni pani hänet heti liikkeelle. Jo samana päivänä oli puhelin ahkerassa käytännössä, kuulusteltiin junia ja laivahyttejä, ja viikon kuluttua olimme matkalla Marseilles'iin, jossa meidän oli astuttava Port Saidiin menevään laivaan.

Meidän hyttimme olivat laivan kävelykannella ja ne erotti toisistaan käytävä. Näin ollen olimme aivan riippumattomat toisistamme, mikä olikin hyvä, sillä mieheni joko tiesi tai arvasi minun osuuteni tähän äkkinäiseen muutokseen ja oli minua kohtaan vielä entistäänkin äreämpi, eikä mitään puhelua saatu vireille meidän kesken.

Suurimman osan aikaansa hän vietti hytissään, toruskellen passareita, sättien palvelijaansa ja kiroskellen kohtaloansa, joka oli saattanut hänet tälle järjettömälle matkalle.

Välillämme oleva juopa oli suurempi kuin koskaan ennen. En voinut viettää yhtäkään tuntia hänen kanssaan levossa ja rauhassa. Elämäni tuntui kylmältä kuin tyhjä talo, ja rupesin jo katumaan, että niin kiihkeästi olin halunnut poistaa mieheni ympäristöstä, missä hän ainakin oli elänyt järki-ihmisen tavalla, kun odottamaton tapaus tuotti minulle pikaisen mielihyvän vavahduksen.

Meidän paikkamme salongissa olivat tohtorin pöydän päässä, ja tohtori itse oli nuori irlantilainen, kahdenkymmenenkolmen tai neljän korvissa, reipas ja raitis kuin maaliskuun aamutuuli.

Kuullessaan minun olevan Ellanista kotoisin hän kysyi tunsinko Martin Conradin.

"Martin Conradin?" toistin ja tunsin samassa (tietämättä miksi) ikäänkuin ruusunpunainen harso olisi pudonnut kasvoilleni ja niskalleni.

"Niin, Mart Conradin, joksi me häntä sanoimme. Tarkoitan sitä nuorta miestä, joka lähti luutnantti ----:n retkikunnassa Etelänavalle."

Lapsuudenaikain hellien tunteiden muisto lainehti ylitseni, ja vastasin:

"Hän oli ensimäinen poikaystäväni tai oikeammin ainoa."

Nuoren tohtorin silmät sädehtivät, ja näytti siltä kuin olisi häntä haluttanut paiskata lusikkansa pöytään, ponnahtaa pystyyn ja tarttua minuun molemmin käsin.

"Jopa nyt, niinkö todella?" sanoi hän.

Kävi ilmi, että Martin ja hän olivat olleet ystävyksiä Dublinin yliopistossa. Yhdessä he olivat työskennelleet, yhdessä asuneet ja samaan aikaan suorittaneet tutkintonsa.

"Vai tunnette te Martin? No ihme ja kumma, kuinka tässä maailmassa tullaan yhteen."

Martin oli nähtävästi sekä hänen ystävänsä että sankarinsa. Hänen puheensa Martinista henki ihailevaa rakkautta, jota miehet, mitä he mielessään tuntekootkin, harvoin ilmaisevat toisistaan puhuessaan.

Martin oli maan suola. Jumalan tähtien alla ei liikkunut toista niin hienoa miestä, niin luotettavaa ystävää ja uljassydämistä toveria.

"Minulla ei ole toista sellaista toveria kuin hän, ja kautta pyhän, tahrattoman Äidin, olen aivan kuin silmäpuoli ollessani hänestä erossa."

Hänen sanansa vaikuttivat minuun kuin musiikki. Ilovirta pyyhkäisi ylitseni jokaisesta ylistyssanasta, minkä hän lausui Martinista. Mutta sittenkin -- lieneekö ollut naisen, irlantilaisen naisen veri minussa vai mikä -- mutta minä rupesin puhumaan halventavasi Martinista yllyttääkseni häntä sanomaan enemmän.

"Hän siis todella suoritti tutkintonsa", sanoin. "Hän ei koskaan ollut etevä koulussa, ja muistan kuulleeni, että hän töintuskin läpäisi yliopistossa."

Nuori tohtori lankesi silmittömästi ansaan. Hehkuvin kasvoin ja hermostuneella sanatulvalla hän ilmoitti minun erehtyvän, jos luulin hänen ystäväänsä pölkkypääksi, sillä hänellä oli ollut paras aivokoppa College Greenissä, ja hän oppi ihmeteltävän nopeasti kaikkea mitä halusi. Maantiedon hän tunsi paremmin kuin mikään professori, varsinkin sen seudun, jota sanotaan "Tuntemattomaksi", arktisen ja antarktisen napamaan, ja hän oli perinpohjin selvillä siitti, mitä Charcot ja Bellamy ja D'Urville ja Wilkes ja Nansen ja muut olivat siellä toimittanet.

"Ajatelkaapa!" sanoi tohtori. "Kun hän lähti Lontooseen tarjoutuakseen mukaan, sanoi luutnantti hänelle: 'Te olette varmaankin ennen käynyt niillä seuduilla, nuori mies'. 'En ole ollut niin onnellinen', sanoi Martin. 'Mutta johan te olette enemmän perillä koko antarktisesta seudusta kuin koko meidän sakki', sanoi luutnantti. Niin, niin, kautta pyhän Patrikin ja pyhän Tuomaan, maantieteilijä hän ainakin on."

Minä myönsin sen todeksi, ja elähyttääkseni häntä jatkamaan, kerroin missä olin viimeksi tavannut Martinin ja mitä hän oli kertonut retkikunnastaan.

"Roomassa, sanotte?" virkkoi tohtori kateellinen sävy äänessään. "No, sittenhän olette nähnyt hänet viimeksi meistä. Minä olin toki Lontoossa häntä saattamassa. Meitä oli muutamia Dublinin poikia kaupungissa siihen aikaan, ja niinpä läksimme Tilburyyn katsomaan hänen lähtöään, ja kun ankkuria nostettiin ja köydet hinattiin sisään, seisoimme me rannalla -- kuusitoista pekkaa -- ja pistimme lauluksi. 'Heretkää kirkumasta, pojat', sanoi hän, 'luutnantti kuulee'. Mutta sitä ei otettu kuuleviin korviin. Me lauloimme täyttä kurkkua niin kauan kuin saatoimme nähdä hänen liukuvan pakoveden kanssa pois, ja sitten palasimme junaan, jossa tuprutimme sauhuja kuin uuninpiiput ja istua nökötimme ääneti, virkkamalta niin luotua sanaa... Niin, niin, niitä on miehiä, jotka tulevat kuin tähdet yöllä ja katoavat kuin taivaan valo."

Naurettavaa kyllä, pulpahtivat kyyneleet silmiini tohtorin puhuessa, ja minulla oli täysi työ säilyttää mielenmalttiani.

En tiedä, mitenkä mieheni käsitti mielenliikutukseni, mutta hänen kasvonsa synkistyivät, ja kun tohtori kääntyi hänen puoleensa kysyen, tunsiko hänkin Martinin, vastasi hän lyhyesti ja tylysti:

"En tunne. Eikä liene suurikaan vahinko."

Tämän keskustelun jälkeen tunsin syvemmin kuin ennen, miten olin onneton ja turvaton ja tykkänään mieheni halujen ja oikkujen viskeltävänä. Mutta silloin tapahtui jotain, joka näytti tykkänään muuttavan hänen mielenlaatunsa.

Oltuamme lähes vuorokauden matkalla saavuimme kirkkaana ja rauhallisena aamuna Maltaan, ja mieheni mentyä maihin tervehtimään muutamia linnoituksessa olevia tuttujaan, istuin kannella katselemassa liikettä pienessä salamassa ja lahdessa ankkuroivia suuria sotalaivoja.

Muuan maltalainen nainen tuli laivalle myymään saaren muistoja, ja ottaen tarjottimelta pikkuisen, palmikoidun koralliesineen, kysyin mikä se oli.

"Se on taika, armollinen rouva", sanoi nainen.

"Taika mille?"

"Että armollisen rouvan mies rakastuisi häneen."

Tunsin punan kohoavan poskilleni, mutta sydäntäni kivisti, ja niinpä yksinkertaisuudessani ostin sen ja olin juuri kätkemässä sen laukkuuni, kun huomasin erään matkakumppanimme, nuoren naisen katselevan minua.

Hän oli pitkä, omituisen kaunis nainen ja (vaikka olimme laivankannella) melkein ylellisesti vaatetettu. Silmäys hänen kasvoihinsa herätti minussa eloon epämääräisen muiston, kun hän samassa kumartui puoleeni sanoen:

"Ettekö ole Mary O'Neill?"

Ääni ilmaisi minulle kuka se oli. Se oli Alma Lier.

Hän oli nyt noin kahdenkymmenenseitsemän korvissa ja naisellisen kukoistuksensa kukkaiässä. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa valuivat hänen leveälle otsalleen ulottuen melkein pitkiin, tummiin silmäkulmiin asti. Posket hänellä olivat hyvin valkoiset (mielestäni luonnottoman valkoiset) ja huulet tavallista punaisemmat, ylähuuli oli hiukan liian ohut ja alahuuli hieman esiintyöntyvä. Mutta hänen silmänsä olivat yhä huomattavin kohta hänen kasvoissaan; ne olivat entistä suuremmat ja mustemmat, ja kun kohtasi hänen vilkkaan, läpitunkevan katseensa, arvasi, että ei ollut olemassa monta naista ja miehiä tuskin yhtäkään, joilla olisi voimaa vastustaa häntä.

Hänen liikkeensä olivat melkein kuulumattomat, ja vaipuen istumaan tuolille viereeni, hän alkoi puhella pehmeällä, mehevällä, melkeinpä ylen suloisella äänellä, kertoen minulle, mitä vaiheita hänellä oli ollut viime tapaamisemme jälkeen.

Jotenkin surkea oli hänen tarinansa. Oltuaan kaksi tai kolme vuotta tyttökoulussa omassa maassaan, hän oli seurannut äitiänsä pitkälle matkalle Europan pääkaupunkeihin. Berlinissä hän oli eräissä niin sanotuissa hyväntekeväisyystanssiaisissa kohdannut nuoren venäläisen kreivin, jonka sanottiin olevan rikkaan ja sukua jollekin suuriruhtinasperheelle. Isänsä (ovelan amerikkalaisen pankkiirin) vastustuksesta huolimatta hän oli mennyt naimisiin kreivin kanssa, ja he olivat lähteneet New-Yorkiin, missä hänen äidillään oli kunnianhimoisia aikeita seuraelämään nähden.

Siellä oli heitä kohdannut kova isku. Kävi ilmi, että hänen miehensä oli petkuttanut heitä ja että hän olikin köyhä ja nimetön henkilö ja vain kaukaista sukua perheelle, johon hän oli sanonut kuuluvansa.

Alma oli kumminkin lopulta "päässyt kuiville". Ammentamalla runsaasti isänsä aarreaitasta hänen oli onnistunut päästä eroon petollisesta miehestänsä ja saada avioliitto puretuksi.

Hän oli sitten ottanut takaisin tyttönimensä ja liikkunut madame Lierin nimellä, ja nyt hän oli matkalla Egyptiin viettämään huvikautta Kairossa.

"Entä sinä?" sanoi hän. "Sinä jäit kai vielä kauaksi aikaa luostariin -- niinhän?"

Vastasin myöntävästi ja epävakaisella äänellä (sillä hänen vanha lumousvoimansa alkoi taas kiehtoa minua), ja sitten hän tiedusteli arvoisasta äidistä, "arvoisasta Mildred äidistä", sisar Angelasta, isä Giovannista ja ennen kaikkea minusta itsestäni, jota hän aina oli muistellut Margaret Marynä, koska olin näyttänyt niin viattomalta ja nunnamaiselta.

"Ja nyt olet naimisissa!" lisäsi hän. "Ja kuinka loistavissa naimisissa! Me olemme kyllä kuulleet. Äiti oli niin huvitettu. Oletpa sinä oikein onnellinen tyttö. Kaikki sanovat, että miehesi on niin kaunis ja miellyttävä. Vai mitä, eikö hän ole?"

Tein voitavani kaunistaakseni hänelle asemaani vääristelemättä tosiasioita ja teeskentelemättä tunteita, joita ei minussa ollut, kun rannalta laski vene laivamme kylkeen ja mieheni kiipesi kannelle.

Tavalliseen äreään tapaansa hän aikoi mitään virkkamatta kulkea sivuitseni hyttiinsä, kun hänen silmänsä osuivat vieressäni istuvaan Almaan. Silloin hän pysähtyi ja silmäili meitä ja astui sitten luoksemme sanoen äänellä, joka oli aivan outo minulle:

"Mary rakkaani, etkö tahdo esittää minua ystävällesi?" Epäröin ja sitten minä väräjävin huulin tein sen. Mutta jokin sisässäni ilmaisi minulle esittäessäni mieheni Almalle ja Alman miehelleni, heidän seisoessaan siinä vastatusten toisiaan katsoen ja toisiaan kädestä pidellen, että tämä oli elämäni ratkaisevin hetki -- että hetkeni oli lyönyt, oli se sitten turmiokseni tai onnekseni, ja melkeinpä saatoin kuulla kellon kumajamisen.

Neljäskymmenesviides luku.

Tästä hetkestä alkaen mieheni oli toinen mies. Hänen tyly käytöksensä minua kohtaan muuttui kohteliaaksi, ystävälliseksi, melkeinpä helläksi. Joka aamu hän naputti hyttini ovelle kysyäkseen, olinko nukkunut hyvin vai oliko laivan liikunto häirinnyt minua.

Hänen käytöksensä Almaa kohtaan oli viehättävä. Ennen aamiaista he jo astelivat yhdessä kannella raitista suolailmaa hengittäen. Toisinaan laskin ikkunani alas, ja silloin kuulin heidän naurunsa kun he kulkivat hyttini sivu, koneiden jyskytyksen ja laineiden kuohujen läpi. Välistä he kurkistivat sisään hyttiini ja Alma sanoi:

"Ja mitenkä on Margaret Marymme laita tänä aamuna?"

Meidän paikkamme ruokasalissa olivat vaihdetut. Nyt istuimme Alman kanssa kapteenin pöydässä, ja joskin kipeästi kaipasin tohtorin hilpeätä puhelua Martin Conradista, olin kumminkin suuresti ihastunut Alman eloisaan älyyn ja loppumattomaan juttuvarastoon. Hän näytti tuntevan melkein kaikki ihmiset. Mieheni tunsi myöskin kaikki ihmiset, eikä keskustelu milloinkaan väsähtänyt heidän välillään.

Tunsin hiukan sitä samaa ihmeellistä ihailua Almaa kohtaan kuin Pyhässä Sydämessä ollessani, ja mitä tuli mieheeni, tuntui kuin olisin nähnyt hänet ensimäistä kertaa.

Hän taivutti kapteenin pitämään tanssit merelläolomme viimeisenä iltana, ja niin pystytettiin suojakatokset, sytytettiin sähkölamput ja laivankansi muuttui lumoavaksi näyttämöksi.

Mieheni ja Alma johtivat tanssia. Mieheni tanssi kauniisti, ja Alman puku oli verrattoman hieno. Koska en itse osannut tanssia, seisoin kapteenin kanssa varjossa ulkopuolella katselemassa heidän liikehtimistään loistavassa ja häikäisevässä piirissä kuunsäteitten kimmeltäessä vetten päällä hopeaviuhkan tavalla ja pikkulaineitten ystävällisesti loiskien taputellessa laivan kylkiä.

Olin melkein onnellinen. Yksinkertaisuudessani olin kiitollinen Almalle siitä, että hän oli aikaansaanut tällaisen ihmeellisen muutoksen. Niinpä kun Port Saidiin tullessamme mieheni sanoi:

"Ystäväsi, madame Lier, ei ole hommannut vielä mitään huoneita itselleen Kairossa -- eiköhän olisi parasta sähköittää hotelliimme, kultaseni?" vastasin myöntävästi, ja ihmettelin, miksi hän minulta oli kysynyt.

Hotellimme oli muutamalla Niilin saarella oleva itämaalainen rakennus. Se oli ennen kuulunut jollekin jo kuolleelle kediiville, joka oli rakennuttanut sen erään keisarinnan muistoksi, ja siinä oli suuri halli leveine portaineen.

Siellä me asuimme kolme kuukautta, eri huoneissa kuten Lontoossakin. Minä olin hurmaantunut. Kaikki oli minusta kaunista, olin siksi nuori ja kokematon, etten nähnyt edessäni olevan kuvan varjopuolia. Näin suuren maailman elämää ensi kerran, ja se tenhosi minut.

Suloisia ja kalliisti vaatetettuja naisia silkissä, sametissa, pitseissä ja yltäpäältä jalokivissä -- tummia ranskattaria, vaaleaverisiä saksattaria, uljaita englannittaria ja sulavaliikkeisiä amerikattaria. Ja sitten brittiläisiä sotureita erivärisissä virkapuvuissaan, puoliturkkilaisia punaisissa tarboosheissaan ja kaikkien maiden valtiomiehiä, italialaisia, itävaltalaisia, ranskalaisia, saksalaisia -- olipa siinä kosmopoliittista maailmaa -- oli kaikkien kansallisuuksien edustajia!

Joka tunti oli mieltäkiinnittävä omalla tavallaan, mutta minua miellytti eniten teeaika terassilla, sillä se on naisen loistohetki, jolloin hänen pukunsa kauneus ja hymynsä viehkeys esiintyy kaikkein kiehtovimpana.

Mikä värien vaihtelu auringonpaisteessa! Kirjavapukuiset naiset muistuttivat elävää kukkakimppua istuessaan siinä verannan varjossa edessään vihertävät nurmikot ja kuusipuut ja takanaan punalakkiset orkesterilaiset, mustapintaisten arabialaisten, beduiinien ja nubialaisten liikkuessa kuulumattomin askelin edestakaisin.

Vaikka olin kasvatettu niin tykkänään erilaisessa maailmassa, en voinut vastustaa kaikkea tätä kauneutta, se tempasi minut mukaansa. Aistini puhkesivat eloon ja sydämeni tuntui laajentuvan.

Alma ja mieheni puolestansa näyttivät olevan kuin luodut tähän elämään. Istuessaan teepöydän ääressä pienellä köysipiiskallaan huitomassa kärpäsiä tiehensä, Alma lausui pehmeällä, mehevällä äänellään ihmisjoukosta huomautuksia, joiden todellisen merkityksen mieheni yksin näytti tajuavan. Hänen eloisat ja tutkivat silmänsä näyttivät aina ja kaikkialla keksivän naurunaihetta ja pitävän kaikkia hullunkurisina.

Minäkin olin hänen mielestään hullunkurinen. Viattomuuteni ja luostarimaiset mielipiteeni tuottivat hänelle ehtymätöntä pilanteon aihetta.

"Mitähän rakas pikku Margaret Marymme tästä arvelee?" virkkoi hän usein merkitsevästi hymähtäen katsoessamme jotain, joka minusta oli aivan viatonta.

Vähän ajan kuluttua alkoi epämääräinen levottomuuden tunne Alman suhteen saada valtaa minussa. Päivä päivältä hän kävi sydämellisemmäksi minua kohtaan ja sanoi minua "rakkaaksi tyttökullakseen" ja "vanhimmaksi ystäväkseen, mitä hänellä oli maailmassa". Mutta vähitellen minulle, kävi selväksi, että hänen ja mieheni välillä vallitsi keskinäinen ymmärtämys, jossa minulla ei ollut minkäänlaista osaa. Toisinaan näin Alman silmien etsivän mieheni katsetta, ja sitten kuulin heidän ranskaksi vaihtavan parisen sanaa minusta, he kun otaksuivat etten ymmärtänyt ranskaa, koska en puutteellisen ääntämiseni takia sitä puhunut.

Ehkäpä tämä teroitti älyäni, siliä oivalsin nyt, että yrittäessäni parantaa mieheni ja minun keskinäistä suhdetta, olin alkanut väärästä päästä. Minun olisi pitänyt koettaa saada mieheni rakastumaan itseeni.

Tiedustellessani itseltäni, miten se olisi tehtävä, löysin vain yhden selvän vastauksen -- minun oli tultava sentapaiseksi naiseksi, jota mieheni ihaili; sanalla sanoen minun täytyi jäljitellä Almaa.

Päätin tehdä sen, ja kaiken jälkeen, mitä sittemmin on tapahtunut, minua hiukan hävettää kertoa miten suuresti ponnistelin voimiani näytelläkseni osaa, johon ei luonto eikä kasvatus ollut minua varustanut.

"Minun täytyy se tehdä", mietin. "Minun täytyy, minun täytyy!"

Neljäskymmeneskuudes luku.

Tähän asti olin tullut toimeen ilman apua, mutta nyt päätin palkata itselleni kamarineidin, jonka ilman suurta vaivaa pian löysinkin. Hänen nimensä oli Price. Hän oli hyvin ruma, kolmenkymmenen vaiheilla oleva nainen, silmät hänellä olivat mustat ja läpitunkevat, ja kun otin hänet palvelukseeni, oli hän hyvin innokas selittämään minulle, ettei hän "koskaan nähnyt mitään".

Pian keksin että hän näki kaikki, varsinkin mieheni ja minun keskinäiset välit ja että hän omalla tavallaan tulkitsi syyn meidän erillään asumiseemme. Hän näki myös Alman aseman, ja tulkiten senkin omalla tavallaan hän kiusasi minua monella neulanpistolla.

Pricen johdolla rupesin nyt juoksentelemaan ompelijoissa, muoti- ja jalokivikaupoissa. Muistin isäni kirjeessä olleen kehoituksen kuluttaa rahaa -- ja minä annoin rahan virrata kuin se olisi ollut vettä. Kveekarimaiset pukuni hävettivät minua, ja minä ostin itselleni kallisarvoisia pukuja ja sulloin päälleni rannerenkaita, sormuksia ja kaulakoristeita.

Minä pukeuduin miestäni varten ja hänen tähtensä tein paljon, mitä en koskaan ennen olisi voinut uneksia tekeväni. Hänen tähtensä kiillotin kynteni, sivelin poskeni maalilla, kaasin hajuvettä nenäliinaani, vieläpä punasin huulenikin. Vaikken tahtonut sitä ajatuksissani myöntää, niin olin ryhtynyt kilpailuun Alman kanssa.

Kamarityttöni tiesi sen jo ennen minua, ja kun hän ensimäisen kerran oli vaatettanut minut uuteen epämukavaan pukuuni, peräytyi hän pari askelta loitommaksi sanoen: "Hänen armonsa on merkillinen herrasmies, jos hän _nyt_ voi teitä vastustaa."

Minua hävetti, mutta olin samalla mielissäni ja läksin alakertaan hyvillä toiveilla.

Pettymys oli palkkani. Mieheni hymähti jotenkin alentuvasti, ja vaikka Alma kiitteli pukuani ylen innokkaasti, huomasin häntä naurattavan, kun hän virkkoi: "Kas vain, Margaret. Marymme alkaa tulla esille kätköstänsä."

Siitä huolimatta en hellittänyt. Vaikka olin kokonaan valmistumaton niin vaaralliseen yritykseen, niin heittäydyin suinpäin Kairon huvituselämän pyörteisiin, kävin pallokilpailuissa ja kilpa-ajoissa, otin osaa huviretkiin pyramiideille, tansseihin ravintolassa ja Roda-saarella, niissä tarun mukaan Faraon tytär oli löytänyt Mooseksen kaislikosta.

Luulenpa voivani sanoa, että kiinnitin toisten miesten huomion puoleeni; varsinkin linnoituksen eversti, uljas ja kelpo skotlantilainen, osoitti minulle jumaloivaa huomiota. Mutta minä ajattelin vain miestäni ja olin päättänyt saattaa hänet unohtamaan Alman ja rakastumaan minuun.

Se oli toivoton yritys, ja sydämeni sai siinä monta kovaa iskua. Eräänä päivänä ollessani jalokivikauppiaan luona katsomassa timanttista kaulakoristetta, jota hartaasti himoitsin, uskottiin minulle, että mieheni oli käynyt sitä ihailemassa, mutta että hänen oli täytynyt heittää ostotuumat sikseen, koska se oli ollut tuhat frangia liian kallis hänen varoilleen. Olin niin mieletön, että maksoin itse puuttuvan summan ja käskin jalokivikauppiaan vaitiololupauksella lähettämään kaulakoristeen miehelleni. Niin olin, yksinkertainen raukka, vakuutettu siitä, että se oli minulle aiottu.

Seuraavana iltana näin sen Alman kaulalla ja olin vähällä kuolla mielikarvaudesta ja häpeästä.

Viimeinen yritykseni oli ehkä naurettava, mutta silli perin surkea.

Kun oleskelumme Kairossa läheni loppuansa, pitivät hotellin isännät kotiljonkitanssiaiset. Koska tämä oli huvikauden suuri tapahtuma ja melkein kaikki naiset pitivät päivällisiä sen kunniaksi, päätin minäkin pitää ja kutsuin niihin iloisista Kairon tuttavistani iloisimmat.

Tunsin että tämä oli oleva viimeinen taisteluni, ja siksipä pukeuduin kuumeisen huolellisesti pehmeään valkeaan atlaspukuun, joka edestä oli avokaulaisempi kuin mikään entinen pukuni, ja samanlaisiin tanssikenkiin. Kaulalleni pantiin tiukka helminauha ja toinen hiuksiini.

Kun Price oli lopettanut pukemisen, sanoi hän:

"Ellei hänen armonsa tänä iltana pidä armollista rouvaa kauniimpana kuin ketään muuta, en tiedä missä hän pitää silmänsä."

Minulla ei ollut aikaa pahastua tästä jotakuinkin kaksimielisestä kohteliaisuudesta, sillä sydämeni värähteli toivosta ja pelosta, ja luullakseni ei yksikään nainen soimaa minua siitä, että kulkiessani portaita alas korkeiden peilien sivu, arvelin olevani kaunis minäkin.

Ruokasali oli tungokseen asti täynnä väkeä, kun minä vierailleni astuin sisään, ja siitä yleisestä huomiosta, jonka tulomme herätti, päätin juorupuheiden olleen liikkeellä miehestäni ja minusta. Osaksi tämän tähden nujersin rinnassani kalvavan ruman tunteen ja asetin Alman (joka oli iskenyt kiinni minuun hellänä ja ihastuneena) istumaan mieheni viereen ja linnoituksen komentavan everstin omaksi pöytäkumppanikseni.

Päivällisten aikana, jotka kestivät hyvin kauan, olin hyvin hermostunut, ja vaikka tein voitavani pysyäkseni everstin kanssa puheissa, kuuntelin samalla mitä sanottiin suuren, pyöreän pöytämme toisessa päässä, ja milloin vain "Margaret Mary" mainittiin, kuulin sen aina.

Sulavalla päännyökähdyksellä ja hymyten Alma tuontuostakin nosti lasinsa huudahtaen: "Mary kultaseni!" ja siinä samassa hän vilkaisi mieheeni merkitsevästi ikäänkuin sanoakseen: "Katsokaa tuota pientä hupsua vaimoanne!"

Kun läksimme ruokasalista halliin kahvia juomaan, olimme jotakuinkin meluava seurue, ja naistenkin silmät ilmaisivat heidän olleen päivälliskutsuissa. Puhelu oli äänekästä ja ujostelematonta ja, Jumala antakoon sen minulle anteeksi, minäkin yhdyin siihen, niin kuumeisen harras olin saamaan voiton Almasta ja näyttelemään hienoa maailmannaista.

Yhdentoista korvissa alkoi orkesteri soittaa valssia; ja silloin koko seurue, naiset, soturit ja valtiomiehet, nousivat tanssimaan, ja eversti pyysi minua toverikseen.

Minua hävetti sanoa hänelle, etten ollut koskaan tanssinut paitsi koulutyttöjen kanssa, ja niinpä annoin hänen kuljettaa itseni tanssisaliin. Mutta tuskin olimme päässeet tanssin alkuun, kun tein erehdyksiä, joita luulin kaikkein näkevän. (Olen varma, että Alma ainakin näki ne), ja ennenkuin olimme pariakaan kertaa pyörähtäneet ympäri, täytyi tanssittajani pysähtyä ja minä kävin istumaan paikalleni väkinäisesti nauraen ja hyvin nolona.

Kello lähestyi kahtatoista, kun rupesimme tanssimaan kotiljonkia, jota mieheni ja Alma johtivat taitavasti ja arvokkaasti. Kun minä jouduin lattialle, tein taas erehdyksiä, joista Alma hymyhuulin huomautti miehelleni.