Part 16

Pikku tyttö raukka! Tehköön vain välipuheita, vaikka minkälaisia kelvottoman miehensä kanssa, mutta tästä hetkestä alkaen vain yksi asia hänen kohtalossaan on varma. Vaikka hänen vaistonsa näin raa'asti herätettiin, oli hänen sydämensä vielä unessa, ja kun rakkaus tuli sitä herättämään, ei se tullut, kuten olisi pitänyt, kultaisena ilon suihkuna, vaan jylhänä ukkosilmana, uhkaavain salamain välkkeenä, laillisten ja uskonnollisten syytösten vihuripuuskana, missä laki ja kirkko ja yhteiskunta ja patenttisiveellisyys ja sivistyneen maailman koko loimottava valheellisuus oli huutava hänelle käskevällä äänellä: "Sinun Ei Pidä."

Vähät siitä! Saammepa nähdä.

M. C.

Neljäskymmenes luku.

Asetettuani itselleni tehtävän tein parhaani suorittaakseni sen. Olin vakaasti luvannut koettaa rakastaa miestäni ja minä valmistauduin sitä tekemään.

Vaatiihan rakkaus vaimoa kunnioittamaan, vieläpä ihailemaankin miestä, jonka kanssa hän on naimisissa? Minä päätin tehdä sen ja sulkea silmäni mieheni silmiinpistäviltä vioilta ja nähdä vain hänen paremmat puolensa.

Mitä pettymyksiä oli minua odottamassa! Mitä musertavia ja nöyryyttäviä pettymyksiä!

Saapuessamme illalla Lontooseen asetuimme asumaan hienoon hotelliin, joka sijaitsi eräässä rauhallisessa, mutta yleisesti tunnetussa West-Endin osassa. Täällä meidät, suureksi hämmästyksekseni heti keksittiin, ja seuraavana aamuna odotti miestäni kokonainen liuta vieraita.

Luulin heitä hänen ystävikseen, ja ajatellessani, että mieheni mahtoi olla aika tärkeä henkilö pääkaupungissa, valtasi minut naurettava pieni ylpeydenpuuska -- taivas tietää mistä se tuli.

Mutta keksin piankin, että ne olivat hänen velkamiehiään, rahanhankkijoita ja "bookmakereja" [vedonlyöjä kilpa-ajoissa. Suom. muist.], joille hän oli "kunniaveloissa". Näitä velkoja hänen ei ollut sopinut tai ollut halu ilmoittaa isälleni ja hänen asianajajalleen.

Eräs näistä kävijöistä oli hellittämätön, pieni mies, joka tuli aikaisin ja viipyi kauan. Hän oli asianajaja, ja mieheni nähtävästi hiukan pelkäsi häntä. Monena aamupuolena perätysten hän istui mieheni kanssa toisessa arkihuoneessamme suljettujen ovien takana, ja heidän juttelunsa kesti pitkään ja oli nähtävästi hyvin riitainen, sillä tuontuostakin kuulin kummaltakin puolelta kirouksia ja vihaisia sanoja ja nyrkiniskuja pöytään.

Mutta viikon lopulla saapui mieheni asianajaja Lontooseen, ja sen jälkeen keskustelu kävi rauhallisemmaksi.

Eräänä aamuna istuessani kirjoittamassa läheisessä huoneessa, kuulin naurua, korkkien pamahtelua, lasien kilistelyä ja maljojen juomista, ja siitä päätin, että tuo ikävä ja mutkikas asia oli loppuun suoritettu.

Viimein kuulin oven aukenevan ja mieheni lähtevän vieraittensa kanssa ulkokäytävälle saattaakseen heitä hissille, ja silloin minä -- Jumala ties minkä mielijohteen yllyttämänä -- astuin tyhjäksi jääneeseen huoneeseen.

Se oli harmaana tupakinsavusta. Pöydällä oli tyhjä samppanjapullo ja kolme tyhjää viinilasia, ja ikkunan vieressä olevalla kirjoituspöydällä oli hujan hajan papereita, päällimmäisenä sinetillä ja useilla nimikirjoituksilla varustettu paperiarkki ja paksu pinkka vanhoja, purppuranpunaisella nauhalla sidottuja kirjeitä.

Tuskin olin huomannut nämä asiapaperit, kun mieheni palasi huoneeseen, ja hänen synkkenevästä katseestaan oivalsin, että hän luuli minun katselleen niitä.

"Samantekevä!" sanoi hän ilman minkäänlaista johdatusta. "Saatanhan sen sinulle kertoa nyt paikalla, niin pääsen siitä."

Hän kertoi minulle. Kirjeet olivat hänen. Ne olivat kirjoitetut naiselle, jonka hän oli luvannut naida, ja hänen oli täytynyt ostaa ne takaisin häneltä. Vaikka hän kolmen vuoden aikana oli tuhlannut kokonaisen omaisuuden sille olennolle, oli tämä ollut säälimätön häntä kohtaan. Asianajajansa kautta, joka oli konna, hän oli uhannut heti ryhtyä oikeudenkäyntiin, jos hän naisi jonkun toisen. Se oli syynä, miksi meidän myrskystä huolimatta oli pitänyt lähteä Lontooseen hääpäivämme jälkeisenä päivänä.

"Nyt tiedät", sanoi mieheni, "ja olisit ennenkin tietänyt, jos ylimalkaan älyäisit mitään. Katsos", (hän piteli paperiarkkia edessäni) "viisi tuhatta puntaa -- siinä hinta, joka minun on ollut maksettava siitä, että sinut nain."

Mieheni kertoi mauttoman juttunsa ylpeän suuttuneena ja ikäänkuin hänelle olisi suurtakin vääryyttä tehty. En voi kuvailla sitä musertavaa häpeää, joka kouristi minua kuunnellessani häntä. Ei viittaustakaan siitä, että hän olisi pitänyt lukua minun tunteistani. Ei kaukaisinta käsitystä siitä selvästä tosiasiasta, että nainen, jonka hän oli luvannut naida, oli sovitettu minun rahoillani. Ei ajatustakaan siitä nöyryytyksestä, jonka alaiseksi hän oli saattanut vaimonsa, raahaamalla hänet Lontooseen hylätyn rakastajattarensa käskystä.

Mitä hyödytti koettaa rakastua mieheen, jonka erotti minusta tasoittamaton siveellinen juopa? Mitä hyödytti? Mitä hyödytti?

Neljäskymmenesyhdes luku.

Mutta seuraavana aamuna, punnittuani asioita omalta yksinkertaiselta ja tietämättömältä näkökannaltani, minä koetin mukaantua asemaani. Muistaessani, mitä Bridget täti oli sanonut sekä ennen naimisiinmenoani että sen jälkeen miesten ja naisten erilaisesta siveellisyyskannasta, vakuutin itselleni, että olin pystyttänyt päämääräni liian korkealle.

Ehkäpä ei aviomies ollutkaan mikään kunnioituksella ja ihailulla kohdeltava ylempi olento, vaan jonkinlainen aikaihmiseksi kasvanut lapsi, jota velvollisuuksistaan pitävän vaimon oli hellittävä, mielisteltävä, toteltava ja palveltava.

Minä päätin tehdä niin. Yhä vielä siinä toivossa, että voisin rakastua mieheeni, panin kaikki voimani liikkeelle, häntä miellyttääkseni, meninpä niinkin pitkälle, että teeskentelin tunteita, joita ei minussa ollut.

Mutta minkälaista jyrkkää ja kivistä tietä yritin nousta!

Kun tuo nöyryyttävä juttu mieheni entisen rakastajattaren kanssa oli saatu päätökseen, luulin että läksisimme heti Englannista häämatkallemme, jonka mieheni jo oli valmiiksi suunnitellutkin, mutta hän ilmoitti, ettei vielä sopinut lähteä ja että meidän oli jääminen Lontooseen vielä joksikin aikaa. Me viivyimme siellä kuusi viikkoa, ja ilottomampaa ja kolkompaa aikaa ei yksikään nuori vaimo ole viettänyt.

Minulla ei ollut yhtään omia ystäviä, eikä yksikään mieheni piiriin kuuluvista naisista käynyt minua tervehtimässä, syväksi vaikka salaiseksi mielipahakseni. Mutta jotkut hänen miesystävänsä olivat alati kanssamme, kuten herra Eastcliff, joka oli kiireesti seurannut meitä Ellanista, ja muuan herra Vivian, joka vaikka oli ministerin veli, oli minusta hyvin hengetön ja mitätön henkilö kimeine äänineen ja elottomine hymyineen.

Näiden ja muiden samanlaatuisten miesten kanssa me vietimme monta hetkeä päivästämme, aterioimme yhdessä, kävimme kävelemässä yhdessä ja ennen kaikkea pelasimme bridgeä arkihuoneessamme ravintolassa.

Minä en milloinkaan eläessäni ollut kajonnut kortteihin enkä niinmuodoin osannut pelata, mutta uskollisena päätökselleni olla tunnollinen vaimo, tarjouduin mieheni kumppaniksi, kun hän ei voinut saada muuta toveria.

Intoni tuli huonosti palkituksi. Olin halukas miestäni miellyttämään, mutta hidas oppimaan, ja mieheni kärsimättömyys erehdyksiä tehdessäni saattoi minut hämilleni ja araksi ja tuotti minulle katkeria nöyryytyksiä. Ensin hän nauroi, sitten hän minulle ilkkui, sitten hän kiukustuneena katkaisi selitykseni ja anteeksipyyntöni, ja lopulta, kun erehdyin pahasti, hän purki hillittömästi sisunsa minuun, sanoen ettei hänellä ollut koskaan ollut suuria ajatuksia älystäni, mutta että hän oli nyt vakuutettu siitä, ettei minulla ollut enemmän järkeä päässä kuin jäniksellä tai hanhella.

Eräänä päivänä, kun olimme kahden kesken ja hän makasi sohvalla pahansisuinen mäyräkoiransa vieressään, tarjouduin laulamaan hänelle. Muistaessani, kuinka paljon minun ääntäni oli kiitetty, arvelin mieheni mielistyvän nähdessään minun kumminkin johonkin pystyvän. Mutta yhdeksän vuoden luostarissaolo ei ollut opettanut minulle paljon muuta musiikkia kuin kirkkomme ihanain messujen hidasjuoksuisia sävelmiä, ja tuskin olin alkanut niitä laulaa, kun mieheni huudahti:

"Voi, lakkaa, lakkaa, taivaan tähden, lakkaa, taikka luulen olevani hautajaisissa."

Eräänä toisena päivänä tarjouduin lukemaan hänelle. Arvoisan äidin oli tapana sanoa, että minun lukuni oli parasta, mitä hän oli koskaan kuullut, mutta kenties syy ei ollut yksinomaan mieheni, jos hän muodosti itselleen toisen käsityksen, sillä luin urheilulehtien (mieheni ainoa kirjallisuus) uutisia samalla äänellä ja painostuksella kuin pyhän Franciskus Assisilaisen mietelmiä.

"Voi, lakkaa, lakkaa", huudahti hän uudelleen. "Sinähän luet urheilulehteä kuin Ilmestyskirjaa."

Ajan mennen kuilu välillämme yhä syventyi. Jos olisin voinut hauskuttaa häntä jonkinlaisella juoruamisella, niin olisimme paremmin viihtyneet yhdessä. Mutta minä en keksinyt mitään sanottavaa, joka olisi voinut häntä huvittaa, eikä hänellä liioin ollut virkkamista paljon mitään, mitä minä olisin saattanut ymmärtää. Hän rakasti kaupunkia, minä maaelämää, hän rakasti yötä ja sähkövalojen hehkua; minä aamua ja auringon viehkeyttä.

Sydämeni syvyydessä tiesin, että hän oli jokapäiväinen, halpa ja ahdas mieleltään ja että hänen harrastuksensa olivat alhaiset ja arvottomat, mutta olin päättänyt voittaa vastustelevat tunteeni.

Se oli mahdotonta. Jos olisimme voineet vaihtaa ainoankaan ymmärtämyksen katseen keskenämme, olisi suhteemme ollut parempi ja minä olisin voinut kestää hänen kärsimättömyyttään ja ponnistella edelleen.

Mutta tällaista katsetta ei ilmestynyt, ja eräänä koleana iltana, riideltyään palvelijoille, kiroiltuaan kohtaloansa ja herjattuaan kaikkia ja kaikkea, hän pisti hatun päähänsä ja läksi ulos, sanoen että olisi ollut parempi jos hän sittenkin olisi nainut Lenan (sen toisen naisen), sillä siinä tapauksessa hänellä olisi "ainakin ollut jonkinlaista seuraa", ja silloin hääpäiväiltani inhontunne virtasi ylitseni kuin meren aalto, ja kyselin taas itseltäni: "Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää?"

Neljäskymmeneskahdes luku.

Siitä huolimatta minä taas seuraavana päivänä asetuin puolustamaan miestäni itseäni vastaan.

Jos hän oli tehnyt uhrauksia naidakseen minut, niin oli minun velvollisuuteni hyvittää häntä siitä.

Tahdoin näyttää hänelle, että vaimo on jotain muuta ja parempaa kuin rahalla maksettu nainen -- olkoonpa tämä vaikka kuinka kaunis -- ja että hän, yhdistäessään kohtalonsa mieheensä, saattoi tehdä sen ainoastaan hänen takiansa odottamatta mitään onnea itselleen.

"Niin juuri, sen teen", mietin ja rupesin huolehtimaan mieheni hauskuudesta enemmän kuin jos olisin totisesti ja vilpittömästi häntä rakastanut.

Tietämättömyydessäni ja kokemattomuudessani tein monta yritystä saattaakseni mieheni unohtamaan hyljätyn rakastajattarensa, ja todella menettelin usein hyvin lapsekkaasti.

Ensimäinen yritys epäonnistui täydellisesti.

Mieheni syntymäpäivä lähestyi, ja halusin antaa hänelle lahjan. Vaikeata oli tietää mitä valita, sillä hänen makuansa en tuntenut paljon yhtään; mutta kävellessäni eräänä päivänä Oxford Streetillä näin eräässä puodissa, missä myytiin hartausesineitä, ristien ja rukousnauhojen joukossa pienen norsunluisen musteastian ja paperijalustan, jota kannatti Pyhän Neitsyen kuva.

En kuolemakseni voi selittää, miksi ajattelin sitä sopivaksi lahjaksi miehelleni, ehkäpä siksi, että Madonnan kasvot olivat niin nuoret, suloiset ja ihanat sekä niin perin naiselliset, että näytti mahdottomalta kenenkään miehen olla häntä rakastamatta. Mutta oli miten oli, minä ostin sen, kuljetin sen kotiin ajurinvaunuissa ja panin sen mieheni kirjoituspöydälle virkkamatta sanaakaan, ja pidin sitten häntä silmällä, kuten Mooseksen äiti, nähdäkseen mitä seuraisi.

Seurausta ei tullut -- ei ainakaan ensin. Mieheni oli useita tunteja huoneessa aarteeni kanssa näyttämättä sitä huomaavankaan. Mutta iltaa vasten mieheni molemmat hyvät ystävät tulivat pelaamaan bridgeä hänen kanssaan, ja silloin kuulin omaan huoneeseeni, missä olin väijyksissä, herra Vivianin kimeän äänen sanovan:

"Tuli ja leimaus, Jimmy, ethän vain aio tulla paavilaiseksi?"

"Älä harmittele, vanha poika", vastasi mieheni. "Se on vaimoni pientä huolenpitoa. Luulenpa melkein, että sen pikku hupsun on täytynyt luvata rippi-isälleen käännyttää minut."

Seuraava kokeeni oli ehkä yhtä lapsellinen, mutta paljon vaikuttavampi.

Huomasin mieheni pitävän paljon kukista ja ani harvoin olevan ilman ruusua napinlävessään, ja niinpä päätin niillä täyttää hänen huoneensa hänen syntymäpäivänsä kunniaksi. Sitä varten nousin vuoteeltani hyvin aikaisin, ennenkuin hotellissa kukaan vielä oli liikkeellä ja kiirehdin Covent Gardeniin pitkin tyhjiä ja kaikuvia katuja aamutuulahduksen virkistäessä ilmaa ja suuren kaupungin näyttäessä uneksivan korkeitten muuriensa takaisista viheriäisistä kentistä.

Saavuin vilkasliikenteiselle ja meluavalle torille, juuri kun maalta tulevat kuormavaunut saapuivat paikalle suunnattoman suurine ruusukoppineen, jotka olivat täynnä auringonpaisteessa loistavia ja kasteesta kimaltelevia valkeita ja punaisia ruusuja. Ostettuani niitä suurimman, ihanimman ja kalleimman kimpun (koko sylillisen, niin paljon kuin saatoin pidellä käsissäni), kiirehdin ravintolaan ja sirottelin niitä laseihin ja maljoihin joka kolkkaan mieheni huoneessa -- kirjoituspöydälle, pikkupöydille, uuninreunalle ja ennen kaikkea sohvapöydälle, jolle tarjoilija parhaillaan kattoi hänen aamiaistaan, kunnes koko suoja oli morsiuskammion kaltainen.

"Oh, tämähän joltain näyttää", kuulin mieheni sanovan tullessaan ulos makuuhuoneestaan pahansisuinen koiransa kantapäillään.

Lopetettuaan aamiaisensa ja vetäessään hansikkaita käsiinsä aamukävelylle lähteäkseen, hän sanoi pöytää korjaavalle tarjoilijalle:

"Sanokaa johtajattarelle, että olen hyvin kiitollinen hänelle niistä viehättävistä kukista, joilla hän on kaunistanut huonettani tänä aamuna."

"Mutta ei johtajatar sitä ole tehnyt, teidän armonne", sanoi tarjoilija.

"Kuka sitten?"

"Se oli... armollinen rouva."

"Oo -- oh!" sanoi mieheni, pehmeämmällä ja paljon merkitsevämmällä äänenpainolla.

Jumala tietää, että se oli vähäinen palkinto innokkaista puuhistani, mutta minä olin niin innostunut kokeeni menestyksestä, että päätin jatkaa, ja kun saman päivän illalla joukko mieheni ystäviä tuli ilmoittamaan hänelle tilanneensa paikat tunnetussa teatterissa, jossa annettiin laulunsekaisia huvinäytelmiä, pyysin päästä heidän mukaansa.

"Joutavia, kultaseni! Bromptonin oratorio sopii sinulle paremmin", sanoi mieheni taputellen minua leuan alle.

Mutta minä en hellittänyt, ja viimein herra Eastcliff sanoi:

"Antaa hänen tulla. Mikä estää?"

"Hyvä on", sanoi mieheni nipistäen minua poskesta. "Kuten tahdot. Mutta ellet pidä siitä, älä syytä _minua_."

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että muuttuneen käytökseni seurauksena oli mieheni yleneminen hänen omassa kunnioituksessaan ja että hän käyttäytyi minua kohtaan miehen tavalla, joka arveli voittaneensa pahimman vastahakoisuuteni tai ehkäpä lopullisesti kukistaneensa sen. Mutta minä kokematon ja yksinkertainen raukka olin niin kiintynyt päätökseeni saada mieheni unohtamaan rakastajattarensa, etten pelännyt hänen lähentelemisiään enkä epäillyt mitään pahaa.

Neljäskymmeneskolmas luku.

Tähän aikaan olin jo sen verran ollut mukana Lontoossa, että tiesin kotona tehdyt pukuni maalaisiksi, mutta puettuani ylleni parhaan kveekarimaisista puvuistani ja pujotettuani kaulalleni sukuun kuuluvan helminauhan ja toisen hiuksiini, eivät hyväin nunnain monet opetukset voineet estää minua ajattelemasta, ettei miehelläni eikä hänen ystävillään olisi minkäänlaista syytä hävetä puolestani.

Meitä oli kaikkiaan kuusi. Minä olin ainoa nainen, ja meillä oli suuri aitio ensimäisellä rivillä lähellä näyttämöä. Teatteri ei tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Ei ainakaan rakennus itse, vaikka se oli kauniisti koristettu valkoisella ja kullalla, sillä olin nähnyt Rooman kirkot ja minun silmissäni ne olivat paljon upeammat.

Eikä liioin yleisö tehnyt minuun suurta vaikutusta, sillä joskohta en ollutkaan ennen nähnyt niin paljon kauniisti vaatetettuja ihmisiä yhdessä, niin arvelin joukossa olevan liian monta keski-ijän yli joutunutta miestä ja naista, jotka olivat niin pulleat ja lihavat, etteivät varmaankaan muuta ajatelleet kuin ruokaa ja vaatteita.

Eivät näyttelijätkään tehneet minuun vaikutusta, sillä vaikka esiripun noustessa näyttämöllä näin paljon väkeä, etupäässä hienosti ja kauniisti vaatetettuja tyttöjä, ja vaikka mielestäni en koskaan ennen ollut nähnyt niin paljon viehättäviä ja onnellisia kasvoja, niin tuntui minusta hetken kuluttua, kasvojen vaipuessa lepoon, etteivät ne olleetkaan todella viehättäviä eikä todella onnellisia, vaan kovia ja rasittuneita ja kärsiviä, ikäänkuin elämä olisi ollut hyvin julma heille.

Yksi minuun kumminkin vaikutti, ja se oli pääosan esittäjä. Hän oli nainen, ja kun hän ensin tuli näyttämölle, en ollut mielestäni koskaan nähnyt hänen vertaistaan, niin kaunis hän oli. Vartalo sulava, pehmeä ja pyöreä, silmät mustat, huulet punaiset, hampaat helmivalkoiset ja hymyily niin päivänpaisteinen, että se houkutteli koko yleisön hymyilemään hänen kanssaan.

Mutta omituista kyllä -- en voinut selittää mistä se johtui -- muutaman minuutin kuluttua hän oli mielestäni perin ruma ja vastenmielinen, sillä hänen kasvonsa näyttivät olevan aivan vääntyneet vihasta, kiukusta, kateudesta ja muista huonoista intohimoista.

Siitä huolimatta hän oli yleisön lemmikki, sillä se taputti hänelle käsiään jo ennenkuin hän mitään tekikään, ja kaikelle mitä hän sanoi, olipa se vaikka kuinka mitätöntä, naurettiin hillittömästi, ja hänen laulujaan seurasi suosion myrsky, vaikkei hänen äänensä ollut paljon mistään kotoisin.

Tätä kesti noin tunnin ajan, ja silloin tapahtui merkillinen seikka. Minä olin nojautunut eteenpäin aition samettista nojapuuta vasten nauraen ja käsiäni taputellen muiden mukana, vaikka sydämeni syvyydessä ajattelin, ettei ilo ilolle tuntunut, kun äkkiä huomasin, että laulajatar oli pyörähtänyt ympäri ja astuen eteenpäin näyttämöllä meidän aitiotamme kohti, katseli tiukasti suoraan minuun.

Ensin en saattanut uskoa niin olevan, mutta jotain hänen kasvoissaan tai jokin kuiskaus selkäni takana lennätti välähdyksen mieleeni, että tämä oli se nainen, jonka paikan olin ottanut, nimikirjoituksilla varustetun paperin ja punanauhaisen kirjepakan nainen.

Tämän jälkeen en voinut näytellä pientä osaani loppuun, ja vaikka yllä nojasin keltaista samettireunaa vasten, pidin silmäni alasluotuina, niin pian kuin nainen näyttäytyi, ja toivoin ja rukoilin näytöksen loppua.

Viimein se tuli orkesterin ja ihmisäänten yhteisenä rämähdyksenä, ja parin minuutin kuluttua istuin mieheni kanssa ajurinvaunuissa matkalla ravintolaan.

Minä olin pakahtua vihasta ja häpeästä -- vihasta miestäni kohtaan, joka oli sallinut minun tulla paikkaan, missä saatoin joutua vastatusten hänen hyljätyn rakastajattarensa kanssa, ja häpeästä, muistellessani säälittävää yritystäni elää miehen elämää, joka oli vajonnut noin syvälle liejuun ja turmioon.

Mutta mieheni itse oli pakahtua nauruun.

"Se oli parempi kuin näytelmä", sanoi hän. "Sieluni kautta niin oli. En ole nähnyt mitään hassunkurisempaa koko elinaikanani."

Tätä hän toisti toistamistaan, kunnes saavuimme ravintolaan, jolloin hän tilasi pullon viiniä yläkertaan ja tutisi sitten pidätetystä naurusta noustessamme hississä ylös.

Tultuamme kerrokseemme aioin mennä omaan huoneeseeni, toivoen päästä yksinäisyyteen loukattuine tunteineni, mutta mieheni veti minut sisään yhteiseen arkihuoneeseemme ja sanoi tahtovansa puhutella minua.

Hän asetti minut istumaan nojatuoliin, riisui yltään päällysnuttunsa, sytytti paperossin, niin hyvin kuin naurunpurskahduksiltaan ja -puistatuksiltaan taisi, ja sitten hän kävi seisomaan takan eteen ja toinen käsi taskussa, hännystakin liepeet käsivarrella, jutteli mikä aiheutti hänen hilpeän tuulensa.

"Ei haittaa kertoa sinulle, että se oli Lena", sanoi hän. "Se kaunis tyttö punaisessa hameessa ja jalokivissä.

"Hän keksi minut heti näyttämölle astuessaan. Mahtoi samassa arvata, kuka sinä olit. Näitkö, kuinka hän katseli sinua? Luuli minun tuoneen sinut sinne kiusalla. Olen vakuutettu siitä!"

Uusi naurunpuistatus ja sitten -- "Hän on käynyt ympäri juttelemassa, että olen nainut vanhan äkäpussin hänen rikkautensa vuoksi, ja kun hän näki sinun voivan himmentää hänet ilman pukua, jossa kannattaisi näyttäytyä, oli hän kuolla vimmasta."

Seurasi uusi, raju naurunpuuska savun läpi, joka tuprusi hänen suustaan ja sitten --

"Ja sinäkin, kultaseni, siinä nauramassa ja käsiä taputtelemassa. Hän luuli sinun koettavan nolata hänet. Sieluni kautta, oli se hassua. Kumma ettei hän viskannut jotain päällesi. Sellaista hän kyllä tekee, kun oikein kiukustuu."

Tarjoilija toi viiniä, ja mieheni kaatoi lasiin minulle. "Tahdotko hiukan viiniä? Etkö? No niin, minä juon terveydeksesi, kultaseni... En voi unohtaa sitä. En totisesti. Lena on tottakin hullunkurinen. No niin, mitä muuta luulet hänen sanoneen? Hän on sanonut, että minä kyllä vielä palaan hänen luokseen. Niin, 'kuusi kuukautta aikaa annan hänelle tullakseen madellen takaisin luokseni', sanoi hän Eastcliffille ja Vivianille ja muutamille muille klubitovereilleni. Ihmettelen, mahtaako hän yhä vielä niin ajatella?... mahtaako?"

Hän heitti pois paperossinsa, tyhjensi toisen viinilasin, astui aivan liki minua ja sanoi matalalla äänellä, joka sai kylmät väreet karsimaan selkäpiitäni:

"Mutta riippuu sinusta, onko hän oikeassa vai väärässä?"

"Minusta?"

"Sinusta tietenkin. Sehän on aivan luonnollista. Saattaa olla kylläkin hyvä tahto, mutta mies on mies, näetkös."

Huuleni vavahtivat vihasta, ja koettaen malttaa mieleni nousin mennäkseni huoneeseeni, mutta mieheni painoi minut takaisin tuoliini ja istahti itse sen käsipuulle.

"Älä vielä mene. Asiasta toiseen, en ole vielä kiittänyt sinua kauniista kukkasista, joilla koristit huoneitani. Viehättävää! Mutta kyllä kaiken aikaa tiesin, että pian taipuisit."

"Taipuisin mihin?" sanoin, mutta tuntui kuin joku muu olisi puhunut.

"Kyllä tiedät. Tietysti tiedät. Kun se typerä vanha pappi ehdotti tuon naurettavan sopimuksen, suostuin, mutta tiesin aivan hyvin, että se pian tulisi rikotuksi. Ei kumminkaan minun puoleltani. Kyllä mies voi sallia itselleen odotusaikaa. Mutta olin vakuutettu siitä, että sinä pian väsyisit vastustelemisiin. Ja niin on käynytkin, eikö ole? Oh, en minä sokea ole. Olen nähnyt mitä on tapahtunut, vaikken ole puhunut mitään." Yritin jälleen nousta, ja mieheni esti sen jälleen, sanoen: "Ei sinun pidä hävetä sitä. Se on aivan tarpeetonta. Sinä olit jotakuinkin kova minulle, muistathan, mutia minä aion unohtaa kaiken. Ja miksen sitä tekisi? Minä olen saanut mitä suloisimman pikku vaimon maailmassa, niinpä aionkin kohdata häntä puolitiessä, ja hän heittää tiehensä kaikki luostarin tyrkyttämät päähänpistot ja rupeaa omaksi pikku vaimo-kullakseni. Eikö niin?"

Minä olin niin hämmentynyt ja häpeän murtama, että tuskin sain henkeä vedetyksi. Näinkö siis hänen törkeä ja halpa mielensä oli käsittänyt vaivaiset, pienen yritykseni miellyttää häntä, turhat kokeeni kunnioittaa ja pitää arvossa häntä -- kun minä vetosin henkiseen minuuteeni voidakseni taivuttaa itseni rakastamaan häntä, otaksui hän minun lähennelleen eläimellistä ihmistä hänessä. Tämä oli enemmän kuin jaksoin kestää.

Nousin pystyyn huolimalta tällä kertaa hänen vastustuksistaan.

"Päästä minut nukkumaan", sanoin.

"Päästän, kultaseni, päästän tietenkin, mutta..."

"Päästä minut nukkumaan", sanoin uudelleen, ja seuraavalla hetkellä olin astunut huoneeseeni.

Hän ei yrittänyt seurata minua. Näin edessäni olevassa peilissä, mitä tapahtui takanani.

Mieheni seisoi siinä, mihin olin hänet jättänyt, ensin ällistyneen ja sitten vimmastuneen näköisenä.

"En voi käsittää sinua", sanoi hän. "Sieluni kautta en voi käsittää sinua! Eikä koko maailmassa ole olemassa miestä, joka sitä voisi."

Sen jälkeen hän harppasi omaan huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni mennessään.