Part 15

"Oli miten oli, ennenkuin lähden matkaan saaresta, tahdon tietää, miten asiat järjestyvät. En aio viedä sinua mukanani, ennenkuin saan jonkinlaista hyvitystä. Ymmärrätkö?"

Kuuntelin hengähtämättä, mutta en vastannut.

"Aion kirjoittaa kirjeen isällesi ja lähetän Hobsonin heti autolla viemään sitä. Kuuletko?"

"Kuulen."

"No niin, tiedät minkälainen isäsi on. Ellen erehdy, ei hän tule kovinkaan suopeasti kohtelemaan puoliromanttisia, puoliuskonnollisia tunteitasi. Tyydytkö tähän?"

"Tyydyn."

"Hyvä on. Minä siis teen niin."

Tämän jälkeen seurasi hiljaisuus, jonka aikana otaksuin mieheni kirjoittavan kirjettä. Sitten kuulin kellon soivan jossain käytävässä, ja heti sen jälkeen kuului toinenkin ääni puhuvan salissa, mutta en voinut kuulla mitä sanottiin. Luullakseni se oli Hobsonin matala ääni, sillä taas pienen vaitiolohetken kuluttua, kuului automobiilin puhkina ja jyskytys ja kumipyöräin rätinä märällä hiekalla ravintolan edustalla.

Silloin mieheni kolkutti uudelleen ovelleni.

"Olen kirjoittanut kirjeeni, ja Hobson odottaa viedäkseen sen perille. Isäsi saa sen luultavasti ennen maatapanoa. Tulee paha loppu juhlallisuuksille, joita hän oli valmistanut kylän väelle. Mutta sinä olet kai yhä samaa mieltä, arvelen?"

En puhunut, mutta nousin pystyyn ja astuin ikkunan luo. Hänen viittauksensa juhlallisuuksiin kuohutti mieleni uudelleen.

Miestäni mahtoi sapettaa näennäinen välinpitämättömyyteni, ja minusta tuntui kuin näkisin hänen katsovan minua kiihkeänä ja ylpeänä.

"Meidän kesken sanoen olet tehnyt minulle suurta vääryyttä. Eikö sinulla ole minulle mitään sanomista?"

Mutta en vastannut mitään.

"Hyvä on! Käyköön kuten tahdot."

Parin minuutin kuluttua kuulin autovaunujen kääntyvän ja ajavan tiehensä.

Myrsky oli laannut, aallot vyöryivät satamaan äännellen yksitoikkoista vaikerrustaan, joka on meren jälkimuisto myrskystä, ja synkällä taivaalla ratsasti täysikuu kuin valkoviittainen kuningatar.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

Kuu oli sammunut, uusi päivä sarasti; meri lepäsi rauhallisena kuin nukkuva lapsi, taivaanrannalla pilvet alkoivat rusottaa nousevan auringon edessä, ja valkeita merilokkiparvia kaareili ja kirkui sataman kallioiden kupeilla pannessani maata.

Minut herätti kiireinen kolkutus ovelle ja kärsimätön ääni, joka huusi:

"Mary! Mary O'Neill! Nouse ylös! Päästä minut sisään!"

Se oli Bridget tätini, joka oli saapunut mieheni autossa. Avatessani oven hänelle hän purjehti sisään, uusi puolikuunmuotoinen päähineensä hiukan vinossa, ikäänkuin se olisi häthätää aamuhämärässä pistetty päähän, ja tarkastaen minua kylmillä, harmailla silmillään kultasankaisten silmälasiensa takaa, hän otti minua ripittääkseen vuoroin pilkaten, vuoroin harmistuneiden nuhteiden muodossa.

"Herrainen aika, tyttö, mitä merkitsee kaikki tämä hälinä? Sinä pikku hölmö, kerrohan mitä on tapahtunut!"

Hän nauroi. Olin tuskin milloinkaan ennen kuullut Bridget tätini nauravan. Mutta hänen suuttumuksensa sai pian voiton hänen hyvästä tuulestaan.

"Hänen armonsa kirje saapui keskiyöllä ja säikähytti meidät melkein puolikuoliaiksi. Isäsi tahtoi heti lähteä matkaan, ja paha sinut olisi perinyt, jos hän olisi tullut. Mutta minä sanoin: 'Ei, tämä on naisen työ, minä lähden', ja tässä minä olen. Ja kerrohan nyt, mitä Herran nimessä merkitsee tämä naurettava sekasorto?"

Oli vaikeata sanoa mitään sellaisesta asiasta tällaisten olosuhteitten vallitessa, varsinkin kun kysymykset tulivat Bridget tädin suusta, mutta hän ei odottanutkaan vastaustani, vaan alkoi heti selostaa mieheni kirjettä.

Sain tietää, että hän oli suvainnut esittää (luultavasti ylpeytensä pelastamiseksi) vastustukseni syyksi tietämättömyyteni avioliiton ensimäisistä ehdoista, ja että hän oli syyttänyt ensin isääni ja sitten Bridget tätiä siitä, että olivat tehneet häntä kohtaan häpeällistä vääryyttä sallimalla minun mennä naimisiin hänen kanssaan olematta selvillä siitä, mitä jokaisen vaimoksi tulevan tytön tulisi tietää.

"Mutta, voi ihmettä", sanoi Bridget täti, "kuka olisi voinut kuvailla, ettet sitä tietänyt? Luulin jokaisen tytön sen tietävän ennenkuin kampaa hiuksensa ylös ja jättää lyhyet hameensa. Minun Betsyni tiesi, siitä olen varma. Ja kun ajattelen, että sinä -- sinä, jota pidimme niin terävänä ja tietävänä... Mary O'Neill, minua hävettää puolestasi. Niin tottakin, oikein hävettää! Sinä hanhi" (Bridget täti yritti jälleen nauraa), "miten sitten luulit maailman kulkevan eteenpäin?"

Tämä karkea leikinlasku minun muka tyttömäisestä häveliäisyydestäni viilsi minua veitsen tavalla, mutta en voinut taivuttaa itseäni selittelemään, ja niinpä Bridget tätini puheli edelleen:

"Kyllä ymmärrän, miten asianlaita on ollut. Se on sen arvoisan äidin syy. Minkäkaltainen nainen hän sitten on? Mahtaako ensinkään olla nainen, vai onko hän vain kappale stukkoa, jolla pitäisi olla paikkansa kirkon nurkassa! Ajatella että hän piti sinua luonaan yhdeksän vuotta eikä koskaan ole virkkanut sanaakaan että... No niin, no niin! Mitä hän sitten on tehnyt? Jutellut uskonnon salaoppia, varmaan -- rukouksista, yksinelämisestä, hartausharjoituksista ja hengellisestä sulhasesta ja sen semmoisesta sillävälin kun... Mutta sinun täytyy heittää luostariasiat sikseen, tyttöseni. Nyt sinä olet naimisissa oleva vaimo, sinun pitää nyt ajatella miestäsi, eikä mies ole mikään hengellinen sulhanen, sanon sinulle. Hän on lihaa ja verta, niin on, etkä voi vaatia, että hän kuluttaa aikansa iäisyydestä ja rukousnauhasta puhumalla. Ei ainakaan hääpäivänään!"

Tulipunaisena ja kuumana kuuntelin Bridget tätiäni, joka säälimättä jatkoi:

"Käytöksesi tässä asiassa on kerrassaan hupsu. Aviomies on aviomies, ja vaimo on vaimo. Vaimon on toteltava miestänsä. On tietenkin. Jokaisen vaimon on se tehtävä. Toiset eivät siitä pidä. En voi sanoa itse paljonkaan siitä pitäneeni. Mutta kuka nyt vastustelemista ajattelee! Sehän olisi kerrassaan häpeällistä! Ei ole ennen kuultukaan sellaista."

Poskeni hehkuivat, sillä aloin oivaltaa, että Bridget tätini silmissä oli käytökseni katsottava säädyttömyydeksi.

"Mutta kuulehan", sanoi hän. "Pitää olla järkevä. Se on arkuutta, ei muuta mitään. Olinpa itsekin hiukan arka naimisiin mennessäni, mutta pian minä siitä pääsin. Kun kerran pääset arkuudestasi, käy kaikki hyvin. Niin kyllä, sinä tulet niin onnelliseksi kuin päivä on pitkä, ja ennen tätä aikaa huomenna, ihmettelet mitä varten nostit niin suurta hälyä."

Yritin sanoa, että mitä hän ennusti, ei voinut tapahtua, koska en rakastanut miestäni, ja siksi... mutta Bridget täti katkaisi puheeni sanoen:

"Mary O'Neill, älä ole hupsu. Impiaikasi on nyt lopussa, ja sinun pitäisi tietää, mitä miehesi tekee, jos yhä olet itsepintainen."

Sydämeni sykähti ilosta arvellessani hänen tarkoittavan avioliittomme purkamista, mutta sitä hän ei ajatellut.

"Hän hakee lohdutusta muualta -- sen hän tekee. Ja se on sinulle parhaiksi. Siitä saat syyttää vain itseäsi. Kenties luulet voivasi itse tehdä samaa, mutta älä luulekaan. Naisille se ei käy. Hän tulee olemaan hyvinkin tyytyväinen, ja sinä yksin saat kärsiä, niin että älä hupsuttele. Mukaudu oloihin. Olkoonpa ettet ole kovin ihastunut mieheesi. En minäkään erikoisesti pitänyt everstistä. Hän nuuskasi, eikä mikään vaimo maailmassa olisi voinut pitää häntä puhtaissa nenäliinoissa. Mutta kun järkevä ihminen huomaa, että jotain on kärsittävä, niin hän sen kärsii. Ja se on nyt sinunkin tehtävä. Joka tahtoo tuoreita munia, sen pitää itse kasvattaa kananpoikia, näetkös?"

Bridget täti jutteli vielä hetken aikaa, kertoen isäni suuttumuksesta, mikä ei minua suuresti hämmästyttänyt, kun tiesin mitä toiveita hän oli rakentanut avioliittooni ja kuinka hän odotti minulle lasta, poikaa, perheen kunniaa kantamaan.

"Aiotko tuottaa hänelle pettymystä kaiken sen jälkeen, mitä hän on sinulle tehnyt? Se olisi arvotonta ja hupsua. Sinusta tulisi koko saaren pilkanaihe. Nouse siis vuoteellasi ja pukeudu ja ole valmis ja altis seuraamaan hänen armoansa, kun hän lähtee matkaan iltapuolilaivassa."

"En voi", sanoin.

"Et voi? Tarkoitat, ettet tahdo?"

"Olkoon sitten niin, täti, en tahdo."

Nyt Bridget täti piteli minua rajusti kotvan aikaa sanoen, että jos itsepintainen päätökseni olla seuraamalla miestäni merkitsi aikomustani palata kotiin, niin hän saattoi heti paikalla ilmoittaa, ettei minua siellä kaivattu eikä minun tarvinnut yrittää tulla.

"Minulla on ilmankin kyllin huolta siinä talossa, Betsy vielä naittamatta, ja isäsi kun ei tee mitään hänen eteensä, ja sitten vielä se iljettävä Nessy MacLeod, joka häntä liehakoi. Sinä kiittämätön ilkiö! Sinä saatat meidät kaikki perikatoon! Ja mitä kaikkea olen puolestasi tehnyt! Mutta olkoon! Jos tahdot itse valmistaa vuoteesi, niin kyllä pidän huolen siitä, että saat siinä maata."

Ja tutisten harmista niin että puolikuunmuotoinen myssy oli kasvoille solahtaa, Bridget tätini pyyhkäisi ulos huoneesta.

Puoli tuntia myöhemmin astuessani saliin, tapasin isän asianajajan, herra Curphyn, odottamassa minua. Hän katsahti minuun suopeasti ja merkitsevästi myhähtäen, niin että veret uudelleen karahtivat poskilleni, istutti minut viereensä, kosketti käsivarttani suurella, valkealla, tahmealla kädellään ja siveli toisella pitkää, ruskeata partaansa, ja sitten hän alkoi sunnuntaikouluopettajan puolittain soimaavalla äänellä, kun huikentelevaa lasia oikaistaan, kertoa mitä seurauksia siitä olisi, jos pysyisin järkähtämättömänä nykyisessä päätöksessäni.

Laki oli hyvin selvä avio-oikeuksiin nähden. Jos vaimo kieltäytyy yhdyselämästä miehensä kanssa minkään syyn nojalla -- julmuutta tai joitakin muita hyväksyttäviä syitä lukuunottamatta -- saattaa mies vedota oikeuteen ja pakottaa hänet siihen, ja jos vaimo kieltäytyy, jos hän poistuu miehensä asunnosta tai poistuttuaan kieltäytyy palaamasta, saattaa oikeus rangaista hänet -- jopa vangitakin.

"Näette siis, tyttöseni, että mies se on vahvin puoli tällaisissa asioissa, ja hän voi pakottaa vaimon tottelemaan."

"Tarkoitatteko", sanoin, "että hän voi käyttää väkivaltaa pakottaakseen vaimoansa?"

"Järjellistä väkivaltaa kyllä. Niin luulisin. Ja onhan se oikeus ja kohtuus, jos oikein asiata ajattelette. Vaimo on tehnyt vakavan sopimuksen, ja lain velvollisuus on pitää silmällä, että hän täyttää siihen kuuluvat ehdot."

Muistelin, miten vähän olin tietänyt tekemäni sopimuksen ehdoista, mutta olin liian murtunut ja häpeissäni mainitakseni mitään siitä.

"Niin kyllä, niin on asianlaita", virkkoi asianajaja, "väkivaltaa, järjellistä väkivaltaa! Voinette sanoa, että siinä tapauksessa nainen on huonommassa asemassa vaimona kuin rakastajattarena. Se on kyllä totta, mutta sellainen on laki, ja kun nainen kerran on naitu miehelle, ei hänellä ole muuta keinoa välttää alistumistaan kuin -- vankeus."

"Mieluummin sitten se -- tuhat kertaa mieluummin", huudahdin, sillä mieleni kuohui vihasta ja harmista.

"Ei, ei, tyttöseni, ei, ei! Te olette solminut avioliiton, jonka pohjana on aseman, omaisuuden ja kasvatuksen yhdenarvoisuus, ja aikaa myöten kaikki kääntyy hyväksi. Älkää toimiko loukkaantuneiden tai kiukustuneiden tunteiden vallassa, sillä silloin turmelette oman onnenne yhtä hyvin kuin kaikkien omaistenne. Ajatelkaa isäänne. Muistakaa, mitä hän on tehnyt saadakseen toimeen tämän avioliiton... Saatan kertoa teille, että hän on neljälläkymmenellä tuhannella punnalla maksanut miehenne velat, ja lisäksi sitoutunut suorittamaan hänelle vuosittain kuusituhatta puntaa. Tahdotteko, että hän menettää kaiken tämän rahan?"

Minua niin inhotti kuulla tätä, etten saanut puhutuksi, ja asianajaja, joka omalla tavallaan oli yhtä mahdoton todellisia tunteitani tajuamaan kuin mieheni oli ollut, puheli edelleen:

"Kas niin, olkaa järkevä. Voinette ehkä olla kärsinyt jonkinverran välinpitämättömyyttä ja loukkaavaa kohtelua. Epäilemättä olettekin. Miehenne on ylpeä, ja hänellä on luonteenominaisuuksia, joita meidän kaikkein tulee suvaitsevasti kohdella. Mutta joskohta voisitte syyttää häntä julmuudesta ja saada aikaan avioeron -- jota ette voi -- mitä hyötyä teillä olisi siitä? Ei niin mitään -- vähemmän kuin ei mitään! Rahalliset sopimukset pysyisivät entisellään. Isänne tulisi kadottamaan julmia summia. Ja mitä teistä tulisi? Naimisissa oleva leski! Pahin tila, mihin nainen koskaan voi joutua -- etenkin jos hän on nuori ja suloinen ja kiusausten alaisena. Kysykää vain vaikka keltä -- vaikka keltä."

Minä olin tukehtua häpeästä.

"Tulkaa nyt", sanoi asianajaja suojelevalla äänellään ja tarttui käteeni ikäänkuin taluttaakseen minut lapsen tavalla mieheni luo, "tehkäämme loppu tästä pienestä ikävyydestä. Hänen armonsa on alakerrassa, ja hän on suostunut -- ystävällisesti ja jalomielisesti suostunut odottamaan tunnin verran teidän vastaustanne. Mutta hänen täytyy lähteä iltapuolilaivassa, ja jos..."

"Sanokaa hänelle sitten, että hänen on lähdettävä ilman minua", virkoin niin hyvin kuin kuristavalta vihaltani sain sanotuksi.

Asianajaja katsoi minua kiinteästi silmiin. Luulen hänen lopultakin oivaltaneen, millä kannalla asiat olivat.

"Te tarkoitatte sitä -- tarkoitatte täydellä todella?" kysyi hän.

"Tarkoitan", vastasin ja peläten suuttumukseni tykkänään purkaantuvan, jos enempää puhuisin, läksin ulos huoneesta.

Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

Tähän hetkeen asti olin pitänyt pääni pystyssä, vaikka sydämeni pohjalta olin vavissut; mutta nyt tunsin lain, tapojen, isän käskyvallan ja vieläpä uskonnonkin painavan minua musertavalla voimalla, ja ellei apua tulisi, olisi minun ennen pitkää alistuminen.

Olin palannut pieneen makuuhuoneeseen ja seisoin ikkunan luona kuuma otsani lasiruutua vasten paineltuna ja katselin ulos mitään näkemättä, kun ovelle kolkutettiin hiljaa, melkein arasti. Se oli isä Dan, ja hänen rakkaitten, mielenliikutuksesta värähteleväin kasvojensa näkeminen oli minulle kuin hukkuvalle merimiehelle haaksirikkoisen laivan viimeinen lankku.

Sydämeni oli niin täysi, että vaikka tiesin sen luvattomaksi, niin heittäydyin hänen kaulaansa ja puhkesin kyyneltulvaan. Hyvä, vanha pappi ei työntänyt minua luotaan. Hän silitteli painuksissa olevaa päätäni ja taputteli hartioitani, ja suloiseen, yksinkertaiseen tapaansa hän koetti minua lohduttaa. Ymmärsin että omaiseni olivat lähettäneet hänet nuhtelemaan ja käännyttämään minua.

"Ei pidä itkeä! Ei pidä tuskailla! Kaikki vielä päättyy hyvin, lapseni."

Hän kävi istumaan tuolille vuoteeni ääreen, ja minä polvistuin lattialle hänen jalkoihinsa, kuten äidilläni oli tapana lapsena ollessani, kun hän teki synnintunnustuksensa. Kenties isä Dankin muisteli häntä juuri nyt, sillä äitini sädehtivä muisto ei koskaan häntä jättänyt. Kotvaan emme puhuneet mitään. Luulen että me kumpikin itkimme.

Viimein yritin kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut yksinkertaisen ja alastoman totuuden, salaamatta mitään, lieventämättä mitään. Oudolta kuulostava ääneni oli kuin vieraan, ja sanatkin tuntuivat olevan jonkun toisen. Mutta isä Dan käsitti kaiken.

"Tiedän! tiedän!" sanoi hän, ja sitten suureksi huojennuksekseni, keskeyttäen ontuvat selitykseni, hän tulkitsi omalla tavallaan mieheni kirjeen.

Oli olemassa ylevämpi rakkaus ja alhaisempi rakkaus, ja kumpikin oli välttämätön Jumalan suunnitelmille ja tarkoituksille. Mutta ylevämmän rakkauden täytyy tulla ensin, sillä muuten tuntuu alhaisempi julmalta, raa'alta ja luonnonvastaiselta.

Luonto on lempeä nuorelle tytölle. Se herättää hänessä sukupuolivaiston hiljalleen. Ensin tulee rakkaus hänelle kuten kuiskaus unessa, kuten enkelin kosketus hänen uinaileville silmäluomilleen, niin että kun hän heräytyy elämän laeille, sukupuolielämän salaisuudet eivät häntä säikähytä eikä kammota.

Mutta minussa oli vaisto herätetty rutosti ja säälimättömästi. Naitettuna ilman rakkautta olin äkisti joutunut vastatusten alhaisemman intohimon kanssa. Eikä ihmettä, että se oli tuntunut minusta raa'alta ja barbaariselta.

"Niin se on, lapseni! Niin se on! Tiedän! Tiedän!"

Sitten hän alkoi soimata itseään kaikesta, väittäen syyn olevan hänen, kun hän ei lujemmin ollut tarttunut asiaan. Nähdessään, millä kannalla asiat olivat minun ja mieheni välillä, hänen olisi, ollut sanottava isälleni, piispalle, asianajajalle, kaikesta kaupanteosta huolimatta: "Tästä avioliitosta ei saa tulla mitään. Se johtaa onnettomuuteen. Siitä tulee huono loppu."

"Mutta mikä on tehty, se on tehty, lapseni, eikä nyt auta mikään."

Luulen että Bridget tädin töykeätä pilailemista ja asianajajan kylmäveristä todistelua vastustaessani, oli vastarintani varsinaisena yllyttäjänä ollut muisto mieheni uhkauksesta mahdollisesti purkaa avioliittomme. Nyt tämä ajatus juolahti jälleen mieleeni, ja puolittain peloissani, puolittain häpeissäni, sydämeni vahvasti lykkiessä, koetin saattaa sen isä Danin tietoon.

"Eikö ole mitään pelastuskeinoa?" kysyin.

"Tästä ei ole mitään pelastusta", sanoi isä Dan. "Jumala tietää, minkälaista painostusta sinua vastaan harjoitettiin; mutta sinä olet naimisissa, sinä olet tehnyt valan, olet antanut lupauksesi. Muuta ei maailma näe eikä se muusta pidä lukua, ja lain ja kirkon silmissä olet vastuunalainen kaikesta, mitä on tapahtunut."

Pääni isä Danin kauhtanaan upotettuna sain sen viimein sanotuksi:

"Mutta avioliiton purkaminen! Eikö se ole mahdollista -- tällaisissa olosuhteissa?"

Hyvä, vanha pappi näytti joutuvan niin ymmälle, ettei hän kotvaan voinut virkkaa mitään. Sitten hän selitti, ettei sellainen toivomus voinut tulla kysymykseenkään.

"En tahdo väittää, ettei Kirkon historiasta voisi löytää yhtä epävakaisilla perusteilla purettuja avioliittoja -- mutta tässä tapauksessa vaatii siviililaki todistuksia -- jotain, joka oikeuttaisi eron. Mutta kun ei niitä ole, pitäisi joko toiselta tai kummaltakin puolelta tuoda esiin uskottomuutta, ja se ei ole mahdollista -- ei sinulle, lapseni, ei äitisi tyttärelle, sen kalliin pyhimyksen, joka kärsi niin kauan valittamatta."

Selvemmin kuin milloinkaan ennen tunsin nyt olevani haaksirikkoinen, jonka alta viimeinenkin lankku vajoaa. Tuo jähmeä, salaperäinen pelko miestäni kohtaan hiipi takaisin, ja tuleva elämäni hänen kanssaan esiintyi minulle järisyttävän elävänä. Minä näin itseni ensi yönä, huomisyönä, seuraavana yönä, joka yö ja päivä koko elämäni aikana saman pöyristyttävän kauhun uhrina.

"Täytyykö minun siis alistua?" kysyin.

Isä Dan silitti päätäni ja virkkoi lempeällä äänellään, että alistuminen oli kaikkien naisten kohtalo. Niin oli aina ollut maailman historiassa ja niin kaiketi oli oleva vastakin.

"Muista epistolaa, joka luettiin kirkossa eilenaamulla: 'Vaimot, olkaat miehillenne alamaiset'."

Kirveltävä tunne kurkussani kysyin arveliko hän, että minun oli seurattava miestäni, kun hän lähti saaresta iltapuolilaivassa.

"En tiedä muuta neuvoa, lapsiraukkani. Minut lähetettiin sinua nuhtelemaan. Sitä en voi tehdä, mutta en liioin voi yllyttää sinua vastarintaan. Se olisi väärin. Se olisi julmaa. Se johtaisi sinua yhä pahempiin selkkauksiin." Suuni oli kuivettunut, mutta sain sanotuksi: "Minulla ei siis ole mitään toivoa?" "Jumala tietää, etten minä voi antaa mitään." "Vaikken rakasta tätä miestä, niin minun täytyy elää hänen kanssaan hänen vaimonaan?"

"Se on kovaa, hyvin kovaa, mutta muuta neuvoa ei näy olevan."

Minä nousin pystyyn ja astuin takaisin ikkunan luo. Hurja kapinanhenki riehui minussa.

"Minä tulen olemaan huono nainen omissa silmissäni."

"Älä sano niin", virkkoi isä Dan. "Olethan naimisissa miehen kanssa."

"Yhtäkaikki minä olen mielestäni mieheni rakastajatar -- hänen naitu rakastajattarensa, hänen prostitueerattunsa."

Isä Dan oli kauhistunut, ja kun sanat olivat kirvonneet suustani, olin itsekin säikähtynyt -- säikähtyneempi kuin milloinkaan ennen, sillä jokin sisässäni tuntui työntäneen ne ilmoille.

Kun olin jonkin verran tyyntynyt, rupesi isä Dan, hermostuneesti kopeloiden kauhtanallaan riippuvaa hopearistiä, juttelemaan vihkiäissakramentin yliluonnollisesta vaikutuksesta. Jumala yhdistää ihmiset yhteen, ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten pidä erottaman, eikä minkään asianhaarain, ei koettelemusten eikä kärsimysten. Voisiko otaksua että niin pyhää, niin peruuttamatonta sidettä koskaan solmittaisiin ilman hyvää seurausta? Ei, Kaikkivaltiaalla on omat tiensä lapsiansa ohjatessaan, ja pyhän aviosäädyn suuri, käsittämätön salaisuus on yksi niistä.

"Älä siis ole masentunut, lapseni. Kuka tietää, mitä vielä saattaa tapahtua? Jumala tekee ihmeitä nytkin vielä kuten entisaikaan. Sinä ehkä vielä -- niin, sinä ehkä vielä tulet rakastamaan miestäsi, ja silloin -- on kaikki hyvin."

Epätoivoni ja uhmani pimeyksistä välähti äkisti uusi ajatus mieleeni. Sen lennätti minulle muisto siitä liikutuksesta, jonka alaisena olin ollut vihkiäisjuhlallisuuden aikana, ja se pani koko sisäisen olentoni väräjämään.

"Isä Dan", huudahdin väräjävällä äänellä.

"Mikä on, lapseni?"

Oli vaikeata sanoa, mitä minulla oli mielessä, mutta lopulta sain sen kumminkin suustani änkytetyksi. Olisin myöntyväinen lähtemään mieheni kanssa saaresta ja asumaan saman katon alla hänen kanssaan ja kantamaan hänen nimeään, niin ettei koituisi mitään ikävyyksiä eikä pahennusta, eikä kukaan, paitsi me itse, saisi tietää, että mikään on meitä erottamassa, jos hän puolestansa lupaisi lujasti ja vakaasti lupaisi -- olla vaatimatta minun alistumistani vaimona, ennenkuin alkaisin häntä rakastaa.

Puhuessani uskalsin tuskin vilkaista isä Daniin, peläten hänen jälleen ravistavan päätänsä, ehkäpä soimaavan minua, ehkäpä nauravan. Mutta hänen vettyneet silmänsä alkoivat säteillä ja hymyillä.

"Se on vakaa aikomuksesi?" kysyi hän.

"On."

"Ja sinä seuraat häntä tällä ehdolla?"

"Niin, niin."

"Silloin hänen täytyy siihen suostua."

Puhdasluontoinen vanha pappi ei voinut ymmärtää, että tyttömäinen ehdotukseni voisi sisältää minkäänlaisia vaikeuksia, vaaroja tai onnettomuuden uhkaa. Olihan mieheni jo saanut kaikki, mitä hän oli tavoitellut. Hän oli saanut isäni rahan jalon nimensä vaihteeksi, ja jos hän halusi enemmän, jos hän halusi vaimonsa rakkautta, niin ansaitkoon sen, voittakoon sen.

"Sehän on vain oikeus ja kohtuus. Ja se on tavoittelemisen arvoista -- kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki isäsi kulta ja hopea. Sen ainakin voin hänelle sanoa."

Tunteittensa kiihdyttämänä hän oli noussut seisomaan, tuo vanha, yksinkertainen pappi, jolla oli niin puhdas sydän ja niin kaunis usko minuun.

"Ja sinä, lapseni, sinä puolestasi tahdot koettaa rakastaa häntä -- lupaa, että tahdot."

Minua värisytti -- vastenmielisyyden tunne miestäni kohtaan oli tukahuttaa minut.

"Lupaa minulle", sanoi isä Dan, ja kuumottavin poskin minä lupasin.

"Se on oikein. Se yksin voi tehdä hänestä paremman ihmisen. Olkoon, että kaikki on totta, mitä ihmiset hänestä sanovat, mutta kuka voi arvioida hyvän vaimon ihmeitätekevää voimaa?"

Hän teki lähtöä.

"Minun täytyy nyt mennä alakertaan puhumaan miehesi kanssa. Mutta kyllä hän suostuu. Tiedän että hän pelkää julkista häpeää, ja jos hän yrittää kieltää, niin minä sanon hänelle että... Mutta ei, se ei ole tarpeellista. Hyvästi, lapseni! Ellen tule takaisin, tiedät että kaikki on järjestetty tyydyttävälle kannalle. Sinä tulet vielä onnelliseksi. Olen vakuutettu siitä. Niin, niin, muista mitä mainitsin tämän juhlallisen ja pyhän sakramentin salaperäisestä voimasta. Hyvästi!"

Minä tarkoitin, mitä olin sanonut. Aioin tehdä, mitä olin luvannut. Jumala tietää, että aioin. Mutta tunteeko nainen koskaan omaa sydäntänsä?

Kello neljä samana iltapuolena mieheni läksi Ellanista Englantiin. Minä seurasin häntä.

MARTIN CONRADIN LISÄYS.

Uljas tyttöni! Ei hän tietenkään voinut antautua niin sanotulle miehelleen, koska hän oli luonnonlapsi ja siitä syystä puhdas nainen, ja koska hän todenteolla ei ollut sen miehen vaimo huolimatta heidän "sopimuksistaan" ja "sakramenteistaan". Ja hän tarkoitti tietenkin mitä sanoi, luvatessaan koettaa häntä rakastaa. Mutta mitä silloin olisi tapahtuva, jos hän huomaisi, ettei voisi -- jos hän sattuisi rakastamaan jotain toista sen jälkeen kun hän oli merkinnyt nimensä oikeuden kirjaan ja polvistunut pyhän alttarin edessä, sanoen: "Tahdon!"